Vain kolme kuukautta viimeisen Freewheelin’ -session jälkeen Dylan ryhtyi äänittämään uutta levyä. Ensimmäinen The Times They Are a-Changin’ ( levy ilmestyi tammikuussa 1964) -sessio järjestiin Heylinin mukaan 6.elokuuta 1963. Session kahdeksasta esityksestä ainoastaan nykyisin aika huonosti tunnettu North Country Blues päätyi Dylanin kolmannelle studioalbumille. Seuraavana päivänä järjestetty sessio oli paljon tuottoisampi, sillä peräti neljä tuossa sessiossa äänitetyistä kappaleista julkaistiin The Times -levyllä. Heylinin tutkimusten perusteella Times-levyä valmisteltiin yhteensä kahdeksassa sessiossa, joista viimeinen järjestettiin 31.lokakuuta 1963. Times-levyllä julkaistiin näiden sessioiden kappaleista ainoastaan kymmenen. Hyllytyksen kokivat mm. sellaiset helmet kuin Paths Of Victory, Moonshine Blues, Onyl A Hobo, Eternal Circle, Percy’s Song, Lay Down Your Weary Tune sekä monet muut!

Ensimmäisenä levylle päätynyt North Country Blues antoi kuitenkin levylle suunnan ja fokuksen. Jo kakkoslevy The Freewheelin Bob Dylan (1963) oli antanut esimakua siitä mihin Dylan pystyy. Tuon levyn ongelma on kuitenkin tietynlainen fokuksen puute. Loistavista sodanvastaisista lauluista huolimatta kokonaisuus ei noussut kunnolla lentoon! Kolmoslevyllä Dylan on selvästi tiedostanut loistavan kakkoslevyn ainoan heikon kohdan ja kun hänellä sitten kesällä 1963 oli
käytettävissään yltäkylläisesti uutta materiaalia, oli hänen helppo uudelleenjärjestää ja tiivistää sanottavansa.
Kuulin The Timesin ensimmäisen kerran vuonna 1975 erään koulukaverini luona Ulvilassa. Jo tuolloin levy teki vaikutuksen, mutta vuosien kuluessa oli myös aikoja, jolloin levy kuulosti lievästi sanoen vanhentuneelta. Mutta niin siinä vain kävi, että kun tultiin 2000-luvulle, ajankohtaistui levy uudestaan! Viimeisen nousun minun arvosteluasteikossani The Times koki vuoden 2005 uudelleenjulkaisun yhteydessä. Jostain syystä Dylan ei ottanut kolmoslevyään vuonna 2003 julkaistulle SACD-levyjen sarjalle, vaan uusintamasterointi julkaistiin matalalla profiililla vasta pari vuotta myöhemmin.
The Timesin suurin vahvuus on harvinainen ehyt rakenne. Levyllä on 10 kappaletta, joista peräti seitsemän on yhteiskunnalisesti kantaaottavia. Siksi The Timesia voi perustellusti pitää Dylanin koko tuonnon ”poliittisempana” levynä. Dylan kritisoi kapitalistisen yhteiskunnan epäkohtia tällä levyllä ankarammin ja suoremmin kuin millään muulla levyllään.
Ajat ovat muuttumassa ja ensimmäinen voikin kohta jäädä viimeiseksi ( The Times They Are a-Changin’). Systeemi ajaa ihmiset köyhyyteen ja epätoivoisiin tekoihin ( Ballad Of Hollis Brown). Tehtaiden omistajat eivät piittaa yksilöistä, vaan ainoastaan rahasta ( North Country Blues). Valkoiset murhaavat mustia, mutta murhamiehetkin ovat vain pelinappuloita huippupoliitikkojen julmassa pelissä ( Only A Pawn In Their Game). Rikkaat valkoiset voivat tehdä mitä haluavat, oikeus on heille erilainen kuin köyhille ja mustille ( The Lonesome Death Of Hattie Carroll). Kun tilanne käy sisäpoliittisesti hankalaksi tukahdutetaan köyhän kansan protestit lähtemällä sotaan ja vakuuttamalla, että kyllä ”Jumala on puolellamme” ( With God On Our Side). Julman yhteiskunnan ikeessä tavallisen ihmisen ainoa lohtu on profetia siitä ,että tulevaisuudessa (kapitalismin) epäjumalat tuhotaan ( When The Ship Comes In).
Oh the time will come up
When the winds will stop
And the breeze will cease to be breathin’
Like the stillness in the wind
Before the hurricane begins
The hour when the ships come in
…
And like Pharoah’s tribe
They’ll be drowned in the tide
And like Goliath, they’ll be conquered
Sosiaalista ”paatosta” on hienosti kevennetty kahdella kaihoisan kauniilla rakkauskappaleella (One Too Many Mornings ja Boots Of Spanish Leather) sekä viimeisenä kuultavana komealla jäähyväislaululla ( Restless Farewell).
Tämä levy on Dylanin folk-kauden ehdoton huippu! On helppo ”arvostella” levyä, jolla on ainoastaan toinen toistaan hienompia kappaleita. Tällä levyllä Dylan esittelee vuolaasti ydinosaamistaan. Mies, kitara, oikea asenne ja fokusointi sekä loistavat sanoitukset! Vaikka kaikki olisi täydellistä, aina voi toivoa enemmän. Olisin mielelläni kuullut tällä levyllä enemmän Dylanin huuliharpun soittoa. Ja olisin toivonut, että Dylan olisi julkaissut Only Pawnista jonkin toisen version, sillä nyt esitystä hieman häiritsee epävarma kitaratyöskentely. Näillä detaljeilla ei ole kuitenkaan mitään merkitystä loppupeleissä kun kuuntelee esimerkiksi päätöskappaleen (Restless Farewell) säkeitä:
Oh false clock tries to tick out my time
To disgrace, distract and bother me
And the dirt of gossip blows into my face
And the dust of rumours covers me
But if the arrow is straight
and the point is slick
It can pierce through dust no matter how thick
Ja totisesti ”totuuden nuolia” on tällä levyllä vaikka millä mitalla. Kun palataan lopusta alkuun(The Times They Are a-Changin’), kuullaan lisää totuuksia:
There’s a battle outside and it is ragin’
It’ll soon shake your windows and rattle your walls
For the times they are a’changin’
Tässäpä klassikkolevy, josta voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan!
KLASSIKKO! ♣ ♣ ♣ ♣ ♣ !
Harri Huhtanen 2007

Teemallisesti Hagnesta Hill on (lähes) täydellinen. Myös osa teksteistä on erittäin hyviä. Musiikillisesti levy on paikoitellen vähän heppoisempi, mutta parhaat kappaleet on sovitettu ja soitettu varsin vakuuttavasti ja musiikki tukee tyylikkäästi alakuloisia
Queenia en ole aikaisemmin kelpuuttanut listalle siksi, että vaikka bändi Freddie Mercuryn eläessä oli yksi kovimmista live-akteista ja takuuvarma stadion-bändi, eivät he oikeastaan koskaan onnistuneet tekemään albumia, joka olisi kokonaisuudessaan ollut hieno. Queen-albumien materiaali on kovin epätasaista ja siksi on ymmärrettävää, että Suomessakin kaikkien aikojen myydyin Queen-albumi on bändin Greatest Hits -kokoelma. Queenin parhaat kappaleet olivat keikoilla todella veret seisauttavia mestariteoksia. Minulla on melkein kaikki Queenin studioalbumit ja täytyy tunnustaa, etten ole niitä juurikaan kuunnellut viimeisen 20 vuoden aikana. Bohemian Rhapsody on kuitenkin yksi rockhistorian nerokkaimmista kappaleista ja ehkä juuri sen vuoksi aloin pari viikkoa sitten kuunnella uudestaan albumia, jolle se alunperin vuonna 1975 äänitettiin. Yllätyin iloisesti kun huomasin, että kyseinen A Night At The Opera -albumi on itse asiassa yllättävän hyvä. Ehkäpä joskus vielä innostun kirjoittamaan siitä erillisen jutun.
Tällä kertaa albumilistani teemana on live-levytykset. Yllä oleva listaus ei missään tapauksessa ole mikään kaikkien aikojen live-albumilistaus, vaan lähinnä listalle on nyt tullut levyjä, joita olen viime viikkoina kuunnellut. Valtaosa listan artisteista on aikaisemmista listauksistani ja levyarvosteluistani Teille tuttuja, joten jätän näiden artistien levytykset tässä yhteydessä ilman kommentteja (listasijoitus puhukoon puolestaan).
soitossa kuuluivat vielä voimakkaasti Byrds-vaikutteet, mutta debyyttilevyllä Takes Off (1966) on myös muutama omaperäinen psykedeelista vaihetta ennakoiva kappale. Kakkoslevyllä Surrealistic Pillow (1967) bändi on jo aika hyvin löytänyt oman tyylinsä. Valitettavasti klassinen Jefferson Airplane kokoonpano ei onnistunut koskaan studiossa yhtä hyvin kuin livenä. Niinpä korkeimmat sijoitukset olen tällä listalla antanut bändin live-levyille. Uskon, että nekin antavat vain kalpean kuvan siitä mihin oikeasti Jefferson Airplane pystyi livenä vuosina 1969-1970. Oi niitä aikoja!



Olen tänään kuunnellut levyä putkeen 4 tuntia (eli CD-soittimessa repeat-säätö päällä) ja täytyy sanoa, että joka kuuntelulla olen löytänyt uusia juttuja tästä levystä. Jo tässä vaiheessa uskallan suositella levyä ainakin henkilöille, jotka pitävät PINK FLOYDista.
Kingston Wall on epäilemättä eräs suomirockin unohdettuja suuruuksia, 1990-luvun merkittävin suomalaisbändi, joka valitettavasti ehti julkaista vain kolme albumia ennen hajoamistaan. Vaikka Kingston Wallin musiikki ammensi voimakkaasti 1960-luvun hardrockin ja 1970-luvun progen mestarien tuotannosta oli se kuitenkin innovatiivista ja kokeilevaa. Viimeisellä levyllään bändi yritti kiinnostavalla tavalla yhdistää proge- ja hardrock-vaikutteitaan 1990-luvun konemusiikkiin. Vaikka bändin musiikki oli intensiivistä ja taidokasta, jäi kaupallinen menestys puuttumaan ja niinpä bändi hajosi kolmannen albumin jälkeen loppuvuodesta 1994. Jo seuraavana kesänä lyötiin kirjaimellisesti lopullinen naula bändin arkkuun kun trion luova voimahahmo, kitaristi Petri Walli Intian matkansa jälkeen, 28.kesäkuuta 1995, hyppäsi Töölöön kirkon tornista kuolemaansa.