Jim Morrison oli kirjoittanut runoja jo murrosikäisenä. Ensimmäiset vihkot hän hukkasi, mutta onneksi Kalifornian Venicessä 1965 kirjoitetut runovihkot säilyivät. Niiden materiaalia käytettiin monilla Doors‑albumeilla. Jim Morrsonille ei kuitenkaan riittänyt menestys The Doorsien kanssa, vaan hän halusi tunnustusta myös itsenäisenä runoilijana. Niinpä hän maaliskuussa 1969 äänitti Elektra Sound Recorders studiolla runojaan ilman säestystä. Äänitysinsinööri John Haeny valmisti sessioista tunnin masternauhan, jonka Jim Morrison vuonna 1971 otti mukaansa Pariisiin. Siellä Jim antoi nauhan eräälle ystävälleen, joka piti sen piilossa yli 20 vuoden ajan.
Viimeisenä syntymäpäivänään (8.12.1970) Morrison otti uudestaan yhteyttä John Haenyyn , jonka kanssa hän Los Angelesin Village Recorders studiossa äänitti yhdessä maratonsessiossa huomattavan osan silloisesta runotuotannostaan. Näistä nauhoista oli tarkoitus myöhemmin julkaista runolevy. Morrsionin kuoleman vuoksi nauhat jäivät kuitenkin unohduksiin aina vuoteen 1976 saakka, jolloin John Densmore otti yhteyttä Haenlyyn ja kysyi: ”Mitä Jimin nauhoituksille tapahtui? Onko sinulla kopiota niistä?” Densmoren suureksi iloksi Haeny kertoi, että hänellä oli edelleen masternauhat. Koska Morrison oli aina halunnut tehdä runolevyn päättivät Densmore, Krieger ja Manzarek yhdistää voimansa ja ryhtyä työstämään Morrisonin nauhoituksia. He kutsuivat alkuperäisissä sessiopissa olleen Jimin ystävän Frank Lisciandron tuottamaan levyn.
Aluksi Doors ‑miehet valmistelivat An American Prayer ‑levyä salassa, mutta kun huhut kiihtyivät päätti John Densmore kesällä 1977 kertoa lehdistölle asiasta: ”Olemme työstäneet näitä runoja jo vuoden ajan, mutta viime kuukausina homma on muuttunut vakavammaksi ja olemme tavanneet toisiamme pari kertaa viikossa”. Densmore antoi myös ennakotietoja levyn sisällöstä: ” Siitä tulee ikään kuin elämänkerta: Jimin lapsuus, teini‑ikä, nuoruus ja julkinen elämä. Koska se on 16‑raitanauhoitus sävellämme uutta musiikkia runojen taustalle ja lisäksi käytämme vanhaa materiaalia sekä kertomuksia, joita Jim kertoi elokuvia tehdessään”.
jatkuu…
Harri Huhtanen 2008
GOLDINGIN katsojaluvut. Hupsista! BURN -videota on katsottu jo yli miljardi kertaa! Tämä tarkoittaa numeroina että sitä on katsottu yli 1 300 000 000 kertaa! Vähän uudempi video, jossa oli mielestäni onnettoman huono äänentoisto ( minulla on yläkerrassa laadukas 5.1 kaiutinjärjestelmä youtube – videoiden kuuntelua varten) on saanut vieläkin enemmän katsojia. Käsittämättömiä lukuja!
Ei minulla ole mitään Ellietä vastaan, päinvastoin. Hän on sympaattinen artisti ja on tehnyt muutamia ihan mukkiinmeneviä hittejä, mutta ei hänestä ole minun idolikseni.
Huhtikuun 9. 1994 Grunge-ikoni Kurt Cobain ampui haulikolla aivonsa pellolle. Hänellä oli ollut vaikeuksia avioliitossa Courtney Loven kanssa, joka tunnettiin rockpiireissä huumeiden käyttäjänä ja varsin hankalana persoonana. Neil Young piti Kurtista ja hän oli tiettävästi yrittänyt ottaa Kurtiin yhteyttä vain joitain päivä ennen tämän itsemurhaa. Tähän liittyen myöhemmin levisi huhu siitä ,että Youngin 1994 ilmestynyt Sleeps With Angels kertoo Kurtin ja Courtneyn epäonnistuneesta avioliitosta. Totuus ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen, sillä Young ryhtyi tiettävästi äänittämään albumia jo marraskuussa 1993 ja viimeinen sessio oli huhtikuun lopussa 1994. Näin ollen todennäköisesti albumi oli melko pitkälle valmis jo ennen Kurtin yllättävää itsemurhaa. Albumin neljäs kappale, Sleeps With Angels on kuitenkin (todennäköisesti) äänitetty nimenomaa Kurtin kunniaksi. Muissa kappaleissa yhteydet Kurtin ja Courneyn tarinaan lienevät enemmän sattumaa.
Sleeps With Angels (1994) on hieno albumi. Se todistaa vakuuttavasti, että Young on alati uudistuva artisti, joka aitoutensa ja uudistumiskykynsä avulla säilyy pinnalla vuosikymmenestä toiseen. Erityisen hienoja tuloksia Young aikaansaa kun hän valitsee säestysryhmäkseen Crazy Horsen . Tällä levyllä erityisesti lähes 15 minuuttia pitkä Change Your Mind on komea osoitus siitä, mihin Young parhaimmillaan pystyy Crazy Horsen kanssa. Kaikilla albumin kappaleilla Young ei onnistu yhtä hyvin, mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Sleeps With Angels on komeaa kuunneltavaa. Pitkästä aikaa Youngin kynä on myös hyvässä terässä, sillä levyn sanoitukset ovat muutamilla kappaleilla todella tyylikkäitä. Esimerkinä Blue Eden :
John Wesley Harding (JWH) ilmestyi jo vuonna 1967 ja on yksi Dylanin parhaista levyistä. Levyn soundi ja tunnelma ovat erittäin hienoja, mutta myös kritiikkiin on aihetta. Vuoden 2003 SACD -levyllä huuliharppu on kovin viiltävä. Se ei enää kuulosta luonnolliselta, vaan tuntuu että diskanttien pumppaamisessa vanhalta nauhalta on menty liian pitkälle. Toki huuliharppu on tärkeässä roolissa näiden kappaleiden tunnelman rakentajana, mutta välillä tuntuu että sitä on ylikorostettu tarpeettomasti. Vinyylillä soundit ovat tukkoisemmat ja intrumenttien separaatio huonompi, mutta huuliharppu kuulostaa maltillisemmalta. Levyn päätöskappaleet kuulostavat irrallisilta, mutta istuvat joten kuten kokonaisuuteen. Varmaan Dylanin tarkoituksena on ollut keventää loppua, mutta näin merkittävälle levylle olisin suonut komeamman lopetuksen. Melkein jokainen näistä kappaleista on nerokas kokonaisuudesta irroitettuna, mutta kun ne kuuntelee yhteen pötköön alkaa kaipaamaan enemmän musiikillistä variaatiota ja jännitteitä. No, tämä ei varmaan ole studiomuusikkojen syy, hehän tekevät vain työtään. Mutta jottei totuus unohtuisi: yllä olevasta kritiikistä huolimatta JWH on upea albumi. Tällä levyllä Dylan keksi folkrockin. Uransa alussa Dylan teki blues- ja folk-levyjä, mutta sitten hän siirtyi kertaheitolla rokkiin (1965-66 trilogia). JWH:lla Dylan palasi takaisin juurilleen ja ryhtyi nerokkaalla tavalla yhdistämään perusrokkiin countrya, folkia ja balladiperinnettä. Vuoden 2003 SACD:llä masternauhasta on kaivettu esille kaikki musiikilliset nyanssit ja detaljit. Äänite on korkealuokkainen, mutta joissain kappaleissa pumppaaminen on ehkä viety liian pitkälle. Kokonaisuutena lopputulos on silti, pienellä varauksella, erinomainen.
Kautta linjan levyn sävellykset ja sanoitukset ovat erittäin korkeatasoisia. Esitykset sen sijaan ovat yhteen menoon kuunneltuna vähän monotoonisia. Esimerkiksi neljäntenä kuultava akustinen versio All Along The Watchtowerista ei välttämättä tällä levyllä sykähdytä, mutta kun on kuullut Jimi Hendrixin sähköisen version ja pari sataa Dylanin NET-versiota, alkaa vähitellen ymmärtää, että kyseessä on todellinen rockmusiikin ikiklassikko! Dylanin live-käsittelyssä myös Drifter’s Escape ja The Wicked Messenger ovat 1990-luvulla avautuneet aivan uudella tavalla. Levyllä on myös useita kappaleita, joita Dylan ei ole ottanut live-setteihinsä. Muutamia näistä kuulin Tukholmassa 2003 Dylan -fanien Love & Theft -illassa, joka pidettiin Globenin konserttia edeltävänä iltana. Esittäjinä oli nuoria tukholmalaisia artisteja. Miten hienoilta esimerkiksi John Wesley Harding ja Dear Landlord kuulostivatkaan Love& Theft -illassa! Maailmankuulu englantilainen dylanologi Clinton Heylin arvostaa tämän levyn aivan Dylanin tuotannon kärkeen. Levyn kokonaisuus toimii ja suuri osa levyn kappaleista edustaa Dylanin sävellystuotannon kärkeä. Itse esitykset eivät kuitenkaan ole niin valloittavia kuin esim. Dylanin legendaarisen rock-trilogian (1965-66) levyissä. JWH on kuitenkin klassikko, josta riittää monille laadukasta rockmusiikkia tuottaville bändeille paljon ammennettavaa. Onhan levy eräänlainen folkrockin varhainen kantateos.
Momentarylla on paljon heikkouksia ja vain vähän vahvuuksia. Gilmourin tapa kirjoittaa tekstejä on paljon vaikeaselkoisempi kuin Watersilla, joka yleensä kertoo varsin suoraan sanottavansa. Gilmour usein kuorruttaa tekstejään, säkeet kuulostavat ja näyttävät hienoilta, mutta kokonaisuus kuulostaa usein jotenkin ontolta. Tuhannen taalan kysymys: mikä on tämän levyn teema? Vaikeaselkoisuus on tiettyyn rajaan saakka oivallinen taiteellinen tehokeino, mutta jos sen käytössä mennään liian pitkälle syntyy vaara siitä, että lipsahdetaan tekotaiteellisuuden puolelle.
On bändejä, joilla sanoitukset jo lähtökohtaisesti palvelevat musiikkia eli sanoja käytetään pelkästään yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Momentarylla tuo rajanveto on kuitenkin jätetty tekemättä ja siksi välillä tuntuu siltä ,että sanoitukset ovat keskiössä, mutta hetken kuluttua kuulija kokeekin, että sanoituksilla pyritään pelkästään tukemaan ja vahvistimaan tiettyä musiikillista tunnelmaa. Uskon ,että tämä levy olisi parempi jos Gilmour olisi selkeämmin alistanut sanoitukset musiikille, sillä musiikin alistaminen sanoituksille ei tällä levyllä toimi ollenkaan. Levyn 1980‑luvun soundimaailma on myös ongelmallinen. Sähkörummut kuulostavat rasittavilta ja tekevät useammasta kappaleesta junnaavan. Minulla on useita videotallenteita Pink Floydin 1980‑luvun konserteista ja sama ongelma on havaittavissa niillä. Musiikin lämpö ja voima on hukutettu banaaliin sähkörumpujen läiskeeseen. Kelpaa ehkä amerikkalaisille faneille, mutta ei minulle.
Lainaukset ovat myös kiusallista kuultavaa. Gilmour lainaa ainakin kahdella kappaleella varsin suorasukaisesti Genesiksen soundeja. Arvostan paljon Genesista, mutta Pink Floydia arvostan vielä enemmän ja kuulostaa erityisen kiusalliselta kun bändi, joka on soittanut 1970‑luvun alussa upean raa’an, mutta toisaalta inhimillistä lämpöä hehkuvan konsertin hylätyssä Pompein amfiteatterissa, sortuu 1980‑luvulla kopioimaan taiteelliseen alamäkeen ja kaupallistumiseen sortunutta progebändiä.
Jane Austen julkaisi elinaikanaan, 200 vuotta sitten, vain neljä romaania ja kaksi romaania ilmestyi aika pian hänen kuolemansa jälkeen (1817). 2000-luvulla nuo romaanit ovat nousseet uuteen kukoistukseen. Niistä on otettu uusia painoksia, niistä on tehty useita TV-sarjoja ja jokaisesta niistä taitaa olla useampikin elokuva-versio. Angloamerikkalaisessa kulttuurissa Jane Austenista on tullut kiistaton klassikko, taiteilija jonka arvoa kukaan ei enää voi kiistää. En tiedä onko Kate Bushin tulevaisuus yhtä ruusuinen, mutta sen voin sanoa ,että Kate Bushkin on Taiteilija isolla T:llä. Suurin osa hänen tuotantoaan kantaa samanlaista laatumerkiä kuin Jane Austenin romaanit. Kate Bushin levyt ovat klassikkoja. Kate Bush on ainutlaatuinen. Hänellä ei ole kilpailijoita, koska hän on ainoa ”rodussaan”. Tori Amos yrittää olla yhtä hyvä kuin Kate Bush, mutta hänen Kate kopiointinsa on niin läpinäkyvää, ettei sillä ole todellista kantavuutta.
Director’s Cut ei ole pelkkä kaupallinen yritys hyödyntää artistin vanhoja teoksia, vaan kyseessä on ihan oikeasti uusi Kate albumi. Kappaleiden valinta, niiden uudelleen sovittaminen, uudet instrumentaaliosuudet, uudet lauluosuudet ja tekstimuutokset tekevät tästä uuden teoksen. Täytyy sanoa, että Kate on vuonna 2011 hyvässä vedossa, sillä tälle levylle valitut Red Shoes -kappaleet avaavat tuon epäonnisen levyn minulle ihan uudella tavalla. Esimerkiksi Song Of Solomon (jonka olin jo ehtinyt unohtaa) kuulostaa nyt kerrassaan aivan upealta, sitä voisi kuunnella loputtomiin kyllästymättä!.
Director’s Cutin kokonaisuus toimii ja muutokset, joita alkuperäisversioihin on tehty ovat pääsääntöisesti tuoneet äänitteisiin lisäarvoa. Olen nyt kuunnellut Director’s Cutin yli 20 kertaa ja levyn parhaat hetket ovat kyllä ihan ylimaallisia! This Woman’s Work oli alunperinkin upea, mutta minusta tämä uudelleensovitettu, pitkä versio on vielä astetta parempi. Se on aito klassikko, aivan käsittämättömän kaunis! Deeper Understanding on entistä ajankohtaisempi ja entistä parempi. Moments Of Pleasure, Never Be Mine ja And So Is Love ovat tiheätunnelmallisia ja viiltävän kauniita, harvoin rockmusiikissa kuulee mitään niin viimeisteltyä ja vaikuttavaa!
Saksankielisen kirjallisuuden kaikkien aikojen suurin nero on ollut GOETHE. Hänen uransa oli kaksijakoinen. Goethe loi ensimmäiset mestariteoksensa jo nuorena, mutta toinen luovuuden huippu ajoittui hieman yllättäen vanhuuteen, sillä Faustin jälkimmäistä osaa kirjoittaessaan hän oli jo yli 80‑vuotias! Goethe todisti vääräksi väitteen siitä, että luovuus olisi iästä riippuvainen. Ihmisen älykkyys ei lisäänny enää 15 ikävuoden jälkeen, mutta elämänkokemuksien mukanaan tuoma viisaus sen sijaan kasvaa vuosi vuodelta ja taiteessa se saattaa joskus johtaa aika huikeisiin suorituksiin vielä taiteilijan elämän ehtoopuolella.
Mikä minua sitten tässä 2000‑luvun Cohenissa niin kiehtoo ja ihastuttaa? Tavallaan vastasin kysymykseen jo Ten New Songsin arvostelussa. 2000‑luvun Cohen on äärimmäisen VIISAS mies, joka osaa tiivistää musiikin ja sanottavansa niin mestarillisella tavalla, etten suoraan sanoen muista kenenkään muun ‑ Bob Dylan mukaanlukien ‑ pystyneen samaan.
Taisin hankkia The Final Cutin vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Siinä vaiheessa oli epäselvää jatkaako Pink Floyd enää yhdessä. Olin myös lukenut The Final Cutin aikaisista riidoista. Roger Watersilla taisi olla aika huono kausi silloin. The Wallin (1979) valtava menestys maailmalla vahvisti Watersin ajatusta siitä, että HÄN oli yhtä kuin Pink Floyd. Egomania meni niin pitkälle, että kun Waters oli tyytymätön kosketinsoittaja Wrightin suorituksiin, erotti hän miehen, joka oli ollut mukana perustamassa bändiä 1965! Gilmourin vastalauseilla ei ollut mitään merkitystä. Bändi eli vaikeaa, sisäisten ristiriitojen aikaa. Vielä vaikeammaksi tilanteen teki se, että Waters, itse nimettynä johtajana, halusi hajottaa bändin. Waters olisi halunnut, että The Final Cut olisi jäänyt bändin viimeiseksi levyksi. Onneksi näin ei käynyt, vaan vastoin Watersin toiveita Gilmour päättikin jatkaa ja jopa voitti oikeudenkäynnin, jossa Waters yritti kieltää Pink Floyd -nimen käytön levyillä, jotka mahdollisesti julkaistaisiin The Final Cutin jälkeen.
1980‑luvulla The Final Cut oli minulle suuri pettymys loistavan The Wallin jälkeen. 1990‑luvulla kuuntelin levyä vain aivan satunnaisesti, lähinnä silloin kun kirjoitin Pink Floyd ‑artikkeliani RARE‑lehteen. 2000‑luvulla otin levyn uuteen kuunteluun viime vuoden loppupuolella ja olen nyt harvakseltaan kuunnellut levyn ehkä 10 kertaa.
Muistaakseni The Final Cut osittain koottiin kappaleista, jotka jäivät The Wallilla käyttämättä. Ajoittain Watersin nerokkuus tulee hienosti esiin. Hyviä esimerkkejä tästä ovat One Of The Few, The Fletcher Memorial Home sekä erityisesti Not Now John. Musiikillinen kokonaisuus jää kuitenkin jotenkin hajanaiseksi. Levyn musiikki vaeltelee sinfoniamusiikin ja rokin välimaastossa ankkuroitumatta kuitenkaan kumpaankaan. Kun The Wallia voi nimittää puhdasveriseksi rock‑oopperaksi, on The Final Cutia paljon vaikeampi määriteltävä, koska se ei tunnu asettuvan mihinkään selkeään muotoon. Jopa itse kappaleissa on sellainen keskeneräisyyden vaikutelma. Lyyrisiä, hiljaisia kohtia seuraa yleensä hirveän mahtipontinen vyörytys, jossa Waters lähes huutaa säkeensä. Sitten palataan taas hiljaiseen kohtaan ja sitten taas noustaan ylös…koko levy on kuin vuoristorata, jossa saa koko ajan pelätä vaunun irtoamista raiteeltaan!
WINTERLUDE FINLAND 