Mainosten mukaan Ruotsin merkittävin ja pitkäikäisin rockyhtye on lopettanut toimintansa. Lopetus tehtiin näyttävästi ja pitkäkestoisesti, sillä melkein koko vuoden 2016 he olivat jäähyväiskiertueella ja lisäksi Per Sinding-Larsen kuvasi vuoden tapahtumat yli kahden tunnin dokumenttielokuvaan nimeltään Vi är inte längre där (2017), joka näytettiin aivan hiljattain myös Suomen TV:ssä. Olen nyt katsonut elokuvan kolmeen kertaan ja aluksi se oli pettymys, toisella kerralla kiinnostava ja nyt kolmannella kerralla jo erittäin hyvä. Ylipäätään tilanne, jossa taideteos koukuttaa kuuntelijansa / katsojansa hitaasti elää yleensä pidempään kuin sellainen teos, johon ihastuu heti. Kolmannella katselukerralla tosin aivan uusi ulottuvuus avautui siitä, että katselin elokuvan kuulokkeet päässä ja laitoin volyymin huomattavasti suuremmalle, sillä läpi elokuvan soi Kent -musiikki, mutta suurimman osan ajasta aika hiljaisella ja niin taustalla, ettei sitä normaalissa, suorassa TV-katselussa edes noteeraa . Huomasin tämän elokuvan musiikillisen ”käsikirjoituksen” vasta kuulokekuuntelussa, jolloin äänentoisto oli säädetty voimakkaalle.
Hieno bändi! Bändin huippuhetket jäivät kuitenkin 1990-luvun jälkipuoliskolle ja 2000-luvun alkuun. Saattaa olla että Hagnesta Hill (1999) jää bändin parhaaksi levyksi. En uskalla vielä sanoa viimestä sanaani aiheesta, koska en omista kaikkia Kent-levyjä, mutta sen voin kertoa että jos ei ole koskaan kuunnellut Kenttiä, kannattaa aloittaa Hagnesta Hillistä. Jos se ei iske tajuntaan millään tavalla, niin sitten kannattaa unohtaa koko bändi ja päinvastoin eli Hagensta Hill voi joillekin olla ”portti” laajempaan Kent- kiinnostukseen.
Elokuva osoittaa, että kaikki bändin jäsenet ovat vetreässä kunnossa. Ainoa joka valittelee tilannetta on bändin keulahahmo, kappaleiden sanoittaja ja säveltäjä Joakim Berg, joka sanoo kyllästyneensä julkisuuteen ja yksityisyyden suojan puuttumiseen. Elokuvasta jää vähän sellainen vaikutelma, että lopettamispäätös on lähtöisin Bergin tuntemuksista ja muu bändi on joutunut vain alistumaan siihen, koska ilman Joakimia Kent ei voi olla Kent. Aivan sama tilanne kuin Led Zeppelinillä, joka ei voi olla Led Zeppelin ilman Robert Plantia.
Bändi ei lopeta siksi, etä suosio olisi hiipumassa, päinvastoin: päätöskiertueelle Ruotsissa ja Suomessa myytiin peräti 260 000 lippua. Käsittääkseni myös Kentin levyt myyvät Ruotsissa edelleen hyvin. Lisäksi bändi on koko uransa ajan saanut erilaisia musiikkialan palkintoja Ruotsissa vuosittain, niistä löytyy pitkä listaus Wikipediassa.
Minä en jaksa uskoa että Kent olisi oikeasti lopettanut. Minä uskon että he vain ottavat pitkän miettimistauon ja katsovat kestääkö suosio tauon aikana. Comeback on tulossa ihan varmaan. Kuulostaa kovin bisneshenkiseltä, mutta valitettava totuus on se, ettei kukaan bändin jäsenistä tällä pitkällä dokumentilla esitä mitään jatkosuunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Bändin miehet ovat syntyneet 1970-1973 eli ovat kaikki alle 50-vuotiaita. En tosiaankaan usko, että he ovat jäämässä eläkkeelle siinä iässä!
Tulevaisuutta ei koskaan kannattaisi ennustaa, koska siinä harvoin onnistuu. Minä heitän tähän kuitenkin villin ennustuksen: jos Joakim ei kuole ennen manitsemaani vuosilukua, palaa Kent lavoille ja levyttämään. Veikkaan että bändi tekee comebackin viimeistään vuonna 2025!
Harri Huhtanen 2017
Nick Cave -”kuumeeni” ei ota laantuakseen. Tänään kävin ostamassa seuraavat Nick Cave-levyt.
Neil Young äänitti Hitchhiker albumin alunperin vuonna 1976, mutta jätti sen julkaisematta. Nyt 
Musisointi eli innostunut live-soitto on selvästi keskiössä tällä albumilla. Teemoina on rakkauden voima ja huoli siitä, miten vältetään ekologinen katastrofi, mutta ne jäävät vähemmälle huomiolle Youngin pitkiä kitarasooloja ja Horsen upeaa musisointia kuunnellessa. Horse -kitaristi Frank Sampedro selvästi katalysoi Youngin soittoa, sillä yleensä parhaat soolonsa Young soittaa hänen kanssaan. Basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina rakentavat tuttuun tapaansa tanakan ja erittäin hyvin toimivan perustan musiikille, jonka Sampedro ja erityisesti Young sitten sooloillaan viimeistelevät.
ink jää jo lapsena orvoksi kun isä kuolee sodassa. Sota varjostaa Pinkin lapsuutta ja myöhemmin isän menetys ja sotatraumat aiheuttavat sen, että Pink kapinoi jäykkää ja luovuutta tukahduttavaa koulusysteemiä vastaan ja aikuisena hän päätyy rokkariksi. Maine johtaa huumekokeiluihin, rikkinäisiin ihmissuhteisiin ja lopulta itsemurhayritykseen. Rockin piti olla vapauttaja, mutta se onkin vankila, sillä ”shown pitää jatkua”. Lopulta Pink tuntee olevansa pelkkä pelinappula jota kaikki manipuloivat. Siksi hän rakentaa ympärilleen muurin, jonka ulkopuolelle hän sulkee muut ihmiset. P
ink kuitenkin kärsii eristyksestä ja yksinäisyydestä ja haluaa murtaa muurin ja vapautua syyllisyydestä, joka on osittain isän kuoleman ja lapsuuden traumojen aiheuttama. Lopussa Pink hajottaa muurin ja vaikka artisin sydän ”vuotaa verta” on hän kuitenkin vihdoinkin vapaa.
The Wallin teematiikka vetoaa kuulijaan sekä yksilö‑ että yhteisötasolla. Tupla‑ vinyylilevyn osat 1, 2 ja 3 ovat täydellisiä. Erityisen vaikuttavia ovat sodan mielettömyyttä käsittelevät laulut Mother ja Goodbye Blue Sky. Myös Pinkin kompleksista persoonaa kartoittavat One Of My Tunes, Hey You, Nobody Home ja Comfortably Numb ovat komeita.
The Wall on mestariteos ja täysin ainutlaatuinen levy. Se on nimenomaa Roger Waters‑levy, mutta ilman Gilmourin riipaisevia kitarasooloja siitä tuskin olisi koskaan tullut niin hyvää kuin tuli. The Wallin suurin vahvuus on teematiikka, joka on harkittua ja syväulotteista. The Wallin ainoa heikkous on lopun musiikillinen sisältö, joka hieman notkahtaa vinyylialbumin neljännellä puolella.
Klassisessa musiikissa muoto on usein sidottu ja teokset hallittuja kokonaisuuksia. Klassisessa musiikissa täydellisuus on arkipäivää ja improvisointi keräilyharvinaisuus. Rockissa asia on usein päinvastoin. 1970‑luvulla kuitenkin erityisesti Englannista nousi maailmanmaineeseen useita bändejä, jotka julkaisivat täydellisyyttä tavoittelevia teemalevyjä. Vastalauseena tälle elitistiselle musiikkikulttuurille syntyi punk‑liike, joka haukkui näitä bändejä dinosauruksiksi. Punkkareiden mielestä nämä bändit olivat hylänneet tavalliset kaduntallaajat, yleisön jonka avulla rock alunperin nousi maailmanmaineeseen. Punk ‑liike korosti musiikin yksinkertaisuutta ja sanoman selkeyttä.
This Note’s For You (1988) oli Youngin ensimmäinen Reprise – levy Geffeniltä lähdön jälkeen. Young kirojitti ja äänitti levyn melko nopeaan tahtiin 1987 vuoden lopussa. Tällä kertaa hän oli päättänyt kokeilla minkälaista jälkeä syntyisi ison bändin kanssa. Niinpä hän palkkasi peräti 3 saksofonistia ja 3 kolme trumpetistia soittamaan näitä 1950- ja 1960-luvun jazz-, blues- ja soul -musiikista vaikutteita ammentavia uusia kappaleitaan.
Lisäksi albumilla on yksi klassikko- kappale, nimittäin toisena kuultava This Note’s For You, josta Young väsäsi niin pirullisen videon, että sen esittäminen nopeasti kiellettiin MTV:ssä. Videossa Young laulaa : ”Ain’t singin’ for Pepsi / Ain’t singin’ for Coke”. Laulajan taustalla näytetään miten sen aikaisten popin huippunimien Michael Jacksonin ja Whitney Houstonin käy huonosti. Videolla Young selvästi purkaa frustraatiotaan siitä, miten rock/pop- musiikki 1980-luvulla yhä enemmän muuttui brändi-orientoituneeksi. Tuohon brändi -ajatteluun liittyi olennaisena elementtinä oheismainonta, jolla tunnetut artistit tienasivat usein enemmän kuin pitkillä ja raskailla kiertueilla. Young julisti, ettei koskaan suostuisi moiseen ja niinpä hän lauloi, Pepsi-mainosta irvaillen ”I’ve got the real thing / I got the real thing baby”.
WINTERLUDE FINLAND 