Whisky A Go Go, Los Angeles

Los Angelesin London Fog -klubi oli jo pitkään ollut  taloudellisissa vaikeuksissa. Niinpä oli  Doorsien onni, että arvostetun Whisky  A Go Go -klubin agentti Ronnie Harran löysi heidät hieman ennen London  Fogin konkurssia. Toukokuussa 1966  Elmer Valentine tarjosi Doorseille  ”vakituista” työsuhdetta Whisky A Go  Go’n uutena house-bändinä. House-bändin tehtävänä oli toimia lämmittelyesiintyjänä illan päätähdille, joita  noihin aikoihin olivat mm. Them ja  Van Morrison, Buffalo Springfield,  Love sekä Captain Beefheart And The  Magic Band. Doorsin setti oli kehittynyt melkoisesti London Fogin ”harjoituksissa” ja Whisky A Go Go’ssa bändi soitti jo melko paljon omia kappaleitaan, jotka he levyttivät vasta myöhemmin. Whisky A Go Go’ssa yleisö  kuuli mrn. seuraavia Doors-klassikkoja: Break On Through, Moonlight  Drive, When The Music’s Over, My  Eyes Have Seen You, Alabama  Song, Light My Fire ja The End. Ray Manzarek muisteli vuoden 1983  haastattelussa näitä aikoja seuraavaan  tapaan:

”Whisky A Go Go’ssa meillä  oli joitain todella hyviä hetkiä. Soitimme Themin kanssa… Van Morrison ja  Jim Morrison samalla lavalla! Ja Van  Monison oli kuin riivattu… hän säntäili ympäri lavaa… piti mikrofoni-telinettä ylösalaisin, lauloi ja hakkasi  telinettä lattiaan… Viimeisenä iltana  meillä oli yhteisjamit. Meillä on muutama valokuva siitä, mutta konserttia  ei äänitetty. Doorsit ja Them yhdessä  lavalla, kaksi Morrisonia, hmmm…” 

Myös lehdistön edustajat alkoivat  heinäkuussa 1966 kiinnittää huomiota  eksoottiseen bändiin, jonka lavashowsta liikkui hurjia huhuja. Arvostettu Los Angeles Times -lehti lähetti  Whiskyyn reportterinsa Pete Johnsonin, joka myöhemmin saavutti legendaarisen maineen miehenä, joka ei  ymmärtänyt rockmusiikista yhtään mitään!   Bob Dylan oli edellisenä vuonna  laulanut lehtimiehiä halveksivassa Ballad Of Thin Man’issa:

”Kävelet  huoneeseen / kynä kädessäsi / näet  jonkun alastomana / kysyt: ’kuka tuo  heppu on? / Yrität kyllä kovasti / sillä jotain on tapahtumassa / muttet tajua sitä / Vai mitä,  mister Jones?”.

Pete Johnson oli kunnon Mr. Jones, sillä hän kirjoitti seuraavan päivän lehdessä:

”Esiintymässä  on The Doors, nälkäisen näköinen  kvartetti. Bändin soundi on mielenkiintoinen, mutta heidän lavashownsa  on huonompi kuin minkä tahansa  esiintyvän rock’n’roll -bändin show.  Heidän laulajansa tunnelmoi silmät  suljettuina, sähköpianon soittaja on  kyyristyneenä soittimensa ääreen  ikään kuin paljastaisi koskettimista  mysteerioita, kitaristi vaeltelee epämääräisesti pitkin lavaa ja rumpali  näyttää olevan täysin omissa maailmoissaan”. 

Harri Huhtanen 1998

Ensimmäiset keikat

Bändi harjoitteli keskimäärin viitenä  päivänä viikossa. Harjoituksia järjestettiin useissa eri paikoissa: Ray Manzarekin ranta-asunnolla, Robby Kriegerin kotona ja miesten ystävän, näyttelijä Hank Olguinin asunnolla.  Doorsin miehet ehtivät kaupata World  Pacific Jazz studion sessiosta tehtyä  asetaattilevyä useammalle levy-yhtiölle ennen kuin Billy James, Columbian kykyjenetsijä lokakuussa 1965  nappasi heidät. Billy Jamesin kanssa syntyi ns. ehdollinen sopimus, jonka  kestoaika oli ainoastaan 6 kuukautta.  Vaikka sopimusehdot olivat melko onnettomat, olivat Morrison ja kumppanit hyvin innostuneita päästessäärı  Bob Dylanin löytäneen levy-yhtiön  suojiin.  Helmikuussa 1966 Billy Jamesin  esimies, Bill Gallagher yllättäen ilmoitti, ettei yhtiö ollut enää kiinnostunut jatkamaan yhteistyötä bändin  kanssa. Tämän kuultuaan Doors sanoi  sopimuksen irti jo ennen 6 kuukauden  määräajan päättymistä. Billy James oli  hyvin pettynyt asioiden saamasta  käänteestä ja niinpä hän itsekin erosi  Columbiasta ja siirtyi Elektran länsirannikon johtajaksi. 

Loppuvuodesta 1965 Doors hankki  taskurahoja esiintymällä häissä(!), koulun päättäjäistansseissa ja ystävien yksityistilaisuuksissa Los Angelesin seudulla. Hieman merkittävämpi keikka oli joulukuussa Kalifomian yliopistolla, jossa bändi säesti  livenä Manzarekin elokuvien Who &  Where I Live (1965) sekä Induction  ( 1965) esityksiä.  Vasta helmikuun loppupuolella 1966  Doorsille tarjoutui ensimmäinen merkittävä työtilaisuus. Länsi-Holywoodissa sijaitsevan London Fog -klubin omistaja palkkasi bändin esiintymään klubissaan 4-6 iltana viikossa.  Jokaisena iltana bändi esitti peräti neljä settiä (!). London Fogin keikat olivat  Doorsille oiva tilaisuus harjoitella ja  kehitellä showtaan. Iltojen aikana Jim  Morrison esiintyi yleensä selin yleisöön bändin soittaessa sellaisia klassikoita kuin Gloria, Who Do You  Love, Get Out Of My Life Woman,  Crawlin’ King Snake, Got My Mojo  Working jne.  Doors esiintyi London Fogissa helmikuusta toukokuuhun 1966, yhteensä  kymmeniä kertoja. Lisäansioita bändi  hankki toukokuusta lähtien esiintymällä myös Warner Playhouse -yöklubissa, jossa heidän settinsä alkoi vasta  klo 02 yöllä. Tarinan mukaan Doors  säesti klubissa esiintyneitä strippareita!  Maaliskuusta 1966 lähtien Doors oli  ilman levytyssopimusta ja niinpä bändi päätti hyväksyä Ford-yhtiön tarjouksen ääniraidan tekemisestä firman  mekaanikkojen koulutusfilmiin! Myöhemmin bändi käytti  tätä lyhyttä instrumentaaliesítystä kappaleessa The  Soft Parade. 

Harri Huhtanen 1998