Nykymediassa arvon mitta on nopeus. Monet toimittajat naputtelevat kännyköillään konserttiarvostelua (netti)lehtiin jo konsertin aikana, sillä viimeistään kahden vuorokauden jälkeen konsertti on jo auttamattomasti ”passe”.
Minä olen kuitenkin oppinut, että hyvä konsertti on sellainen jonka pitää antaa rauhassa muhia mielessä ennen kuin antaa loppullisen tuomionsa. Neil Youngin Helsingin konsertin (7.8.2008) ensimmäiset arvostelut ilmestyivät jo konserttia seuraavana päivänä iltapäivälehdissä ja olivat tasoltaan melko surkeita. Toinen arvostelijoista mokasi jopa niin pahasti, että luetteli arvostelussaan kappaleita joita Young ei ollut edes esittänyt konsertissaan! Onneksi myöhemmin ilmestyi ihan asiantunteviakin arvosteluita (mm. Jarmo Walleniuksen kirjoitus Turun Sanomissa). Pääsääntöisesti arvostelijat kohteliaan korrektisti kiittelivät Youngia tasokkaasta konsertista. Varsinaisilla fanisivuilla muutamat fanit ilmaisivat kuitenkin avoimesti pettymyksensä siitä, että konsertti oli kokonaisuutena ”vaisu”.
Neil Young oli esiintynyt Suomessa kolmasti ennen vuoden 2008 konserttia. Olin paikalla Youngin debyyttikonsertissa Helsingin Jäähallissa 1993, olin läsnä myös Ruisrock -konsertissa 1996. Kolmas Suomen konsertti oli Helsingissä 2001, mutta sinne en päässyt remontti -kiireiden vuoksi (tai niin ainakin olen aina halunnut selittää asian itselleni).
Olen diggaillut Youngia 1970-luvun puolivälistä lähtien. Ensimmäinen Young-kappale, jonka kuulin radiossa taisi olla Cinnamon Girl, jonka kuulin murrosikäisenä Porin Käppärässä keväällä 1970 (?) jonain lauantai-iltapäivänä jossain ohjelmasta, jonka nimeä en enää edes muista. Tuolloin en tietänyt Youngista mitään. Muistan, että kappale teki minuun suuren vaikutuksen ja pidin jo tuolloin kappaleen tekijää varsinaisena rocknerona!
Intensiivisempi Young-harrastukseni alkoi joskus vuoden 1977 paikkailla kun muutin Turkuun opiskelemaan. Young oli minulle ehdoton Number One -artisti vuoteen 1986 saakka, jonka jälkeen minusta tuli fanaattinen Bob Dylan -diggari. Young-harrastus jäi kuitenkin taustalle muhimaan eikä varsinaisesti koskaan kuollut.
Jostain syystä Youngin vuosien 1993 ja 1996 Suomen konsertit eivät tehneet minuun kovin suurta vaikutusta ja ehkä osittain siitä syystä jätin vuoden 2001 konsertin väliin. Noissa konserteissa Young nosti ehkä liiankin voimakkaasti esille grunge-innostuksensa, joka teki musiikin esillepanosta varsin raskasta. Jotenkin Youngin herkempi ja akustisempi puoli, se johon 1970-luvun loppuvuosina rakastuin, jäi noissa konserteissa pahasti altavastaajaksi.
Vuoden 2008 kiertueesta olin kuullut pelkästään ylistäviä arvioita, mutta koska halusin pitää itselläni jännityksen, en opiskellut kiertueen aikaisempien konserttien settilistoja enkä kuunnellut netissä pyöriviä nauhoituksia, vaan halusin tulla konserttiin avoimin mielin ja varata itselleni yllätysmomentin mahdollisuuden.
Tällä kertaa Youngia säestivät muusikot, joista en tiennyt oikeastaan mitään. Varsin nopeasti konsertin edetessä minulle selvisi myös, että tämä bändi todella vain säesti Youngia, kukaan soittajista ei ollut virtuoosi, johon huomio olisi jotenkin kiinnittynyt. Olin siis päässyt keskelle permantoa viidennelle riville todistamaan ensimmäistä kertaa elämässäni Youngin soolokonserttia! Se oli todella suuri yllätys, sillä esim. Crazy Horsen ryhmä yleensä revitteli konserteissa sellaisella voimalla ja volyymillä, että Young jäi välillä heidän jalkoihinsa. Tämä uusi Electric Band antoi koko estradin Youngin vapaaseen käyttöön. Tuollainen asetelma vaatii paljon myös artistilta, sillä hänen pitää myös pystyä täyttämään hänelle luovutettu tila ja lähes yksinään vangitsemaan yleisö. Young on jo ikämies, joten jännitin sujuisiko hänen soittonsa ja laulunsa niin, että hän pystyisi lunastamaan häneen kohdistuvat varsin kovat odotukset.
Konsertin avasi Ragged Gloryn(1990) Love And Only Love, josta jo kuuli että konsertti tulisi olemaan täysin erilainen kuin kaksi aikaisemmin kuulemaani Young-konserttia. Ainoastaan rakkaus on ratkaisu maailman ongelmiin, julisti Young.
Vuonna 1969 julkaistun kakkosalbumin avausraita, Everybody Knows This Is Nowhere suuntasi konserttia yhä syvemmälle nostalgian syöveriin.
Kolmas kappale, kaunis I’ve Been Waiting For You oli pieni yllätys, sillä se oli poimittu Youngin nyttemmin jo lähes unohdetulta debyyttialbumilta.
Neljäntenä kuultiin kappale jota kukaan ei ollut aikaisemmin kuullut ja tiettävästi Young ei sitä aikaisemmin ollut myöskään livenä esittänyt. Avustaja jopa toi Youngille paperin, josta hän lunttasi tämän toistaiseksi julkaisemattoman kappaleen sanat. Kappaleen nimeksi näyttää netissä viime aikoina vakiintuneen A Song Won’t Change The World. Kappale oli jotenkin kömpelön kaunis, vaatimaton rallatus, jossa yksinkertaisesti julistettiin sitä ikävää tosiasiaa, jonka monet suuret rockartisit ovat karvaasti saaneet kokea, että lauluilla ei maailmaa muuteta.
Konsertin hidastempoisen ja nostalgisen alun jälkeen Young päätti laittaa isomman vaihteen silmään ja viidentenä kuultu Crome Dreamsin (2007) Spirit Road sekä erityisesti sen jälkeen soitetut Zumalta (1975) poimittu Cortez The Killer sekä kakkos albumin upea mestariteos Cinnamon Girl nostivat konsertin lentoon! Tässä vaiheessa yleisökin alkoi silminnähden innostua ja Electric Band todisti, että tarvittaessa heiltä onnistui kovempikin revitys.
Asiantuntijat ja heavy-Yongin ystävät voivat tietysti loputtomiin pohtia, olisiko Youngin tässä vaiheessa kannattanut jatkaa raskaalla poljennolla pidempään, sillä Cinnamon Girlin valtavan energialatauksen jälkeen After The Gold Rushilta (1970) kuultu Oh, Lonesome Me oli ehkä liian voimakas äkkijarrutus, joka väistämättä joidenkin kuulijoiden mielissä varmaan latisti konsertin tunnelmaa.
Illan sanoma oli kuitenkin tämä: rakastakaa toisianne ja ennen kaikkea maapalloa! Jos ette sitä tee, niin huonostipa Teidän käy! Sanomaansa alleviivatakseen Young siirtyi lavan takaosaan urkuharmoninsa ääreen ja soitti todella vaikuttavan version Ragged Gloryn ehkä ekologisemmasta laulusta, Mother Earth.
Sitten Young siirtyi takaisin eteen ja alkoi konsertin ehkä vaikuttavin osuus, jossa pääosassa olivat mies, akustinen kitara ja joukko rockmusiikin ehkä hienoimpia balladeja. Harvestilta (1972) Young soitti sydäntäsärkevän The Needle And The Damage Done joka on omistettu huumeisiin kuolleelle bändikaverille sekä kestoklassikon Heart Of Gold, joka oli ilmestyessään niin suosittu Amerikassa, että Youngista tuli eräs maanosan tunnetuimmista rockartisteista. Kolmantena Harvest -biisinä kuultiin aina yhtä vaikuttava Old Man. Harvest Moonilta (1992) Young soitti Unknown Legendin ja De Ja Vu (1970) albumilta omasta lapsuudesta kertovan Helpless -kappaleen.
Konsertin ehkä ainoa todella huono esitys oli keskinkertaiselta Old Ways (1985) albumilta poimittu Get Back To The Country. Pettymys jäi kuitenkin ultralyhyeksi kun seuraavana kuultiin kappale jota en ollut edes uskaltanut toivoa kuulevani. Harvestin päätöskappale, Words on melankolisine kitarasooloineen eräs ehdottomista suosikkikappaleistani. Ja nyt Young soitti senkin! Minulle se oli konsertin ultimaatti huippu! Young viimeisteli komean lopputuloksen peräti 16 minuuttia pitkällä versiolla Chrome Dreams -kappaleesta No Hidden Path. Sen jälkeen Young kumarsi ja poistui estradilta takahuoneeseen kuuntelemaan halusiko yleisö kuulla vielä encoren. Muutaman minuutin raivoisten taputusten jälkeen Young palasi lavalle ja aloitti oman versionsa Beatlesien psykedeelisestä A Day In The Life -kappaleesta, jonka ironisen sanoituksen on tehnyt John Lennon. Kappaleessa maailma kuvataan kaoottisena, väkivaltaisena paikkana vailla toivoa paremmasta. Youngin -versio alleviivasi hienosti illan teemaa: ekokatastrofin voi estää ainoastaan rakkaus luontoon ja elämään. Konsertista tehdyllä äänitteellä kappaleen komea lopetus jotenkin väljähtää, sillä kun katselin ja kuuntelin siinä lavan edessä Youngia silmästä silmään muutaman metrin etäisyydellä teki minuun suuren vaikutuksen se miten Young viimeisen minuutin ajan vain huusi täysillä mikrofoniin. Se oli juuri sellaista primaaliterapiaa, josta Lennonkin aikoinaan innostui. Young purki lopussa kaiken frustraationsa maailman tilaan yksinkertaisesti huutamalla. Kun kappale sitten loppui ja Young laski kitaransa totesi vieressäni lavan reunalla seisonut kaveri: ”se oli todella loppu, ei tuosta enää voi jatkaa!” Ja niin kävi, sillä vaikka taputukset jatkuivat sytytettiin valot ja roudarit tulivat keräämään soittokamoja pois lavalta.
Kosiskeliko Young yleisöä soittamalla akustisessa osuudessa peräti neljä kappaletta hittialbumiltaan Harvest? Oliko konsertti vaisu ja ponneton? Minun vastaukseni molempiin kysymyksiin on: EI. Minusta oli todella upeaa lopultakin kuulla livenä myös sitä Youngin musiikillista puolta , johon alunperin 1970-luvulla niin palavasti ihastuin.
Harri Huhtanen 2008
(Huom. tämän arvostelun kopioinnin edellytyksenä on tekijän ja alkuperäisen lähteen maininta kopioidun tekstin yhteydessä)
14-vuotias Hank Williams osallistui vuonna 1937 Montgomeryn Empire teatterissa järjestettyyn talent showhun ja voitti sen omalla sävellyksellään WPA blues. Hank ei koskaan oppinut lukemaan tai kirjoittamaan nuotteja, vaan sävelsi korvakuulolta. Koulun jälkeen hänellä oli tapana soitella Silvertone -kitaraansa WSFA-studioiden edessä olevalla jalkakäytävällä. Lobbaus tuotti tulosta, sillä lopulta WSFA-tuottajat kutsuivat Hankin esiintymään radio-ohjelmaansa. Yleisö rakastui Hankiin välittömästi ja radioasemalle tuli niin paljon häntä ylistäviä soittoja, että tuottajat antoivat hänelle oman 15 minuutin shown kahdesti viikkossa ja tarjosivat palkaksi 15 dollaria (joka vastaa vuoden 2016 rahana noin 250 dollaria). Radio-ohjelmasta saamillaan rahoilla Hank perusti ensimmäisen oman bändinsä, jolle hän antoi nimeksi Drifting Cowboys. Ensimmäisessä bändissä soittivat kitaraa Braxton Schuffert, viulua Freddie Beach ja steel kitaraa James Porter. Myöhemmin mukana olivat myös Arthur Whiting (kitara) ja James Garner (viulu). Hankin äiti, Lillie Williams toimi bändin managerina. Aluksi Drifting Cowboys esiintyi lähinnä Alabaman alueen klubeissa ja yksityisjuhlissa. Vuonna 1939 Hank keskeytti koulunkäynnin voidakseen täysipäiväisesti keskittyä muusikonuraansa. Vähitellen kiertueet laajenivat ulottuen Georgiaan ja Floridaan. Yksityiskeikat vaihtuivat esiintymisiin isoissa elokuvateattereissa ennen elokuvan alkua. Kiertueilla Hank alkoi käyttää yhä enemmän alkoholia purkaakseen esiintymisen aiheuttamia paineita. Lisäksi hän jatkoi kiertueiden välissä radio-ohjelmaansa. Vuonna 1939 vasta 16-vuotiaalla Hankilla meni siis lujaa ja siinä vaiheessa hänen tulevaisuutensa näyttikin varsin ruusuisalta. Yleisö piti Hankin musiikista alusta saakka ja radio-ohjelmien avulla Hankin nimi alkoi vähitellen kiiriä ympäri Amerikkaa.
Ihastuin WISHBONE ASHiin jo 1970-luvun alkupuolella. Bändi tuli minulle ajankohtaiseksi taas tänä kesänä kun siirtelin vanhaa kaupallisten VHS kasettien kokoelmaani DVD:eille. Katsoin vuosikymmenen tauon jälkeen uudestaan bändin Marquee klubin keikkataltioinnin vuodelta 1983. Minulla oli sellainen muistikuva, ettei tuo keikka ollut mitenkään erikoinen ja erityisesti minua ärsytti bändin johtajan, Andy Powellin lippalakki, joka ei minusta ollenkaan sopinut tämän perinteikkään ”hämybändin” imagoon. Ehkä se oli sitä 1980-lukulaisuutta. Kaikilla oli rennot tyylikuteet, joista kuvastui se, että rahaa on, eikä enää olla mitään köyhiä taivaanrannan maalareita ja hippejä.
Minulla on ainoastaan Wishbone Ashin 1970-luvun levyt. Sen jälkeen menetin jotenkin yhteyden bändin tekemisiin ja siksi DVD:llä esitellyt 1980- ja 1990-luvun Wishbone Ash-levyt ovat minulle uusia ja eksoottisia. Eniten olin yllättynyt siitä, että DVD:llä kriitikot antoivat myös useammalle näistä uusista, (ainakin Suomessa) varsin tuntemattomista levyistä täydet 5 tähteä. Wishbone Ash on siis edelleen kriitikkojen lempilapsi, ainakin Englannissa. Muutamat näistä uusista levyistä kehuttiin DVD:llä niin pystyyn, että alkoi tehdä mieli hankkia niistä ainakin muutama. Helppoa se ei ole, sillä ainakaan turkulaisista levykaupoista ei löydy Wishbone Ashin 1980-2000 -luvun tuotantoa.
Ymmärrän kuitenkin hankalan tilanteen, johon Justin Hayward ja John Lodge ovat joutuneet. He ovat esiintyviä muusikoita ja Moody Blues on ollut heidän elämäntyönsä jo yli 40 vuoden ajan. He haluavat jatkaa. He eivät Pinderiä tai Thomasia erottaneet ja itse asiassa he toteavat, että lähteneitä jäseniä ei kukaan voi korvata. He olisivat halunneet, että bändi olisi jatkanut alkuperäisessä kokoonpanossaan, mutta toisin kävi. Tynkäbändi ei siis ole heidän syynsä. Niin vain kävi ja koska musiikkibisneksessä ”show must go on”, oli pakko palkata uusia soittajia. Pinderin ja Thomasin korvaa nykyään kaksi nuorta naista ja kyllähän he ihan mukavasti osaavat soittaa, kuten Helsingissä kuultiin, mutta Moody Blues -magiaan he eivät yllä. Niinpä legendaarinen Nights In White Satinkin kuulosti Helsingissä aika vaisulta, vaikka se varmaan esitettiin aivan oikeaoppisesti. Tekniikka ei kuitenkaan korvaa tunnetta. Jos haluaa perehtyä Moody Blues magiaan kannattaa hankkia alkuperäiset vinyylilevyt. Jos taas riittää se, että näkee ja kuulee livenä vanhojen legendojen mukavan ja viihdyttävän shown , niin silloin kannattaa ostaa lippu Moody Bluesin keikalle. Hayward toteaa uudessa haastattelussa, että he ovat nykyään paljon kysytympiä live-artisteja kuin 1970-luvulla. Hän mainitsee ,että ”töitä on joka vuosi 265 päivänä”. Enimmäkseen Moodyt kiertävät Amerikassa, jossa he ovat paljon suositumpia kuin Euroopassa. Levyjen myynti on myös edelleen vilkasta, sillä Deccan pomo toteaa ,että joka vuosi Moodyjen back -katalogista myydään maailmalla yli 500.000 levyä. Moodyt voisivat siis aivan hyvin vetäytyä eläkkeelle, koska rahaa tulee joka tapauksessa ruhtinaallisesti joka vuosi. Hayward ja Lodge kuitenkin rakastavat bändiä ja faneja niin paljon, etteivät aio lopettaa. Dokumentissa näytetään ,että hiljattain kun bändi keikkaili Monacossa oli paikalle lentänyt monta koneellista amerikkalaisfaneja, joita bändi sitten hemmottelikin järjestämällä heille illanvieton paikallisessa hotellissa. Filmissä näytettiin, miten Hayward vaelsi juhlakansan joukossa ja jutteli fanien kanssa. Se oli varsin sympaattista ja pääsääntöisesti 50-vuotiaat fanit kehuivatkin tätä bändin poikkeuksellista faniystävällisyyttä vuolaasti.
Taisin olla vähän sekaisin. Niin kuin Leonard Cohen (muistaakseni) laulaa: ”There ain’t no cure for love”. Nyt – kaksi viikkoa matkani jälkeen – tekee taas mieli uuteen Dylan -konserttiin! Aivan sama ilmiö kuin Bournemouth-Cardiff -matkalla syksyllä 1997. Olin silloin hyvin väsynyt ja kun vielä siirtyminen Bournemouthista Cardiffiin tapahtui erittäin kireällä aikataululla, niin rupesin miettimään mitä järkeä siinä oli: keski-ikäinen mies ravaa Dylanin perässä hiki hatussa kuin jokin 15-vuotias teini! Mutta pari viikkoa tylsässä Turussa selvitti taas pään. En katunut enää yhtään ja lisää teki mieli!
Tiedättekö mikä minusta on parasta Dylanin lauluissa? Ajattomuus. Monet Dylanin klassiset laulut ovat ajattomia. Dylan on viime kesän Leipzigin keikan (1998) jälkeen soittanut melko säännöllisesti konserteissaan Blowing In The Windiä. BITW oli vuosia ”hyllyllä”, mutta viime kesän Saksan konserteissa Dylan yllättäen otti kappaleen takaisin ohjelmistoon. BITW on kuultu encorena myös viime päivien Espanjan konserteissa.
Olen löytänyt TIMANTIN! Hienoa, että tällaista tapahtuu vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen! Eräs kaverini äänitti joskus 1980-luvulla minulle C-kasetille omilta vinyyleiltään Loven alkuaikojen albumit, mutta joko kuuntelin ne huonosti tai sitten en vain ymmärtänyt kunnolla kuulemaani, sillä nyt kun viime viikolla ostin tämän Rhinon vuonna 2001 julkaiseman bonus-biiseillä ryyditetyn Loven Forever Changes (1967) CD:n niin jopa sain herätyksen! Forever Changes on täysin UNIIKKI ja yksi 1960-luvun parhaita levyjä.
Levy on purkitettu Los Angelesin Sunset Sound Studiolla (jota myös Doorsit käyttivät) kesäkuusta syyskuuhun 1967. Monilla levyn kappaleilla on kuultavissa vähän samanlaisia melodiakulkuja ja soundeja kuin alkuaikojen Syd Barrettin johtaman Pink Floydin varhaisilla singleillä. Kysymys kuuluukin: onko kahdella eri mantereella samanaikaisesti päädytty samantyylisiin musiikillisiin ratkaisuihin?
