Olen löytänyt TIMANTIN! Hienoa, että tällaista tapahtuu vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen! Eräs kaverini äänitti joskus 1980-luvulla minulle C-kasetille omilta vinyyleiltään Loven alkuaikojen albumit, mutta joko kuuntelin ne huonosti tai sitten en vain ymmärtänyt kunnolla kuulemaani, sillä nyt kun viime viikolla ostin tämän Rhinon vuonna 2001 julkaiseman bonus-biiseillä ryyditetyn Loven Forever Changes (1967) CD:n niin jopa sain herätyksen! Forever Changes on täysin UNIIKKI ja yksi 1960-luvun parhaita levyjä.
Teemalevyt eivät vielä 1960-luvulla laajamittaisesti lyöneet itseään läpi ja siksi voidaan väittää, että Loven master mind, Arthur Lee on selvästi ollut aikaansa edellä tätä levyä tehdessään. Olen ehtinyt kuunnella levyn vasta viisi kertaa, mutta nyt jo uskallan tosiaan rintaäänellä sanoa, että Forever Changes on MESTARITEOS.
Levy on purkitettu Los Angelesin Sunset Sound Studiolla (jota myös Doorsit käyttivät) kesäkuusta syyskuuhun 1967. Monilla levyn kappaleilla on kuultavissa vähän samanlaisia melodiakulkuja ja soundeja kuin alkuaikojen Syd Barrettin johtaman Pink Floydin varhaisilla singleillä. Kysymys kuuluukin: onko kahdella eri mantereella samanaikaisesti päädytty samantyylisiin musiikillisiin ratkaisuihin?
Harri Huhtanen 2010
Peter Green (s.1946) on eräs Englannin kaikkien aikojen parhaita ellei peräti paras kitaristi. Monet pitävät Eric Claptonia suurimpana anglokitaristina, mutta minä kallistun enemmän Peter Greenin suuntaan. Teknisesti varmaankin moni C-luokan hevikitaristikin päihittää Greenin, mutta usein todellinen musiikillinen suuruus ei synnykään tekniikasta, koska tekninen taituruus ilman musiikin sielua on täysin tyhjää liluttelua. Peter Greeniin todella pätee sanonta: ” less is more”. Peter Greenillä on täysin oma, jäljittelemätön kitarasoundinsa. Peter menee parhaissa kappaleissaan todella syvälle, ne ovat sellaisia harvinaisia hetkiä, jolloin kylmät väreet menevät pitkin selkää. Oh Well, Albatross, Black Magic Woman, Man Of The World sekä erityisesti The Green Manalishi ovat kappaleita, joita ei voi KOSKAAN unohtaa! Ne ovat todisteita harvinaisesta neroudesta!
Peter Green sairastui skitsofreniaan ja pystyi palaamaan levystudioon vasta 1978. Vuosina 1979-83 hän julkaisi viisi soololevyä, mutta ne eivät menestyneet ja vaikka näillä levyillä on muutamia kappaleita, jotka edelleen todistavat Greenin musiikillisesta neroudesta oli Green näitä levyjä tehdessään selvästi edelleen toipilas.
Vuonna 2009 Green palasi neljännen kerran julkisuuteen lähtemällä kiertueelle uuden bändinsä Peter Green And Friends kanssa. Tällä hetkellä bändi on kiertueella Australiassa.
Minulla on viisi Alan Parsonsin levyä vinyylinä. En ole pitkään aikaan kuunnellut niitä. Joskus 1980-luvulla yritin arvostella kaikki vinyylini. Arvostelun merkiksi liimasin levyn takakanteen pienen tarran, jossa oli tähtien määrä asteikolla 1-5. Puhti loppui kesken enkä koskaan päässyt A:ta pidemmälle.
I Robotia on nyt tullut kuunneltua aika monena iltana ja päinvastoin kuin alkuaikojen Marillionin Genesis-lainat, Parsonsin Pink Floyd-lainat (enkä itse asiassa tiedä ovatko ne edes lainoja, saattaahan olla että juuri Parsons on aluperin ne jutut keksinyt ?) eivät häiritse, koska Parsons ei sorru imitointiin, vaan hänen levynsä on täysin omintakeinen kokonaisuus. Parsons on todella monipuolinen musiikintekijä, äänitysinsinööri ja tuottaja. I Robotilla hän yhdistää aika jännällä tavalla progen, psykedelian, diskomusiikin, soulin ja popin. Levy svengaa hyvin. Päinvastoin kuin Parsonsin muutamat 1980-luvun tuotokset, joita on tuskallista kuunnella edes yhtä kertaa läpi (eli 3 tähteä on niille edelleen ihan oikea arvosana), niin I Robot koukuttaa hyvin. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen teki mieli laittaa levy uudestaan soimaan ja toisen kuuntelukerran jälkeen teki mieli laittaa taas levy uudestaan soimaan ja niin edespäin. Tätä vauhtia levy on nousemassa TOP10 listalleni.
34 vuotta on erittäin pitkä aika. Siksi on mielenkiintoista kuunnella rinnakkain Cohenin häikäisevän komeaa debyyttilevyä sekä mestarillista 2000-luvun ”testamenttia” Ten New Songs. Luulisi, että noin pitkä ajanjakso muuttaisi taitelijaa ja hänen musiikkiaan todella paljon. Yllättäen muutoksia on kuitenkin paljon vähemmän kuin voisi olettaa. Instrumentaatio on erilaista. Debyyttilevy on hyvin sparttalainen, se on tehty mies ja kitara -periaatteella, tosin Cohenin vastustuksesta huolimatta tuottaja John Simon on saanut ujutettua mukaan jonkin verran helistimiä, kosketinsoittimia ja jousitaustoja. Ten New Songissa säestys on hoidettu ohjelmoitavilla digitaalisoittimilla. Molemmat levyt ovat kuitenkin hyvin riisuttuja ja jättävät tärkeimmän eli Cohenin laulun ja lyriikat päärooliin.
Luonnollisesti myös Cohenin ääni on muuttunut 34 vuodessa. 1967 ääni on kirkkaampi ja korkeampi. 2001 ääni on käheä ja bassovoittoinen. 1967 lauluissa on nuoruuden kaihoa ja tunnelmointia, 2001 laulut ovat synkempiä, mutta niissä viehättää 67-vuotiaan maailmaa nähneen miehen syvä viisaus. Cohenin elämänfilosofia on vuosien 1967 ja 2001 välisenä aikana muuttunut yllättävän vähän. Tavallaan Cohen oli buddhalainen jo 1967:
Cohenille rakkaus oli katkeransuloista jo 1967, mutta erona vuoden 2001 tarinoihin on tietynlainen nuoruuden hehku. Rakkaus voi päättyä, mutta tulevaisuus on pitkä ja tutkimaton tie:
Songs Of Leonard Cohen (1967) sisältää rakkauslauluja, jotka edustavat minulle rakkauslaulujen ultimaattia huippua. Beatlesien ja Elviksen rakkauslaulut ovat suositumpia, mutta minulle ne ovat Cohenin debyyttialbumin kappaleiden rinnalla inferiorisia. Rakkaus voi olla joillekin yksinkertainen asia, Cohenille rakkaus liittyy kuitenkin suruun ja kuolemaan ja siksi minä rakastan näitä lauluja! Danten Jumalainen näytelmä sisältää kolme osaa: Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi. Kaikki kolme osaa Dante on kirjoittanut täydellisellä italiankielellä, mutta niin vain on, että nykyään yleisöä kiinnostaa ainoastaan Danten Helvetti. Onni on hieno asia, mutta kärsimys tuottaa parempaa taidetta!
Bob Dylanin settilista on loppuvuodesta 2013 lähtien painottunut voimakkaasti hänen 2000-luvulla julkaistuun levyihinsä. Perussettilistasta Dylan poikennut vain joillain ulkoilmafestivaaleilla Euroopassa.
Jos todella on olemassa joku joka ei tiedä kuka on Robert Plant, niin kerrottakoon nyt ihan varmuuden vuoksi tässä alussa, että hän on 67-vuotias, mutta edelleen hyvässä iskussa oleva Led Zeppelinin (1968-80) legendaarinen laulusolisti, joka ainoana bändin jäsenistä on Zeppelinin hajoamisen jälkeen onnistunut luomaan uskottavan soolouran. Hän on julkaissut peräti 12 soololevyä ja lisäksi joitain yhteistyölevyjä Jimmy Pagen kanssa. Vaikka Plant keikkailee harvakseltaan, on hän kuitenkin ehtinyt konsertoida Suomessa jo peräti viisi kertaa, viimeksi kesällä 2015 Pori Jazzeilla yli 20 000 hengen yleisölle. Valitettavasti näillä näkymine Plant ei tänä kesänä tule Suomeen, mutta sen sijaan keikkailee ahkerasti Keski- ja Etelä -Euroopasa eli jos olette siellä päin kesällä, niin Plantin ryhmineen voi bongata seuraavilta paikkakunnilta:
01.07.16 – Rock Werchter, Werchter, Belgia
TYA:n debyyttialbumi saavutti suosiota erityisesti San Franciscon underground -radioasemilla. Levyn kuuli myös legendaarinen Bill Graham, joka tarjosi bändille sopimusta Amerikan kiertueesta kesällä 1968.Kiertueella yleisö innostui Leen ainutlaatuisen nopeasta kitaransoitosta sekä bändin soundista, joka oli uudenlainen sekoitus jazzia, bluesia ja rokkia. Kaikkiaan TYA konsertoi seitsemän vuotta kestäneen uransa aikana Amerikassa enemmän kuin mikään muu englantilainen bändi.
Maailmanlaajuisen läpimurron TYA teki WOODSTOCKIN -festivaaleilla kesällä 1969. Leen ylipitkä ja yli-intensiivinen soolo I’m Going’ Home -kappaleessa syöpyi lähtemättömänä kaikkien katsojien ja kuulijoiden tajuntaan. Ennen Woodstockia TYA oli soittanut pienillä klubeilla, mutta konserttielokuvan julkaisun jälkeen bändiä vietiin ympäri maailmaa usean vuoden ajan ja yleensä konserttipaikat olivat isoja halleja tai jopa stadioneja. Myöhemmin Lee valitti ,että vaikka maine ja suuremmat esiintymisareenat tarjosivat taloudellista turvaa, oli hän jäänyt kaipaamaan klubikeikkojen intensiteettiä.
