Uskon, että tästä levystä olisi tullut paljon parempi, jos Dylanilla olisi ollut enemmän aikaa. Nyt melkein koko levyä leimaa sellainen kiireen ja kovan näyttämisen tuntu. Dylan oli NIIN VANHA tätä levyä tehdessään. Kuolemasta lauletaan enemmän kuin kotitarpeiksi:In My Time Of Dyin’, Fixin’ To Die, Highway 51 Blues, See That My Grave Is Kept Clean . Enemmistö kappaleista on toisten artistien käsialaa, mutta aika useat on kätevästi muutettu Dylanin lauluiksi kirjoittamalla crediitteihin yksinkertaisesti ”Arranged by Bob Dylan”. Levyllä on paljon bluesia ja folkkia höystettynä ripauksella hillbilly-tyylistä irroittelua.
Olen kuullut suuren määrän vuosien 1961-62 nauhoja ja vaikka niiden tekninen taso on paljon huonompi kuin tällä levyllä, ne antavat viitteitä siitä, että Dylan olisi pystynyt paljon parempaankin kuin mihin hän tällä levyllä pääsi.
Onneksi mukana on muutamia TIMANTTEJA, kuten HOUSE OF THE RISIN’ SUN ja BABY LET ME FOLLOW YOU DOWN, jotka osoittavat miten hieno tulkitsija Dylan oli jo vuonna 1961. Nämä laulut todella muuttuvat Dylan ”omiksi”, niin omaperäisesti ja väkevästi hän ne esittää. Kuolema-lauluista lähinnä sydäntäni on ehkä In My Time Of Dyin’, jonka Dylan esittää erittäin vakuuttavasti. Pisteitä ropisee myös levyn kahdesta Dylan originaalista, jotka ovat Talkin’ New York ja Song To Woody .
Jos tämä olisi jäänyt Dylanin ainoaksi levyksi, en usko että hänestä olisi tullut maailmankuulua legendaa. Kieltämättä tässä jo orastaa se nerous, joka myöhemmin tuotti kuolemattomia lauluja. Mutta tällä debyytillä Dylan ei vielä oikein ole omillaan, vaan hyvin pitkälle tukeutuu vanhoihin mestareihin. Se mistä tätä levyä kuunnellessa joudun kuitenkin nostamaan Dylanille hattua on tinkimättömyys ja ehkä vähän överiksikin mennyt ARMOTTOMUUS, jolla tämä levy on tehty. Debyyttilevyllään Dylan tekee HETI totaalisen pesäeron kaiken maailman viihdetaiteilijoihin. Siitä on pakko antaa pisteitä.
HYVÄ LEVY! ♥ ♥ ♥ ♥
Harri Huhtanen 2006
Bar Rento sijaitsee Turun Kauppatorin läntisen puolen ylälaidalla. Paikan tyyliin kuuluvat jopa aika nimekkäidenkin artistien ilmaiskonsertit. Hiljattain olin Bar Rennossa Pelle Miljoonan keikalla, mutta en kirjoittanut siitä mitään, koska keikan äänentoisto oli ala-arvoinen ja muutoinkin koko keikasta jäi vähän huono maku, enkä sano että se johtuisi Pelle Miljoonasta, vaan ongelmat liittyivät paikan yleiseen atmosfääriin sinä iltana.
Ihailtavaa on se, että vielä 60-vuotiaanakin Tuomari uskaltaa ja pystyy esiintymään soolona ja se että hänellä on pokkaa esiintyä pienissä kapakoissa, joissa humalaisia hihasta nykijöitä riittää ja joissa artistin ja yleisön välillä ei ole mitään koroketta eli Rennossakin yleisö notkui noin 50 sentin päässä Tuomarin mikrofonista.
Nykyaikana ei olisi enää mahdollista, että bändi julkaisisi kaksi täydellistä albumia samana vuonna! Pidin pitkään Doorsien kakkosalbumia, Strange Days, bändin parhaana. Nykyään en ole enää niin varma asiasta. Ykköslevy on jotenkin kestänyt paremmin ajan hammasta. Pidän edelleen kuitenkin kakkoslevyn päätöskappaletta, 11 minuuttista When The Music Overia yhtenä bändin suurimmista kappaleista. Morrison käsittelee kappaleessa kuolema- ja alientaatioteemojen ohella myös ekologisia ja poliittisia kysymyksiä. Morrison on selvästi aikaansa edellä laulaessaan tulevasta ekokatastrofista:
Strange Days on nimensä mukaisesti täynnä outoja, doorsmaisia tunnelmia. Totaalisen avantgardistinen ja ehkä liiankin kokeellinen on ”mielipuolinen” Horse Latitudes, tosin siirtymä siitä maanläheisempään Moonlight Driveen hoidetaan aika tyylikkäästi. Musiikki on kautta linjan tyylikästä. Levyn kymmenestä kappaleesta peräti kuusi on ”rakkauslauluja”, tosin hyvin erikoisia sellaisia.
Palasin Genevestä vasta maanantai-illalla, joten tiistain Bruce -keikka jäi väliin ja matkan vuoksi myös Winterlude -sivusto päivittämättä. Uskon että kaikki asiasta kiinnostuneet olivat kuitenkin hankkineet lippunsa jo kauan sitten. Oman lippuni keskiviikon konserttiin ostin, uskokaa tai älkää, vasta tiistaina. Vaikka halli oli lähes loppuunmyyty (n. 10 000 katsojaa) löytyi permannolta vielä paikka.
Eilen (8.5.2013) Brucen jälkimmäisessä konsertissa kaikki oli kuitenkin toisin. Aluksi kuitenkin pieni anekdootti Brucen poistumisesta Marina Palace -hotellilta. Minulla oli täysin muusta syytä tapaaminen erään henkilön kanssa hotellin aulabaarissa klo 16. Kaveri tuli Espoosta ja sisään tullessaan oli ihmetellyt miksi etuovella oli valtava määrä ihmisiä. Hän oli jopa kysynyt joltain onko kyseessä evakuointi. Sitten hän oli saanut kuulla, ettei ole kyse pommiuhasta tai tulipalosta, vaan Bruceahan siinä odoteltiin. Bruce ilmestyi hetkeä myöhemmin ovelle ja alkoi jaella nimmareita ja jopa jutteli muutamien fanien kanssa. Itse tulin sisään takaovesta, rannan puolelta, samoihin aikoihin, täysin tietämättömänä siitä, että etuovella oli samaan aikaa maestro itse!
Konsertin audiovisuaalinen toteutus oli aivan huippuluokkaa. Sitä kuunnellassa ymmärsi, että ne parikymmentä isoa rekkaa, jotka Brucen kiertuekalustoa rahtasivat todella tarvittiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin katonrajassa, valokiskojen joukossa, peräti seitsemän valomiestä, jotka varmistivat, että kaikki toimi niin kuin pitikin. Kentällä oli useampi iso studiokamera, joista kuvaa välitettiin lavan yläpuolella kolmelle jättiskriinille. Laitimmaiset skriinit olivat pystyasennossa siten, että kamera pystyi näyttämään Brucen kokovartalokuvan ja keskiskriiniä käytettiin koko bändin kuvaamiseen. Skriinit varmistivat sen ,ettei edes takakaarteen piippuhyllyjen porukalta jäänyt mitään näkemättä. En tiedä mistä käsin skriineille välitettävää kuvaa operoitiin, mutta hienosti näytöillä nähtiin konserttielokuvista tuttuja tehokeinoja, kuten häivytys, rinnakkaiskuvat jne. Myös äänentoisto oli korkealuokkaista. Ainoastaan konsertin loppupuolella muutamissa kappaleissa bassot pääsivät hieman ”puuroutumaan”, mutta muutoin kaikki kuulosti oikein hyvältä.
Kahdella ensimmäisellä levyllään Kate Bush sai karvaasti huomata, että rockmaailmaa johtivat vanhat miehet. Ehkäpä viimeinen pisara Katelle oli se, että hänen oma bändinsä tuottajan vaatimuksesta suljettiin ulos kakkoslevyn äänityssessioista. Kate päätti kuitenkin ryhtyä vastaiskuun ja Pink Floydin lakimiehen avulla hän perusti Novercia-nimisen yhtiön, joka tulisi omistamaan kaikki oikeudet Bushin albumeihin vuodesta 1980 lähtien ja lisensoimaan artistiin liittyviä tuotteita EMI:lle. Lisäksi Kate pyrki riippumattomuuteen myös studiotyöskentelyssään ja häntä auttoivat siinä KT Bush Bandin muusikot, jotka olivat ryhtyneet rakentamaan studiota Bushin vanhempien maatilalle.
Albumin julkaisemisen aikoihin Bush kuvaili sitä julmaksi ja edellisiä levyjä raaemmaksi. Vaikka hän oli käsitellyt epäsovinnaisia aiheita kahdella ensimmäisellä levylläänkin, muutti Never for Ever Bushin mukaan yleisön käsityksen hänestä todellisuudesta irtaantuneena ”pikku söpöläisenä”, joka tekee sisäsiistejä albumeja. Kaupallisesti levy menestyi erinomaisesti, ja siitä tuli ensimmäinen Britannian albumilistan ykköseksi noussut brittiläisen naisartistin äänite.
Kun pitkän tauon jälkeen muutama päivä sitten aloin kuunnella tätä levyä, olin todella ”blown away” näistä kappaleista ja melkein valmis julistamaan levyn mestariteokseksi. Useampi kuuntelukerta paljasti kuitenkin levyn ehkä ainoan heikkouden eli sen, että osa näistä kappaleista on loistavien sovitusten ja elektronisten intrumenttien varassa. Koneitahan Kate käyttää tällä levyllä todella paljon: Yamaha CS80, Fairlight CMI, Mini-Moog sekä Prophet 5.
Ensimmäisen kerran kuulin A Saucerful Of Secretsin kaverini luona joskus 1970-luvun alkupuolella. Muistan pitäneeni heti ensi kuuntelun aikana Watersin Set The Controls For The Heart Of The Sunista ja levyn avauskappaleesta Let There Be More Light . Sen sijaan B-puolen ”ylipitkä” avauskappale A Saucerful Of Secrets kuulosti nuoresta pojasta sekavalta ja lähes ahdistavalta.
Piper ja Saucerful johdattavat meidät maailmaan jota ei enää ole. Rolling Stonen kriitikko kutsui tätä musiikkia jossain haastattelussa ”space-rockiksi” ja jos lauletaan ”auringon sydämestä” ja ”lautasellisesta salaisuuksia”, niin väistämättä ajatukset kohdistuvat avaruuteen, mutta toisaalta jos kuuntelette Masonin hienoa rumputyöskentelyä Heart Of The Sunissa, niin minun ajatukseni kyllä loihtivat kuvia alkuasukkaista ja viidakosta. Kappaleessa on uhmaa ja alkukantaista rytmiikkaa.
Music Hunterista jatkoin matkaani Hakaniemessä, aivan Toisen linjan alkupäässä sijaitsevaan Black And White Recordsiin (BWR). Kello lähenteli liikkeen sulkemisaikaa, joten tutustumiskäyntini BWR:iin jäi valitettavan lyhyeksi. Näin kuitenkin mielestäni riittävästi, jotta arvostelun voi laatia.
Vaikka en pysty määrittelemään sanallisesti pop- ja rockmusiikin eroa, on minulla aina auditiivisesti ollut selkeä käsitys siitä mikä musiikki on poppia ja mikä rokkia. Popin ja rokin raja on joissain tapauksissa veteen piirretty, joissain tapauksissa luokitus on kuitenkin erittäin helppoa. The Doorsin kaikki kuusi studiolevyä ovat erittäin selkeästi rockmusiikkia. Lisäksi erittäin hyvää rockmusiikkia! Itse asiassa minulle Doorsit ovat Amerikan kaikkien aikojen paras rockbändi.
Kahden ensimmäisen Kate Bush albumin henkinen isä on tuottaja Andrew Powell sillä hän valitsi kappaleet ja soittajat. Kun debyttialbumi oli suuri menestys eli nousi brittilistan kolmospaikalla, oli Powell sitä mieltä että pitää takoa kun rauta on kuumaa! Kate lähetettiin Ranskaan, jossa aloitettiin pikapikaa toisen albumin äänitykset. Siellä Katen KT Bush Bandin jäsenet kokivat melkoisen yllätyksen, sillä vastassa odotti Andrew Powell oman studiomiehityksensä kanssa. Yhtyeen jäsenet joutuivat EMI:n pomojen ja tuottajan vaatimuksesta lähtemään. Yhtyeen unelma kansainvälisestä läpimurrosta oli luhistunut. Rumpali Charlie Morgan on kuitenkin todennut, etteivät bändin jäsenet kantaneet tästä jälkeenpäin kaunaa, sillä he tajusivat kyseessä olleen vain musiikkialan politikoinnin, ja myöhemmin Morgan itse teki jopa yhteistyötä Powellin kanssa. Bush oli tilanteen vuoksi aluksi poissa tolaltaan, sillä hän olisi ehdottomasti halunnut yhtyeen mukaan levylle. Olosuhteet Ranskassa olivat kuitenkin erinomaiset, ja tarvittava määrä kappaleita saatiin äänitettyä kymmenessä viikossa. Kokonaan uusien raitojen lisäksi materiaalina käytettiin monia jo ennen The Kick Inside -levyä tehtyjä sävellyksiä.
Epäilemättä Kate puhuu asiaa, ongelma on vain se ,että kovin syvällisenä tuollaisia päiväkirjavuodatuksia ei kai voi pitää. Mutta…mitä enemmän Lionheartia kuuntelen sitä paremmalta tämä kuulostaa! Olen paljon miettinyt miksi on näin, koska mitään elämää suurempia kappaleita tältä levyltä ei löydy. Ehkä se on juuri tuo jonkinlainen vapautuminen, joka Katen pianonsoitossa ja laulussa on jo tällä levyllä aistittavissa. Kate alkaa vähitellen opia sen maagisen taidon, jonka viljelyn hän vei huippuunsa Hounds Of Love albumilla. Kysymys on ajan pysäyttämisestä, ”I put this moment here” ,kuten Kate laulaa Hounds Of Lovella. Minulla on Lionheart vain vinyylilevynä. A-puolen ehdottomasta paras kappale on Oh, England My Lionheart, jossa Kate onnistuu erkanemaan päiväkirjatasosta ja käsittelemään suurempia ja yleisempiä teemoja eli koko Englannin historiaa. B-puoli on kokonaisuudessaan erittäin hyvä. Katen pianonsoitossa ja laulussa magiaa. Päätöskappaleet Coffee Homeground ja Hammer Horror antavat esimakua siitä, mihin suuntaan Kate on matkalla. Toukka on kuoriintumassa kotelostaan. Kolmannella levyllä kaikki onkin sitten jo muuttunut!
WINTERLUDE FINLAND 