(Nythän Ruisrock on jo saavuttanut 46 vuoden iän ja siksi onkin mielenkiintoista seurata miten ennustukseni toteutuu? Tuo 50 vuottahan tulee täyteen jo vuonna 2020!)
Ruisrockilla on juhlavuosi. Ruisrock on jatkunut yhtäjaksoisesti Ruissalon kansallispuistossa jo 40 vuoden ajan. Juhlan kunniaksi järjestäjät lupasivat KAIKILLE yli 70-vuotiaille ILMAISEN sisäänpääsyn. Silti 30.000 hengen yleisöstä vain 40 ikävaatimuksen täyttäneistä lunasti tuon ilmaislipun. Mitä tästä voimme päätellä? Joko sen, että rockin harrastajat eivät elä kovin vanhoiksi tai vaihtoehtoisesti sen, etteivät ennen vuonna 1940 syntyneet ole kovin kiinostuneita Ruisrockista. Rockin yhteydessä yleensä puhutaankin sodan jälkeisen sukupolven musiikista. Luulenpa, etteivät Ruisrockin järjestäjät enää 10 vuoden kuluttua uskalla uusia tempaustaan, koska silloin ilmaislippulaisten määrä voisi jo kohota paljon suuremmaksi.
Harri Huhtanen 2010
04 MUSIC HUNTER, HELSINKI
Sisätiloiltaan MH oli melko psykedeelinen kokemus: pieniä sinne tänne labyrinttimaisesti risteileviä huoneita, jotka olivat katosta lattiaan aivan tupaten täynnä levyjä, mitä merkillisimpiä rock-oheistuotteita, julisteita jne. Vinyylien katselu oli melko tuskaista puuhaa, koska ylitäytön vuoksi selailu ei onnistunut. Kaikki levyt eivät olleet edes käden ulottuvilla. Genret olivat varmaan jossain järjestyksessä, mutta mikä tuo järjestys oli, se ei minulle kyllä selvinnyt lyhyen käyntini aikana. Lisäksi ensimmäiset huoneet olivat täynnä minulle täysin tuntemattomien metallibändien tuotantoa josta en ollut kiinnostunut. Vasta aivan liikkeen perältä löysin huoneen, jossa oli rockvinyylejä, mutta tämäkin huone oli aivan liian ahdas tavarapaljouden vuoksi. Monissa levyistä oli selviä naarmuja, hinnat vaihtelivat 5-50 euron välillä. Vähitellen aloin löytää helmiä: valitsin alkuperäisiä, amerikkalaisia 1960-luvulla julkaistuja Vanilla Fudge – ja Iron Butterfly -albumeja. Kaikkiaan ostettavia albumeja kertyi kainalooni yli 100 euron edestä.
Olen viime viikkoina kuunnellut koko Pink Floydin tuotannon uudestaan yrittäen auditiivisesti hahmottaa Wrightin todellista osuutta Floydin mestariteoksissa ja jos joku ihmettelee millä perusteella yllä oleva lista on laadittu, niin voin kertoa, että kyseessä on puhtaasti Wrightin kunniaksi laadittu MUISTOLISTA. Tämä selittää myös sen ,että albumit ovat eri järjestyksessä kuin mihin ne pitäisi sijoittaa ko. levyille antamieni kokonaispisteiden perusteella. Erittelevä uusintakuuntelu paljasti aika hätkähdyttävällä tavalla, miten keskeisessä asemassa näennäisesti täysin taustalla musisoinut Wright todellisuudessa oli monilla Pink Floydin varhaiskauden levyillä, juuri niillä levyillä joita rakastan eniten!
Minä olen kuitenkin oppinut, että hyvä konsertti on sellainen jonka pitää antaa rauhassa muhia mielessä ennen kuin antaa loppullisen tuomionsa. Neil Youngin Helsingin konsertin (7.8.2008) ensimmäiset arvostelut ilmestyivät jo konserttia seuraavana päivänä iltapäivälehdissä ja olivat tasoltaan melko surkeita. Toinen arvostelijoista mokasi jopa niin pahasti, että luetteli arvostelussaan kappaleita joita Young ei ollut edes esittänyt konsertissaan! Onneksi myöhemmin ilmestyi ihan asiantunteviakin arvosteluita (mm. Jarmo Walleniuksen kirjoitus Turun Sanomissa). Pääsääntöisesti arvostelijat kohteliaan korrektisti kiittelivät Youngia tasokkaasta konsertista. Varsinaisilla fanisivuilla muutamat fanit ilmaisivat kuitenkin avoimesti pettymyksensä siitä, että konsertti oli kokonaisuutena ”vaisu”.
Vuoden 2008 kiertueesta olin kuullut pelkästään ylistäviä arvioita, mutta koska halusin pitää itselläni jännityksen, en opiskellut kiertueen aikaisempien konserttien settilistoja enkä kuunnellut netissä pyöriviä nauhoituksia, vaan halusin tulla konserttiin avoimin mielin ja varata itselleni yllätysmomentin mahdollisuuden.
Asiantuntijat ja heavy-Yongin ystävät voivat tietysti loputtomiin pohtia, olisiko Youngin tässä vaiheessa kannattanut jatkaa raskaalla poljennolla pidempään, sillä Cinnamon Girlin valtavan energialatauksen jälkeen After The Gold Rushilta (1970) kuultu Oh, Lonesome Me oli ehkä liian voimakas äkkijarrutus, joka väistämättä joidenkin kuulijoiden mielissä varmaan latisti konsertin tunnelmaa.
14-vuotias Hank Williams osallistui vuonna 1937 Montgomeryn Empire teatterissa järjestettyyn talent showhun ja voitti sen omalla sävellyksellään WPA blues. Hank ei koskaan oppinut lukemaan tai kirjoittamaan nuotteja, vaan sävelsi korvakuulolta. Koulun jälkeen hänellä oli tapana soitella Silvertone -kitaraansa WSFA-studioiden edessä olevalla jalkakäytävällä. Lobbaus tuotti tulosta, sillä lopulta WSFA-tuottajat kutsuivat Hankin esiintymään radio-ohjelmaansa. Yleisö rakastui Hankiin välittömästi ja radioasemalle tuli niin paljon häntä ylistäviä soittoja, että tuottajat antoivat hänelle oman 15 minuutin shown kahdesti viikkossa ja tarjosivat palkaksi 15 dollaria (joka vastaa vuoden 2016 rahana noin 250 dollaria). Radio-ohjelmasta saamillaan rahoilla Hank perusti ensimmäisen oman bändinsä, jolle hän antoi nimeksi Drifting Cowboys. Ensimmäisessä bändissä soittivat kitaraa Braxton Schuffert, viulua Freddie Beach ja steel kitaraa James Porter. Myöhemmin mukana olivat myös Arthur Whiting (kitara) ja James Garner (viulu). Hankin äiti, Lillie Williams toimi bändin managerina. Aluksi Drifting Cowboys esiintyi lähinnä Alabaman alueen klubeissa ja yksityisjuhlissa. Vuonna 1939 Hank keskeytti koulunkäynnin voidakseen täysipäiväisesti keskittyä muusikonuraansa. Vähitellen kiertueet laajenivat ulottuen Georgiaan ja Floridaan. Yksityiskeikat vaihtuivat esiintymisiin isoissa elokuvateattereissa ennen elokuvan alkua. Kiertueilla Hank alkoi käyttää yhä enemmän alkoholia purkaakseen esiintymisen aiheuttamia paineita. Lisäksi hän jatkoi kiertueiden välissä radio-ohjelmaansa. Vuonna 1939 vasta 16-vuotiaalla Hankilla meni siis lujaa ja siinä vaiheessa hänen tulevaisuutensa näyttikin varsin ruusuisalta. Yleisö piti Hankin musiikista alusta saakka ja radio-ohjelmien avulla Hankin nimi alkoi vähitellen kiiriä ympäri Amerikkaa.
Ihastuin WISHBONE ASHiin jo 1970-luvun alkupuolella. Bändi tuli minulle ajankohtaiseksi taas tänä kesänä kun siirtelin vanhaa kaupallisten VHS kasettien kokoelmaani DVD:eille. Katsoin vuosikymmenen tauon jälkeen uudestaan bändin Marquee klubin keikkataltioinnin vuodelta 1983. Minulla oli sellainen muistikuva, ettei tuo keikka ollut mitenkään erikoinen ja erityisesti minua ärsytti bändin johtajan, Andy Powellin lippalakki, joka ei minusta ollenkaan sopinut tämän perinteikkään ”hämybändin” imagoon. Ehkä se oli sitä 1980-lukulaisuutta. Kaikilla oli rennot tyylikuteet, joista kuvastui se, että rahaa on, eikä enää olla mitään köyhiä taivaanrannan maalareita ja hippejä.
Minulla on ainoastaan Wishbone Ashin 1970-luvun levyt. Sen jälkeen menetin jotenkin yhteyden bändin tekemisiin ja siksi DVD:llä esitellyt 1980- ja 1990-luvun Wishbone Ash-levyt ovat minulle uusia ja eksoottisia. Eniten olin yllättynyt siitä, että DVD:llä kriitikot antoivat myös useammalle näistä uusista, (ainakin Suomessa) varsin tuntemattomista levyistä täydet 5 tähteä. Wishbone Ash on siis edelleen kriitikkojen lempilapsi, ainakin Englannissa. Muutamat näistä uusista levyistä kehuttiin DVD:llä niin pystyyn, että alkoi tehdä mieli hankkia niistä ainakin muutama. Helppoa se ei ole, sillä ainakaan turkulaisista levykaupoista ei löydy Wishbone Ashin 1980-2000 -luvun tuotantoa.
WINTERLUDE FINLAND 