John Wesley Harding (JWH) ilmestyi jo vuonna 1967 ja on yksi Dylanin parhaista levyistä. Levyn soundi ja tunnelma ovat erittäin hienoja, mutta myös kritiikkiin on aihetta. Vuoden 2003 SACD -levyllä huuliharppu on kovin viiltävä. Se ei enää kuulosta luonnolliselta, vaan tuntuu että diskanttien pumppaamisessa vanhalta nauhalta on menty liian pitkälle. Toki huuliharppu on tärkeässä roolissa näiden kappaleiden tunnelman rakentajana, mutta välillä tuntuu että sitä on ylikorostettu tarpeettomasti. Vinyylillä soundit ovat tukkoisemmat ja intrumenttien separaatio huonompi, mutta huuliharppu kuulostaa maltillisemmalta. Levyn päätöskappaleet kuulostavat irrallisilta, mutta istuvat joten kuten kokonaisuuteen. Varmaan Dylanin tarkoituksena on ollut keventää loppua, mutta näin merkittävälle levylle olisin suonut komeamman lopetuksen. Melkein jokainen näistä kappaleista on nerokas kokonaisuudesta irroitettuna, mutta kun ne kuuntelee yhteen pötköön alkaa kaipaamaan enemmän musiikillistä variaatiota ja jännitteitä. No, tämä ei varmaan ole studiomuusikkojen syy, hehän tekevät vain työtään. Mutta jottei totuus unohtuisi: yllä olevasta kritiikistä huolimatta JWH on upea albumi. Tällä levyllä Dylan keksi folkrockin. Uransa alussa Dylan teki blues- ja folk-levyjä, mutta sitten hän siirtyi kertaheitolla rokkiin (1965-66 trilogia). JWH:lla Dylan palasi takaisin juurilleen ja ryhtyi nerokkaalla tavalla yhdistämään perusrokkiin countrya, folkia ja balladiperinnettä. Vuoden 2003 SACD:llä masternauhasta on kaivettu esille kaikki musiikilliset nyanssit ja detaljit. Äänite on korkealuokkainen, mutta joissain kappaleissa pumppaaminen on ehkä viety liian pitkälle. Kokonaisuutena lopputulos on silti, pienellä varauksella, erinomainen.
Kautta linjan levyn sävellykset ja sanoitukset ovat erittäin korkeatasoisia. Esitykset sen sijaan ovat yhteen menoon kuunneltuna vähän monotoonisia. Esimerkiksi neljäntenä kuultava akustinen versio All Along The Watchtowerista ei välttämättä tällä levyllä sykähdytä, mutta kun on kuullut Jimi Hendrixin sähköisen version ja pari sataa Dylanin NET-versiota, alkaa vähitellen ymmärtää, että kyseessä on todellinen rockmusiikin ikiklassikko! Dylanin live-käsittelyssä myös Drifter’s Escape ja The Wicked Messenger ovat 1990-luvulla avautuneet aivan uudella tavalla. Levyllä on myös useita kappaleita, joita Dylan ei ole ottanut live-setteihinsä. Muutamia näistä kuulin Tukholmassa 2003 Dylan -fanien Love & Theft -illassa, joka pidettiin Globenin konserttia edeltävänä iltana. Esittäjinä oli nuoria tukholmalaisia artisteja. Miten hienoilta esimerkiksi John Wesley Harding ja Dear Landlord kuulostivatkaan Love& Theft -illassa! Maailmankuulu englantilainen dylanologi Clinton Heylin arvostaa tämän levyn aivan Dylanin tuotannon kärkeen. Levyn kokonaisuus toimii ja suuri osa levyn kappaleista edustaa Dylanin sävellystuotannon kärkeä. Itse esitykset eivät kuitenkaan ole niin valloittavia kuin esim. Dylanin legendaarisen rock-trilogian (1965-66) levyissä. JWH on kuitenkin klassikko, josta riittää monille laadukasta rockmusiikkia tuottaville bändeille paljon ammennettavaa. Onhan levy eräänlainen folkrockin varhainen kantateos.
KLASSIKKO ! ♥ ♥ ♥ ♥ ♥
Harri Huhtanen 2007
Momentarylla on paljon heikkouksia ja vain vähän vahvuuksia. Gilmourin tapa kirjoittaa tekstejä on paljon vaikeaselkoisempi kuin Watersilla, joka yleensä kertoo varsin suoraan sanottavansa. Gilmour usein kuorruttaa tekstejään, säkeet kuulostavat ja näyttävät hienoilta, mutta kokonaisuus kuulostaa usein jotenkin ontolta. Tuhannen taalan kysymys: mikä on tämän levyn teema? Vaikeaselkoisuus on tiettyyn rajaan saakka oivallinen taiteellinen tehokeino, mutta jos sen käytössä mennään liian pitkälle syntyy vaara siitä, että lipsahdetaan tekotaiteellisuuden puolelle.
On bändejä, joilla sanoitukset jo lähtökohtaisesti palvelevat musiikkia eli sanoja käytetään pelkästään yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Momentarylla tuo rajanveto on kuitenkin jätetty tekemättä ja siksi välillä tuntuu siltä ,että sanoitukset ovat keskiössä, mutta hetken kuluttua kuulija kokeekin, että sanoituksilla pyritään pelkästään tukemaan ja vahvistimaan tiettyä musiikillista tunnelmaa. Uskon ,että tämä levy olisi parempi jos Gilmour olisi selkeämmin alistanut sanoitukset musiikille, sillä musiikin alistaminen sanoituksille ei tällä levyllä toimi ollenkaan. Levyn 1980‑luvun soundimaailma on myös ongelmallinen. Sähkörummut kuulostavat rasittavilta ja tekevät useammasta kappaleesta junnaavan. Minulla on useita videotallenteita Pink Floydin 1980‑luvun konserteista ja sama ongelma on havaittavissa niillä. Musiikin lämpö ja voima on hukutettu banaaliin sähkörumpujen läiskeeseen. Kelpaa ehkä amerikkalaisille faneille, mutta ei minulle.
Lainaukset ovat myös kiusallista kuultavaa. Gilmour lainaa ainakin kahdella kappaleella varsin suorasukaisesti Genesiksen soundeja. Arvostan paljon Genesista, mutta Pink Floydia arvostan vielä enemmän ja kuulostaa erityisen kiusalliselta kun bändi, joka on soittanut 1970‑luvun alussa upean raa’an, mutta toisaalta inhimillistä lämpöä hehkuvan konsertin hylätyssä Pompein amfiteatterissa, sortuu 1980‑luvulla kopioimaan taiteelliseen alamäkeen ja kaupallistumiseen sortunutta progebändiä.
Jane Austen julkaisi elinaikanaan, 200 vuotta sitten, vain neljä romaania ja kaksi romaania ilmestyi aika pian hänen kuolemansa jälkeen (1817). 2000-luvulla nuo romaanit ovat nousseet uuteen kukoistukseen. Niistä on otettu uusia painoksia, niistä on tehty useita TV-sarjoja ja jokaisesta niistä taitaa olla useampikin elokuva-versio. Angloamerikkalaisessa kulttuurissa Jane Austenista on tullut kiistaton klassikko, taiteilija jonka arvoa kukaan ei enää voi kiistää. En tiedä onko Kate Bushin tulevaisuus yhtä ruusuinen, mutta sen voin sanoa ,että Kate Bushkin on Taiteilija isolla T:llä. Suurin osa hänen tuotantoaan kantaa samanlaista laatumerkiä kuin Jane Austenin romaanit. Kate Bushin levyt ovat klassikkoja. Kate Bush on ainutlaatuinen. Hänellä ei ole kilpailijoita, koska hän on ainoa ”rodussaan”. Tori Amos yrittää olla yhtä hyvä kuin Kate Bush, mutta hänen Kate kopiointinsa on niin läpinäkyvää, ettei sillä ole todellista kantavuutta.
Director’s Cut ei ole pelkkä kaupallinen yritys hyödyntää artistin vanhoja teoksia, vaan kyseessä on ihan oikeasti uusi Kate albumi. Kappaleiden valinta, niiden uudelleen sovittaminen, uudet instrumentaaliosuudet, uudet lauluosuudet ja tekstimuutokset tekevät tästä uuden teoksen. Täytyy sanoa, että Kate on vuonna 2011 hyvässä vedossa, sillä tälle levylle valitut Red Shoes -kappaleet avaavat tuon epäonnisen levyn minulle ihan uudella tavalla. Esimerkiksi Song Of Solomon (jonka olin jo ehtinyt unohtaa) kuulostaa nyt kerrassaan aivan upealta, sitä voisi kuunnella loputtomiin kyllästymättä!.
Director’s Cutin kokonaisuus toimii ja muutokset, joita alkuperäisversioihin on tehty ovat pääsääntöisesti tuoneet äänitteisiin lisäarvoa. Olen nyt kuunnellut Director’s Cutin yli 20 kertaa ja levyn parhaat hetket ovat kyllä ihan ylimaallisia! This Woman’s Work oli alunperinkin upea, mutta minusta tämä uudelleensovitettu, pitkä versio on vielä astetta parempi. Se on aito klassikko, aivan käsittämättömän kaunis! Deeper Understanding on entistä ajankohtaisempi ja entistä parempi. Moments Of Pleasure, Never Be Mine ja And So Is Love ovat tiheätunnelmallisia ja viiltävän kauniita, harvoin rockmusiikissa kuulee mitään niin viimeisteltyä ja vaikuttavaa!
Saksankielisen kirjallisuuden kaikkien aikojen suurin nero on ollut GOETHE. Hänen uransa oli kaksijakoinen. Goethe loi ensimmäiset mestariteoksensa jo nuorena, mutta toinen luovuuden huippu ajoittui hieman yllättäen vanhuuteen, sillä Faustin jälkimmäistä osaa kirjoittaessaan hän oli jo yli 80‑vuotias! Goethe todisti vääräksi väitteen siitä, että luovuus olisi iästä riippuvainen. Ihmisen älykkyys ei lisäänny enää 15 ikävuoden jälkeen, mutta elämänkokemuksien mukanaan tuoma viisaus sen sijaan kasvaa vuosi vuodelta ja taiteessa se saattaa joskus johtaa aika huikeisiin suorituksiin vielä taiteilijan elämän ehtoopuolella.
Mikä minua sitten tässä 2000‑luvun Cohenissa niin kiehtoo ja ihastuttaa? Tavallaan vastasin kysymykseen jo Ten New Songsin arvostelussa. 2000‑luvun Cohen on äärimmäisen VIISAS mies, joka osaa tiivistää musiikin ja sanottavansa niin mestarillisella tavalla, etten suoraan sanoen muista kenenkään muun ‑ Bob Dylan mukaanlukien ‑ pystyneen samaan.
Taisin hankkia The Final Cutin vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Siinä vaiheessa oli epäselvää jatkaako Pink Floyd enää yhdessä. Olin myös lukenut The Final Cutin aikaisista riidoista. Roger Watersilla taisi olla aika huono kausi silloin. The Wallin (1979) valtava menestys maailmalla vahvisti Watersin ajatusta siitä, että HÄN oli yhtä kuin Pink Floyd. Egomania meni niin pitkälle, että kun Waters oli tyytymätön kosketinsoittaja Wrightin suorituksiin, erotti hän miehen, joka oli ollut mukana perustamassa bändiä 1965! Gilmourin vastalauseilla ei ollut mitään merkitystä. Bändi eli vaikeaa, sisäisten ristiriitojen aikaa. Vielä vaikeammaksi tilanteen teki se, että Waters, itse nimettynä johtajana, halusi hajottaa bändin. Waters olisi halunnut, että The Final Cut olisi jäänyt bändin viimeiseksi levyksi. Onneksi näin ei käynyt, vaan vastoin Watersin toiveita Gilmour päättikin jatkaa ja jopa voitti oikeudenkäynnin, jossa Waters yritti kieltää Pink Floyd -nimen käytön levyillä, jotka mahdollisesti julkaistaisiin The Final Cutin jälkeen.
1980‑luvulla The Final Cut oli minulle suuri pettymys loistavan The Wallin jälkeen. 1990‑luvulla kuuntelin levyä vain aivan satunnaisesti, lähinnä silloin kun kirjoitin Pink Floyd ‑artikkeliani RARE‑lehteen. 2000‑luvulla otin levyn uuteen kuunteluun viime vuoden loppupuolella ja olen nyt harvakseltaan kuunnellut levyn ehkä 10 kertaa.
Muistaakseni The Final Cut osittain koottiin kappaleista, jotka jäivät The Wallilla käyttämättä. Ajoittain Watersin nerokkuus tulee hienosti esiin. Hyviä esimerkkejä tästä ovat One Of The Few, The Fletcher Memorial Home sekä erityisesti Not Now John. Musiikillinen kokonaisuus jää kuitenkin jotenkin hajanaiseksi. Levyn musiikki vaeltelee sinfoniamusiikin ja rokin välimaastossa ankkuroitumatta kuitenkaan kumpaankaan. Kun The Wallia voi nimittää puhdasveriseksi rock‑oopperaksi, on The Final Cutia paljon vaikeampi määriteltävä, koska se ei tunnu asettuvan mihinkään selkeään muotoon. Jopa itse kappaleissa on sellainen keskeneräisyyden vaikutelma. Lyyrisiä, hiljaisia kohtia seuraa yleensä hirveän mahtipontinen vyörytys, jossa Waters lähes huutaa säkeensä. Sitten palataan taas hiljaiseen kohtaan ja sitten taas noustaan ylös…koko levy on kuin vuoristorata, jossa saa koko ajan pelätä vaunun irtoamista raiteeltaan!
Poikkesin eilen Anttilaan ja ostin Dylanin uuden levyn. Poimin sen Anttilan TOP 10-levyhyllystä. Vanha herra oli päässyt jo ensimmäisellä myyntiviikolla sijaluvulle 4. Ykkösenä oli Idols-suosikkini Anna Puu, jonka levyn myös heitin – hetken mielenjohteesta – koriini. TOP 10 -listaus sen todisti: Anna Puu on parempi artisiti kuin kohta 68 vuotta täyttävä Bob Dylan! Olin yllättynyt Bobin kovasta sijoituksesta, mutta oikeastaan vielä yllättyneempi olin Annan sijoituksesta. Toisaalta se on vähän samanlainen asia kuin kysymys siitä kuka voitti Euroviisut vuonna 1983? Sadan vuoden päästä Dylan on edelleen kova nimi, jonka suuri yleisö tuntee, mutta siinä vaiheessa Anna Puun tuntevat vain vannoutuneimmat kulttuurihistorian tutkijat.
WGW (1993) on ristiriitainen levy, jossa on paljon kritisoitavaa ja paljon kehuttavaa.Levy on yllättävän huolimattomasti äänitetty. Laulu ja kitara ovat kauniisti edessä ja äänitteessä on preesensiä ihan kiitettävästi, mutta Bob on ilmeisesti päästellyt ”mittarit punaisella”, sillä äänite säröytyy useammassa kappaleessa. Tälle ei ole löydettävissä mitään järkevää puolustusta, koska puhutaan 1990-luvulla tehdystä äänitteestä. Kyseessä on selvä moka, joka olisi helposti ollut vältettävissä. Miksi sitten virhettä ei korjattu loppumiksauksessa? Luultavasti Dylan on äänittänyt esitykset kotistudiossaan eikä ole ollut halukas niitä sen jälkeen uudelleen äänittämään. Siksi levyn äänittäjä Micajah Ryan ja masteroinnin vastuuhenkilö Stephen Marcussen eivät ole voineet virheitä korjata. Jos säröä olisi leikattu, olisi myös äänitteen preesens kärsinyt.Toinen 
paha moka on mielestäni levyn avauskappale World Gone Wrong , joka on esityksenä erittäin huono. Siinäkin ääni säröytyy muutamassa kohdassa. Dylan laulaa kappaleessa:”en voi olla enää hyvä / koska maailma on suistunut raiteiltaan” (huom. suomennos by HH). Kun Dylan sanoo noin ja tukee sanojaan laulamalla epävireisesti, niin luonnollisesti sitä alkaa ajatella josko Dylan on tehnyt kaiken tahallaan. Dylanhan on haastatteluissa todennut, ettei hän pidä Eagles-tyyppisestä stilisoinnista, jossa levytykset hiotaan niin täydellisiksi, että niistä loppujen lopuksi tulee tylsiä. Levyn kokonaisuus on kuitenkin tarkkaan harkittu ja toimiva. Yksinkertainen mies ja kitara -asetelma ja Dylanin tulkinnallinen nerous tuottavat parhaimillaan tällä levyllä huikeaa jälkeä. Monet ovat väheksyn
eet Worldiä siksi, että Dylan laulaa levyllä pelkästään cover-kappaleita. Minusta sellainen kritiikki on pinnallista. Kuunnelkaa miten Dylan laulaa esimerkiksi Delian ja Two Soldiersin! Nämä laulut Dylan tulkitsee persoonallisesti ja vaikuttavasti, yli 40 vuoden kokemuksella. On hienoa, että Dylan lopulta 1990-luvulla päätti levyttää nämä ikivanhat folk-kappaleet, joita hän oli satunnaisesti esittänyt livenä 1980-luvulla, The Never Ending Tourin alkuvuosina. Samaten Blood In My Eyesin ja Jack-A-Roen Dylan tulkitsee vakuuttavasti. Levyn päätöskappale, Lone Pilgrim on varsinainen timantti. Myrskyt voivat raivota, mutta sielussa asuu rauha ja taivaan kartanoissa kyyneleet pyyhitään pois. Levyn murheellinen teema eli maailman raiteiltaan suistuminen saa lohdullisen päätöksen. Taitelijana Dylan kertoo omista tunteistaan, mutta tarjoaa samalla lohtua myös kuulijalle. Tiedän, että Dylanin näkemystä voidaan perustellusti pitää eskapismina eli pakona todellisuudesta sekä fatalismina, mutta puhtaasti artistisesta näkökulmasta Dylanin sanoma – eli se miten hän sen Lone Pilgrimillä tulkitsee – on katharistinen.
