Kategoria: PARHAAT MUUSIKOT

Parhaat kitaristit! -osa 7

05 NEIL YOUNG (s.1945)

Kaikki eivät pidä Neil Youngia merkittävänä kitaristina. Kuten sarjan alussa totesin painotan valinnoissani myös yksilöllisyyttä ja soiton sielukkuutta. Paras kitaristi ei välttämättä ole se joka hallitsee suurimman mahdollisen määrän sointuja ja osaa soittaa nopeammin kuin kukaan muu (tälle nopeasti soittamiselle on myös keksitty suomalainen termi ja se on ”tilutus”, jo sana itsessään henkii sellaista arvostuksen puutetta, mutta ehkä tässä yhteydessä on hyvä kuitenkin mainita että sorminäppäryys ei ole se kitaristin ultimaatti mitta). 

Neil Young on ollut livenä ja levyillä parhaimmillaan näiden Crazy Horse -miesten kanssa: Vasemmalla Billy Talbot, bassokitara ja keskellä Frank Sampedro, kitara.

Olen kuunnellut Neil Youngin kitarointia lapsesta saakka eli kymmeniä vuosia ja täytyy sanoa että hänellä on hyvin tunnistettava tapa soittaa ja jos siitä pitää niin kiintymys siihen vain syvenee vuosien saatossa. Neil Young on tehnyt vuosina 1970-2020 kymmeniä levyjä ja kaikissa kitara ei ole pääosassa vaan tarinat ja laulut, sillä Neil Young on kaiken kukkaraksi erinomainen lauluntekijä. Mutta tässä arvioin häntä siis kitaristina. Olen ollut useissa Neil Youngin konserteissa ja parhaimmillaan hän on yleensä  Crazy Horse -yhtyeen kanssa. He jotenkin aina kirittävät toisiaan huimiin suorituksiin. Neil Youngin 1970-luvun mestariteoksista olen kirjoittanut paljon ja niitä kirjoituksia voi lukea täällä:

https://winterlude.fi/category/07-neil-young-albums/

Tässä yhteydessä haluan kuitenkin kiinnittää huomioni muutamaan Youngin uudempaan mestariteokseen. Kuunnelkaapa vaikka vuoden 1994 Sleep With Angels levyltä 15 minuuttinen kappale Change Your Mind tai vuoden 2012 Phychedelic Pill levyltä 27 minuuttinen kappale Driftin’ Back niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Neil Youngin laajasta tuonnosta löytyy kymmeniä hienoja kappaleita, joissa kuulemme hänelle tunnusmerkillistä ”Young -kitarointia”, johon ei voi olla ihastumatta, paitsi jos ei pidä Neil Youngin musiikista ylipäätään, mutta se onkin sitten toinen juttu se!

Harri Huhtanen 2020     

Parhaat kitaristit! -osa 6b

04   ALVIN LEE (1944- 2013)

alvinlee1962Jo lapsena Graham Anthony Barnes kuunteli ahkerasti vanhempiensa rock- ja jazz-levyjä ja päätti, että hänestä tulisi kitaristi. Hän otti taiteilijanimekseen Alvin Lee ja alkoi soittaa kitaraa jo 13-vuotiaana eikä ollut enää kiinnostunut koulusta, koska hän oli päättänyt kehittää itsestään huippukitaristin. Hän perustikin jo 15-vuotiaana,  vuonna 1960,  ensimmäisen bändinsä Jaybirds, joka saavutti suosiota Alvinin kotikaupungin Nottinghamin alueella. Jaybirds pääsi Beatlesien vanavedessä esiintymään myös Hampuriin, mutta suurempaa suosiota ei tullut ja siksi bändi muutti vuonna 1966 Lontooseen ja bändin uudeksi nimeksi valittiin Ten Years After (TYA). Bändi onnistui saamaan kiinnityksen Lontoon kuuluisalle Marquee Clubille sekä Winsdorin Jazz & Blues -festivaaleille. Levypomot kiinnostuivat ja bändi sai levytyssopimuksen, debyyttialbumi ilmestyi 1967, mutta aluksi TYA:n suosio oli vaatimatonta. Käänne parempaan alkoi kun eräs san franciscolainen radioasema alkoi soittaa debyyttilevyä ja sen jälkeen Amerikan kuuluisin kiertuemanageri Bill Graham kiinnostui bändistä. TYA sai kutsun Amerikan kiertueelle ja sitten pari vuotta myöhemmin tuli jättipotti! TYA kutsuttiin esiintymään Woodstockin jättifestivaaleille kesällä 1969. Festivaali kuvattiin ja parhaat esitykset näytettiin elokuvassa joka kiersi kaikki maailman tärkeimmät elokuvateatterit. Alvin Leen maaninen, maaginen ja ylipitkä versio kappaleesta I’m Goin’ Home räjäytti ”pankin”. Suuri yleisö ei ollut koskaan nähnyt tai kokenut sellaista kitarointia. Woodstockin kaksi suurta kitarasankaria olivat Jimi Hendrix  ja Alvin Lee. Hendrixin vanavedessä myös Alvinista tuli supertähti. Hänen kitarointinsa oli niin intensiivistä ja nopeaa että lehdistö antoi hänelle lisänimen ”Lännen nopein kitaristi”. Suosio Amerikassa oli valtavaa. Kaikkiaan TYA ehti tehdä siellä seitsemän toimintavuotensa aikana ennätykselliset 28 kiertuetta. Vähitellen Alvin alkoi kuitenkin kyllästyä supertähteyteen ja jatkuvaan kiertämiseen Amerikassa ja niinpä vuonna 1974 TYA hajosi, koska Alvin halusi tehdä jotain muuta.

TYA:n jälkeen Alvinilla oli monia kokoonpanoja ja soolourallaan hän julkaisi vielä kymmenkunta albumia, mutta listasijoitukset ja myynnit jäivät vaatimattomiksi. Niinpä hän vielä 1980-luvun loppupuolella yritti reunionia TYA:n miesten kanssa, mutta he eivät tavoittaneet enää samaa suosiota kuin 1970-luvun kultaisina vuosina. Musiikkimaailma oli muuttunut. Bluesrock -bändit eivät enää nousseet listojen kärkeen, ei vaikka mukana oli Lännen nopein kitaristi.

TYA:n miehet jatkavat edelleen, mutta ilman Alvinia ja ilman suuria yleisöjä. Alvin julkaisi viimeisen soololevynsä 2012. Hän asusteli viimeisinä vuosinaan Espanjassa ja ilmeisesti alkoi kärsiä sydämen rytmihäiriöstä, joka voidaan usein korjata melko tavanomaisella pienoperaatiolla. Jokin alkuvuodesta 2013 Espanjassa tehdyssä  toimenpiteessä meni kuitenkin pahasti pieleen, sillä Alvin Lee menehtyi operaatioon, johon normaalisti ei menehdytä. Hän oli kuollessaan 68-vuotias. Maailma menetti hienon kitaristin, mutta onneksi Alvinilta jäi perintönä yli 20 albumia, joilla hänen omaleimaista rokkia, bluesia, boogieta  ja jazzia yhdistelevää kitarointiaan voi kuunnella.

alvinlee1969

Harri Huhtanen 2020      

 

 

 

Parhaat kitaristit! -osa 6a

En löytänyt netistä hyviä kuvia Porin Käppärän siitä talosta jossa asuin vuosina 1966-1975, mutta alla on ilmakuva vuodelta 1971, jossa nämä vuonna 1966 valmistuneet lähiötalot  näykyvät.    

käppärä1971

04   ALVIN LEE (1944- 2013)

Minulla ei vielä vuonna 1970 ollut omaa levysoitinta, joten kuuntelin rokkia kaverini luona Porin Käppärässä. Hänelle oli erittäin hyvät äänentoistolaitteet ja jo silloin niissä ensimmäisissä ”kuuntelusessiossa” rakastuin Led Zeppelinin ja Ten Years Afterin (TYA) musiikkiin. TYA:n kitaristi Alvin Lee oli aivan omaa luokkaansa! Alvinin  persoonallisessa soitossa oli samanaikaisesti bluesia, rockia ja jazzia!

Pääsin kuulemaan Alvinia livenä vasta vuonna 1997 Järvenpään Puistobluesissa.  Paikalla oli yli 10 000 ihmistä ja niinpä Alvin jossain vaiheessa konserttia totesi:  ”tämähän näyttää samalta kuin Woodstockissa!”.  Mikä tietysti oli puhdas kohteliaisuuslausunto, koska Woodstockissa Alvinin soittoa oli kuulemassa yli 500 000 ihmsitä!

Seuraavan ja ikävä kyllä viimeisen kerran kuulin Alvinin soittoa Turun Samppalinnanmäellä vuonna 1999.  Se oli hieno konsertti. Alvin soitti monta TYA:n kappaletta. Itse asiassa minulla on äänite tuosta konsertista ja siksi pystyn todistamaan ettei muistikuvani ole pelkkää nostalgiaa.

Harri Huhtanen 2020

 

Parhaat kitaristit! -osa 5

03  JEFF BECK (1944 -2023)

  Jeff Beck esiintyi Pori Jazzissa 2010

jeffbeck2010pori

Luulisin että harva tietää että lapsena Jeff Beck lauloi kirkkokuorossa. Kitarasta hän innostui teini-ikäisenä 1950-luvulla ja yritti jopa kovasti rakentaa itselleen oman kitaran.  Hän pääsi levyttämäänkin yhtyeen Screaming Lord Sutch and the Savages kanssa singlen Dracula’s Daughter/Come Back Baby Oriole Recordsille.  1960-luvulla hän tutustui Jimmy Pageen ja yhdessä he kuuntelivat amerikkalaisia tuontilevyjä ja matkivat niillä kuulemiensa kitaristien riffejä.

Kun Eric Clapton päätti lopettaa Yardbirds-yhtyeessä uudeksi kitaristiksi pyydettiin Pagea, joka kuitenkin kieltäytyi kunniasta ja suositteli ystäväänsä Beckiä. Siitä alkoi Beckin huikea nousu tähdeksi. Tosin Beck ehti olla Yardbirdsissä vain alle kaksi vuotta, koska jo syksyllä 1966 hän päätti lähteä kesken bändin Amerikan kiertueen omille teilleen.

Beckin ja Pagen ratkaiseva ero on siinä, että Page haluaa olla bändissä kun taas Beck haluaa olla sooloartisti, joka kokoaa ympärilleen lahjakkaita muusikkoja, mutta  loppupeleissä kyse ei ole bändistä sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan Beckistä ja hänen taustabändistään. Ehkäpä juuri tämän ja sen vuoksi ettei Beck itse halua laulaa, hän on jäänyt kaupallisesti kollegoitaan vähemmälle huomiolle. Hendrix lauloi itse, Pagella oli Led Zeppelin ja Clapton laulaa esiintyessään sooloartistina.

Beckin ansiot ovat kuitenkin kiistattomat ja suurin hänen arvostuksensa on nimenomaan kollegoiden eli rocktähtien keskuudessa. Suurelle yleisölle Beck on jäänyt edellä mainituista syistä vieraammaksi. Hänen soittoaan kuullaan soololevyjen lisäksi mm. näiden artistien levyillä:  Rod Stewart, Mick Jagger, Tina Turner, Morrissey, Donovan, Diana Ross, Jon Bon Jovi, Malcolm McLaren, Kate Bush, Roger Waters, Stevie Wonder, Les Paul, Zucchero, Cyndi Lauper, Brian May, Roger Taylor, Stanley Clarke, Screaming Lord Sutch, ZZ Top, and Toots and the Maytals.  Beck on myös saanut rokkarien ”Nobelin” eli kutsun Rock and Roll Hall of Fameen peräti kahdesti. Ensin The Yardbirdsien jäsenenä (1992) ja sen jälkeen sooloartistina (2009).

Harri Huhtanen 2020

Parhaat kitaristit! -osa 4

ledzeppelinjimmypage02   JIMMY PAGE (s. 1944)

Nykyään 76-vuotias Jimmy Page opiskeli jo teini-iässä kitarariffejä kuuntelemalla kaverinsa Jeff Beckin kanssa amerikkalaisia tuontilevyjä. 1960-luvulla Pagesta tuli arvostettu studiomuusikko, joka soitti Lontoossa sadoissa sessioissa. Niitä kaikkia ei ole vieläkään listattu ja usein myös Jimmyn nimi jäi pois levytyksistä, koska hän oli ”vain” sessiomies. Noina vuosina Page oppi kuitenkin valtavasti kitaransoitosta. Hän oppi hallitsemaan kaikkia mahdollisia tyylilajeja. Niinpä jo vuonna 1966 Yardbirds -yhtyeeseen liittyessään Page oli melkoinen virtuoosi, joka halusi kehittää Yardbirdsien soundia psykedeellisempään ja rokkaavampaan suuntaan.   Yardbirds käytännössä hajosi 1968, mutta Page ei lannistunut, vaan kokosi uuden bändin. Tuskin Page itsekään tajusi minkälaisen ”Jumalten Vasaran” hän oli saanut kasattua, sillä vuosina 1969-1973 Pagen uudesta Led Zeppelin yhtyeestä tuli maailman suosituin bändi.  Zeppelinin suosio jatkui koko sen olemassaolon ajan eli aina vuoteen 1980 saakka. Bändin rumpalin yllättävä kuolema aiheutti kuitenkin sen että Zeppelin hajosi ja Page jäi jälleen vaikeaan tilanteeseen. Vaikka Page oli kitaravirtuoosi ei hän ollut tottunut soittamaan sooloartistina ja niinpä Zeppelinin toiminnan loppuminen oli kova isku hänelle. Vasta vuonna 1988 Page pystyi julkaisemaan soololevyn Outrider, joka kuitenkin jäi melko vähälle huomiolle. Niinpä 1990-luvulla Page päätti omistautua tuottajan työhönsä remasteroimalla Zeppelinin 1970-luvun katalogia sekä julkaisemalla myös ennenkuulemattomia Zeppelin äänitteitä. Tämä työ jatkuu edelleen. Monet Pagen vuodesta 1990 lähtien julkaisemista Zeppelin kokoelmista ja remasteroinneista ovat olleet suuria kaupallisia menestyksiä. Zeppelinin musiikki kiehtoo edelleen ihmisiä ympäri maailmaa. Tähän on monta syytä. Yksi syy siihen on Pagen kitarointi. Erityisen hienosti Pagen taidot ainutlaatuisena ja innovatiivisena kitaristina tulevat esille niillä kymmenillä Zeppelinin keikoilla, joista on toistaiseksi julkaistu vain bootleg -levyjä.

Harri Huhtanen 2020

Parhaat kitaristit! -osa 3

01   JIMI HENDRIX (1942-1970)

jimihendrixstudio

Wikipediasta löytyy Jimi Hendrix -otsikolla biografiat 95 eri kielellä! Tämä kertoo aika hyvin lyhyen, mutta loistokkaan uran tehneen miehen kulttuurihistoriallisesta merkityksestä. Suurelle yleisölle hän oli ja on legenda, muusikoilla ja erityisesti kitaristeille hän on ennenkaikkea musiikillinen esikuva ja innoittaja.

Elinaikanaan Jimi ehti julkaista vain kolme studiolevyä vuosina 1967-68. Vuonna 1970 hän valmisteli neljättä studioalbumiaan New Yorkissa. Erityisesti äänityksiä tehtiin kesällä 1970 hänen omassa, uudessa Electric Lady Studiossaan. Levyn oli tarkoitus ilmestyä loppuvuodesta 1970. Jimi suunnitteli siitä tupla- tai tripla-albumia. Eräitä tulevan albumin kappaleita Jimi soitti livenä jo 26.elokuuta 1970,  uuden kotistudionsa virallisessa avajaisjuhlassa. Sitten Jimi lähti Eurooppaan ja kuoli traagisesti Lontoossa 18.syyskuuta 1970. Työ jäi kesken. New Yorkiin jäi iso kasa julkaisemattomia studionauhoja. Osa kappaleista oli jo miksattu valmiiksi (Final Mix), osa oli ”raaka” miksauksia (Rough Mix), sitten oli iso joukko viimeistelemättömiä kappaleita (Unfinished Songs).  Kaikkiaan julkaisemattomia kappaleita on tunnistettu jo yli 30. Osa näistä julkaistiin jo vuonna 1971 The Cry of Love -albumilla. Sitten seurasi vuosikymmeniä kestänyt jakso, jolloin Jimin perikunta taisteli levytysten oikeuksista erilaisten liikemiesten kanssa ja riidat saatiin ratkaistua oikeudessa vasta 1995, jolloin julkaisuoikeudet siirtyivät Jimin perikunnan perustaman yhtiön haltuun:

https://www.jimihendrix.com/experience-hendrix-llc/

Uuden yhtiön ensimmäisiä julkaisuja oli First Rays of the New Rising Sun (1997), jolla yritettiin ikään kuin rekonstruoida vuoden 1970 julkaisematta jäänyt studioalbumi.  FROTNRS:in 17 kappaleesta lähes kaikki ovat niitä, jotka oli suunniteltu julkaistavaksi loppuvuoden 1970 albumilla. Tosin Jimin muistiinpanoista ei selviä aikoiko hän julkaista  tupla- vai peräti tripla-albumin. Uutta materiaalia hänellä olisi kyllä ollut riittävästi triplaakin varten. Myöhemmillä Experience Hendrix LLC:n julkaisuilla on ilmestynyt lisää vuoden 1970 sessioiden julkaisematonta materiaalia.

Studiossakin Jimi soitti usein samoin kuin livenä eli hyvin luovasti. Parhaimmillaan hän oli kuitenkin vuosien 1966-1970 keikoilla, joita on edelleen julkaistu valitettavan vähän virallisesti. Kannattaa kuitenkin suosia virallisia julkaisuja, sillä niillä äänenlaatu on yleensä parempi kuin bootlegeilla. Jos joku nyt kiinnostui Hendrixin keikoista niin voi aloittaa vaikka täältä:

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Jimi_Hendrix_live_albums

Luvassa on kymmeniä tunteja mielenkiintoista jammailua ja ainutlaatuista kitarointia rockkitaristien ”Bachilta”!

Harri Huhtanen 2020

 

Parhaat kitaristit! -osa 2

jimihendrix

Parhaat kitaristit 2020  (Top5)

01  JIMI HENDRIX (1942-1970)
02  JIMMY PAGE (s.1944)
03  JEFF BECK (s.1944)
04  ALVIN LEE (1944-2013)
05 NEIL YOUNG ( s. 1945)

Kitaristien kohdalla listan tekeminen oli tuskien taival, sillä minulla oli mielessä noin 20 kitaristia, jotka ehdottomasti kuuluisivat tälle listalle. Päätin kuitenkin että julkaisen kaikista muusikoista vain tällaisen TOP5 listan ja uusin sen vuosittain eli kun huippunimiä jäi nyt tämän 2020 listan ulkopuolelle niin he varmaan pääsevät esille myöhempien vuosien listoilla. Tarkoitukseni on kirjoittaa lyhyt perustelu jokaisen huippukitaristin osalta. Alunperin olin päättänyt että olen radikaali ja pudotan Jimi Hendrixin kakkoseksi, mutta mitä enemnän asiaa mietin niin sitä vaikeammaksi pudotusideani tuli, koska Jimi on kuitenkin täysin omassa luokassaan! Tavallaan hän on rockkitaristien ”Bach”.

Harri Huhtanen 2020   

Parhaat kitaristit! -osa 1

ELO70s

ELO eli Electric Light Orchestra aloitti 1970-luvun alussa proge-bändinä ja suosion kasvaessa siirtyi yhä enemmän melodiseen poprockiin ja oli 1970-luvulla jonkin aikaa yksi maailman suosituimmista bändeistä.  Bändi poikkesi valtavirrasta monella tapaa, muun muassa siinä että jäseniä bändissä oli alkuvuosina 7-10 ja tyypillisten rockinstrumenttien ohella mukana oli useampikin klassisen musiikin instrumenttien (sello ja viulut) soittaja.

 

Johdanto
Varsinkin progen kultakaudella rockbändissä saattoi olla lukuisia muusikoita, ulko- ja vierailevat jäsenet mukaan laskien jopa 10. Perinteisemmät kokoonpanot ovat kuitenkin käsittäneet 4-6 muusikkoa. Ehkä yleisin rockbändin kokoonpano on tämä: vokalisti, kitaristi, basisti ja rumpali. Monissa bändeissä on lisäksi komppikitaristi, jolloin bändissä onkin jo 5 soittajaa ja jos vielä mukaan otetaan kosketinsoittaja, niin sitten päästään jo tuohon 6 soittajaan. Tiukan rockbändin ydin koostuu kuitenkin tavallaan vain kolmesta muusikosta: vokalisti, kitaristi ja rumpali. Basisti on tärkeä osa kokonaisuutta, mutta ei välttämätön.

Jos unohdetaan tässä vaiheessa vokalisti, kuten aikaisemmin ilmoitinkin tekeväni, niin voimme aloittaa kitaristeista. Mieleeni tulee välittömästi iso joukko huippukitaristeja, mutta tässä sarjassa teen nämä listaukset TOP5 -periaatteella kerran vuodessa.  Listaukseni ei perustu teknisen taituruuden arviointiin, koska en ole muusikko, vaan kuntelija. Kuuntelijalle tärkeintä on tunnelma ja yksilöllisyys, joka välittyy muusikon soitossa. Jos kitaristeilta itseltään kysytään kuka on kaikkien aikojen paras rockkitaristi, niin melkein kaikki vastaavat välittömästi Jimi Hendrix. Vaikka Jimin kuolemasta on kulunut jo 50 vuotta ja vaikka hänen aktiiviuransa kesti vain  alle 10 vuotta, ehti Jimi vakuuttaa rockpiirit siitä että hän on kitaristien ehdoton ykkönen.

Eräässä dokumentissa Eric Clapton  kertoi menneensä kitaristikollegansa Pete Townsendin kanssa kuuntelemaan Jimiä 1960-luvun puolivälissä tämän ollessa ensivierailulla Englannissa. Eric oli tilaisuuden jälkeen todennut: ”tämä mies tekee meistä työttömiä!” . Minullakin on iso kasa Jimin levyjä, mutta täytyy todeta että vaikka hän ilmeisesti on teknisesti ylivertainen, niin hän on jäänyt minulle henkilökohtaisella tasolla vieraammaksi kuin muutamat muut kitaristit, joiden ainutlaatuista soittoa olen kuunnellut kymmeniä vuosia.

Harri Huhtanen 2020

 

Parhaat muusikot!

Suurin osa maailman ihmisistä tietää kuka on ELVIS, mutta harvassa ovat ne ihmiset, jotka tietävät ketkä soittivat Elviksen bändissä tai edes sitä, ettei Elvis säveltänyt itse kappaleitaan!

ElvisPresley

Populaarimusiikkia on levytetty nyt jo yli 100 vuoden ajan.  Suurimman osan tuosta ajasta tärkein esiintyjä musiikkitallenteissa on ollut laulaja. Hän on tähti ja muusikot ovat usein olleet lähes nimettömiä ja jääneet täysin tähden varjoon, vaikka musiikin kokonaisvaikutelma on paljon muutakin kuin laulajan esitys. Piristävä muutos tähän ”tähtisolisti  ja taustamuusikot” -asetelmaan koettiin rockin kultaisella kaudella eli suurinpiirtein vuosina 1965-1979, jolloin tärkeintä oli bändi ja yksittäiset soittajat. Toki vokalisti oli silloinkin tärkeä, mutta bändin liideri ja tähti saattoikin olla joku muu kuin laulaja.  1980- ja 1990-luvullakin maineeseen nousi bändejä, joissa soittavista muusikoista kirjoitettiin, mutta 2000-luvulle tultaessa alettiin palata vanhaan traditioon, jossa laulaja on tähti ja muusikot säestäjiä. TV:ssä alettiin järjestää American Idols -tyyppisiä kilpailuja, joiden tarkoitus oli löytää paras laulaja. Nämä kilpailut alleviivasivat aivan tarpeettomasti sitä, että laulaja on tärkein. 1960- ja 1970-luvuilla rockbändin keikoilla oli tavallista että esim. rumpali sai oman soolonumeronsa, joka pahimmillaan /parhaimmillaan (riippuen kuulijasta) saattoi kestää yli 20 minuuttia! Itse muistan miten vielä 1990-luvun alussa Santana Turussa  esiintyessään antoi basistinsa soittaa yli 10 minuutin kestoisen soolonumeron! Mutta nykyään tuo kaikki on ohi. Vaikuttaa siltä, ettei kukaan halua enää kuulla tuollaisia pitkiä instrumenttiesityksiä. Halutaan laulua eikä olla kiinnostuneista siitä kuka soittaa taustalla vai soittaako kukaan, sillä aika usein nykyään musiikista vastaavat taustanauhat.

Koska itse arvostan laulajien ohella rockmuusikkoja, avaan nyt tällaisen uuden sarjan, jossa aion käsitellä muusikkoja ja edellä kirjoittamastani johtuen otan vasta viimeiseksi käsittelyyn laulajat, koska haluan lähestyä tätä asiaa ikään kuin ”vastavirtaan” eli päinvastoin kuin mikä on vallitseva trendi vuonna 2020!

Harri Huhtanen 2020