An American Prayer ilmestyi viivästysten jälkeen marraskuussa 1978. Levy auttoi laajentamaan Morrisonin hieman yksipuoliseksi jäänyttä henkilökuvaa. Manzarek kertoi: ”Luulenpa, että ihmiset yllättyvät melkoisesti , sillä he pitävät Jim Morrisonia nahkaan pukeutuneena Helvetin lähettiläänä, ulvovana maanikkona, villinä Liskokuninkaana. Kun he kuulevat Jim Morrisonin lukevan runojaan, oppivat he tuntemaan sen puolen Jimistä, jonka minä tunsin jo perustaessamme The Doorsin: herkän ihmisen, vähäpuheisen kaverin, haavoittuvan. Luulenpa, että juuri se järkyttää ihmisiä”.

Yllä oleva on lainaus RAREssa 1990‑luvun loppuolella julkaisemastani The Doors ‑historiikista. Kun Jim Morrsion kuoli kesällä 1971, joutuivat bändin muut jäsenet pulaan. He luulivat ,että vaihtoehtoja oli vain kaksi: lopettaa tai jatkaa. Valitettavasti he eivät ymmärtäneet ,että maailmanlaajuista mainetta saaneella bändillä on aina kolmaskin vaihtoehto eli odottaminen. The Doorsin miesten olisi ehdottomasti pitänyt odottaa ja valmistella uusi materiaalia rauhassa. Nykyään suurien bändien kohdalla on aivan normaalia, että levyjen julkaisuväli on 5‑15 vuotta. Toisin oli 1960‑ ja 1970‑luvuilla, jolloin usein bändien levytyssopimuksissa edellytettiin varsin nopeaa julkaisutahtia. The Doors päätti jatkaa ilman Jimiä ja mikä kauheinta he päättivät julkaista uusia levyjä vanhaan levy per vuosi tahtiin. Tuon tuhoisan päätöksen seurauksena syntyi kaksi huonoa The Doors ‑levyä, joista jälkimmäinen oli niin huono, että bändi tajusi lopettaa. Onneksi lopettamispäätös ei ollut ehdoton, vaan Morrisonin runonauhoitukset innostivat bändin palaamaan vielä kerran levytysstudioon.

Jim Morrison on 37 vuotta kuolemansa jälkeen edelleen elävä legenda. Siksi ne muutamat tunnit runonlausuntaa, jotka hän on nauhoittanut vaativat säestäjiksi maailman parhaat Jim Morrison‑muusikot, joita on vain kolme eli Krieger, Densmore ja Manzarek. Ainoastaan heillä on jonkinlainen käsitys siitä mihin Morrisin pyrki ja siksi vain he voivat lähteä arvailemaan sitä minkälaisen musiikillisen sovituksen Jim olisi halunnut runojensa taustalle.

Tällä levyllä Jim Morrison on kerrassaan magnificent! Myös klassisilla Doors‑levyillä hän on fantastinen, mutta tällä levyllä hän todella tuo itsestään esiin monia uusia puolia. Jim Morrison halusi, että hänet muistettaisiin runoilijana, mutta suuren yleisön mielessä hän on ikuisesti kapinallinen alkoholiin ja mahdollisesti huumeisiin kuollut rocktähti. Elävässä elämässä ja varsinkin tällä levyllä totuus on kuitenkin toinen. Jim on tällä levyllä AITO runoilija. Levyn lopullinen arvo riippuukin siitä, miten arvioidaan runojen musiikillinen säestys, joka on tehty runoilijan kuoleman jälkeen. Kuten edellä totesin on jäljelle jäänyt Doors‑ miehistö aivan varmaan paras kokooonpano musiikkilisesti toteuttamaan Jim Morrisonin ajatuksia.

Sanotaan, että Luovuus ja Hulluus kulkevat käsi kädessä. Koulutestissä Jimin älykkyysoisamäärksi saatiin huikeat 149 (alle 1% väestöstä saavuttaaa tämän tason). Toisenlaisella luonteella Jimin olisi valinnut poroporvarillisen ammatin, mutta kun älykkyyteen liittyi nimenomaa tarve tulla suureksi runoilijaksi ja ajatus siitä, että on parasta palaa suurella liekillä ohikiitävä hetki kuin kuolla pystyyn, niin lopputulos oli yleisön kannalta hieno, mutta taiteilijan kannalta onneton. Jim teki kourallisen loistavia levyjä ja äänitti muutaman tunnin runojaan, mutta sen jälkeen kaikki olikin jo ohi. Jos Jim olisi viettänyt puhtoista elämää, olisi hän tätä kirjoittaessa vasta 64‑vuotias! Ehkä Jim ei halunnutkaan elää 64‑vuotiaaksi, ehkä hän halusinkin kuolla nuorena. Ehkä?

Erinomainen levy !  * * * * ½

Harri Huhtanen 2008

Jim Morrison oli kirjoittanut runoja jo murrosikäisenä. Ensimmäiset vihkot hän hukkasi, mutta onneksi Kalifornian Venicessä 1965 kirjoitetut runovihkot säilyivät. Niiden materiaalia käytettiin monilla Doors‑albumeilla. Jim Morrsonille ei kuitenkaan riittänyt menestys The Doorsien kanssa, vaan hän halusi tunnustusta myös itsenäisenä runoilijana. Niinpä hän maaliskuussa 1969 äänitti Elektra Sound Recorders studiolla runojaan ilman säestystä. Äänitysinsinööri John Haeny valmisti sessioista tunnin masternauhan, jonka Jim Morrison vuonna 1971 otti mukaansa Pariisiin. Siellä Jim antoi nauhan eräälle ystävälleen, joka piti sen piilossa yli 20 vuoden ajan.

Viimeisenä syntymäpäivänään (8.12.1970) Morrison otti uudestaan yhteyttä John Haenyyn , jonka kanssa hän Los Angelesin Village Recorders studiossa äänitti yhdessä maratonsessiossa huomattavan osan silloisesta runotuotannostaan. Näistä nauhoista oli tarkoitus myöhemmin julkaista runolevy. Morrsionin kuoleman vuoksi nauhat jäivät kuitenkin unohduksiin aina vuoteen 1976 saakka, jolloin John Densmore otti yhteyttä Haenlyyn ja kysyi: ”Mitä Jimin nauhoituksille tapahtui? Onko sinulla kopiota niistä?” Densmoren suureksi iloksi Haeny kertoi, että hänellä oli edelleen masternauhat. Koska Morrison oli aina halunnut tehdä runolevyn päättivät Densmore, Krieger ja Manzarek yhdistää voimansa ja ryhtyä työstämään Morrisonin nauhoituksia. He kutsuivat alkuperäisissä sessiopissa olleen Jimin ystävän Frank Lisciandron tuottamaan levyn.

Aluksi Doors ‑miehet valmistelivat An American Prayer ‑levyä salassa, mutta kun huhut kiihtyivät päätti John Densmore kesällä 1977 kertoa lehdistölle asiasta: ”Olemme työstäneet näitä runoja jo vuoden ajan, mutta viime kuukausina homma on muuttunut vakavammaksi ja olemme tavanneet toisiamme pari kertaa viikossa”. Densmore antoi myös ennakotietoja levyn sisällöstä: ” Siitä tulee ikään kuin elämänkerta: Jimin lapsuus, teini‑ikä, nuoruus ja julkinen elämä. Koska se on 16‑raitanauhoitus sävellämme uutta musiikkia runojen taustalle ja lisäksi käytämme vanhaa materiaalia sekä kertomuksia, joita Jim kertoi elokuvia tehdessään”.

jatkuu…

Harri Huhtanen 2008

Tämä arvostelu ilmestyi vanhassa Winterludessa jo vuonna 2007. Julkaisen sen uudestaan ainoastaan siksi, että kyseessä on valitettavasti kuitenkin ns. virallinen The Doors -levy ja jotta arvostelusarjani kattaisi kaikki viralliset julkaisut piti tämäkin juttu ainakaan kirjoittaa. Kenenkään ei kuitenkaan kannata aloittaa Doorsiin tutustumista tästä levystä, joka kovin huonosti edustaa sitä mitä bändi parhaina päivinään oli…

The Doors -yhtye on hyvä esimerkki siitä, miten matematiikka ei toimi musiikkia arvioitaessa. Bändin miehet päättivät jo alussa, että tuotot jaetaan tasan eli jokainen saa 25%. Sinänsä se oli harvinaisen reilu sopimus jota myös Jim halusi kunnioittaa. Jimin kuoleman jälkeen julkaistut kaksi ”The Doors” ‑levyä todistavat kuitenkin aika vakuuttavasti, että 75% Doors ‑”kapasiteetista” ei pystynyt tuottamaan lähellekään 75%:n musiikillista tasoa. Miksi Doorsin levyjen taso laski niin rajusti Jimin kuoleman jälkeen? Uskon, että syynä oli katalyysin puutteen aiheuttama alisuorittaminen. Jim toimi bändin katalysaattorina ideoineen ja innosti bändin miehet 110%:iin suorituksiin. Hänen kuolemansa jälkeen bändin miehet jäivät ilman ”majakkaansa” ja alkoivat ajelehtia pimeällä merellä, vailla suuntaa ja kotisatamaa.

Other Voicesilla (1971) bändi pystyi vielä hyödyntämään L.A. Woman ‑sessioiden ylijäämämateriaalia ja siksi ensimmäisellä post‑Morrison albumilla on edes joitain valonpilkahduksia. Viimeisellä, uutta materiaalia sisältävällä, studioalbumilla bändi oli kuitenkin täysin omillaan ja sen myös kuulee! Uskomatonta, miten niin kuuluisat ja niin taitavat muusikot menevät julkaisemaan jotain niin huonoa! Albumi vaikuttaa kootun ns. Citymarket ‑periaatteella eli on kierrelty hyllyjä ja otettu paketti sieltä sun täältä ja menty sitten kassalle. Levylle on äänitetty sikisokin rokkia, progea, jazzia ja Mungo Jerry‑tyyppistä vähän glam‑rokkiin suuntautuvaa irroittelua. Levyn kannet ovat psykedeelisen mahtipontiset: kuvissa on elämän kehä syntymästä kuolemaan, mutta itse musiikista on mahtipontisuus ja syvällisyys todella kaukana! Mukana on sekä tarkoituksellista että tahatonta huumoria , mutta sitäkin on niin vähän, ettei levy toimi edes irtiottona vakavasta Doors‑perinnöstä. Siinä ehkä onkin Full Circlen (1972) suurin synti. Levy ei ole mitään perusteellisesti, vaan kaikkea vain ihan vähän. Levyllä ei ole kantavaa musiikillista tai filosofista teemaa, vaan se on pelkkä sekalaisesta musiikista koostuva muodoton möhkäle. Yksikään Full Circlen kappaleista ei saa minussa emotionaalista tai edes älyllistä kosketuspintaa. Tämä levy jättää minut täysin kylmäksi ja jos joku onnistuu todistamaan ,että Full Circle on hyvä levy, niin silloin minun täytyy nopeasti korjata kaikki tekstini, joissa mainitsen olevani Doors‑fani muotoon ”Jim Morrison” fani. Minulle Full Circle ei edusta oikeaa Doorsia. Ajatuksellisesti ja jopa musiikillisesti tämä levy on varsin kaukana kaikista alkuperäisistä Doors‑albumeista, vaikkakin levyllä soittaa 75% alkuperäisistä muusikoista. Sävellykset ja sanoitukset ovat lähes ala‑arvoisia. En löydä tältä levyltä mitään muuta positiivista kuin Kriegerin kitaroinnin, joka sekin on kuin varjo siitä mitä kuulemme parhailla Doors‑levyillä. Yleensä kuuntelen arvostelemani levyt vähintään 10 kertaa, mutta tätä levyä en kerta kaikkiaan pystynyt kuuntelemaan kuin kaksi kertaa. Saattaa olla, että jotain tärkeää jäi minulta huomaamatta, mutta kun Doors‑levyllä on sellaisia ”huumori‑ kappaleita” kuin The Mosquito, niin kahdessa kuuntelukerrassa on täsmälleen kaksi kertaa liikaa.

Doorsien huonoin levy!   * * +

Harri Huhtanen 2007