Ihminen vaistomaisesti pelkää ja vieroksuu uutta.  Eivät ehkä kaikki, mutta ainakin minä. Vähitellen olen kuitenkin oppinut ymmärtämään, että kulttuuri muuttuu ja maailma muuttuu eli turha sitä on pelätä, mutta ihan yhtä tyhmää on ajatella että kaikki muutos olisi muutosta parempaan päin. Asiat muuttuvat joskus parempaan, joskus huonompaan suuntaan, mutta muuttuvat joka tapauksessa täysin riippumatta siitä onko muutos hyvä vai huono.

Jokin aika sitten olin elokuvateatterissa nauttimassa David Gilmourin Pompeiin konsertista ”eturivissä”.  Siinä ei ollut mitään uutta, onhan rockkonsertteja ennenkin esitetty elokuvateattereissa, mutta ainakin toistaiseksi oikeat konsertit, joissa EI ole oikeita artisteja tai pikemminkin on kuviteltuja oikeita artisteja, jotka alunperin olivat oikeita ja joista nyt on taas tehty oikeita, ovat harvemmassa. Mutta ilmeisesti nämä VIRTUAALIKONSERTIT ovat kovaa vauhtia yleistymässä maailmalla. Kuolleet artistit
nousevat lavalle ja kiertävät maailmaa ja nyt – ja tämä on vielä merkillisempää – edelleen elävät artistit nousevat lavalle pelkkinä hologrammeina!  Miksi kiertää kun rahat voi kerätä oman hologramminsa avulla?!

Alla tuore uutinen maailmaa järisyttävästä hologrammikiertueesta…

”Herald Sunin haastattelema Benny Andersson kertoo yhtyeen digitaalisen version nousevan lavoille vuonna 2019.  Hologrammiteknologialla ollaan tähän asti lähinnä tuotu lavalle edesmenneitä muusikoita kuten Tupac Shakur, Michael Jackson ja Ronnie James Dio (jonka hologrammin Suomen-keikka peruttiin pari päivää sitten),
mutta Abba-nelikko on kuitenkin vielä elävien kirjoissa, mikä tekeekin tästä projektista astetta erikoisemman. Maksullista Herald Sunin artikkelia referoivan Mashablen mukaan hologrammi-Abba tulee perustumaan niin ulkonäöllisesti kuin soundeiltaan vuoden 1977 Abbaan ja lauluraidat tullaan kokoamaan kyseisen vuoden, Abba: The Movie -konserttielokuvaankin ikuistetun Australian-kiertueen taltioinneista.
Hologrammit esiintyisivät livebändin ja taustalaulajien kanssa. Andersson vakuuttaa kokemuksen muistuttavan oikeaa konserttia.
”Se on täydellistä. Voin olla lavalla ja samaan aikaan ulkoiluttaa koiraani kotosalla! Minun ei siis tarvitse poistua kotoa ollenkaan! Jos tämä todella toimii, moni artisti haluaa takuulla tehdä samoin, jopa nuoret ja yhä kiertävät artistit. Tämä on todella mielenkiintoinen projekti”, joulukuussa 71 vuotta täyttävä Andersson hehkuttaa.
Että sellaista sitten. Hologrammikiertuetta odotellessa Abba palaa myös valkokankaille Mamma Mia -musikaalielokuvan jatko-osan tiimoilta. Benny Andersson ja Björn Ulvaeus toimivat elokuvan vastaavina tuottajina ja elokuvassa kuullaan kappaleita, joita ei ensimmäisessä leffassa eikä sen pohjana toimineessa teatterimusikaalissa kuultu. Abba-faneilla on siis mielenkiintoiset ja jännittävät ajat edessä.”

Harri Huhtanen 2017

Youtube kertoo totuuden, eikö vain? Mitä pidempään Youtube on toiminut sitä selvemmäksi käy uuden ja vanhan musiikin suosion ero. Nuoriso haluaa kuunnella uutta musiikkia. Jotkut ”nörtit” haluavat kuunnella vanhaakin ja jopa innostua siitä, mutta ”uusi” on se mikä puree. Lisäksi artistin täytyy nykyään olla aivan eri tavalla esillä kuin aikaisemmin menestyäkseen.  Ei riitä että heittää hyvän keikan tai tekee hyvän levyn. Artistin pitää henkilökohtaisesti olla Facebookissa, Instagramissa, Snapchatissa, Twitterissä jne. Aikaisemmin artisti sai lisänostetta ja voimaa siitä, että oli ”mystinen” ja otti etäisyyttä yleisöönsä. Nykyään suosituimpia ovat ne artistit, joita on helppo lähestyä (ainakin näennäisesti) eli ”jokamatit” ja ”jokaliisat”, sellaiset artistit joihin on helppo samaistua.

Led Zeppelin on kaikilla mittareilla mitaten 1970-luvun menestynein yhtye. Ainakin levymyynnissä vain Pink Floyd kilpailee sen kanssa. Kävin katsomassa mitä katsojalukuja parhaat Led Zeppelin videot / konserttipätkät / promofilmit ovat saaneet Youtubessa. Sinänsä aika komeita lukuja eli katsojakerroissa liikutaan 1 -10 miljoonan välissä. Sehän kuulostaa fantastiselta, MUTTA… sitten kävin katsomassa mitkä ovat hiljattain YLE livessä konsertoineen ELLIE GOLDINGIN katsojaluvut. Hupsista! BURN -videota on katsottu jo yli miljardi kertaa! Tämä tarkoittaa numeroina että sitä on katsottu yli 1 300 000 000 kertaa! Vähän uudempi video, jossa oli mielestäni onnettoman huono äänentoisto ( minulla on yläkerrassa laadukas 5.1 kaiutinjärjestelmä youtube – videoiden kuuntelua varten) on saanut vieläkin enemmän katsojia. Käsittämättömiä lukuja!

(Vaikka tämä EI ole maksettu mainos, haluan tässä yhteydessä todeta että Ellie Gouldingin voi bongata ensi viikonloppuna Provinssirokissa Seinäjoella!)

Youtubea voi katsoa ilmaiseksi. Kertooko se mitään siitä ovatko ihmiset valmiita oikeasti maksamaan artistin konserteista?  Ikäpolvella 35-70 vuotiaat on paljon enemmän irtonaista rahaa käytössään kuin ikäpolvella 15-34 -vuotiaat ja lisäksi he menevät konserttiin, vaikka heidän artistinsa ei olisikaan laittanut itsestään kuvia Instagramiin, MUTTA…vähitellen youtuben suosio on siirtymässä myös konserttilavoille,
sillä Ellie Golding teki vuonna 2016 peräti 89 konsertin maailmankiertueen joka tuotti
Wikipedian mukaan yli 7 miljoonaa dollaria. Ellie ei ole siis enää teinien hetkellinen netti-ihastus, vaan taloudellisesti menestyvä artisti.

Ei minulla ole mitään Ellietä vastaan, päinvastoin. Hän on sympaattinen artisti ja on tehnyt muutamia ihan mukkiinmeneviä hittejä, mutta ei hänestä ole minun idolikseni.

Vaikka ei saisi ennustaa, koska ennustukset yleensä menevät pieleen niin veikkaan että Ellie ei ole enää kovin suosittu 2030-luvulla. Sen sijaan toiselle 2010-luvulla pinnalle raketin lailla nousseelle artistille nimeltään ADELE povaan paljon, paljon pidempää uraa. Uskon että ADELE tekee hittejä vielä 2030-luvullakin ellei sorru huumeisiin  ja alkoholiin kuten jokin aika sitten traagisesti kuolleet Whitney Houston ja Amy Winehouse.

Adelen vuoden 2015 hittiä nimeltään Hello on muuten katsottu youtubessa melkein kaksi miljardia (= 2 000 000 000) kertaa! Eli joku tyyppi on katsonut sen todella monta kertaa!

Harri Huhtanen 2017

 

Kuuntelen hyvin vähän radiota, lähinnä kesäisin ulkona. Kotistereo -yhdistelmässäni ei ole lainkaan radiota. Helsingissä hiljattain käydessäni kävin Stockmannilla katsomassa viihde-elektroniikka -osastolla oliko heille tullut jotain mielenkiintoisia uusia laitteita. Hyvin paljon oli tarjolla pieniä nettiradioita hintaluokassa 100-400 euroa. Suurin osa niistä oli äänetoistoltaan aivan surkeita, mutta sitten törmäsin tyylikään näköiseen 200 euron Amadeuksen Marcato -radioon.  Olipa mahtava ääni niin pienessä laitteessa!  Jopa basso toistui tanakkana ja yllättävän tarkkana. Se ei siis ollut sellainen ”tuhruinen” basso joka halvoissa laitteissa yleensä on. Diskantti oli ilmava ja ”heleä”.  Kokonaissoundi oli erotteleva ja sopivan pehmeä, digitaalinen ”kireys” puuttui lähes kokonaan. Tein kaupat saman tien. Kotona kotimaisten FM -kanavien soundi ei ollutkaan yhtä hyvä kuin liikkeessä kuuntelemieni nettiradiokanavien ja olin vähän pettynyt ja niinpä päätin asentaa laitteeseen nettiradion. Siitäpä riemu alkoi!   Hakutoiminnolla oli mahdollista kuunnella satoja radiokanavia ympäri maailmaa. Tänään esim.  olen kunnellut Barbadoksen, Guamin ja Chilen kanavia.  Äänenlaatu vaihtelee, mutta keskimääriin on parempi kuin suomalaisissa FM-kanavissa. Parhaat kanavat Marcato toistaa uskomattoman hienosti! Vaikka laite on pieni, pystyy sitä kuuntelemaan kovallakin volyymilla, ilman että ääni säröytyy. Alkukokemuksen perusteella suosittelen varauksetta Marcatoa kaikille. Siinä on uskomattoman hyvä hintalaatusuhde, sillä yleensä tämän tasoista äänentoistoa lähtee vain huomattavasti kalliimmista laitteista.

Harri Huhtanen 2017

Huomaan nyt menneeni halpaan! Valitus levymyynnin vähenemisestä onkin isojen levy-yhtiöiden propagandaa. Jos saat euron olet tyytyväinen, jos saat tuhat euroa haluaisit vähän lisää, mutta jos saat miljoona euroa haluat PALJON lisää! Sitä nimitetään ahneudeksi.

Kevyen musiikin myynnistä koko maailmassa ei ole olemassa luotettavia lukuja Amerikkaa lukuun ottamatta. Ostin pari päivää sitten neljä pokkaria, joihin on koottu 1960-, 1970-, 1980- ja 1990-lukujen sata myydyintä levyä. Levyjen myynti on laskettu käyttämällä ainoastaan luotettavia lukuja ja myynti on laskettu kumulatiivisesti vuoteen 2004 saakka. 1960- ja 1970-lukujen osalta on käytetty ainoastaan USA:n myyntilukuja, koska UK:n myyntiluvut ovat tekijöiden mukaan luotettavia vasta 1980-luvulta lähtien.

En ole vielä saanut summalukuja laskettua, mutta jo kirjoja selailemalla selvisi se tosiasia, että levyjen kappalemääräinen myynti on kasvanut RÄJÄHDYSMÄISESTI ja ilman minkäänlaisia notkahduksia 1960-luvulta 1990-luvun loppuun saakka! Näin ollen jos väitetään, että levymyynti on vähentynyt pitää kysyä: verrattuna mihin? Koska vuosista 2000-2009 ei tietenkään vielä ole tällaista myyntikirjaa olemassa, en voi täsmällisesti selvittää 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen myyntilukuja, mutta muiden tietojen perusteella olen voinut tarkistaa, että myös 2000-luvun levymyynti ilmeisesti hakkaa suvereenisti 1960- ja 1970-lukujen levymyynnin USA:ssa (=maailmassa). Levymyynti on siis (mikä jää myöhemmin arvioitavaksi) ehkä vähentynyt 1990-lukuun verrattuna, mutta kyseessä on pidemmässä aikatarkastelussa pelkkä pieni notkahdus myyntikäyrässä, joka on 1960-luvulta tähän päivään saakka ollut hurjassa nousussa.

Väitteideni todisteeksi laitan alle pienen yhteenvedon, jonka olen laatinut ko. teosten tietojen perusteella. Kirjoissa on siis ainoastaan 100 myydyimmän levyn tiedot, mutta uskon, että ne kuvaavat luotettavasti KAIKKIEN levyjen kokonaismyyntiä.

1960-luku
myynti yli 0.5 mutta alle 2 milj. kpl 55 levyä
myynti yli 2 mutta alle 5 milj. kpl 34 levyä
myynti yli 5 mutta alle 10 milj.kpl 6 levyä
myynti yli 10 miljonaa kpl 5 levyä

1970-luku
myynti yli 2 mutta alle 5 milj. kpl 52 levyä
myynti yli 5 mutta alle 10 milj.kpl 35 levyä
myynti yli 10 miljonaa kpl 13 levyä

1980-luku
myynti yli 2 mutta alle 5 milj. kpl 16 levyä
myynti yli 5 mutta alle 10 milj.kpl 65 levyä
myynti yli 10 miljonaa kpl 19 levyä

1990-luku
myynti yli 5 mutta alle 10 milj.kpl 63 levyä
myynti yli 10 miljonaa kpl 37 levyä

Vaikka kyse on KUMULATIIVISESTA listauksesta on trendi harvinaisen selvä. Myyntimäärät ovat koko ajan kasvaneet voimakkaasti ja 1990-luvulla rock/pop -levyjä myytiin jo näiden TOP 100 levyjen myyntitietojen perusteella lähes miljardi kappaletta (kaikkien 1990-luvulla julkaistujen levyjen kokonaismyynti lienee siis noin 2 miljardia kpl ??)!

Harri Huhtanen 2009

Eräs tuttavani kysyi minulta ilkikurisesti tuhansien levyjen kokoelmaani katsellessaan: “miksi kukaan enää julkaisee albumeja?”. Hän tiesi että se oli minulle inhottava, mutta tarpeellinen kysymys. Heitin pallon hänelle takaisin ja kysyin: “Miksi kukaan enää julkaisee romaaneja?  Eikö olisi järkevämpää julkaista vain korkeintaan 10-sivuisia tarinoita ja nekin mieluummin vain sähköisinä versioina?”

Kulttuuri ja se mikä on arvokasta ei muutu teknologian “käskystä” tai trendien ikeessä.  1900-luvulla ennustettiin että ooppera kuolee äänilevyjen ja musikaalien vuoksi. Eipä vaan ooppera kuollut. 1960-luvulla väitettiin että TV tappaa elokuvateatterit ja hetken näyttikin siltä, mutta nykyään elokuvissa käydään enemmän kuin koskaan aikaisemmin.  2000-luvulla väitettiin että Internet tappaa TV:n, mutta niin vaan taas kävi että TV:n katsojaluvut putosivat vain hetkellisesti ja todellisuudessa TV-kanavien määrä on lisääntynyt koko 2000-luvun ajan. Esimerkkejä siitä, miten uusi teknologia ei ole syrjäyttänyt vanhaa on loputtomiin. Viestini tässä on se, että Spotify ja vastaavat palvelut eivät loppupeleissä uhkaa albumeja. Kiireisimmät ihmiset tosin varmaan siirtyvät pelkkien irtobiisien kuunteluun, mutta ei siinä ole mitään uutta. Ainahan on ollut paljon ihmisiä, joita musiikki kiinnostaa vain satunnaiskuuntelussa.

Hyvä albumi on kuin romaani. Se on laajempi konaisuus. Siitä voi nauttia enemmän kuin yksittäisestä hittibiisistä. Elokuvakin kestää kaksi tuntia. Voiko kukaan kuvitella maailmaa, jossa esitettäisiin vain 3-6 minuutin elokuvia?!  Albumien formaatit vaihtuvat ajan myötä: ensin oli savikiekot, sitten LP:t, sitten CD ja DVD ja varmaan vielä ajan myötä tulee uusia formaatteja, mutta albumi käsitteenä ja kultturellisena tuotteena ei mihinkään häviä, koska aina löytyy ihmisiä jotka arvostavat ja haluavat kuulla kokonaisuuksia irtobiisien ja potpourien sijaan.

 Harri Huhtanen 2016   

Oheinen kirjoitus on poimittu vanhasta Winterludesta ja se on osa keskustelua, jossa pohdittiin sitä miten levyt nousevat listoilla eri vuosina…

TOP10 vuosilistat sisältävät ihan saman ongelman kuin myyntilistat. Levy, joka nousee esimerkiksi vuonna 1996 myyntilistan kärkeen olisi ehkä ollut vaikeuksissa vaikkapa vuonna 1970. Vuositarjonta on laadullisesti kovin epätasaista. Jonain vuonna saatetaan julkaista useita rockmusiikin merkkiteoksia, sitten on taas vuosia jolloin ei synny mitään merkittävää. Ja tämä on loogista. Myyntilistat elävät kuitenkin omaa ”matemaattista” elämäänsä. Joka vuosi jokin levy on ykkönen ja myyntilistan perusteella ”laatua” voi arvioida vain eri vuosien myynnillä, joka sekin usein johtaa pahasti harhaan. Laitan alle muutamia esimerkkejä maailman levymyynnistä ja jokainen voi sitten tykönään miettiä ovatko näillä vuosikymmenillä musiikin laatu, merkittävyys ja myyntiluvut kohdanneet toisensa ja ennen kaikkea kannattaa miettiä sitä, miten nämä vuosikymmenet asettuvat vertailussa toistensa suhteen:

1960-luku: Ainoastaan 5 levyä ylitti myynnissä 10 miljoonan kappaleen maagisen rajapyykin ja nämä levyt olivat:

1. The Beatles: The White Album 1968. 19 miljoonaa kpl.
2. Led Zeppelin: II 1969. 12 miljoonaa kpl.
3. The Beatles: Abbey Road 1969. 12 miljoonaa kpl.
4. The Beatles: Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band 1967. 11 miljoonaa kpl.
5. Led Zeppelin: I 1969. 10 miljoonaa kpl.

1970-luku: 13 levyä ylitti myynnissä 10 miljoonan rajapyykin. Alla näistä viisi eniten myynyttä:

1. Pink Floyd. The Wall 1979. 23 miljoonaa.
2. Led Zeppelin: IV 1971. 22 miljoonaa.
3. Fleetwood Mac: Rumours 1977. 19 miljoonaa.
4. Boston: Boston 1977. 17 miljoonaa.
5. Various: Saturday Night Fever 1977. 15 miljoonaa.

1980-luku: 19 levyä ylitti myynnissä 10 miljoonan rajan. Alla näistä TOP5-lista:

1. Michael Jackson: Thriller 1982. 29 miljoona.
2. AC / DC: Back In Black 1980. 19 miljoonaa.
3. Bruce Springsteen: Born In The U.S.A 1984. 15 miljoonaa.
4. Guns’n’Roses: Appetite For Destruction 1987. 15 miljoonaa.
5. Whitney Houston: Whitney Houston 1985. 14 miljoonaa.

1990-luku: Peräti 37 levyä ylitti 10 miljoonan rajan. Alla vuosikymmenen myydyimpien albumien TOP5-lista:

1. Shania Twain: Come On Over 1997. 22 miljoonaa.
2. Various: The bodyguard 1992. 19 miljoonaa.
3. Alanis Morissette: Jagged Little Pill 1995. 19 miljoonaa.
4. Hootie & The Blowfish: Cracked Rear View 1994. 16 miljoonaa.
5. Garth Brooks: No Fences 1990. 16 miljoonaa.

 

Harri Huhtanen 2010

(Nythän Ruisrock on jo saavuttanut 46 vuoden iän ja siksi onkin mielenkiintoista seurata miten ennustukseni toteutuu? Tuo 50 vuottahan tulee täyteen jo vuonna 2020!) 

Ruisrockilla on juhlavuosi. Ruisrock on jatkunut yhtäjaksoisesti Ruissalon kansallispuistossa jo 40 vuoden ajan. Juhlan kunniaksi järjestäjät lupasivat KAIKILLE yli 70-vuotiaille ILMAISEN sisäänpääsyn. Silti 30.000 hengen yleisöstä vain 40 ikävaatimuksen täyttäneistä lunasti tuon ilmaislipun. Mitä tästä voimme päätellä? Joko sen, että rockin harrastajat eivät elä kovin vanhoiksi tai vaihtoehtoisesti sen, etteivät ennen vuonna 1940 syntyneet ole kovin kiinostuneita Ruisrockista. Rockin yhteydessä yleensä puhutaankin sodan jälkeisen sukupolven musiikista. Luulenpa, etteivät Ruisrockin järjestäjät enää 10 vuoden kuluttua uskalla uusia tempaustaan, koska silloin ilmaislippulaisten määrä voisi jo kohota paljon suuremmaksi.

Harri Huhtanen 2010

Alla olevan artikkelin kirjoitin vanhaan Winterludeen vuonna 2010 eli lähes 10 vuotta sitten ja aika kivasti ”ennustukseni” näyttää pitäneen paikkansa, koska koko 2010-luvun LP-myynti on lisääntynyt ja CD-myynti vähentynyt. Nykyään melkein kaikista uusista levyistä julkaistaan myös LP-painos. Näin ei ollut 1990-luvulla eikä oikeastaan 2000-luvullakaan, suurempi muutos tässä julkaisupolitiikassa alkoi joskus vuoden 2010 paikkeilla eli niihin aikoihin kuin alla oleva juttu on kirjoitettu.
( HH 1.10.2019)

Uskon vakaasti, että vinyyliharrastus tulee jatkumaan vielä kymmeniä vuosia. Nähtäväksi sen sijaan jää miten suurena vinyyliharrastajien joukko pysyy ja miten käy uuden vinyylituotannon. Käsittääkseni 1990-luvun jälkipuolella Suomessa kävi niin, että uusi vinyylituotanto taisi olla kokonaan jäissä.  Englannissa, jossa keräilykulttuuri on vahvemmissa kantimissa, vinyylien julkaisu on ymmärtääkseni jatkunut koko ajan, koska keräilijät haluavat nimenomaa vinyylisinkkuja ja erilaisia spesiaali-vinyylejä.  Myös Suomessa olen ollut 2000-luvulla havaitsevanani vinyylien suosion uutta nousua. Jotenkin tuntuu ,että CD-levyjen vähentynyt myynti on avittanut tätä ilmiötä.

Kun pohditaan vinyylikulttuurin kuolemaa ja /tai ylösnousemusta, niin on aivan pakko ottaa vertailukohteeksi SAVIKIEKOT. Nehän olivat huippusuosittuja Amerikassa ja Euroopassa 1930- ja 1940-luvuilla. Olen ymmärtänyt, että ainakin USA:ssa niitä myytiin kymmeniä miljoonia kappaleita. Savikiekkoja soitettiin muistaakseni 78 kierroksen nopeudella.

1950-luvulla, ainakin Amerikassa, LP:t alkoivat syrjäyttää savikiekkoja. Muistan nähneeni Suomessakin divareissa vielä 1970- ja 1980-luvuilla aika paljon savikiekkoja, mutten enää 2000-luvulla. Käsitykseni mukaan savikiekkoharrastus on Suomessa nykyään TODELLA vähäistä. Voidaan siis perustellusti väittää, että savikiekkojen aika Suomessa on (kuluttajan formaattina) päättynyt. En lähde tässä spekuloimaan tarkkaa vuotta, mutta sanotaan, että se päättyi joskus 1970/ 1980-luvulla eli noin 10-30 vuotta LP-formaatin valtaantulon jälkeen.

Mikäli lähdetään siitä olettamasta, että LP lopullisesti tappoi kuluttajien formaattina savikiekot 10-30 vuodessa, niin jos tilanne LP-CD vastakkainasettelussa olisi samankaltainen, pitäisi LP:n kuluttajan formaattina kuolla viimeistään 2013, koska silloin on suurin piirtein kulunut 30 vuotta CD-levyjen markkinoille tulosta (ensimmäiset CD-levyt näin kauppojen hyllyillä Belgiassa matkaillessani vuonna 1983). 

Olen kuitenkin varma, että LP jatkaa vahvana elämäänsä vielä vuoden 2013 jälkeenkin. Mitä perusteluita minulla on väitteelleni? Muutama perustelu alla. LP:t ”elävät” pidempään, koska:

(a) niitä on aikanaan painettu satoja miljoonia eli paljon enemmän kuin savikiekkoja,
(b) LP:eiden lähtökohtainen äänentoisto on parempi kuin savikiekkojen,
(c) LP:eillä on julkaistu valtaosa sellaista populaarimusiikkia, joka on edelleen hyvin suosittua (Beatles, Rolling Stones, Elvis jne.),
(d) LP:t ovat paljon kestävämpiä kuin savikiekot ja oikein käytettyinä niiden hyvä äänentoisto säilyy kymmeniä vuosia (koska savikiekkojen soittamisessa jouduttiin käyttämään varsin suuria neulapainoja heikkeni savikiekon äänentoisto nopeasti toistuvista soittokerroista ),
(e) kohtuuhintaisia LP-soittimia valmistetaan edelleen.

Harri Huhtanen 2010

Musiikki on vaikea aihe, koska sen arvottaminen perustuu niin vahvasti subjektiivisiin tekijöihin. Kovat faktat usein puuttuvat tai ovat harhaanjohtavia. Jokainen ymmärtää, että pelkkien absoluuttisten mittarien (esimerkiksi myyntilukujen) käyttäminen rockmusiikin historian hahmottamisessa ei välttämättä tuo esille koko totuutta. Musiikkitoimittajien tekstien lukeminenkaan ei tee aina autuaaksi, koska kriitikoilla on usein omat ”lempilapsensa”, jotka he haluavat väen väkisin nostaa maineeseen ja toisin päin eli jotkut artistit halutaan runtata suohon. Paras esimerkki tästä on Led Zeppelin jota englantilaiskriitikot vuosikausia vähättelivät.

Miten siis edetä, jos haluaa löytää hyvää rockmusiikkia? Jos lähtee ns. tyhjältä pöydältä eli on nimenomaa kiinnostunut vanhasta rokista, muttei ole elänyt aikana, jolloin sitä alunperin on tehty, niin kannattaa minusta ensin selvittää ne artistit, joiden tuotannosta on eniten kirjoitettu ja jotka mainitaan useimmissa rock-tietoteoksissa. Näin löytää keskeiset vaikuttajat, sillä aika kyllä yleensä karsii jyvät akanoista. Valitettavasti tällä metodilla ei kuitenkaan löydä niitä satoja kiinnostavia 1960- ja 1970-lukujen aikana vaikuttaneita musiikintekijöitä ja bändejä, jotka runsaasta ja korkeatasoisesta tarjonnasta johtuen jäivät median valokeilojen ulkopuolelle ja siksi myöhemmin myös unohduksiin (esimerkiksi Rennaisance-yhtye). Näitä historian ”hylkäämiä” artisteja voi bongata myös lukemalla keskeisten musiikinvaikuttajien tekstejä artisteista, jotka ovat vaikuttaneet heihin. Suosittelen myös ehdottomasti ostamaan kunnollisen vinyylilevysoittimen ja sen jälkeen lähtemään ekskursiolle niihin erikoisliikkeisiin, jotka Helsingissä ja Tukholmassa ja Lontoossa edelleen keskittyvät myymään (käytettyjä) vinyylilevyjä. Vaikka yleisesti väitetään, että vinyylilevyn soundit huononevat kun sitä on soitettu paljon ja vaikka yleisesti pelätään, että kaikki vinyylilevyllä näkyvät naarmut aiheuttavat äänentoistoon häiriöitä, voin tuhansia käytettyjä vinyylilevyjä kuunneltuani todeta, että monissa vanhoissa vinyylilevyissä on uskomattoman hienot soundit! Eli siitä vaan rohkeasti soittimen ostoon ja vinyylejä hankkimaan!

Mitä tulee suosikkilistoihini, olen tehnyt ne lähinnä itseäni varten , koska en millään ehdi ja pysty kirjoittamaan Winterludessa kaikista diggaamistani artisteista, joten niinpä keksin tällaisen listasysteemin, jossa voin kuukausittain lyhyesti ”mainostaa” vanhoja suosikkejani. En tullut ajatelleeksi, että listaukset voivat samalla toimia jolle kulle tiedon ja etsinnän lähteenä, mutta jos näin on todella tapahtunut, on se vain hyvä asia. Jokainen on niin naivi, että kuvittelee omien suosikkejensa olevan niin suuria ja kuuluisia, että kaikki maailman musiikin harrastajat väistämättä tuntevat kyseiset artistit. Nyt olen kuitenkin ymmärtänyt, että 1960- tai 1970 -luvulla vaikuttanut artisti voi 2000-luvun nuorelle olla yhtä totaalisen vieras kuin jotkut Bob Dylanin omat 1920- ja 1930-lukujen suosikit ovat minulle!

Harri Huhtanen 2008

YLE teema lähetti Scorcesen hienon blues-elokuvasarjan. Odotin siltä paljon enemmän kuin mitä sain. Parasta antia olivat vanhojen blues-artistien autenttiset esitykset, joita Scorcese oli löytäyt kiitettävän määrän dokumenttiinsa.Kyllä oli mahtavaa NÄHDÄ  esim. John Lee Hooker elävänä esiintymässä. Blues ei ole pelkästään feeling, vaan myös seeing. Osa Dylanin lavakarismasta on selvästi peräisin näiltä vanhoilta bluesherroilta. Dokumentin heikoin anti oli loppuosa, jossa pyritiin todistelemaan, että bluesin juuret ovat lähtöisin Afrikasta. Itse asiassa todistelu oli kovin kömpelöä. ENNEN dokumenttia olin vakuuttunut, että blues on peräisin Afrikasta. Scorcesen dokumentin nähtyäni en enää ole niin varma asiasta kuin aikaisemmin! Afrikkalaisten artistien esityksien rytmiikka ja heidän laulutapansa oli niin kovin erilainen, että se sai pikemminkin kuulijan hämilleen kuin vakuuttuneeksi oletetusta yhteydestä. Nyt ajattelen, että blues syntyi Amerikassa mustien puuvillatyöläisten ja myöhemmin mustien kaupunkilaisten toimesta. Afrikka -yhteys on toki rodullisessa mielessä olemassa, mutta musiikkina blues on kyllä varsin erilaista kuin perinteinen afrikkalainen musiikki. Ne traditionaaliset kappaleet, joiden sovitukset tietenkin varmaan ovat modernisoituja, koska Afrikka -jakso edusti nykyaikaa, olivat minusta rytmillisesti ja tyylillisesti aika kaukana bluesista. Myöskään selostus siitä miksi ne kappaleet ja blues edustavat samaa kulttuuriperinnettä ei täysin vakuuttanut. Tämä ei poissulje sitä mahdollisuutta etteikö VANHALLA afrikkalaisella musiikilla ja bluesilla olisi hyvinkin paljon yhteistä. Jos Afrikassa olisi ollut elokuvakameroita 1900-luvun alussa, niin ehkä jossain kylässä olisi saatu taltioitua jonkun paikallisen soittajan esityksiä, joista olisi KUULLUT, että tämähän on selvää esi-bluesia! Tällaista kuvamateriaalia ei ilmeisesti ole olemassa tai ainakaan Scorcese ei ole päässyt sen jäljille, joten jouduttiin turvautumaan moderniin afrikkalaiseen musiikkiin ja siksi historiallisen yhteyden todistaminen muuttui vähän nurinkuriseksi ja väkinäiseksi. Näin minä siis asian koin ohjelmaa katsoessani.

Harri Huhtanen 2006