Levyn sisältö: Cinnamon Girl / Everybody Knows This Is Nowhere / Round & Round (It Won’t Be Long) / Down by the River / The Losing End (When You’re On) / Running Dry (Requiem for the Rockets) / Cowgirl in the Sand
Neil Youngin ensimmäisen soololevyn ilmestyessä tammikuussa 1969 oli hänellä jo tekeillä toinenkin albumi, EVERYBODY KNOWS THIS IS NOWHERE, joka julkaistiin saman vuoden toukokuussa. Toisella levyllä häntä avusti myöhempien vuosien luottobändi, Crazy Horse, jossa soittivat Danny Whitten (kitara ja laulu), Billy Talbot (basso) ja Ralph Molina (rummut ja laulu).
Jos levyn aloittaa Cinnamon Girl ja päättää Cowgirl In The Sand , niin luulisi että kyseessä olisi MESTARITEOS. Youngin kakkoslevy on mahtavasta aloituksesta ja lopetuksesta huolimatta kuitenkin hieman ongelmallinen levy. Kuten debyyttilevyyn, ei minulla ole tähän kakkoslevyynkään sellaista henkilökohtaista suhdetta kuin esim. Stars’n’Bars sekä Come A Time -levyihin. Minulla on kyllä kakkoslevykin vinyylinä, mutta kuten debyyttiäkin, olen kuunnellut sitä varsin vähän. Niinpä kun nyt pari kuukautta sitten hankin levyn CD-formaatissa, jouduin ikään kuin aloittamaan ”alusta”.
Parin ensimmäisen kuuntelun jälkeen kakkoslevy vaikutti paljon paremmalta kuin debyytti, mutta kun jatkoin kuunteluani, käsitykseni muuttui. Ykköslevyssä on magiaa ja koherenssia, joka tietyssä mielessä kakkoslevyltä puuttuu. Toisaalta kakkoslevy edustaa jo selvästi Youngin uran klassista rock-jaksoa, toisaalta sillä on edelleen folk- kauden kappaleita. Lisäksi mukana on vähän countryä. Kokonaisuutena levy ei tunnu toimivan niin hyvin kuin toivoisi. Hienojen rock-revitysten lomassa Buffalo Springfield-tyyliset balladit kuulostavat kokonaisuutta ajatellen hieman epäkoherenteilta. Ykköslevyllä on nostalgiaa ja magiaa, joka tavallaan puuttuu tältä levyltä. Ykköslevyn juuret ovat kiinteästi 1960-luvun kultaisissa soundeissa. Ykköslevyllä on viattomuutta ja naiviteettia, joka vakuuttaa. Kakkoslevyllä sen sijaan ollaan jo menossa kohti klassista rock-kautta, mutta ehkä vielä vähän hapuilevin askelin.
Kritiikistä huolimatta pitää muistaa, että levyllä on klassikkoja, jotka nostavat kokonaisarvosanaa. Cinnamon Girlissä on yksinkertainen, mutta ah, niin mahtava riffi! Tämä taisi olla ensimmäinen kappale, jonka kuulin Youngilta. Joskus vuonna 1970 se soi radiossa ja kuulin sen Porin Käppärässä ja ajattelin, että VAU, mieshän on nero! Cowgirl In The Sand on myös mahtava kappale, jonka tahdissa Turun ylioppilaskylässä tuli usein 1980-luvun alkupuolella soitettua ilmakitaraa (ja välillä ihan oikeatakin kitaraa).
Down By The River on myös erinomainen biisi.
Parhaiden biisien siivittämänä hieno levy! * * * * ½
Harri Huhtanen 2005, päivitetty 2016
Doorsien kolmas albumi Waiting For The Sun on kahden täydellisen levyn jälkeen pienoinen pettymys. Tarkemmat syyt tähän on selitetty RARE:en kirjoittamani Doors- historiikin ensimmäisessä osassa (RARE#23). The Doors on kuitenkin rockin ”eliittibändi” ja Jim Morrison rock-musiikin kiistaton legenda. Siksi tälläkin hajanaisella levyllä on kuultavissa paljon ensiluokkaista rokkia. Levyn päätöskappale Five To One on 100%:sta rokkia, bändi soittaa upeasti ja Jim tulkitsee kappaleen ainutlaatuisen transkendentaalisesti, juuri sillä tavalla, johon vain hän pystyy! Pidän paljon myös tunnelmallisista ”balladeista” Summer’s Almost Gone, Wintertime Love sekä Yes The River Knows . Samoin sodanvastainen The Unknown Soldier sekä Kriegerin flamenco-taitoja esittelevä Spanish Caravan ovat klassisia Doors-biisejä.
Kritiikkiä tulee kuitenkin avausbiisistä Hello, I Love You, joka sinänsä on ihan kelpo kappale, mutta koska siinä on mukana ”laskelmointia” eli kappale oli nimenomaa suunniteltu ”kevyeksi” hittisingleksi, niin se sopii vähän huonosti Doors -levyn avausbiisiksi. Lisäksi kolmantena kuultava Not Touch The Earth on julkaistulla levyllä paha tyylirikko, koska se on ainoa mitä on jäljellä yli 30 minuuttisesta kokeellisesta The Celebration Of The Lizard sävelteoksesta, jonka varaan Jim Morrison olisi halunnut rakentaa koko albumin. Bändin muut jäsenet ja levyn äänittäjä Bruce Botnick olivat kuitenkin sitä mieltä, että Jimin sävelteos oli liian hajainen, jotta siitä voisi koota kokonaisen albumin. Tämän jälkeen bändin jäsenet alkoivat kovassa kiireessä koostaa levyä Jimin vanhojen Venicen ajan muistikirjojen pohjalta. Suunnitelmien muuttuminen ja siitä seurannut äänitysten kiirehtiminen onkin kolmannen studioalbumin suurin ongelma. Kolmannen albumin musiikillinen ja teemallinen kokonaisuus ei ole yhtä hyvä kuin kahden aikaisemman Doors-albumin.
07 REDHILL RECORDS, HELSINKI
Dylanin neljäs studioalbumi, Another Side Of Bob Dylan (1964) äänitettiin ja julkaistiin todella nopeasti. Dylan purkitti koko levyn yhdessä sessiossa (9.6.64) ja jo pari kuukautta myöhemmin levy oli kauppojen hyllyillä! 2000-luvun megatähtien hitaisiin high tech-levytyksiin ja ennätyspitkiin markkinointiprosesseihin tottuneista musiikinharrastajista tällainen levytystahti kuulostaa ennenkuulumattomalta. Pitää muistaa, että jo kesällä 1964 Dylan oli Pohjois-Amerikassa hyvin kuuluisa artisti ja myös eurooppalaiset lehdet olivat noteeranneet hänen edellisenä vuonna julkaistut sodanvastaiset laulunsa (Blowing In Wind ja Masters Of War). Dylaniin kohdistui siis melkoisia paineita ja odotuksia ja siksi päätös purkittaa nelosalbumi yhdessä illassa vaikuttaa uhkarohkealta yritykseltä. Dylan oli kuitenkin Kreikan matkallaan (maaliskuussa 1964) säveltänyt joukon lauluja, joita hän ilmeisesti piti niin hyvinä, että uskalsi yrittää ennätysnopeaa levytysprosessia. Strategiaan kuului myös tietynlainen irtiotto folk-piireistä ja folk-leimasta, joka ilmenee kappaleiden rakenteissa ja sanoituksissa. Tosin siinä mielessä Another Sidekin voidaan laskea vielä folk -kauden tuotoksiin, että Dylan päätti soittaa kaikki kappaleet yksin. Tällä levyllä kitaraa, 
Katen Bushin neljättä levyä, The Dreamingia (1982) kuunnellessa voi vain hämmästellä, miten valtavasti hän studioartistina kehittyi neljässä vuodessa! ”Tyttötähdestä” Kate muuttui neljässä vuodessa itsenäiseksi taitelijaksi, joka tuotti, sovitti, sävelsi ja sanoitti kaikki kappaleensa. The Dreaming on ensimmäinen levy, jonka Kate tuotti yksinään. EMI ei ollut kovin innostunut levystä, koska piti sitä omituisena ja hämäräperäisenä. Paljon olikin muuttunut The Kick Insiden(1978) jälkeen.
Minusta on selvää ,että Kate yritti jo The Dreamingilla luoda persoonallisen, uraauurtavan ja kestävän taideteoksen. Ei liene myöskään epäilystä siitä, että Kate oli asettanut tavoitteekseen nimenomaa kestävän albumikonaisuuden, sillä tällä levyllä ei ole yhtään kappaletta, jonka voisi kuvitella menestyvän radiosoitossa tai singlemarkkinoilla. Uskon, että tämä on ollut Katelta tietoinen taiteellinen valinta jo The Dreamingin tekovaiheessa. Tämä oli yksi syy siihen, ettei EMI ollut halukas panostamaan levyn markkinointiin. Levy nousi Englannin albumilistalla kolmanneksi, mutta brittikriitikot eivät olleet The Dreamingista yhtä innostuneita kuin Never For Everistä(1980). Onneksi Kate ei kuitenkaan masentunut tästä, vaan jatkoi valitsemallaan tiellä, joka antoi hänelle kolme vuotta myöhemmin kestävän mestariteoksen, jollaisen luomisesta hän oli koko ikänsä haaveillut. Itse asiassa The Dreamingin hienolla avauskappaleella Sat In Your Lap Kate paljastaa tämän pyrkimyksensä:
Ostin The Dreamingin vinyylinä Tukholmasta melko pian sen ilmestymisen jälkeen. Muistan hyvin, miten *25 vuotta sitten ( * nythän levyn ilmestymisestä on kulunut aikaa jo 34 vuotta!) olin todella otettu tästä levystä. The Dreaming oli jotain aivan uskomatonta! Sellaista levyä en ollut vielä koskaan aikaisemmin kuullut. Kappaleiden dramaattisuus, uskaliaat ja erikoiset soundi‑ ja soitinvalinnat, Katen laulun laaja‑alaisuus sekä koko levyn läpi kulkeva voimakas emotionaalinen lataus ja ”energiakenttä” tekivät nuoreen mieheen voimakkaan vaikutuksen. Nyt vanhana miehenä suhtaudun joihinkin levyn kohtiin paljon kriittisemmin, mutta täytyy sanoa, että vielä nykyäänkin (2008) levy kuulostaa yllättävän tuoreelta ja energiseltä! Tällä levyllä Kate on selvästi innoissaan uudesta vapaudestaan tehdä totaalisen omaehtoista musiikkia. Kate kokeilee niin monia uusia juttuja ja luottaa ehdottomasti muusansa ja emootioiden ohjaavaan voimaan.
Legendaarinen amerikkalainen rocklehti ROLLING STONE on julkaissut nettisivuillaan Led Zeppelin -oikeudenkäynnistä mm. Jimmy Pagen ja Robert Plantin kuulustelupöytäkirjat ilmeisesti kokonaisuudessaan. Tulostettuna Plantin kuulustelu käsittää 22 printtisivua, mutta selvästi kovempaan ”mankeliin” joutui Jimmy Page jota asianomistajan lakimies ”hiillosti” ainakin kahtena eri päivänä useita tunteja. Pagen kuulustelu kokonaisuudessaan on printattuna yli 200 sivua pitkä!
Pagen kuulustelu löytyy kokonaisuudessaan täältä:
