Kahdella ensimmäisellä levyllään Kate Bush sai karvaasti huomata, että rockmaailmaa johtivat vanhat miehet. Ehkäpä viimeinen pisara Katelle oli se, että hänen oma bändinsä tuottajan vaatimuksesta suljettiin ulos kakkoslevyn äänityssessioista. Kate päätti kuitenkin ryhtyä vastaiskuun ja Pink Floydin lakimiehen avulla hän perusti Novercia-nimisen yhtiön, joka tulisi omistamaan kaikki oikeudet Bushin albumeihin vuodesta 1980 lähtien ja lisensoimaan artistiin liittyviä tuotteita EMI:lle. Lisäksi Kate pyrki riippumattomuuteen myös studiotyöskentelyssään ja häntä auttoivat siinä KT Bush Bandin muusikot, jotka olivat ryhtyneet rakentamaan studiota Bushin vanhempien maatilalle.
Kolmannella levyllään, Never For Ever (1980) Kate Bush tuli itse mukaan tuotantokuvioihin. Toiseksi tuottajaksi hän värväsi Jon Kellyn. Äänitykset suoritettiin Abbey Road -studioilla Lontoossa. Pian demonauhoitusten alkamisen jälkeen Bush osallistui Peter Gabrielin soololevyn tekoon laulamalla kappaleissa ”Games Without Frontiers” ja ”No Self Control”. Yhteistyön seurauksena hän kiinnostui suuresti rumpukoneesta ja elektronisesta sämpleristä, joita Gabriel käytti sävellystyössään.
Albumin julkaisemisen aikoihin Bush kuvaili sitä julmaksi ja edellisiä levyjä raaemmaksi. Vaikka hän oli käsitellyt epäsovinnaisia aiheita kahdella ensimmäisellä levylläänkin, muutti Never for Ever Bushin mukaan yleisön käsityksen hänestä todellisuudesta irtaantuneena ”pikku söpöläisenä”, joka tekee sisäsiistejä albumeja. Kaupallisesti levy menestyi erinomaisesti, ja siitä tuli ensimmäinen Britannian albumilistan ykköseksi noussut brittiläisen naisartistin äänite.
Kolmoslevy poikkeaa edeltäjistään monella tavalla edukseen. Never For Ever on selkeä irtiotto siitä roolimallista, jonka levy-yhtiö oli hänelle varannut. Orkestraatio tällä levyllä on rikkaampaa ja soundi on rokkaavampi. Huippuluokan äänite on tuotettu Englannin ehkä kuuluisimmalla studiolla. Katen laulu on vapautunutta ja vaihtelee ihastuttavalla tavalla kiihkeistä rockrutistuksista äärimmäisen sensitiiviseen, herkkään ja puhtaaseen balladilaulantaan. Myös sanoitukset ovat kehittyneet ja niissä alkaa jo orastaa sitä monimerkityksellisyyttä ja syväluotaava mystisyyttä, jota hän niin onnistuneesti viljeli Hounds Of Lovella.
Kun pitkän tauon jälkeen muutama päivä sitten aloin kuunnella tätä levyä, olin todella ”blown away” näistä kappaleista ja melkein valmis julistamaan levyn mestariteokseksi. Useampi kuuntelukerta paljasti kuitenkin levyn ehkä ainoan heikkouden eli sen, että osa näistä kappaleista on loistavien sovitusten ja elektronisten intrumenttien varassa. Koneitahan Kate käyttää tällä levyllä todella paljon: Yamaha CS80, Fairlight CMI, Mini-Moog sekä Prophet 5.
Kymmenen kuuntelun jälkeen jyvät alkoivat erottua akanoista eli kaksi viimeistä kappaletta, pasifistiset Army Dreamers sekä todella upea päätöskappale Breathing alkoivat tuntua sellaisilta, ettei niihin voi kyllästyä. Päätöskappale, josta tehtiin myös upea video, kertoo siitä, miten ydinlaskeuma etenee sikiöön. Aihe oli sen verran ahdistava, että esimerkiksi Top Of The Pops -ohjelmassa Katen videosta näytettiin vain alkuosa.
Kokonaisuutena Never For Ever on kuitenkin upeasti tuotettu, hienosti äänitetty ja kappaleissa on aivan uudenlaista energiaa ja luovuutta. Epäsuorasti Kate viittaa pettymykseensä kahden ensimmäisen levyn suhteen kirjoittamalla levyn mukana tulleen tekstivihkosen lopussa: ”thanks…to all the musicians who have worked patiently and understandingly on this album to make it the way I always wanted it to be.”
ERINOMAINEN levy! * * * * ½
Harri Huhtanen 2008
Ensimmäisen kerran kuulin A Saucerful Of Secretsin kaverini luona joskus 1970-luvun alkupuolella. Muistan pitäneeni heti ensi kuuntelun aikana Watersin Set The Controls For The Heart Of The Sunista ja levyn avauskappaleesta Let There Be More Light . Sen sijaan B-puolen ”ylipitkä” avauskappale A Saucerful Of Secrets kuulosti nuoresta pojasta sekavalta ja lähes ahdistavalta.
Piper ja Saucerful johdattavat meidät maailmaan jota ei enää ole. Rolling Stonen kriitikko kutsui tätä musiikkia jossain haastattelussa ”space-rockiksi” ja jos lauletaan ”auringon sydämestä” ja ”lautasellisesta salaisuuksia”, niin väistämättä ajatukset kohdistuvat avaruuteen, mutta toisaalta jos kuuntelette Masonin hienoa rumputyöskentelyä Heart Of The Sunissa, niin minun ajatukseni kyllä loihtivat kuvia alkuasukkaista ja viidakosta. Kappaleessa on uhmaa ja alkukantaista rytmiikkaa.
Music Hunterista jatkoin matkaani Hakaniemessä, aivan Toisen linjan alkupäässä sijaitsevaan Black And White Recordsiin (BWR). Kello lähenteli liikkeen sulkemisaikaa, joten tutustumiskäyntini BWR:iin jäi valitettavan lyhyeksi. Näin kuitenkin mielestäni riittävästi, jotta arvostelun voi laatia.
Vaikka en pysty määrittelemään sanallisesti pop- ja rockmusiikin eroa, on minulla aina auditiivisesti ollut selkeä käsitys siitä mikä musiikki on poppia ja mikä rokkia. Popin ja rokin raja on joissain tapauksissa veteen piirretty, joissain tapauksissa luokitus on kuitenkin erittäin helppoa. The Doorsin kaikki kuusi studiolevyä ovat erittäin selkeästi rockmusiikkia. Lisäksi erittäin hyvää rockmusiikkia! Itse asiassa minulle Doorsit ovat Amerikan kaikkien aikojen paras rockbändi.
Kahden ensimmäisen Kate Bush albumin henkinen isä on tuottaja Andrew Powell sillä hän valitsi kappaleet ja soittajat. Kun debyttialbumi oli suuri menestys eli nousi brittilistan kolmospaikalla, oli Powell sitä mieltä että pitää takoa kun rauta on kuumaa! Kate lähetettiin Ranskaan, jossa aloitettiin pikapikaa toisen albumin äänitykset. Siellä Katen KT Bush Bandin jäsenet kokivat melkoisen yllätyksen, sillä vastassa odotti Andrew Powell oman studiomiehityksensä kanssa. Yhtyeen jäsenet joutuivat EMI:n pomojen ja tuottajan vaatimuksesta lähtemään. Yhtyeen unelma kansainvälisestä läpimurrosta oli luhistunut. Rumpali Charlie Morgan on kuitenkin todennut, etteivät bändin jäsenet kantaneet tästä jälkeenpäin kaunaa, sillä he tajusivat kyseessä olleen vain musiikkialan politikoinnin, ja myöhemmin Morgan itse teki jopa yhteistyötä Powellin kanssa. Bush oli tilanteen vuoksi aluksi poissa tolaltaan, sillä hän olisi ehdottomasti halunnut yhtyeen mukaan levylle. Olosuhteet Ranskassa olivat kuitenkin erinomaiset, ja tarvittava määrä kappaleita saatiin äänitettyä kymmenessä viikossa. Kokonaan uusien raitojen lisäksi materiaalina käytettiin monia jo ennen The Kick Inside -levyä tehtyjä sävellyksiä.
Epäilemättä Kate puhuu asiaa, ongelma on vain se ,että kovin syvällisenä tuollaisia päiväkirjavuodatuksia ei kai voi pitää. Mutta…mitä enemmän Lionheartia kuuntelen sitä paremmalta tämä kuulostaa! Olen paljon miettinyt miksi on näin, koska mitään elämää suurempia kappaleita tältä levyltä ei löydy. Ehkä se on juuri tuo jonkinlainen vapautuminen, joka Katen pianonsoitossa ja laulussa on jo tällä levyllä aistittavissa. Kate alkaa vähitellen opia sen maagisen taidon, jonka viljelyn hän vei huippuunsa Hounds Of Love albumilla. Kysymys on ajan pysäyttämisestä, ”I put this moment here” ,kuten Kate laulaa Hounds Of Lovella. Minulla on Lionheart vain vinyylilevynä. A-puolen ehdottomasta paras kappale on Oh, England My Lionheart, jossa Kate onnistuu erkanemaan päiväkirjatasosta ja käsittelemään suurempia ja yleisempiä teemoja eli koko Englannin historiaa. B-puoli on kokonaisuudessaan erittäin hyvä. Katen pianonsoitossa ja laulussa magiaa. Päätöskappaleet Coffee Homeground ja Hammer Horror antavat esimakua siitä, mihin suuntaan Kate on matkalla. Toukka on kuoriintumassa kotelostaan. Kolmannella levyllä kaikki onkin sitten jo muuttunut!
Vain kolme kuukautta viimeisen Freewheelin’ -session jälkeen Dylan ryhtyi äänittämään uutta levyä. Ensimmäinen The Times They Are a-Changin’ ( levy ilmestyi tammikuussa 1964) -sessio järjestiin Heylinin mukaan 6.elokuuta 1963. Session kahdeksasta esityksestä ainoastaan nykyisin aika huonosti tunnettu North Country Blues päätyi Dylanin kolmannelle studioalbumille. Seuraavana päivänä järjestetty sessio oli paljon tuottoisampi, sillä peräti neljä tuossa sessiossa äänitetyistä kappaleista julkaistiin The Times -levyllä. Heylinin tutkimusten perusteella Times-levyä valmisteltiin yhteensä kahdeksassa sessiossa, joista viimeinen järjestettiin 31.lokakuuta 1963. Times-levyllä julkaistiin näiden sessioiden kappaleista ainoastaan kymmenen. Hyllytyksen kokivat mm. sellaiset helmet kuin Paths Of Victory, Moonshine Blues, Onyl A Hobo, Eternal Circle, Percy’s Song, Lay Down Your Weary Tune sekä monet muut!
The Timesin suurin vahvuus on harvinainen ehyt rakenne. Levyllä on 10 kappaletta, joista peräti seitsemän on yhteiskunnalisesti kantaaottavia. Siksi The Timesia voi perustellusti pitää Dylanin koko tuonnon ”poliittisempana” levynä. Dylan kritisoi kapitalistisen yhteiskunnan epäkohtia tällä levyllä ankarammin ja suoremmin kuin millään muulla levyllään.
Teemallisesti Hagnesta Hill on (lähes) täydellinen. Myös osa teksteistä on erittäin hyviä. Musiikillisesti levy on paikoitellen vähän heppoisempi, mutta parhaat kappaleet on sovitettu ja soitettu varsin vakuuttavasti ja musiikki tukee tyylikkäästi alakuloisia 
Queenia en ole aikaisemmin kelpuuttanut listalle siksi, että vaikka bändi Freddie Mercuryn eläessä oli yksi kovimmista live-akteista ja takuuvarma stadion-bändi, eivät he oikeastaan koskaan onnistuneet tekemään albumia, joka olisi kokonaisuudessaan ollut hieno. Queen-albumien materiaali on kovin epätasaista ja siksi on ymmärrettävää, että Suomessakin kaikkien aikojen myydyin Queen-albumi on bändin Greatest Hits -kokoelma. Queenin parhaat kappaleet olivat keikoilla todella veret seisauttavia mestariteoksia. Minulla on melkein kaikki Queenin studioalbumit ja täytyy tunnustaa, etten ole niitä juurikaan kuunnellut viimeisen 20 vuoden aikana. Bohemian Rhapsody on kuitenkin yksi rockhistorian nerokkaimmista kappaleista ja ehkä juuri sen vuoksi aloin pari viikkoa sitten kuunnella uudestaan albumia, jolle se alunperin vuonna 1975 äänitettiin. Yllätyin iloisesti kun huomasin, että kyseinen A Night At The Opera -albumi on itse asiassa yllättävän hyvä. Ehkäpä joskus vielä innostun kirjoittamaan siitä erillisen jutun.
Tällä kertaa albumilistani teemana on live-levytykset. Yllä oleva listaus ei missään tapauksessa ole mikään kaikkien aikojen live-albumilistaus, vaan lähinnä listalle on nyt tullut levyjä, joita olen viime viikkoina kuunnellut. Valtaosa listan artisteista on aikaisemmista listauksistani ja levyarvosteluistani Teille tuttuja, joten jätän näiden artistien levytykset tässä yhteydessä ilman kommentteja (listasijoitus puhukoon puolestaan).
soitossa kuuluivat vielä voimakkaasti Byrds-vaikutteet, mutta debyyttilevyllä Takes Off (1966) on myös muutama omaperäinen psykedeelista vaihetta ennakoiva kappale. Kakkoslevyllä Surrealistic Pillow (1967) bändi on jo aika hyvin löytänyt oman tyylinsä. Valitettavasti klassinen Jefferson Airplane kokoonpano ei onnistunut koskaan studiossa yhtä hyvin kuin livenä. Niinpä korkeimmat sijoitukset olen tällä listalla antanut bändin live-levyille. Uskon, että nekin antavat vain kalpean kuvan siitä mihin oikeasti Jefferson Airplane pystyi livenä vuosina 1969-1970. Oi niitä aikoja!
