Taannoin Anttilaan ilmestyi myyntiin Classic Artists -sarjassa viime vuonna julkaistu (2006) uusi 2DVD:n + 1CD:n boksi Moody Bluesin historiasta. Ykkös DVD:llä on 150 minuutin bändi -historiikki, joka on varsin mielenkiintoinen, koska se on autorisoitu eli itse bändin jäsenet ovat äänessä ja haastattelut on tehty aivan hiljattain. Nykyäänhän monista mega -bändeistä julkaistaan historiikkejä, joissa äänessä ovat pelkästään ulkopuoliset asiantuntijat ja harrastajat, eivät itse bändin jäsenet.
Historiikki valotti aika hyvin myös bändin vaiheita 1990-luvulla sekä 2000-luvulla. Suurin osa informaatioista, joka noista ajoista kerrottiin oli minulle uutta. Samalla selvisi miksi Helsingin konsertti (2006) ei minua innostanut. Totuus on se, että nykyään Moody Blues-nimellä kiertävä bändi on vain varjo siitä mitä se oli esimerkiksi 1970-luvulla. Bändistä on lähtenyt kaksi tärkeää jäsentä: kosketinsoittaja Mike Pinder sekä huilisti Ray Thomas. Lisäksi rumpali Graeme Edgen kunto on sen verran heikentynyt ,että nykyään keikoilla on aina kaksi rumpalia. Basisti John Lodge ja kitaristi Justin Hayward ovat edelleen kovassa vedossa. Niinpä he uusien apusoittajien kanssa pystyvät edelleen tarjoamaan yleisölle täysipainoisen kahden tunnin setin, jossa on monia suuria Moody Blues- hittejä, mutta valitettavasti se on vain show, eikä sellainen suuri elämys, jonka yli 30 vuotta bändiä diggaillut fani odottaa kokevansa kun pääsee ensimmäistä kertaa kuulemaan bändiä livenä.
Ymmärrän kuitenkin hankalan tilanteen, johon Justin Hayward ja John Lodge ovat joutuneet. He ovat esiintyviä muusikoita ja Moody Blues on ollut heidän elämäntyönsä jo yli 40 vuoden ajan. He haluavat jatkaa. He eivät Pinderiä tai Thomasia erottaneet ja itse asiassa he toteavat, että lähteneitä jäseniä ei kukaan voi korvata. He olisivat halunneet, että bändi olisi jatkanut alkuperäisessä kokoonpanossaan, mutta toisin kävi. Tynkäbändi ei siis ole heidän syynsä. Niin vain kävi ja koska musiikkibisneksessä ”show must go on”, oli pakko palkata uusia soittajia. Pinderin ja Thomasin korvaa nykyään kaksi nuorta naista ja kyllähän he ihan mukavasti osaavat soittaa, kuten Helsingissä kuultiin, mutta Moody Blues -magiaan he eivät yllä. Niinpä legendaarinen Nights In White Satinkin kuulosti Helsingissä aika vaisulta, vaikka se varmaan esitettiin aivan oikeaoppisesti. Tekniikka ei kuitenkaan korvaa tunnetta. Jos haluaa perehtyä Moody Blues magiaan kannattaa hankkia alkuperäiset vinyylilevyt. Jos taas riittää se, että näkee ja kuulee livenä vanhojen legendojen mukavan ja viihdyttävän shown , niin silloin kannattaa ostaa lippu Moody Bluesin keikalle. Hayward toteaa uudessa haastattelussa, että he ovat nykyään paljon kysytympiä live-artisteja kuin 1970-luvulla. Hän mainitsee ,että ”töitä on joka vuosi 265 päivänä”. Enimmäkseen Moodyt kiertävät Amerikassa, jossa he ovat paljon suositumpia kuin Euroopassa. Levyjen myynti on myös edelleen vilkasta, sillä Deccan pomo toteaa ,että joka vuosi Moodyjen back -katalogista myydään maailmalla yli 500.000 levyä. Moodyt voisivat siis aivan hyvin vetäytyä eläkkeelle, koska rahaa tulee joka tapauksessa ruhtinaallisesti joka vuosi. Hayward ja Lodge kuitenkin rakastavat bändiä ja faneja niin paljon, etteivät aio lopettaa. Dokumentissa näytetään ,että hiljattain kun bändi keikkaili Monacossa oli paikalle lentänyt monta koneellista amerikkalaisfaneja, joita bändi sitten hemmottelikin järjestämällä heille illanvieton paikallisessa hotellissa. Filmissä näytettiin, miten Hayward vaelsi juhlakansan joukossa ja jutteli fanien kanssa. Se oli varsin sympaattista ja pääsääntöisesti 50-vuotiaat fanit kehuivatkin tätä bändin poikkeuksellista faniystävällisyyttä vuolaasti.
Taisin olla vähän sekaisin. Niin kuin Leonard Cohen (muistaakseni) laulaa: ”There ain’t no cure for love”. Nyt – kaksi viikkoa matkani jälkeen – tekee taas mieli uuteen Dylan -konserttiin! Aivan sama ilmiö kuin Bournemouth-Cardiff -matkalla syksyllä 1997. Olin silloin hyvin väsynyt ja kun vielä siirtyminen Bournemouthista Cardiffiin tapahtui erittäin kireällä aikataululla, niin rupesin miettimään mitä järkeä siinä oli: keski-ikäinen mies ravaa Dylanin perässä hiki hatussa kuin jokin 15-vuotias teini! Mutta pari viikkoa tylsässä Turussa selvitti taas pään. En katunut enää yhtään ja lisää teki mieli!
Tiedättekö mikä minusta on parasta Dylanin lauluissa? Ajattomuus. Monet Dylanin klassiset laulut ovat ajattomia. Dylan on viime kesän Leipzigin keikan (1998) jälkeen soittanut melko säännöllisesti konserteissaan Blowing In The Windiä. BITW oli vuosia ”hyllyllä”, mutta viime kesän Saksan konserteissa Dylan yllättäen otti kappaleen takaisin ohjelmistoon. BITW on kuultu encorena myös viime päivien Espanjan konserteissa.
Olen löytänyt TIMANTIN! Hienoa, että tällaista tapahtuu vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen! Eräs kaverini äänitti joskus 1980-luvulla minulle C-kasetille omilta vinyyleiltään Loven alkuaikojen albumit, mutta joko kuuntelin ne huonosti tai sitten en vain ymmärtänyt kunnolla kuulemaani, sillä nyt kun viime viikolla ostin tämän Rhinon vuonna 2001 julkaiseman bonus-biiseillä ryyditetyn Loven Forever Changes (1967) CD:n niin jopa sain herätyksen! Forever Changes on täysin UNIIKKI ja yksi 1960-luvun parhaita levyjä.
Levy on purkitettu Los Angelesin Sunset Sound Studiolla (jota myös Doorsit käyttivät) kesäkuusta syyskuuhun 1967. Monilla levyn kappaleilla on kuultavissa vähän samanlaisia melodiakulkuja ja soundeja kuin alkuaikojen Syd Barrettin johtaman Pink Floydin varhaisilla singleillä. Kysymys kuuluukin: onko kahdella eri mantereella samanaikaisesti päädytty samantyylisiin musiikillisiin ratkaisuihin?
Peter Green (s.1946) on eräs Englannin kaikkien aikojen parhaita ellei peräti paras kitaristi. Monet pitävät Eric Claptonia suurimpana anglokitaristina, mutta minä kallistun enemmän Peter Greenin suuntaan. Teknisesti varmaankin moni C-luokan hevikitaristikin päihittää Greenin, mutta usein todellinen musiikillinen suuruus ei synnykään tekniikasta, koska tekninen taituruus ilman musiikin sielua on täysin tyhjää liluttelua. Peter Greeniin todella pätee sanonta: ” less is more”. Peter Greenillä on täysin oma, jäljittelemätön kitarasoundinsa. Peter menee parhaissa kappaleissaan todella syvälle, ne ovat sellaisia harvinaisia hetkiä, jolloin kylmät väreet menevät pitkin selkää. Oh Well, Albatross, Black Magic Woman, Man Of The World sekä erityisesti The Green Manalishi ovat kappaleita, joita ei voi KOSKAAN unohtaa! Ne ovat todisteita harvinaisesta neroudesta!
Peter Green sairastui skitsofreniaan ja pystyi palaamaan levystudioon vasta 1978. Vuosina 1979-83 hän julkaisi viisi soololevyä, mutta ne eivät menestyneet ja vaikka näillä levyillä on muutamia kappaleita, jotka edelleen todistavat Greenin musiikillisesta neroudesta oli Green näitä levyjä tehdessään selvästi edelleen toipilas.
Vuonna 2009 Green palasi neljännen kerran julkisuuteen lähtemällä kiertueelle uuden bändinsä Peter Green And Friends kanssa. Tällä hetkellä bändi on kiertueella Australiassa.
Minulla on viisi Alan Parsonsin levyä vinyylinä. En ole pitkään aikaan kuunnellut niitä. Joskus 1980-luvulla yritin arvostella kaikki vinyylini. Arvostelun merkiksi liimasin levyn takakanteen pienen tarran, jossa oli tähtien määrä asteikolla 1-5. Puhti loppui kesken enkä koskaan päässyt A:ta pidemmälle.
I Robotia on nyt tullut kuunneltua aika monena iltana ja päinvastoin kuin alkuaikojen Marillionin Genesis-lainat, Parsonsin Pink Floyd-lainat (enkä itse asiassa tiedä ovatko ne edes lainoja, saattaahan olla että juuri Parsons on aluperin ne jutut keksinyt ?) eivät häiritse, koska Parsons ei sorru imitointiin, vaan hänen levynsä on täysin omintakeinen kokonaisuus. Parsons on todella monipuolinen musiikintekijä, äänitysinsinööri ja tuottaja. I Robotilla hän yhdistää aika jännällä tavalla progen, psykedelian, diskomusiikin, soulin ja popin. Levy svengaa hyvin. Päinvastoin kuin Parsonsin muutamat 1980-luvun tuotokset, joita on tuskallista kuunnella edes yhtä kertaa läpi (eli 3 tähteä on niille edelleen ihan oikea arvosana), niin I Robot koukuttaa hyvin. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen teki mieli laittaa levy uudestaan soimaan ja toisen kuuntelukerran jälkeen teki mieli laittaa taas levy uudestaan soimaan ja niin edespäin. Tätä vauhtia levy on nousemassa TOP10 listalleni.
34 vuotta on erittäin pitkä aika. Siksi on mielenkiintoista kuunnella rinnakkain Cohenin häikäisevän komeaa debyyttilevyä sekä mestarillista 2000-luvun ”testamenttia” Ten New Songs. Luulisi, että noin pitkä ajanjakso muuttaisi taitelijaa ja hänen musiikkiaan todella paljon. Yllättäen muutoksia on kuitenkin paljon vähemmän kuin voisi olettaa. Instrumentaatio on erilaista. Debyyttilevy on hyvin sparttalainen, se on tehty mies ja kitara -periaatteella, tosin Cohenin vastustuksesta huolimatta tuottaja John Simon on saanut ujutettua mukaan jonkin verran helistimiä, kosketinsoittimia ja jousitaustoja. Ten New Songissa säestys on hoidettu ohjelmoitavilla digitaalisoittimilla. Molemmat levyt ovat kuitenkin hyvin riisuttuja ja jättävät tärkeimmän eli Cohenin laulun ja lyriikat päärooliin.
Luonnollisesti myös Cohenin ääni on muuttunut 34 vuodessa. 1967 ääni on kirkkaampi ja korkeampi. 2001 ääni on käheä ja bassovoittoinen. 1967 lauluissa on nuoruuden kaihoa ja tunnelmointia, 2001 laulut ovat synkempiä, mutta niissä viehättää 67-vuotiaan maailmaa nähneen miehen syvä viisaus. Cohenin elämänfilosofia on vuosien 1967 ja 2001 välisenä aikana muuttunut yllättävän vähän. Tavallaan Cohen oli buddhalainen jo 1967:
Cohenille rakkaus oli katkeransuloista jo 1967, mutta erona vuoden 2001 tarinoihin on tietynlainen nuoruuden hehku. Rakkaus voi päättyä, mutta tulevaisuus on pitkä ja tutkimaton tie:
Songs Of Leonard Cohen (1967) sisältää rakkauslauluja, jotka edustavat minulle rakkauslaulujen ultimaattia huippua. Beatlesien ja Elviksen rakkauslaulut ovat suositumpia, mutta minulle ne ovat Cohenin debyyttialbumin kappaleiden rinnalla inferiorisia. Rakkaus voi olla joillekin yksinkertainen asia, Cohenille rakkaus liittyy kuitenkin suruun ja kuolemaan ja siksi minä rakastan näitä lauluja! Danten Jumalainen näytelmä sisältää kolme osaa: Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi. Kaikki kolme osaa Dante on kirjoittanut täydellisellä italiankielellä, mutta niin vain on, että nykyään yleisöä kiinnostaa ainoastaan Danten Helvetti. Onni on hieno asia, mutta kärsimys tuottaa parempaa taidetta!
Bob Dylanin settilista on loppuvuodesta 2013 lähtien painottunut voimakkaasti hänen 2000-luvulla julkaistuun levyihinsä. Perussettilistasta Dylan poikennut vain joillain ulkoilmafestivaaleilla Euroopassa.
WINTERLUDE FINLAND 