Ummagumma on Pink Floydin kiinnostavin ja vaikein albumi. Levy kuunnellessa joutuu vaikeiden kysymyksien eteen. Mitä on musiikki? Mitä on taide? Missä on kokeilujen raja? Pink Floydilla kokeilujen raja tuli vastaan Ummagummalla. Uskomatonta, että EMI:n kaltainen jättiyhtiö on suostunut julkaisemaan tämän levyn. Nykyään se ei olisi mahdollista. Mutta 1960-luvulla kaikki oli toisin. Ei ollut niin hullua ideaa, etteikö sitä olisi voinut ainakin kokeilla. Joskus kokeiluista seurasi suuri rahavirta levy-yhtiön kassaan, usein taas ei. Ilmeisesti suurten yhtiöiden pomot kuitenkin tuohon aikaan ajattelivat, että yhdellä menestyneellä kokeilulla rahoitetaan monta epäonnistunutta. Lisäksi yhtiöt luottivat huippuartisteihinsa. Ajatuksena oli, että artisti tietää mitä tekee ja jos luovuutta lähti tukahduttamaan tai ohjailemaan, niin seurauksena saattoi olla se, että jäi osattomaksi jostain mistä tulikin yhtäkkiä huippusuosittua ja tuottoisaa.

Vaikka kuulin Ummagumman ensimmäisen kerran jo yli 30 vuotta sitten, olen edelleenkin vähän pulassa tämän levyn suhteen. Miten tämä levy pitäisi arvostella? Studiolevy on erittäin kokeellinen ja albumia täydentää live-albumi kahdesta kesän 1969 konsertista. Miten nämä sovittaa yhteen? Arvostelen studiolevyn ja live-levyn erikseen.

Ummagumman studiolevy on tyylillisesti varsin yhtenäinen, mutta toisaalta se, että jokainen bändin jäsenistä on demokraattisesti saanut levylle omia ”taideteoksiaan” tekee levystä aika raskaan kuuntelukokemuksen. Wrightin neliosainen Sysyphus on aivan liian pitkä ja pahimmillaan lähes tekotaiteellinen. Watersin Grantchester Meadows taitaa olla levyn paras kappale. Sitä seuraa Watersin totaalinen irrtottelu nimeltään Several Species of Small Furry Animals Gathered Together in a Cave And Grooving With A Pict. Ultimaattina ääniteknisena kokeiluna ja kolmoiskierteisenä vitsinä kappale on hatunnoston arvoinen, mutta onko se enää musiikkia? Gilmourin kolmiosainen The Narrow Way on myös pieni pettymys, tätäkin kappaletta on tarpeettomasti pitkitetty. Levyn päättävä Masonin kolmiosainen The Grand Vizier’s Garden Party on pahimmillaan pelkkää rumpuharjoittelua. Alun ja lopun huiluteema yrittää jotenkin sitoa kokonaisuutta.

Ehkäpä Floyd julkaisi tämän levyn liian nopeasti Piperin ja Saucerfulin jälkeen. Juuri nyt minusta tuntuu, että tämä hurja ja rohkea kokeilu ei onnistunut. Studiolevy on demokrattinen, koska kaikki bändin soittajat ovat päässeet säveltämään, mutta tämä ei ole samalla tavalla kollektiivinen levy kuin esim. Saucerful. Voi olla, että olen väärässä. Mutta ehdottomasti bändille täytyy taas antaa bonuspisteitä epäkaupallisuudesta ja rohkeudesta.

Ummagumman live-levy nostaa kummasti albumin kokonaisarvoa. Tällä kesällä 1969 äänitetylle live-levylle on valittu ainoastaan neljä klassikko-kappaletta (bootlegeilta voi kuulla niitä muita, harvinaisempia biisejä). Siksi live-levy on hyvin INTENSIIVINEN. Barrettin Astronomy Domine on loistava avaus tälle setille, levyn todellinen huipentuma on kuitenkin Watersin upea Careful With That Axe, Eugene, vieläkin – yli 30 vuotta sen jälkeen kun esityksen ensimmäistä kertaa kuulin – menevät kylmät väreet selkää pitkin. Esitys tuo mieleen Antiikin kreikan suuret draamat. Axessa on samaa ehdottomuutta, voimaa ja intensiteettiä. Axessa operoidaan äärimmäisillä tunteilla, siinä on maagista uhkaa ja äärimmäistä aggressiota, joita seuraa seesteinen vapaus. Se on matka laaksosta vuoren huipulle ja takaisin. Kolmantena kuultava Set The Controls For The Heart Of Sun on Masonin taidonnäyte. Tässäkin kappaleessa on kaikki Antiikin draaman ainekset, mutta valitettavasti live-taltiointi ei saavuta aivan samaa intensiteettiä kuin Axe tai erityisesti viimeisenä kuultava A Saucerful Of Secrets , joka alun kaoottisuuden ja ahdistavien tunnelmien jälkeen nousee briljanttiin, lähes sinfoniseen huipentumaansa. Käsittämättömän nerokasta!

Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka eivät voi ymmärtää tällaista musiikkia. Ummagumman live-levy on kuitenkin psykedeelistä rokkia parhaimmillaan. Tämä on musiikkia, joka ei jätä ketään kylmäksi. Tätä joko rakastaa tai inhoaa. En usko, että näitä esityksiä voidaan koskaan soittaa marketeissa tai hisseissä tai edes radiossa. Kappaleet ovat liian pitkiä, aggressiivisia ja dynaamisia radiosoittoon. Axea on kuitenkin käytetty erään Antonionin elokuvan loppuhuipennuksessa. Elokuvat ovatkin ainoa formaatti, jossa tätä musiikkia voi kuvitella käytettävän. Ensi sijaisesti nämä esitykset kuuluvat kuitenkin levylle ja kotikuunteluun.

Puutteistaan huolimatta hyvä levy!   ♦ ♦ ♦ ♦ +  *

*Pisteytystä muutettu 11.8.2018

Harri Huhtanen 2006