Kirjoitteluun tuli pitkähkö tauko, koska olin yhdeksän päivää Frankfurtissa (19.-27.4.2017). Alun perin tarkoitus oli matkustaa sinne vain Dylanin konserttiin, mutta sitten siitä tulikin kunnon loma. Frankfurt on mielenkiintoinen kaupunki, täysin erilainen kuin Berliini. Myös Frankfurt pommitettiin lähes maan tasalle II maailmansodan loppuvaiheessa. Onneksi aika paljon vanhoja rakennuksia on kunnostettu ja uusin, satoja miljoonia euroja maksava EU -projekti, tähtää siihen että valtaosa keskiaikaisen Frankfurtin kortteleista ennallistetaan purkamalla joukko sodan jälkeen rakennettuja rakennuksia ja rakentamalla tilalle vanhantyylisiä taloja. Näitä uusvanhoja kortteleita rakennetaan paraikaa Röhmer-aukion ja katedraalin väliselle alueelle ja parin vuoden päästä Frankfurtin uusitun vanhan kaupungin pitäisi olla valmis. Kannattaa siis vierailla Frankfurtissa viimeistään vuonna 2020.
Monissa Saksan kaupungeissa on satoja vuosia vanhoja taloja tai uudelleen rakennettuja ikivanhoja taloja eli siinä suhteessa Frankfurt ei ole erikoisuus. Sen sijaan Frankfurtin pilvenpiirtäjät ovat erikoisuus. Niitä on niin paljon ja ne ovat niin korkeita! Ne tekevät Frankfurtista Euroopan amerikkalaisimman kaupungin. Ja pilvenpiirtäjiä on tulossa koko ajan lisää Frankfurtiin. Tälläkin hetkellä siellä on ainakin kolme pilvenpiirtäjää rakenteilla ja kun Brexit ajaa Lontoon pankkimaailman Frankfurtiin lisääntyy toimistorakennusten tarve entisestään, koska on arveltu että tuhansia pankkimaailman työpaikkoja siirtyy Brexitin vaikutuksesta juuri Frankfurtiin, joka on Euroopan rahamaailman keskus Lontoon ohella. Brexit aiheuttaa sen, että Lontoo kuihtuu lähivuosina ja Frankfurt kukoistaa. Frankfurt on selkeästi dynaaminen, tulevaisuuden kaupunki!
Harri Huhtanen 2017
En ole kuunnellut Animalsia (1977) vuosiin. Tätä arvostelua varten kuuntelin levyn ensimmäisen kerran jo monta kuukautta sitten, mutta sitten ilmeni, että musiikillinen muistikuvani levystä oli väärä ja siksi jatkoin kuuntelua ja nyt olen kuunnellut (vinyyli)levyn jo yli 10 kertaa. Kertasin myös mitä olin kirjoittanut aiheesta RARE:een yksitoista vuotta sitten. Ihan kiva teksti, ”vanhana miehenä” tosin olin jo unohtanut osan niistä asioista, joita tuossa tekstissäni kerron. Yhden selvän virheenkin löysin. Väitän nimittäin RARE:n artikkelissa, että olisin kuullut Animalsin jo 1970‑luvulla. Minusta tuntuu, että Animals on niitä viimeisiä Pink Floyd‑levyjä, jotka olen hankinut. Muistelisin, että hankin levyn vasta 1980‑luvun jälkipuolella. Kun nyt vuonna 2007 aloin uudestaan kuunnella levyä ajattelin, että muutama kuuntelukerta riittää, koska minulla oli vankka ennakkokäsitys albumin taiteellisista vahvuuksista ja puutteista. Ennakkokäsitykseni kuitenkin osoittautui vääräksi ja siksi kuunteluprosessi muodostui paljon pidemmäksi kuin olin suunnitellut.
Parasta levyssä on rakenne. Roger Waters tekee teema‑albumeja. Animals on Watersin kirjoittama ja ”diktatorinen” prosessi on synnyttänyt täysiverisen teema‑albumin. Musiikillisesti levy on upea ja siinä taas on auttanut se, että Pink Floyd on esittänyt näitä kappaleita eri nimisinä jo 1974 kiertueella. Watersin tehtäväksi on siis jäänyt vain kirjoittaa uudet tekstit ja rakentaa irrallisista kappaleista musiikillinen ja lyyrinen kokonaisuus.
Totisesti AERIAL aiheuttaa minulle päänvaivaa! Olen nyt kuunnellut levyn noin 18 kertaa ja edelleen olen hieman epävarma siitä mitkä pisteet annan sille. Aluksi kun kuuntelin ainoastaan musiikkia, lukematta sanoituksia, kuulosti ykköslevy paremmalta kuin kakkoslevy, mutta nyt kun olen yrittänyt perehtyä myös sanoituksiin varsin perusteellisesti, päädyin sittenkin siihen, että kakkoslevy on KOKONAISUUTENA parempi kuin ykköslevy.
Levyn päättävä A CORAL ROOM tavoittelee koko tupla‑albumin parhaan laulun paikkaa, ainakin minun arviossani. Laulussa on samanlaista profetiaalisuutta ja Kate‑ mystiikkaa kuin parhailla Hounds Of Loven kappaleilla. Laulu kertoo kaupungista, joka on jäänyt veden alle, ”korallihuoneeseen”. Kylmät väreet menevät pitkin selkää säkeissä, jotka minusta viittaavat kaksoistornien tuhoon:
Jos minä olisin saanut päättää, tätä levyä ei olisi koskaan julkaistu. Knocked Out Loaded (1986) saattaa olla Dylanin huonoin levy. Levyn tuotannosta vastaa Sundog Productions ja jo nimi kertoo kaiken! Vinyylilevyn A-puoli on kaiutettua kasarisoundia siirappisilla gospel-kuoroilla ryyditettynä. On olemassa paljon parempi ”varjo” -Knocked jota ei koskaan julkaistu. Sessioissa tiiviisti mukana ollut Al Kooper nimittäin kertoi eräässä haastattelussa, että avauskappaleen You Wanna Ramble kaltaisia meneviä rock’n’roll -biisejä äänitettiin useampia, mutta jostain Kooperille käsittämättömästä syystä julkaistulle levylle päätyi kuitenkin tyylillisesti aivan erilaisia biisejä. B-puoli on selvästi parempi, mutta siitäkään en varauksettomasti pidä. On totta, 
että eeppinen Brownsville Girl on varmaan levyn paras kappale, mutta onneton, siirappinen sovitus melkein pilaa senkin. Nopea Got My Mind Made Up on levyn parhaita paloja ja päätöskappale Under Your Spell on sekin parempi kuin muistin. Kokonaisuus on kuitenkin onneton ja ponneton! Albumilla ei ole mitään tyylillistä koherenssia. Tuotanto edustaa kasarisoundeja pahimmillaan. Typeriä kaiutuksia ja taustalla puuroutuvia, siirappisia nais/lapsikuoroja. Säveltäjänä Dylan on tällä levyllä pahasti hukassa. Levyn ainoa kappale, joka on merkitty pelkästään hänen nimiinsä on onneton Maybe Someday. Kaikki muut kappaleet ovat joko lainaa tai yhteistyötä muiden sanoittajien ja säveltäjien kanssa. Jopa kehuttu Brownsville Girl on pitkälti Sam Shephardin käsialaa.
Uudelle kanavapaikalle (5) siirtynyt Yle Teema näytti tänään erittäin mielenkiintoisen tuoreen rollari-dokumentin, joka käsitteli yhtyeen vuoden 2016 stadionikiertuetta Etelä- ja Väli-Amerikassa. Matkalla yhtye poikkesi myös Kuubassa, jossa he järjestivät maan historian suurimman rockkonsertin. Konsertti oli ilmainen ja joidenkin arvioiden mukaan yleisöä oli paikalla lähes miljoona!
Vuosi kului nopeasti. Olin eilen kolmatta kertaa Vapaa Mies-esityksessä. Kertasin juuri äsken mitä olen kirjoittanut kevään ja syksyn 2012 esityksistä ja huomasin, että erityisesti kevään 2012 arvosteluni on sen verran tyhjentävä, ettei kommentoitavaa kovin paljon tällä kertaa ole. Puolitoista vuotta ensi-illan jälkeenkin, esitys noudattaa lähes pilkuntarkasti alkuperäistä koreografiaa ja käsikirjoitusta. Laulut ja niiden sovitukset ovat samoja. Myös välijuonnot ovat samoja.
Koivusalon Dylan -suomennokset ovat pääsääntöisesti joko hyviä tai jopa erittäin hyviä! Eilen kiinnitin huomiotani siihen, että tarkassa kuuntelussa monissa säkeissä Koivusalo on tehnyt erinomaisia oivalluksia eli luopunut alkuperäisen tekstin kääntämisestä ja kääntänytkin sen sijaan laulun ajatuksen ja jopa onistunut siinä todella hienosti (esim. Tangled Up In Blues). Hutejakin edelleen on. Kuten jo ensimmäisessä arvostelussani totesin: Tamburiinimies, Rolling Stone ja Blowing eivät suomennoksina ja/tai esityksinä toimi niin hyvin kuin esim. Blood On The Tracks- biisien suomennokset ja esitykset.
Jos en olisi luvannut itselleni, että arvostelen koko Youngin studioalbumien katalogin, olisin varmaan jättänyt tämän Old Ways (1985) albumin arvostelematta, sillä minulle tämä on vaikeasti arvosteltava levy. Old Waysin arvostelua haittaa biakseni eli en pidä perinteisestä (keskinkertaisesta) country-musiikista. Arvostan countryn huippuja (Hank Williams, Johnny Cash, Willie Nelson jne.), mutta keskinkertaista countrya minun on vaikeaa sulattaa. Valitettavasti Old Ways on suurimmalta osalta perinteistä countrya keskinkertaisesti esitettynä, sillä vaikka Youngin monissa 1970-luvun huippubiiseissä on selviä country-vivahteita on aivan eri asia ottaa musiikkinsa joitain country-vaikutteita kuin ryhtyä kopioimaan kokonaisia perinteisen countryn melodioita.
Erityisesti vinyylilevyn ykköspuoli on taitavasta tuotannosta ja musisoinnista huolimatta aika masentavaa kuultavaa. Ei tällainen ole Youngin ydinosaamista, pahimmallaan nämä kappaleet kuulostavat lähes falskeilta. Young on hakenut tuotokselleen uskottavuutta ja kantavuutta ottamalla vokaaliosuuksiin sellaisia countryn huippuosaajia kuin Willie Nelson ja Waylon Jennings, mutta minusta heidän mukanaolonsa vain pahentaa tilannetta, koska country-artistina Young on diletantti heidän rinnallaan ja sen valitettavasti kuulee. Ykköspuolen päättävä Misfits on erikoista sanoituksesta johtuen jonkin verran kiinnostava, muttei pelasta ykköspuolen kokonaisuutta, joka on keskinkertainen.
Kakkospuolen aloittava California Sunset ei helpota yhtään arvostelijan ahdistusta. Seuraavana kuultavassa country-humpassa Old Ways on sentään jotain valonpilkahdusta eli sarkastinen sanoitus! Young kertoo, ettei vanhalle dinosaurukselle kannata yrittää opettaa uusia temppuja. Kolmantena kuultava hymni, My Boy on minun näkökulmastani tämän harvinaisen keskinkertaisen levyn ainoa innovatiivinen ja vaikuttava kappale. Valitettavasti tämä koskettava ja herkkä kappale on täysin väärällä levyllä eli se ei sovi kokonaisuuteen. Bound For Glory’ssa Young onnistuu melko hyvin eli kokonaisuus ei kuulosta epä-youngmaiselta, vaan tällä kappaleella yhteistyöskentely Waylonin kanssa tuntuu toimivan ja Young kohoaa hetkittäin jopa vanhan country-legendan tasolle. B-puolen lopussa tulee kuitenkin mahalasku, sillä Where Is The Highway Tonight? on juuri sitä mistä aloitettiin eli perinteistä countrya keskinkertaisesti esitettynä
Tämä vuoden 2012 viimeinen Vapaa Mies‑esitys sujui siis tutun kaavan mukaan. Kun viimeksi yleisössä oli edes muuta ulkoisesti rockin harrastajalta vaikuttava henkilö, oli yleisö tällä kertaa puhtaasti teatteriyleisön näköistä: 40‑50 ‑vuotiaita naisia iltamekoissaan ja samanikäisiä herroja puvuissaan. Taisin olla ainoa koko porukasta, jolla oli vanhat, lähes puhkikuluneet farkut! Yleisöä tarkkaillessani mietin mahtoiko porukassa olla lisäkseni kovin monia, jotka olivat nähneet Dylanin livenä. Siksi varmaan oli paikallaan,että kappaleiden väleissä Koivusalo ja kumppanit jakoivat Dyanista ABC‑tietoutta, vaikka siinä ei tosiaankaan ollut minulle mitään hengen ravintoa.
Encoressa tehtiin sama jekku kuin keväälläkin. Kysyttiin yleisöltä mitä he vielä haluaisivat kuulla ja kun erilaisten toivehuutojen joukosta tuli se ”tilattu” Knockin’ ‑huuto, esitettiin sovitusti Knockin’ On Heaven’s Door. Tällä kertaa kuvioita sekoitti kuitenkin se, ettei yleisö tyytynytkään yhteen encoreen, vaan vaati ponnekkaasti toista. Niinpä yksi laulajista letkautti: ‑tässä vaiheessa ainoa mahdollisuus on puolalainen enocre! Tällä hän tarkoitti sitä, ettei heillä ollut mitään ylimääräisiä lauluja. Niinpä toisena encorena soitettiin aloituskapale If You Gotta Go, Go Now (Jos lähdössä oot), joka sopi tilanteeseen kuin nenä päähän.
WINTERLUDE FINLAND 