Ostin Ten New Songsin (2001) muistaakseni vasta vuonna 2005. Itse asiassa en muista miksi tämän levyn hankinta viivästyi niin monella vuodella, ehkä asiaan vaikutti se, että ilmestyessään levy jäi aika vähälle huomiolle musiikkimediassa. Cohen oli ja on selvästi vaipunut valokeiloista marginaaliin. Onneksi valokeilat ja musiikin laatu eivät aina käy yksi yhteen, vaan usein nimenomaa marginaali -artistit tekevät sitä hienointa musiikkia.
Erikoista on myös se, että ostettuani tämän levyn en kuunnellut sitä pitkään aikaan. Ehkä tähän vaikutti se, että äärimmäisen synkkä The Future (1992) ja yhdeksän vuoden levytystauko oli saanut minun uskomaan, ettei Cohenilla ollut enää mitään annettavaa kuulijoilleen. Olihan hän itsekin The Futuren jälkeen lausunnoissaan viitannut siihen, että levy jäisi hänen viimeisekseen. Buddha -luostarin ankara elämä – jota hienosti esiteltiin harvinaisessa Ruotsin TV:n dokumentissa – ei myöskään tukenut sitä olettamusta, että Cohen vielä palaisi rock-bisnekseen. Mutta hän palasi! Ehkä juuri siksi panttasin levyä niin pitkään. Pelkäsin ,että kyseessä olisi floppi. Niinpä vasta keväällä 2007 otin levyn kuunteluun.
Ensimmäinen kuuntelukerta oli näin jälkeen päin ajatellen aika huvittava. Avauskappale In My Secret Life kuulosti siltä kuin Cohen olisi soittanut musiikkitaustan sellaisella 100 euron Casion ohjelmoitavalla kosketinsoittimella, joita myydään kaikissa hyvin varustetuissa marketeissa. Muistin myös, että Ruotsin TV:n dokumentissa Cohen esitti muutamia uusia sävellyksiään Buddhalais -luostarin pienessä poikamiesboksissa juuri tuollaisella halvalla soittimella.
Jotain hienoa levyssä kuitenkin oli, koska päätin kuunnella sen uudestaan heti seuraavana päivänä. Toista kertaa By The Rivers Dark kappaletta kuunnellessani minulle tulikin yllättäen sellainen harvinainen elämys, joka nosti ihokarvat pystyyn ja sai aikaan kylmiä väreitä. Yhtäkkiä tajusin: ”Hyvä Jumala, tämä onkin mestariteos!”
By the rivers dark
I wandered on
I lived my life
in Babylon.
Cohen oli varmaan suunnitellut The Futuresta (1992) musiikillista testamenttiaan, mutta onneksi siitä ei sellaista tullut. The Futurella Cohen lähti kokeilemaan alueille, jotka eivät ole hänen ydinosaamistaan. Yhdeksän vuoden meditaation jälkeen Cohen muutti suuntaansa ja palasi juurilleen, laulamaan rakkaudesta ja erityisesti siihen liittyvistä pettymyksistä. Yksilön kokemusmaailman kuvaaminen on Cohenin ydinosaamista. Valitettavasti 1967 vuoden loistavan debyyttilevyn jälkeen Cohenin levyjä on aina vaivannut tietynlainen hajanaisuus. Levyillä on ollut monia hienoja kappaleita, mutta kokonaisuus ei oikein koskaan ole saavuttanut niitä mittasuhteita, joita odottaisi kuulevansa hänen tasoiseltaan mestarilta.
Vaatimattomasta nimestään ja heikonlaisesta kaupallisesta menestyksestään huolimatta Ten New Songs alkoi minun korvissani kuulostaa sitä hienommalta mitä enemmän sitä kuuntelin. Yhdessä vaiheessa Ten New Songsin kuuntelusta tuli minulle suoranainen himo, jäin niin sanotusti koukkuun tähän levyyn.
Mitä enemmän Ten New Songsia kuuntelin sitä enemmän levy alkoi muistuttaa minua keskiaikaisen ranskalaisrunoilijan Francois Villonin pääteoksesta Testamentti. Kaihoisan kaunis Boogie Street kertoi upeasti eletystä elämästä, sen iloista ja suruista:
O Crown of Light, O Darkened One
I never thought we’d would meet
You kiss my lips, and then it’s done
I’m back on Boogie Street
Ten New Songs on uudenlaista Cohenia. Tällä levyllä Cohen tekee yksinkertaisuudesta taidetta. Lähes kaikki levyn esitykset ovat äärimmäisen fokusoituja. Ei saa antaa yksinkertaisten ”Casio-taustojen” hämätä itseään – kuten minulle kävi ensimmäisellä kuuntelukerralla – vaan pitää rohkeasti sukeltaa laulujen sanoituksiin ja tunnelmaan. Esimerkiksi sellainen mestariteos kuin A Thousand Kisses Deep on erittäin vähäeleinen, mutta menee todella syvälle, itse asiassa suoraan luihin ja ytimiin!
The ponies run, the girls are young
The odds are there to beat.
You win a while, and then it’s done –
Your little winning streak.
And summoned now to deal
With your invincible defeat,
You live your life as if it’s real
A thousand Kisses Deep
Erityisesti säkeistä kaksi viimeistä ovat minusta erittäin vaikuttavia ja kuvastavat sitä taideajattelua, joka on Cohenin buddhalaisen kauden peruja. Elämän suurimmatkin nautinnot katoavat kuin hiekka tuuleen: ”You live your life as if it’s real”. Elettyä elämää ja sen nautintoja voi muistella, mutta se pitää tehdä kiihkottomasti, koska mikään nautinto ei ole pysyvä. Samaa surumielistä teemaa jatkaa tyylikäs Here it is :
Here is your cross
Your nails and your hill
And here is your love
That lists where it will
May everyone live,
And may everyone die.
Hello, my love,
And my love, goodbye.
Ten News Songsin musiikki on yksinkertaista, mutta uskomattoman tiheää ja vaikuttavaa. Cohen pikemminkin lausuu kuin laulaa tekstinsä, mutta jotenkin sekin kääntyy tällä levyllä vahvuudeksi, niin vaikuttava on Cohenin eletyn elämän karaisema käheä bassoääni. Lyriikat ovat harkitun yksinkertaisia, mutta silti monissa säkeissä loistaa todellinen sanataituri, mies joka aloitti runoilijana, mutta oman lausuntonsa mukaan päätyi ikään kuin ”vahingossa” rockartistiksi.
Itseironista huumoriakaan ei ole täysin unohdettu, sillä That Don’t Make It Junk kertoo rakastajan taloudellisesta ahdingosta melko hauskoin sanakääntein:
I fought agains the bottle,
But I had to do it drunk –
Took my diamond to the pawnshop –
but that don’t make it junk.
Olen kuluneen puolen vuoden aikana kuunnellut Ten New Songsin jo yli 40 kertaa ja aina vaan tämä levy kuulostaa yhtä vaikuttavalta! Rockmusiikissa vaatimattomuus ja pienuus ovat usein heikkoja lähtökohtia kaupalliselle menestykselle tai maineelle. En ole koskaan kuullut yhtään tämän levyn kappaleista radiossa. Silti minusta Ten New Songsin kymmenestä kappaleesta viisi on kerrassaan loistavia ja ne loput viisi vähintään hyviä. Levyn ehdottomasti suurin vahvuus on kokonaisuudessa, joka erittäin harkittu ja hienosti toteutettu. Cohenia auttamassa ovat olleet pitkäaikaiset työkaverit Sharon Robinson (kappaleiden sovitukset, ohjelmointi ja taustalaulu) ja Leanne Ungar (äänitys ja miksaus).
Cohen kertoo Ten New Songsilla ”rakastaja-Cohenin” elämäntarinan, siksi levyä voi minusta kutsua Cohenin testamentiksi. Babylon symbolisoi rakkauden nautintojen tuomaa hetkellistä onnea, joka tuntuu oikealta, mutta onkin petosta.
Be the truth unsaid
And the blessing gone,
If I forget
My Babylon.
I didn’t know
And I couldn’t see
Who was waiting there,
Who was hunting me.
(By The Rivers Dark)
Lyrics: Leonard Cohen
MESTARITEOS ! ♥ ♥ ♥ ♥ ♥
Article text: Harri Huhtanen 2007
Eppu Normaalin perustivat vuonna 1976 ylöjärveläiset veljekset 
Yhtye Eppu Normaali viettää nyt juhlavuottaan eli täyttää 40v! Tapahtuman kunniaksi on jälleen kerran tulossa Ratina -stadionille konsertti ja lisäksi valmisteilla on kokopitkä dokumenttielokuva. Alla linkkejä näihin uusiin uutisiin:
For the readers coming from expectingrain I translated the first chapter of my original text published in Winterlude in 2006:
1970-luvulla Shelton kuului vuosi vuodelta yhä vähemmän Dylanin sisäpiiriin ja siksi hänen oli yhä vaikeampi saada sellaisia henkilökohtaisia ensikäden tietoja Dylanista kuin 1960-luvulla. Tämä aiheutti sen, että kirjan rakenne alkoi vinoutua ja kun 1980-luvulla Sheltonin yhteydet Dylaniin katkesivat lähes kokonaan, alkoi ajan tasalla olevan biografian kirjoittaminen muuttua Sheltonille yhä monimutkaisemmaksi. Tietyssä mielessä Shelton oli ajautunut umpikujaan kirjansa kanssa.
En tiedä miksi Shelton ei julkaissut kirjaansa 1978, jolloin hän vielä Englannissa pääsi viettämään iltaa Dylanin kanssa, sen jälkeen heidän yhteytensä olivatkin pitkään lähes katkolla. Ehkä Shelton ei silloin löytänyt sopivaa kustantajaa tai ehkä Dylan suositteli odottamaan vielä, en tiedä, taloudellisesti Shelton oli ajautumassa yhä vaikeampaan tilanteeseen, sillä hän oli jättänyt hyväpalkkaisen työnsä New York Timesin kriitikkona keskittyäkseen Dylan-kirjaansa, mutta ymmärtääkseni Shelton joutui maksamaan lyriikkalainauksista kirjassaan todella paljon eli menoja alkoi olla enemmän kuin tuloja.
Lisäksi hän työskenteli säilyketehtaassa ja hoitajana paikallisessa sairaalassa ja oli siten paljon poissa kotoa. Amerikassa oli tuohon aikaa pula-aika (Great Depression) ja niinpä Hank ja hänen sisarensa Irene yrittivät hankkia perheelle lisäansioita viljelemällä myytäväksi erilaisia kasveja pienellä pihamaallaan.
hän joutui kiperään tilanteeseen. Koska hänen kotipaikastaan Alabaman Montgomerystä oli West Virginiaan yli 1000 km:n matka oli selvä ettei hän enää ehtisi Charlestonin keikalle. Sen sijaan Cantoniin hän voisi ehtiä, koska konsertti oli vasta seuraavana iltana. Matkaa Cantoniin oli huikeat 1266 kilometriä! Niinpä Hank palkkasi Charles Carr nimisen lukiolaispojan kyyditsemään hänet Cantoniin. Matkalla he pysähtyivät Andrew Johnsonin hotelliin Tennesseen Knoxvillessä. Hank oli huonovointinen pillereistä ja alkoholista, joita hän oli nauttinut matkalla Knoxvilleen. Hotellilta löytyikin lääkäri, joka antoi Hankille B12-vitamiinipistoksen, valitettavasti pistoksessa oli mukana myös morfiinia, joka edelleen pahensi Hankin tilannetta. Matka jatkui ja vuoden vaihtuessa Carr ja hänen huonovointinen matkustajansa saapuivat Bristoliin. Tässä vaiheessa matka oli vasta puolivälissä. Carr pysäytti auton pienen tienvarsiravintolan eteen ja kysyi Hankilta haluaisiko tämä jotain syötävää. Hank ei halunnut. Sen jälkeen matka jatkui vielä jonkin aikaa, mutta kun Carr pysähtyi Oak Hillissä bensa-asemalle ei hän enää saanut kontaktia Hankiin ja huomasi tämän kuolleeksi. Poliisi kutsuttiin paikalle. Auton takapenkiltä Hankin vierestä löytyi joitain tyhjiä oluttölkkejä sekä keskeneräisiä käsinkirjoitettuja lauluntekstejä. Viimeinen single, jonka Hank Williams julkaisi elinaikanaan oli nimeltään I’ll Never Get Out Of This World Alive (1952).
WINTERLUDE FINLAND 