Poikkesin eilen Anttilaan ja ostin Dylanin uuden levyn. Poimin sen Anttilan TOP 10-levyhyllystä.  Vanha herra oli päässyt jo ensimmäisellä myyntiviikolla sijaluvulle 4. Ykkösenä oli Idols-suosikkini Anna Puu, jonka levyn myös heitin  – hetken mielenjohteesta – koriini. TOP 10 -listaus sen todisti: Anna Puu on parempi artisiti kuin kohta 68 vuotta täyttävä Bob Dylan!  Olin yllättynyt Bobin kovasta sijoituksesta, mutta oikeastaan vielä yllättyneempi olin Annan sijoituksesta.  Toisaalta se on vähän samanlainen asia kuin kysymys siitä kuka voitti Euroviisut vuonna 1983? Sadan vuoden päästä Dylan on edelleen kova nimi, jonka suuri yleisö tuntee, mutta siinä vaiheessa Anna Puun tuntevat vain vannoutuneimmat kulttuurihistorian tutkijat.

Olen ehtinyt kuunnella Together Through Lifen (TTL) vain kolmasti ja siksi on ehkä liian aikaista kirjoittaa varsinaista arvostelua.  Tässä vaiheessa voisin kuitenkin hahmotella sitä, miten luokittelen tämän uuden levyn.  Minua on aina häirinnyt se ,että jotkut tahtovat luokitella mestarillisen Modern Timesin (2006) jonkinlaiseksi Love & Theftin (2001) jatkumoksi mitä se ei millään tavalla ole.  Modern Times oli monessa mielessä minulle suuri yllätys. Se lähti puhtaalta pöydältä. Levyllä oli mukana sellaisia esityksiä, joiden tyyliä ja tunnelmaa ei voi verrata mihinkään Dylanin aikaisempaan levyyn. Nettie Moore, Workingman’s Blues #2 ja erityisesti Ain’t Talkin’ ovat täysin ainutlaatuisia. TTL:llä on uutena elementtinä on David Hildagon harmonikka, mutta muuten laulut kulkevat osittain samoja latuja kuin Modern Timesilla. Esimerkiksi Forgetful Heart muistuttaa sävelkuvioiltaan kovasta Ain’t Talkin´ia.

Dylan teki 1960- ja 1970- luvuilla useita merkittäviä levyjä. 1980-luvulla Dylan julkaisi kovin vaihtelevantasoisia levyjä, joiden myynti takkuili. Niinpä 1990-luvulla Dylan päätti keskittyä keikkailuun. Nyt 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmenen on päättymässä ja näyttää siltä, että suuri yleisö on uudestaan löytänyt Bobin, vaikka mies on julkaisut tällä vuosikymmenellä vain kolme uusia sävellyksiä sisältävää studioalbumia.  Niistä parhaaksi näyttäisi jäävän yllättävästi  klassikon aseman saavuttanut  Modern Times. Uusi TTL albumi saattaa ihan hyvin kilpailla L&T:n kanssa, mutta jo kolmen kuuntelun perusteella sanoisin, ettei TTL pääse MT:n tasolle.

jatkuu (joskus)…

Harri Huhtanen 2009          

WGW (1993)  on ristiriitainen levy, jossa on paljon kritisoitavaa ja paljon kehuttavaa.Levy on yllättävän huolimattomasti äänitetty. Laulu ja kitara ovat kauniisti edessä ja äänitteessä on preesensiä ihan kiitettävästi, mutta Bob on ilmeisesti päästellyt ”mittarit punaisella”, sillä äänite säröytyy useammassa kappaleessa. Tälle ei ole löydettävissä mitään järkevää puolustusta, koska puhutaan 1990-luvulla tehdystä äänitteestä. Kyseessä on selvä moka, joka olisi helposti ollut vältettävissä. Miksi sitten virhettä ei korjattu loppumiksauksessa? Luultavasti Dylan on äänittänyt esitykset kotistudiossaan eikä ole ollut halukas niitä sen jälkeen  uudelleen äänittämään. Siksi levyn äänittäjä Micajah Ryan ja masteroinnin vastuuhenkilö Stephen Marcussen eivät ole voineet virheitä korjata. Jos säröä olisi leikattu, olisi myös äänitteen preesens kärsinyt.Toinen paha moka on mielestäni levyn avauskappale World Gone Wrong , joka on esityksenä erittäin huono. Siinäkin ääni säröytyy muutamassa kohdassa.  Dylan laulaa kappaleessa:”en voi olla enää hyvä / koska maailma on suistunut raiteiltaan” (huom. suomennos by HH).  Kun Dylan sanoo noin ja tukee sanojaan laulamalla epävireisesti, niin luonnollisesti sitä alkaa ajatella josko Dylan on tehnyt  kaiken tahallaan. Dylanhan on haastatteluissa todennut, ettei hän pidä Eagles-tyyppisestä stilisoinnista, jossa levytykset hiotaan niin täydellisiksi, että niistä loppujen lopuksi tulee tylsiä. Levyn kokonaisuus on kuitenkin tarkkaan harkittu ja toimiva. Yksinkertainen mies ja kitara -asetelma ja Dylanin tulkinnallinen nerous tuottavat parhaimillaan tällä levyllä  huikeaa jälkeä. Monet ovat väheksyneet Worldiä siksi, että Dylan laulaa levyllä pelkästään cover-kappaleita. Minusta sellainen kritiikki on pinnallista. Kuunnelkaa miten Dylan laulaa esimerkiksi Delian ja Two Soldiersin! Nämä laulut Dylan tulkitsee persoonallisesti ja vaikuttavasti, yli 40 vuoden kokemuksella. On hienoa, että Dylan lopulta 1990-luvulla päätti levyttää nämä ikivanhat folk-kappaleet, joita hän oli satunnaisesti esittänyt livenä 1980-luvulla, The Never Ending Tourin alkuvuosina. Samaten Blood In My Eyesin ja Jack-A-Roen Dylan tulkitsee vakuuttavasti. Levyn päätöskappale, Lone Pilgrim on varsinainen timantti. Myrskyt voivat raivota, mutta sielussa asuu rauha ja taivaan kartanoissa kyyneleet pyyhitään pois. Levyn murheellinen teema eli maailman raiteiltaan suistuminen saa lohdullisen päätöksen. Taitelijana Dylan kertoo omista tunteistaan, mutta tarjoaa samalla lohtua myös kuulijalle. Tiedän, että Dylanin näkemystä voidaan perustellusti pitää eskapismina eli pakona todellisuudesta sekä fatalismina, mutta puhtaasti artistisesta näkökulmasta Dylanin sanoma – eli se miten hän sen Lone Pilgrimillä tulkitsee – on katharistinen.

Teknisistä puutteistaan huolimatta
HIENO levy! ♣ ♣ ♣ ♣ + 

Harri Huhtanen 2007

Down in the Groove (1988) ei ole tarkoitettu ”aloittelijoille” eli jos et tiedä mitään Bob Dylanista, niin älä aloita tällä! En menisi niin pitkälle, että sanoisin tämän olevan ”for hardcore fans only”, mutta vähintään useita kymmeniä tunteja Dylania pitää olla takana ennen kuin kannattaa siirtyä tähän levyyn. Olen nyt tätä arvostelua varten kuunnellut levyn vuosien tauon jälkeen viisi kertaa ja täytyy todeta, että oikeastaan yllätyin positiivisesti, sillä levyn negatiivinen maine vaikuttaa jälkikuuntelussa hieman liioitellulta. Minusta tämä on selvästi parempi levy kuin Knocked Out Loaded (1986) . Toki levyllä on paljon heikkouksia ja ehkä minun on parasta aloittaa arvosteluni niillä.

Ensinnäkin tämä on lähes kokonaan cover-levy, eikä kovin hyvä sellainen, sillä taustamuusikot, äänityspaikat ja -ajat, tyylilajit jne. vaihtelevat niin rajusti, ettei levyllä ole oikeastaan mitään koherenssia eikä mitään selkeää ”punaista lankaa”.  Jo Infelds-sessioissa (1983) äänitetty  Death Is Not The Endiä on kaikessa alastomuudessaan ja koruttomuudessaan aika vaikuttava esitys. Down In The Groovella se on kuitenkin väärässä seurassa.  On myös paha tyylirikko sijoittaa DINTE kahden rimanalitusbiisin, Sally Sue Browin ja Had A Dream About Youn, väliin. Koko levy vaikuttaa hutaisten tehdyltä ja oudointa on juuri totaalinen koherenssin puuttuminen. Levyllä ei muuten ole mainittu tuottajaa. Yleensä tuottaja viimestään pitää huolta siitä, että levy pysyy kasassa.

Mutta sitten levyn vahvuuksiin. Uusintakuunteluissa yllätyin iloisesti huomattuani, että vinyylin A- ja B-puolen avausbiisit, Let’s Stick Together ja Ugliest Girl In The World rokkasivat oikein kunnolla molemmat. Kaikki kunnia säestysryhmälle, joka on molemmissa biiseissä sama: Danny Kortchmar (kitara), Randy Jackson (basso) ja Steve Jordan (rummut) . En tiedä, miten monta biisiä Dylan äänitti tämän säestysryhmän kanssa, mutta jos koko levy olisi tehty heidän kanssaan, olisi lopputulos voinut olla jotain aivan muuta. Levyn päättää kaksi hienoa folk-coveria. Näistä Shenandoah on se, jonka julistaisin koko levyn parhaaksi esitykseksi. Tällä kappaleella Dylan palaa taas jonnekin 1960-luvun alkuvuosiin ja esittelee komeasti sitä folk-kautensa ydinosaamista jota hän myöhemmin esitteli myös Good As I Been To You (1992) sekä World Gone Wrong (1993) albumeilla. Shenandoahin tulkinnassa on syvyyttä ja laulu on parasta Dylania mitä tällä levyllä on kuultavissa! Albumin päättävä Rank Strangers To Me on myös hieno kappale, mutta laulullisesti se menee Dylanin äänirekisterin ulkopuolelle ja siksi tulkinta kokonaisuutena ei ole niin tyylipuhdas kuin sen pitäisi olla, jotta saataisiin upea lopetus levylle.

Keskinkertaista hieman parempi levy  * * * ½

Harri Huhtanen 2007