Kuukausi: toukokuu 2016

EPPU NORMAALI 40v!

ik_19Eppu Normaalin perustivat vuonna 1976 ylöjärveläiset veljekset Martti Syrjä (laulu) ja Mikko ”Pantse” Syrjä (kitara), heidän serkkunsa Aku Syrjä (rummut) sekä Mikko Saarela (basso) ja Juha Torvinen (kitara). Yhtye otti nimensä Mel Brooksin elokuvassa Frankenstein junior mainitun nimen ”Abby Normal” suomennoksesta. Yhtyeen alkuvuosina laulujen pääasiallinen sanoittaja oli Mikko Saarela, joka jatkoi yhtyeen sanoittajana vuoteen 1981 saakka, vaikka luovuttikin basistin paikan Mikko Nevalaiselle jo vuonna 1979.Nykyisin basistina bändissä soittaa Sami Ruusukallio:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sami_Ruusukallio

Eppu Normaalia edelsi joukko Ylöjärven Takamaalla perustettuja yhtyeitä, joissa jäsenet olivat enemmän tai vähemmän samoja kuin lopullisessa Eppu Normaalissa (Wikipedia 2016).

Eput ovat tietyssä mielessä suomirokin vastine Rolling Stonesille eli pitkäikäinen, valtavan suosittu bändi, joka nykyään keikkailee ja tekee levyjä yhä harvemmin.  Minulla on aika monta Eppujen vinyylilevyä, joita tosin en ole enää vuosiin kuunnellut. Tässä taannoin Turun Free Record Shop tyhjensi varastojaan myymällä satoja CD:eitä pilkkahintaan. Tartuin harvinaiseen tarjoukseen ja ostin parikymmentä CD:tä, joukossa mm. kolme Eppujen remasteroitua CD:tä.

Eput ovat tiukasti suomalainen ilmiö ja ehkäpä heille kansallisen kulttuurin pönkittäjinä voidaan suoda se suomirokin ykkösbändin aseman, jonka he ovat saavuttaneet. Epuissa parasta on punk-asenne ja omaperäinen huumori.  Perjantaina poikkesin taas Free Record Shopiin ja huomasin, että kavereilta on julkaistu uusi DVD, joka koostuu harvinaisesta varhaisvaiheen filmimateriaalista. DVD:n nimi on upea tsoukki LED ZEPPELIN elokuvan otsikon ”loistavasta” suomennoksesta. Elokuvahan kiersi elokuvateattereita nimellä LAULU JÄÄ PYSTYYN (The Song Remains The Same)!  Eput olivat tästä saaneet inspiraation ja niinpä heidän uuden DVD:nsä nimi on VIDEO JÄÄ PYSTYYN.

Muistan olleeni ensimmäisen kerran Eppujen keikalla joskus 1980 tai 1981. Paikka oli niinkin eksoottinen kuin Turun ylioppilaskylän Feeniks-diskobaari (en tosin ole enää varma nimestä). Baari oli tuolloin keskellä ylioppilaskylän länsipuolta, ihan totta. En tiedä onko paikka enää lainkaan käytössä. Nykyisestä Caribia-kylpylästä johti sinne pari sataa metriä pitkä huoltotunneli, baari oli siis maan alla. Sinne mahtui muistikuvani mukaan ehkä tuollaiset pari sataa kuulijaa / katsojaa. Eput soittivat varsin lujaa ja sanoista ei saanut mitään selvää, mutta meno oli sekä bändillä että yleisöllä varsin hulvatonta. Hanaolut virtasi ja koko illasta jäi ihan miellyttävä muisto, tosin settilistasta minulla ei ole enää hajuakaan.  Huvittavaa on nykyistä kehitystä ajatellen tuo konserttipaikka, sillä tyttöystäväni ”itsemurhayksiöstä” (niin niitä Länsipuolen yksiöitä silloin nimitettiin) oli konserttipaikalle vain 20 metriä matkaa! Alkuillasta vähän valkkaria ja sitten liput ostettiin ovelta (ei tarvinnut mitään ennakkovarauksia), taisivat maksaa noin 20-40mk! (= n. 3-7e) Kaukana tuolloin olivat siis nykyiset ajat, jolloin Eppuja mennään Tampereelle stadionille kumartamaan ja maksetaan lipuista yli kymmenkertainen hinta! (Winterlude 2005).

73e323f89be6c0d2c3e72a131db83394Yhtye Eppu Normaali viettää nyt juhlavuottaan eli täyttää 40v! Tapahtuman kunniaksi on jälleen kerran tulossa Ratina -stadionille konsertti ja lisäksi valmisteilla on kokopitkä dokumenttielokuva. Alla linkkejä näihin uusiin uutisiin:

http://www.eputratinassa.fi/

http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000001181507.html

20160519hh

TOP10 heinäkuu 2008

rtep

Alla heinäkuun 2008 TOP10 albumilistani:

ALBUMILISTA 7

01 (1) BOB DYLAN: Modern Times (2006) (3kk)

02 (2) ROGER WATERS: Amused To Death (1992) (2kk)

03 (3) LED ZEPPELIN: Houses Of Holy (1973) (2kk)

04 (4) THE DOORS: L.A. Woman (1970) (2kk)     

05  (-)  ELECTRIC LIGHT ORCHESTRA: Eldorado (UUSI)

06 (5) CREAM: Disraeli Gears (1967) (2kk)

07 (6) JIMI HENDRIX: Electric Ladyland (1968) (2kk)

 08 (-) NEIL YOUNG: Trans (1982) (UUSI)

 09 (7) YES: Close To The Edge (1972) (3kk)

(10) RORY GALLAGHER: Deuce (1971) (2kk)

 

Electric Light Orchestran (ELO) johtohahmo oli säveltäjävelho Jeff Lynne, joka perusti ELO:n 1970 -luvun alussa tarkoituksenaan yhdistää bändin soundissa rock, pop ja klassinen musiikki harmoniseksi kokonaisuudeksi. Nyttemmin Lynne on pitkälti unohdettu, vaikka hänen parhaat kappaleensa vetävät vertoja Lennon-McCartney parivaljakon 1960-luvun jälkipuoliskon hienoille kokeileville sävelmille. Toisaalta Lynne oli myös mestari lainailemaan ja yhdistelemään, joten on vaikea sanoa, miten paljon hänen sävelllyksissään loppupeleissä on aitoa innovatiivisuutta.

ELO teki kymmenkunta levyä, parhaat niistä sijoittuvat tuotannon alkupäähän. ELO koki Genesiksen kohtalon. Parhaat levyt myivät melko huonosti, mutta vähitellen bändin ainutlaatuisuus alkoi hahmottua suurelle yleisölle ja siksi, paradoksaalisesti, tuotannon loppupään levyt, jotka jäivät tasoltaan kauas alkupään levyistä, menivät listojen kärkeen. 1980-luvulla ELO:n tielle kasaantui kuitenkin niin paljon vaikeuksia, että Lynne päätti hajoittaa bändin. 1990-luvun yleisen reunion -aallon innoittamana hän kokosi kuitenkin ELO:n vielä hetkeksi uudestaan ja samalla saatiin aikaiseksi Los Angelesissa kuvattu Zoom live-DVD, joka joitain vuosia sitten esitettiin Suomen TV:ssäkin. Reunioni jäi kuitenkin lyhytikäiseksi ja 2000-luvulla Lynne onkin keskittynyt vain julkaisemaan remasterointeja vanhoista ELO-levyistä.

Eldorado on muistaakseni bändin neljäs levy ja hankin sen vinyylinä jo 1970-luvulla ja lopulta 2007 hankin myös levyn remasteroidun CD-version. Vuonna 1974 yleinen rocktarjonta oli niin kovatasoista, että Eldoradon ainutlaatuisuus taisi jäädä monelta huomaamatta. En ole lukenut sen ajan arvosteluja, mutta jossain näin jutun, että alkuvaiheessa erityisesti Englannissa kriitikot suhtautuivat varsin nuivasti Lynnen bändiin (kuulostaako tutulta kuviolta?).

Olen aina pitänyt valtavasti Eldoradosta. Levyn teema on ehyt, orkesterisovitukset nerokkaita, näin hienoja ja svengaavia jousi- ja kuorosovituksia rockissa kuulee äärimmäisen harvoin! Tarkoitukseni on kirjoittaa jossain vaiheessa erillinen arvostelu Eldoradosta, joten siksi ei ehkä kannata tässä jutustella enempää tästä mahtipontisesta, mutta toisaalta erittäin melodisesta, svengaavasta ja tunnelmallisesta levystä. Lynnen heikkous ovat lyriikat, jotka ovat aika simppeleitä, mutta ELO:n parhaiden levyjen juju onkin musiikki ja sen luomat tunnelmat. Näillä levyillä sanoitukset ovat selkeästi musiikille alisteisia.

 

Robert Shelton (1926-1995)

http://www.independent.co.uk/news/people/obituary-robert-shelton-1525669.html

bob-dylan-5For the readers coming from expectingrain  I translated the first chapter of my original  text published in Winterlude in 2006:

Shelton’s book was probably the first Dylan book, which I read. I read the book pretty soon after it was published in Finnish (1987 ). Previous messages here in Winterlude claimed that this book was boring, but I read the book very quickly, actually “devouring” it! I admit that Shelton’s book has obvious shortcomings and that criticism is appropriate. These are: the skewed structure of the book (1960s overemphasized ), and at times a bit strange narrative. For the overstress of the 1960s, there is a clear and almost tragic explanation. Shelton’s book were to be published as early as 1966, but when he mentioned the issue to Dylan’s then manager, Grossmann, responded Grossman:  – If you do it , then we’ll meet at court …

 

Ellen ihan väärin muista niin Sheltonin teos oli ensimmäinen Dylan-kirja, jonka luin. Luin kirjan aika pian sen jälkeen kun se oli suomeksi ilmestynyt (1987). Outoa kun aikaisemmissa viesteissä nimitettiin kirjaa tylsäksi. Minä ainakin luin kirjan suorastaan ahmien!  Myönnän, että kirjassa on selviä puutteita, joiden osalta kritiikki on aiheellista. Näitä ovat kirjan vinoutunut rakenne (1960-luku ylikorostuu) sekä ajoittain hieman oudontuntuinen kerronta.  1960-luvun ylikorostumiselle on olemassa selkeä ja lähes traaginen selitys. Sheltonin piti julkaista kirja jo 1966, mutta kun hän mainitsi asiasta Dylanin silloiselle managerille, Grossmanille, vastasi tämä (huom. tässä esitetty lainaus on täysin muistinvarainen):

– Jos sen teet, niin oikeudessa tavataan…

f630279a2a6712c37c694fb4d3d4fcd91970-luvulla Shelton kuului vuosi vuodelta yhä vähemmän Dylanin sisäpiiriin ja siksi hänen oli yhä vaikeampi saada sellaisia henkilökohtaisia ensikäden tietoja Dylanista kuin 1960-luvulla. Tämä aiheutti sen, että kirjan rakenne alkoi vinoutua ja kun 1980-luvulla Sheltonin yhteydet Dylaniin katkesivat lähes kokonaan, alkoi ajan tasalla olevan biografian kirjoittaminen muuttua Sheltonille yhä monimutkaisemmaksi. Tietyssä mielessä Shelton oli ajautunut umpikujaan kirjansa kanssa.

Sheltonin muistelmat ja tiedot 1960-luvun vuosista olivat runsaudessaan AINUTLAATUISIA, jopa niin ainutlaatuisia, että huomattava osa myöhempää dylanologista kirjallisuutta on joutunut tukeutumaan hänen kertomuksiinsa kun muutakaan privaattitietoa aiheesta ei ole ollut olemassa. Sheltonin 1960-luvun kuvaukset Dylanin keikoista, juhlista, lentomatkoista jne. ovat monessa tapauksessa ensi käden tietoa jota on vain erittäin harvoilla Dylanin lähipiirin ihmisillä.

sheltondylanuk1986En tiedä miksi Shelton ei julkaissut kirjaansa 1978, jolloin hän vielä Englannissa pääsi viettämään iltaa Dylanin kanssa, sen jälkeen heidän yhteytensä olivatkin pitkään lähes katkolla. Ehkä Shelton ei silloin löytänyt sopivaa kustantajaa tai ehkä Dylan suositteli odottamaan vielä, en tiedä, taloudellisesti Shelton oli ajautumassa yhä vaikeampaan tilanteeseen, sillä hän oli jättänyt hyväpalkkaisen työnsä New York Timesin kriitikkona keskittyäkseen Dylan-kirjaansa, mutta ymmärtääkseni Shelton joutui maksamaan lyriikkalainauksista kirjassaan todella paljon eli menoja alkoi olla enemmän kuin tuloja.

Lopulta 1980-luvulla Shelton sitten päätti julkaista kirjansa, mutta olen ymmärtänyt, että loppuvaiheessa hän SANELI lähes koko kirjan aikaisemmin kirjoittamansa materiaalin ja muistiinpanojensa perusteella. Siksi kirjassa on aika ajoin hyvin ”epäkirjamainen” vaikutelma.

Minulla on vieläkin sellainen BBC:n videopätkä, jossa haastatellaan Sheltonia vuonna 1991 hänen erittäin vaatimattomassa Englannin asunnossaan. Mies ihailee edelleen Dylania, vaikka on tehnyt suurin piirtein konkurssin Dylan-kirjansa vuoksi. Ja kysymys ei ollut huonosta myynnistä, sillä muistaakseni Sheltonin kirjaa myytiin yli 500.000 kappaletta. Shelton teki varmaan todella huonoja sopimuksia, koska joutui elämänsä loppuvaiheessa lähes puille paljaille.

Harri Huhtanen 2006

the original text here: http://harrih.forumup.com/about240-harrih.html

Hank Williamsin (1923-53) tarina, osa 2

Hank Williamsin musiikin surumielisyys ja hänen tietynlainen vieraantumisensa elämästä selittyy varmaan osaltaan sillä että hän joutui viettämään lapsuutensa aika kurjissa oloissa. Lapsena häntä haukuttiin ”harmiksi”ja ”pieruksi”. Hänen selkärangassaan oli Spina Bifida Occulta -niminen kehityshäiriö, jonka vuoksi hän kärsi koko elämänsä selkäkivuista ja niinpä hän jo nuorena aikuisena tuli riippuvaiseksi kovista kipulääkkeistä.Isä oli töissä rautateillä ja perhe joutui hänen työnsä vuoksi muuttamaan alituiseen. Vuonna 1930 isä sairastui kasvohalvaukseen, jonka syyksi epäiltiin aivoverisuonen pullistumaa. Lääkärit päättivät lähettää isän louisianalaiseen sairaalaan, jonne hän sitten jäikin kahdeksan vuoden ajaksi. Käytännössä Hank jäi siis isättömäksi jo 7-vuotiaana. Äiti Lillie yritti elättää perhettä järjestämällä matkailijoille kotimajoitusta.15185820_117854203155 Lisäksi hän työskenteli säilyketehtaassa ja hoitajana paikallisessa sairaalassa ja oli siten paljon poissa kotoa. Amerikassa oli tuohon aikaa pula-aika (Great Depression) ja niinpä Hank ja hänen sisarensa Irene yrittivät hankkia perheelle lisäansioita viljelemällä myytäväksi erilaisia kasveja pienellä pihamaallaan.

Hankin äiti kertoi että Hank hankki ensimmäisen kitaransa rahoilla, jotka hän oli saanut pähkinöiden myymisestä. Kun perhe asui Georgianassa tapasi Hank Rufus Paynen, katusoittajan, joka opetti Hankin soittamaan kitaraa. Pohjimmiltaan Payne oli blues-muusikko. Hän opetti Hankille kaiken: soinnut, sointujen vaihtamisen, bassokielten käytön ja säestämisen.

Lisävaikutteita Hank keräsi kuuntelemalla countrymusiikin ”isää” Jimmie Rodgersia sekä Moon Mullicania ja Roy Acuffia. Valitettavasti Hankin opettaja Payne ei itse päässyt koskaan nauttimaan oppilaansa maailmanmaineesta, sillä hän kuoli rutiköyhänä ja unohdettuna vuonna 1939.

Hank Williamsista löytyy tuhansia valokuvia netistä, mutta Rufuksesta löysin ainoastaan muutamia kuvia hänen hautakivestään, niinpä joudun tässä tyytymään siihen. Jos löydätte hyvän kuvan Rufuksesta ja voitte linkittää sen minulle, olisin kovin iloinen avustanne!

20160516hh

Hank Williamsin (1923-53) tarina, osa 1

Uudenvuoden aattona 31.12.1952 29-vuotiaan Hank Williamsin oli määrä esiintyä Charlestonissa Länsi Virginiassa, konserttilippuja oli myyty ennakkoon siihen aikaan huikean 3500 dollarin edestä (nykyrahaksi muutettuna yli 30 000 dollaria). Hankin piti lentää konserttipaikalle, mutta lumimyrskyn vuoksi lennot alueella oli peruutettu. Seuraava konsertti Hankilla oli jo Uudenvuoden päivänä 1.1.1953 Cantonissa Ohiossa, joten b9c00dcd9468e1976cd58056860192b1hän joutui kiperään tilanteeseen. Koska hänen kotipaikastaan Alabaman Montgomerystä oli West Virginiaan yli 1000 km:n matka oli selvä ettei hän enää ehtisi Charlestonin keikalle. Sen sijaan Cantoniin hän voisi ehtiä, koska konsertti oli vasta seuraavana iltana. Matkaa Cantoniin oli huikeat 1266 kilometriä! Niinpä Hank palkkasi Charles Carr nimisen lukiolaispojan kyyditsemään hänet Cantoniin.  Matkalla he pysähtyivät Andrew Johnsonin hotelliin Tennesseen Knoxvillessä. Hank oli huonovointinen pillereistä ja alkoholista, joita hän oli nauttinut matkalla Knoxvilleen. Hotellilta löytyikin lääkäri, joka antoi Hankille B12-vitamiinipistoksen, valitettavasti pistoksessa oli mukana myös morfiinia, joka edelleen pahensi Hankin tilannetta. Matka jatkui ja vuoden vaihtuessa Carr ja hänen huonovointinen matkustajansa saapuivat Bristoliin. Tässä vaiheessa matka oli vasta puolivälissä. Carr pysäytti auton pienen tienvarsiravintolan eteen ja kysyi Hankilta haluaisiko tämä jotain syötävää. Hank ei halunnut. Sen jälkeen matka jatkui vielä jonkin aikaa, mutta kun Carr pysähtyi Oak Hillissä bensa-asemalle ei hän enää saanut kontaktia Hankiin ja huomasi tämän kuolleeksi. Poliisi kutsuttiin paikalle. Auton takapenkiltä Hankin vierestä löytyi joitain tyhjiä oluttölkkejä sekä keskeneräisiä käsinkirjoitettuja lauluntekstejä. Viimeinen single, jonka Hank Williams julkaisi elinaikanaan oli nimeltään I’ll Never Get Out Of This World Alive (1952).

20160515hh

 

The Desert Trip 2016: tarkentavia tietoja

coachella-520x300The Desert Trip -festivaali, järjestetään kahtena viikonloppuna lokakuussa 2016 ja esiintymässä ovat artistit, jotka eivät paljon esittelyjä kaipaa: Bob Dylan, Rolling Stones, Neil Young, Paul Mccartney, The Who ja Roger Waters. Festivaalin nettisivulla paikan lokaatio jää vähän hämärän peittoon, samoin kuin festivaalin taustat. Siksi listaan tähän tarkentavia tietoja tapahtumasta.

11084845_341927166005572_969262569_nThe Desert Trip järjestetään Empire Polo Clubin alueella, Indion kaupungin lähellä. Indiossa on noin 70 000 asukasta eli se on Porin kokoinen kaupunki. Alueella on järjestetty jo useita vuosia tällaisia autiomaa-festivaaleja, mutta koskaan paikalle ei ole saatu näin legendaarisia esiintyjiä.

Indiosta on Los Angelesiin matkaa vähän yli 200km. Indion kaupunki on tänä vuonna myöntänyt festivaaliorganisaatiolle poikkeusluvan, jonka turvin he saavat ottaa alueelle ensimmäisenä viikonloppuna korkeintaan 125 000 ihmistä, toisena viikonloppuna turvarajaksi on määritelty 85 000 ihmistä.  Indion kapunki on laskenut että festivaalivieraat kartuttavat  kaupungin kassaa ainakin miljoonalla dollarilla. Järjestäjien riskit sen sijaan ovat aika suuret. Jos kävijöitä on alle 40 000 per viikonloppu tulee heille raskaat tappiot korkeiden artistipalkkioiden vuoksi. Ne he joutuvat maksamaan yleisömäärästä riippumatta.  Toisaalta lienee täysin varmaa ,että yllä manitulla artistikattauksella 40 000 raja menee rikki hetkessä. Ainakin järjestäjien nettisivuilla ilmoitetaan jo nyt että molemmat viikonloput on loppuunmyyty.

20160514hh

The Desert Trip 2016: Sold Out!

static1.squarespace.comBOB DYLAN! ROLLING STONES! NEIL YOUNG! PAUL MCCARTNEY! THE WHO! ROGER WATERS!

WEEKEND 1: OCTOBER 7-9 sold out !
WEEKEND 2: OCTOBER 14-16 sold out !

Kuten vähän uumoilinkin, myytiin tämä harvinainen superstarojen yhteiskonsertti loppuun ennätysajassa. Järjestäjät pääsivät artistien kanssa sopimukseen toisesta viikonlopusta, mutta niin siinä sitten kävi että sekin myytiin loppuun hujauksessa, vaikka liput näihin konsertteihin maksavat parhailla paikoilla (standing pit)  jopa 1599 dollaria! Lisätietoja tapahtumasta suoraan järjestäjän nettisivustolta (linkki alla), mutta pahaa pelkään ettei kolmatta viikonloppua buukata, koska on vaikeaa saada kaikki nämä superstarat sitoutumaan kolmeksi viikoksi tähän ”autiomaa -keikkailuun”.

http://ww2.deserttrip.com/

20160514hh

 

 

Led Zeppelin oikeudenkäynti

Jos rockbändi on saanut aikaan jotain todella hienoa ja kuolematonta, niin yleensä – plagiointisyytteistä huolimatta – kyse ei ole siitä että joku toinen rockbändi olisi kopioinut toiselta, vaan yleensä jäljet johtavat todellisen musiikillisen geniuksen eli BACHin työpajaan. Jos musiikissa jokin on todella kaunista ja kuolematonta niin yleensä se on lähtöisin Bachin säveltuotannosta. Esimerkiksi nyt oikeudessa puitava Spirit -Led Zeppelin kiista on siinä mielessä triviaali että viime kädessä tekijänoikeudet ovat Johann Sebastian Bachilla, sillä pohjimmiltaan Stairway To Heavenin intro on lainattu Bachin    Bouree in E Minorista!

Kuten voitte yllä olevasta videosta kuulla, oli 1960-luvulla muitakin bändejä kuin Spirit, jotka käyttivät samaa Stairway To Heaven -teemaa. Lisäksi mm. George Harrison, Eric Clapton ja Eagles ovat myöhemmin lainanneet Zeppelin -kappaleen teemaa. Eli koska teeman käyttö on ollut yleistä ja toistuvaa ja koska pohjimmiltaan kaikki nämä lainat johtavat Bachin Bouree in E Minoriin, niin tekijänoikeudet ovat rauenneet ja loogisesti päätellen ei ainakaan toinen rockbändi voi vaatia seuraavalta eli Zeppelinilta korvauksia sävellyksestä, jonka tämä aikaisempi bändikin tosiasiassa  on ”varastanut” Bachilta.

 

20160513hh

Musiikin arvottaminen?

Musiikki on vaikea aihe, koska sen arvottaminen perustuu niin vahvasti subjektiivisiin tekijöihin. Kovat faktat usein puuttuvat tai ovat harhaanjohtavia. Jokainen ymmärtää, että pelkkien absoluuttisten mittarien (esimerkiksi myyntilukujen) käyttäminen rockmusiikin historian hahmottamisessa ei välttämättä tuo esille koko totuutta. Musiikkitoimittajien tekstien lukeminenkaan ei tee aina autuaaksi, koska kriitikoilla on usein omat ”lempilapsensa”, jotka he haluavat väen väkisin nostaa maineeseen ja toisin päin eli jotkut artistit halutaan runtata suohon. Paras esimerkki tästä on Led Zeppelin jota englantilaiskriitikot vuosikausia vähättelivät.
records
Miten siis edetä, jos haluaa löytää hyvää rockmusiikkia? Jos lähtee ns. tyhjältä pöydältä eli on nimenomaa kiinnostunut vanhasta rokista, muttei ole elänyt aikana, jolloin sitä alunperin on tehty, niin kannattaa minusta ensin selvittää ne artistit, joiden tuotannosta on eniten kirjoitettu ja jotka mainitaan useimmissa rock-tietoteoksissa. Näin löytää keskeiset vaikuttajat, sillä aika kyllä yleensä karsii jyvät akanoista. Valitettavasti tällä metodilla ei kuitenkaan löydä niitä satoja kiinnostavia 1960- ja 1970-lukujen aikana vaikuttaneita musiikintekijöitä ja bändejä, jotka runsaasta ja korkeatasoisesta tarjonnasta johtuen jäivät median valokeilojen ulkopuolelle ja siksi myöhemmin myös unohduksiin (esimerkiksi Rennaisance-yhtye). Näitä historian ”hylkäämiä” artisteja voi bongata myös lukemalla keskeisten musiikinvaikuttajien tekstejä artisteista, jotka ovat vaikuttaneet heihin. Suosittelen myös ehdottomasti ostamaan kunnollisen vinyylilevysoittimen ja sen jälkeen lähtemään ekskursiolle niihin erikoisliikkeisiin, jotka Helsingissä ja Tukholmassa ja Lontoossa edelleen keskittyvät myymään (käytettyjä) vinyylilevyjä. Vaikka yleisesti väitetään, että vinyylilevyn soundit huononevat kun sitä on soitettu paljon ja vaikka yleisesti pelätään, että kaikki vinyylilevyllä näkyvät naarmut aiheuttavat äänentoistoon häiriöitä, voin tuhansia käytettyjä vinyylilevyjä kuunneltuani todeta, että monissa vanhoissa vinyylilevyissä on uskomattoman hienot soundit! Eli siitä vaan rohkeasti soittimen ostoon ja vinyylejä hankkimaan!

Mitä tulee suosikkilistoihini, olen tehnyt ne lähinnä itseäni varten , koska en millään ehdi ja pysty kirjoittamaan Winterludessa kaikista diggaamistani artisteista, joten niinpä keksin tällaisen listasysteemin, jossa voin kuukausittain lyhyesti ”mainostaa” vanhoja suosikkejani. En tullut ajatelleeksi, että listaukset voivat samalla toimia jolle kulle tiedon ja etsinnän lähteenä, mutta jos näin on todella tapahtunut, on se vain hyvä asia. Jokainen on niin naivi, että kuvittelee omien suosikkejensa olevan niin suuria ja kuuluisia, että kaikki maailman musiikin harrastajat väistämättä tuntevat kyseiset artistit. Nyt olen kuitenkin ymmärtänyt, että 1960- tai 1970 -luvulla vaikuttanut artisti voi 2000-luvun nuorelle olla yhtä totaalisen vieras kuin jotkut Bob Dylanin omat 1920- ja 1930-lukujen suosikit ovat minulle!

Harri Huhtanen 2008

TOP10 kesäkuu 2008

bobdylanthunderonthemountain417731

Alla kesäkuun 2008 TOP10 albumilistani:

ALBUMILISTA 6

  1. (1) BOB DYLAN: Modern Times (2006) (2kk)
  2. (‑) ROGER WATERS: Amused To Death (1992) (UUSI)
  3. (‑) LED ZEPPELIN: Houses Of Holy (1973) (UUSI)
  4. (‑) THE DOORS: L.A. Woman (1970) (UUSI)
  5. (‑) CREAM: Disraeli Gears (1967) (UUSI)
  6. (‑) JIMI HENDRIX: Electric Ladyland (1968) (UUSI)
  7. (4) YES: Close To The Edge (1972) (2kk)
  8. (6) NEIL YOUNG: Sleeps With Angels (1994) (2kk)
  9. (7) WISHBONE ASH: Argus (1972) (3kk)
  10. (‑) RORY GALLAGHER: Deuce (1971) (UUSI)

Uusina artisteina tällä listalla mukana ovat Roger Waters (2), Cream (5), Jimi Hendrix (6) ja Rory Gallagher (10). Alle heistä muutama lyhyt kommentti.

Olen aina sanonut, että Roger Watersin Amused To Death (1992) on koko 1990-luvun paras rockalbumi. Siksi päätin tässä kuussa väliaikaisesti laittaa Floydin telakalle ja korvata tämän huippubändin miehellä, jonka ainutlaatuinen ja mestarillinen 1992 sooloalbumi on jäänyt aivan liian vähäiselle huomiolle ainoastaan siksi, että levyn etiketissä lukee ’Waters’, vaikka siinä aivan yhtä hyvin voisi lukea ’Pink Floyd’. Jos siinä lukisi Pink Floyd olisi kyseinen levy Dark Side Of The Moonin ohella yksi maailman kaikkien aikojen myydyimmistä levyistä! Niin suuri merkitys siis on sillä mitä levyn etiketissä lukee. En ryhdy tässä selvittämään miksi ATD on kuuden pisteen levy. Kirjoitin aiheen ”loppuun” RARE:ssa #21 (1996), joten sieltä voitte lukea mistä tässä legendaarisessa levyssä on kysymys.

Creamin Disraeli Gears (1967) on yksi niistä lukuisista mestariteoksista, joita julkaistiin rakkauden kesän ja hippiliikkeen katalysoimana vuonna 1967. Creamin klassikko ja Jimi Hendrixin seuraavana vuonna julkaistu Electric Ladyland olivat niitä nuppuja, joista seuraavina vuosina versoi koko progressiivisen ja heavy rockin valtava ja monimuotoinen lehvästö!

Rory Gallagher(1948-1995) on irlantilainen bluesrokkari, jonka merkitys rockmusiikin historiassa on marginaalinen, mutta otan hänet mukaan listaukseeni, koska mies on tehnyt useita erittäin hienoja levyjä ja toisaalta ihailen sitä lämpöä ja suurta sydäntä mikä hänen musiikissaan on aina mukana. Se on jotain sellaista, joka valitettavan usein puuttuu 2000-luvun angtisesta ja ”kylmästä” rokista.