Palasin Genevestä vasta maanantai-illalla, joten tiistain Bruce -keikka jäi väliin ja matkan vuoksi myös Winterlude -sivusto päivittämättä. Uskon että kaikki asiasta kiinnostuneet olivat kuitenkin hankkineet lippunsa jo kauan sitten. Oman lippuni keskiviikon konserttiin ostin, uskokaa tai älkää, vasta tiistaina. Vaikka halli oli lähes loppuunmyyty (n. 10 000 katsojaa) löytyi permannolta vielä paikka.

Lehtijuttujen perusteella tiistain keikka (7.5.2013) oli erittäin hyvä, mutta ei kuitenkaan ainutlaatuinen. Perussetissä oli 22 kappaletta ja encoressa kuultiin ”vain” 5 kappaletta. Yhden jutun mukaan Brucella oli jopa vaikeuksia alussa saada hallin yleisöä, etuloosin faniporukkaa lukuun ottamatta, lämpenemään. Pomo otti kuitenkin konsertin loppua kohden työvoiton jäyhästä suomalaisyleisöstä. Näin siis lehtijuttujen perusteella oli asioiden laita tiistaina. On selvää, että etuloosin muutama sata fania oli jo valmiiksi ekstaasissa, sillä hehän olivat pitäneet leiriä HK areenan edessä jo viikon ajan päästäkseen parhaille paikoille.

Eilen (8.5.2013) Brucen jälkimmäisessä konsertissa kaikki oli kuitenkin toisin. Aluksi kuitenkin pieni anekdootti Brucen poistumisesta Marina Palace -hotellilta. Minulla oli täysin muusta syytä tapaaminen erään henkilön kanssa hotellin aulabaarissa klo 16. Kaveri tuli Espoosta ja sisään tullessaan oli ihmetellyt miksi etuovella oli valtava määrä ihmisiä. Hän oli jopa kysynyt joltain onko kyseessä evakuointi. Sitten hän oli saanut kuulla, ettei ole kyse pommiuhasta tai tulipalosta, vaan Bruceahan siinä odoteltiin. Bruce ilmestyi hetkeä myöhemmin ovelle ja alkoi jaella nimmareita ja jopa jutteli muutamien fanien kanssa. Itse tulin sisään takaovesta, rannan puolelta, samoihin aikoihin, täysin tietämättömänä siitä, että etuovella oli samaan aikaa maestro itse!

Kyseessä oli ensimmäinen Bruce konserttini. Tällä keikalla koko yleisö oli täysillä mukana heti alusta saakka eli tunnelma oli aika huikea, sellainen mitä olen kokenut vain joillain Dylanin Italian ja Englannin keikoilla. En laskenut kappaleita, mutta kyllä setti oli pidempi kuin tiistaina. Encore oli myös pitkä. Koko keikka kesti arvioini mukaan lähes kolme tuntia. Koska en tunne Brucen uudempaa eli vuoden 1990 jälkeistä tuotantoa oikeastaan ollenkaan, oli suurin osa kappaleista minulle entuudestaan tuntemattomia. Encoreissa kuitenkin kuultiin myös Brucen vanhoja hittejä.

Keikka oli täysin erilainen kuin Dylanin keikat. Dylan ei yleensä koskaan ”flirttaile” yleisön kanssa. Hän ei laulata eikä huudata yleisöä. Sanalla sanoen: hän ei ole interaktiivinen. Dylan antaa musiikin puhua puolestaan. Brucekin tavoitti muutamissa kappaleissa hienoa syvyyttä ja erityisesti keikan avaus, jossa hän tuli yksinään valtavalle lavalle soittamaan folk-henkisen kappaleen pelkän akustisen kitaran säestyksellä, oli vaikuttava.

Suuri yleisö on kuitenkin pääsääntöisesti tullut konserttiin viihtymään ja hakemaan irtiottoa harmaasta arjesta. Siksi, jos haluat olla suurten massojen sankari, on yleisö otettava haltuun. Niinpä Bruce muutamaan kertaan kehoitti myös yläkatsomoiden porukkaa nostamaan persuksensa tuolista ja tanssimaan. Paljon oli jalkapallo-otteluista tuttua hoilotusta ja yleisölaulua. Vaikuttavia haltuunottotemppuja olivat Brucen kierrokset permannolla ja ehkä häkellyttävin temppu oli Peter Gabrielin ja Iggy Popin tunnetuksi tekemä yleisön käsivarsille heittäytyminen.

 Konsertin audiovisuaalinen toteutus oli aivan huippuluokkaa. Sitä kuunnellassa ymmärsi, että ne parikymmentä isoa rekkaa, jotka Brucen kiertuekalustoa rahtasivat todella tarvittiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin katonrajassa, valokiskojen joukossa, peräti seitsemän valomiestä, jotka varmistivat, että kaikki toimi niin kuin pitikin. Kentällä oli useampi iso studiokamera, joista kuvaa välitettiin lavan yläpuolella kolmelle jättiskriinille. Laitimmaiset skriinit olivat pystyasennossa siten, että kamera pystyi näyttämään Brucen kokovartalokuvan ja keskiskriiniä käytettiin koko bändin kuvaamiseen. Skriinit varmistivat sen ,ettei edes takakaarteen piippuhyllyjen porukalta jäänyt mitään näkemättä. En tiedä mistä käsin skriineille välitettävää kuvaa operoitiin, mutta hienosti näytöillä nähtiin konserttielokuvista tuttuja tehokeinoja, kuten häivytys, rinnakkaiskuvat jne. Myös äänentoisto oli korkealuokkaista. Ainoastaan konsertin loppupuolella muutamissa kappaleissa bassot pääsivät hieman ”puuroutumaan”, mutta muutoin kaikki kuulosti oikein hyvältä.

 Yleisön mukaanotto -numeroista hellyttävin oli se, jossa Bruce kesken kappaleen poimi permannolta teini-ikäisen pojannassikan, joka pyynnöstä lauloikin pienen pätkän räppiä. Se oli erikoinen ja hauska veto, varsinkin kun Brucen musiikki on kautta linjan mahdollisimman kaukana räpistä. Ehkäpä Bruce halusi valinnallaan korostaa myös sitä, etteivät kaikki hänen faninsa ole 30+ ikäkategoriassa. Yleisöä bussikuljetuksen ja sisääntulojonotuksen aikana seuratessa näytti kuitenkin, että Bruce fanien keskimääräinen ikä on nykyisin lähempänä 40+ kategoriaa. Toisaalta kun konserttiliput maksavat 99 euroa ei teineillä sellaisiin ole varaakaan ellei sitten isä tai äiti tule avuksi.

Sanoisin, että Brucen antautuminen konserttitilanteen vietäväksi oli täysin ainutlaatuista, varsinkin hänen ikänsä huomioiden. Kulunut bändien ja artistien klisee on haastatteluissa todeta että keikoillaan he aina antavat 100 % ja ylikin. Valitettavasti hyvin harvoin se on totta. Brucen kohdalla se on kuitenkin totta. Ainakin eilisen perusteella on näin. Bruce todella antoi 100% ja ylikin. Hieman lopun venyessä olin huolestunut siitä, että miten pitkään artisti oikein voi pitää yleisöään kliimaksissa. Kun setti vaan jatkuu ja jatkuu on vaarana, että huippu ehditään ohittaa ennen loppua. Mutta suureksi yllätyksekseni näin ei käynyt, vaan Bruce vei keikan sata lasissa maaliin kunnialla ja poistui lavalta suvereenina voittajana. Varmaan siksi häntä nimitetään Pomoksi. Hän tietää mitä tekee.

Harri Huhtanen 2013