TOP 10 Syyskuu 2016

Alla Syyskuun 2016 TOP 10 albumilistani 

hqdefault

         ALBUMILISTA 105

  1. (01) THE DOORS: Live In Boston 1970 (2007) (3CD) (4kk)
  2. (02) VAN MORRISON: Astral Weeks (1968) (LP) (4kk)
  3. (05)  DAVE GILMOUR: On An Island (CD) (2006) (2kk)
  4. (04)  ROD STEWART: Every Picture Tells A Story (LP) (1971) (2kk)
  5. (06)  ROBERT PLANT: The Principle Of Moments (LP) (1983) (2kk)
  6. ( – )  BLUE ÖYSTER CULT: On Your Feet, On Your Knees (2LP) (UUSI)
  7. (RE)  DEEP PURPLE: Fireball (LP) (1971) (RE from 2/10) (1+1kk)
  8. (08)   NEIL YOUNG: Earth (2CD) (2016) (2kk)
  9. ( – )   ENO: Before And After Science (LP) (1977) (UUSI)
  10. ( – )   QUEEN: The Miracle (LP) (1989) (UUSI)

 

Bob Dylan: Blonde On Blonde 1966

hs-2006-55-a-large_webKatselin eilen sellaista kosmologi-ohjelmaa, jossa pohdittiin onko koko maailmankaikkeus sattuman tulosta vai onko olevan takana sittenkin jonkinlainen LUOJA. Pitkään fyysikot onnistuivat selittämään, että elämää voi syntyä sattumalta, siis matemaattisesti se on mahdollista. Jopa luonnonlakien vakiot pystyttiin selittämään siten, että nekin olivat pohjimmiltaan sattuman tulosta. Mutta sitten aivan hiljattain kosmologit joutuivat lähes ylittämättömän ongelman eteen. Löydettiin ns. Antimateria-vakio, jonka ansiosta maailmankaikkeus pysyy koossa. Supertietokoneilla pystyttiin laskemaan, että tuon vakion pitää olla luku jossa on 10 potenssiin 120 desimaalia eli jos vakio heittää triljoonan triljoonan triljoonan triljoonan triljoonan triljoonan triljoonan triljoonan (jne….) osankin verran, niin maailmankakkeus luhistuu! Huh! Se ei voinut enää olla SATTUMAA! Kosmologit ratkaisivat loogisen umpikujan keksimällä, että itse asiassa onkin olemassa ääretön määrä maailmankaikkeuksia ja siksi juuri meidän maailmankaikkeudessamme voi sattumalta olla noin tarkka vakio!

01-elgJa – uskokaa tai älkää – tästä saammekin kätevästi aasinsillan Dylanin BLONDE ON BLONDEEN (1966). Minulle riittää mainiosti YKSI maailmankaikkeus, joka itse asiassa sekin on aivan liian iso, jotta tällainen tavallinen kaduntallaaja sitä voisi edes yrittää ymmärtää. Sama pätee pisteisiin, jotka annan arvostelemilleni levyille. Olen ilmoittanut, että kun ylitetään maksimi ollaan ikään kuin toisessa maailmankaikkeudessa ja vertailuilta menee pohja. BLONDE ON BLONDE ylittää kevyesti kaikki valmiit asteikot!

Parasta Blondella on YHTENÄISYYS. Soundi, esitykset, tekstit – kaikki palvelee upeasti tätä loistavaa kokonaisuutta. RAKKAUS ja KUOLEMA. Rock ja blues. Huumori ja satiiri. ILO ja ROMANTIIKKA! Taide ja arkipäivä. Runous ja proosa. Tämä tupla-albumi on ennen kaikkea VAHVA kokonaisuus. Suuria hittejä ei kuulla, mutta toisaalta KAIKKI kappaleet ovat HIENOJA ja muodostavat täydellisen KOKONAISUUDEN. Lisäksi esitykset ovat kautta linjan vapautuneita ja innostuneita.

blondecd1front

Blonde On Blondella Dylan on vihdoinkin omillaan! Hän ei enää kopioi muita, vaan luo jotain mikä on täydellisesti hänen OMAANSA. Teksteissä on individualismia vaikka kokonaisen säveltäjäarmeijan tarpeiksi. Yritän voimakkaasti säännöstellä NERO -sanan käyttöä, mutta tämän levyn perusteella väittäisin, että Dylan totisesti on ROCK-NERO. En usko, että hän koskaan enää pystyy tekemään tällaista levyä, eikä ole tarvettakaan, sillä tämä käsittämättömän upea musiikki pulppuaa nimenomaa 25-vuotiaan NUOREN miehen LUOVASTA voimasta. Tässäpä levy, joka kestää isältä pojalle ja pojan pojan pojan pojan jne. ..pojalle!

Suosikki-kappaleeni tällä levyllä? Uh! Niitä on niin monta. Mutta ehkäpä tässä yhteydessä on hyvä mainita aivan liian vähälle huomiolle jäänyt One Of Us Must Know jota tuli Turun Ylioppilaskylässä kuunneltua ehkä liikaakin. Mitä tästä kappaleesta sanoisi? KAUNIS, todella kaunis. Vaikea kuvailla sanoin. Kuunnelkaa! Erityisesti näin helmikuussa kun pakkaset paukkuvat sopii tämä kappale arkipäivien soundtrackiksi…

I couldn’t see when it started snowin’
Your voice was all that I heard
I couldn’t see where we were goin’
but you said you knew and I took your word

TÄYDELLINEN LEVY!    ∞ ∞ ∞ ∞ ∞…!

Harri Huhtanen 2006

 

Neil Young: Zuma 1975

zumaLevyn sisältö: Don’t Cry No Tears  /   Danger Bird  /   Pardon My Heart /  Lookin’ for a Love /Barstool Blues  /   Stupid Girl / Drive Back /  Cortez the Killer / Through My Sails

Muusikot: Neil Young  (laulu ja kitarat) /  Frank Sampedro  (rytmikitara) /  Billy Talbot  (basso ja taustalaulu) /  Tim Drummond  (basso kappaleella ”Pardon My Heart”) /  Ralph Molina  (rummut ja taustalaulu) / Stephen Stills  (basso ja taustalaulu kappaleella ”Through My Sails” ) /  David Crosby, Graham Nash  (taustalaulu kappaleella  ”Through My Sails”) /  Russ Kunkel  (Kongat kappaleella ”Through My Sails”)

Zuman hankin vinyylinä joskus 1980-luvun alkupuolella turkulaisesta divarista ja siihen aikaan kuuntelin sen ehkä muutamia kymmeniä kertoja. Sitten seurasi yli 10 vuoden tauko, jonka aikana en kuunnellut levyä kertaakaan. Nyt 2005 olen kuunnellut Zuman  uudestaan jo seitsemän kertaa. Joka kuuntelulla tämä levy kuulostaa entistä paremmalta. Levyllä ei ole yhtään huonoa kappaletta, eikä edes yhtään keskinkertaista. Zumalla on roppakaupalla Young-magiaa ja CRAZY HORSE on juuri niin hyvä kuin sen on väitettykin olevan. Tätä levyä kuunnellessa tulee aina hyvälle tuulelle ja muistaa mitä on ROCK!
Cortez The Killerin ohella Danger Bird on levyn parhaita kappaleita.

Danger Birdissä tiivistyy kauniisti myös se mikä on todellisen ROCKIN ja popin / iskelmämusiikin ero. Kappaleen alku on hidas ja hapuileva. Young laulaa kuin olisi juuri sairastanut pahemmanasteisen kurkkutulehduksen ja hoippunut studioon 40 asteen kuumeessa. Alku on hyvin rähjäinen ja spontaani. Mutta sitten tempo kasvaa ja Young antaa kitaransa kertoa mistä kappaleessa on kysymys. Tunnelma tihenee, Young magiaa tulvii kaiuttimista ja yhtäkkiä ollaan noustu rotkosta korkealle taivaalle Danger Birdin seuraan. Upea kappale! 100%:sti rokkia. Ainoa miinus tulee siitä, että juuri kun Young ja bändi pääsevät vauhtiin, tuottaja feidaa kappaleen. No, ehkä vuonna 1975  6 minuuttia 45 sekuntia oli levytuottajien mielestä sopiva pituus pitkälle kappaleelle. Itse uskon, että soiton olisi pitänyt antaa jatkua vielä toiset 6 minuuttia.

Sama pätee Corteziin. Kappale lopetetaan kesken. Cortez olisi ehdottomasti ansainnut yli 10 minuuttisen tulkinnan. Nyt ZUMA on 36 minuuttia ja se on juuri sopiva pituus vinyylille, mutta CD-aikana on totuttu huomattavasti pidempiin levyihin. Jos Danger Birdistä ja Cortezista olisi kuultu täysipitkät versiot, niin ZUMA voisi olla jopa / lähes Youngin paras levy.

storming_of_the_teocalli_by_cortez_and_his_troops1En tiedä julkaiseeko Young enää koskaan Cortezista sitä yli 12 minuuttista versiota, jollainen sen olisi pitänyt olla. Voi olla, että taiteilija on jo kasvanut ulos tuosta kappaleesta ja onhan siellä sanoituksessa lapsuksia, jotka eivät ehkä enää vuonna 2005 kestäisi kriitikkolauman teloitusanalyyseja. Younghan laulaa siitä, miten asteekit elivät rauhassa ja olivat rauhaarakastavia ennen kuin Cortez tuli ja muutti kaiken. Kuten jokainen tietää, asteekit olivat sotainen kansa, joka oli säälimättömästi ja verisesti alistanut kaikki muut alueen kansat valtaansa ja lisäksi he surmasivat omia kansalaisiaan ennennäkemättömän julmissa ja verisissä rituaaleissaan. Eli Youngin historiannäkemys Cortezissa on idealistinen eikä tosiasioita kunnioittava. Tämä ”ongelma” ei kuitenkaan minun silmissäni / korvissani vähennä yhtään kappaleen merkitysarvoa, koska minä näen koko tarinan taiteilijan kertomuksena siitä, miten länsimainen kulttuuri aina pyrkii alistamaan ja mukauttamaan muut kulttuurit ja kansat omaan kulttuuriinsa ja ideologiaansa. Senhän Cortez juuri teki. Ja vaikka Young ei laulussaan suoraan puhu Pohjois-Amerikan intiaaneista, niin uskon että rivien välissä heidänkin ankeasta kohtalostaan tässä laulussa puhutaan. Kuten sanottu: kappale on mestariteos ja voisi olla vielä parempi, jos siitä olisi levytetty pidempi versio.

ERITTÄIN HYVÄ LEVY   **** ½

Harri Huhtanen 2005 ja 2016

Bob Dylan: Highway 61 Revisited 1965

rs-207260-dylan65Tästä levystä voisi kirjoittaa 300-sivuisen kirjan ja itse asiassa (epäsuorasti) niin onkin jo tehty. Yritän kuitenkin olla lyhytsanainen, sillä kaikki tietävät mistä on kyse. Nämä kappaleet eivät tosiaankaan kaipaa esittelyjä. Jos levyn avaa Like A Rolling Stone ja päättää Desolation Row, niin peli on aika selvä. Tässä liikutaan sellaisella musiikillisen tekemisen tasolla, että määrite ”täydellinen” ei enää edes vaadi sitä, että kaikki albumin kappaleet olisivat hienoja.

Onneksi HIGHWAY 61 REVISITEDin kohdalla ei tarvitse jäädä miettimään sitä tuliko annettua liian helposti pisteitä, sillä Ballad Of A Thin Man ja Highway 61 Revisited ovat myös aikamoisia näyttöjä nuorelta rock-nerolta. Ja kun mukaan heitetään vielä sellaisia herkkupaloja kuin It Takes A Lot To Laugh… , Queen Jane Approximately ja Just Like Tom Thumb’s Blues, niin en tiedä tarvitseeko arvostelua enää jatkaa. Toteanpa vain lopuksi, että myös Tombstone Blues ja From A Buick 6 svengaavat aika mukavasti.

bobdylanhighway61revisited-1st-s293079bTämä levy on yksinkertaisesti loistava. Sanoitukset ja osa kappaleista ovat kuin suoraan jostain ”rock-taivaasta”. Olen täysin myyty. En löydä mitään kritisoitavaa, ehkä joku toinen löytää ja toivottavasti löytää, sillä tällainen yksitoikkoinen ylistys on pidemmän päälle varmaan aika puuduttavaa. Tämä on kuitenkin AITO KLASSIKKO, sanan varsinaisessa merkityksessä. Uskon, että tämä levy säilyttää merkityksensä seuraavat 50-100 vuotta. Uskon myös, että tämä levy menettää merkityksensä vasta sitten kun rockmusiikkia ei enää tehdä eikä soiteta.

FANTASTIC!   * * * * * and beyond…!

Harri Huhtanen 2006

Kate Bush: Hounds Of Love 1985

Klassinen ja populaarimusiikki asetetaan yleensä vastakkain. Ajatellaan, että vain klassinen musikki voi olla pyyteetöntä ja ylevää. Rock- ja popmusiikki sen sijaan usein arvioidaan kaupalliseksi, tarkoitushakuiseksi ja pinnalliseksi. Totuus ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen. Musiikin teoreettinen analyysi ei ole viimeinen mitta musiikin vaikuttavuudelle. Taide ja taiteellinen ovat yleensä kirosanoja rockpiireissä, mutta totuus on se, että silloin tällöin myös rock -markkinoille putkahtaa levyjä, joista voi ja pitää käyttää nimitystä TAITEELLINEN. Monet pitävät taiteellista rokkia tekotaiteellisena, koska rock on pohjimmiltaan syntynyt bluesista, joka puolestaan on afrikkalaisten orjien perintöä eli rock ja blues polveutuvat primitiivisten alkuasukkaiden villeistä rytmeistä.
Kun rock/pop-artisti lähtee tekemään taiteellista albumia, liikutaan aina vaarallisilla vesillä. Jotta yritys onnistuisi, pitää artistilla olla täysin oma tyyli ja lisäksi levyn pitää olla jollain tavalla ainutlaatuinen.

rs-216060-gettyimages-55971060

Pink Floyd -kitaristi David Gilmour löysi superlahjakkaan Kate Bushin 1970-luvun puolivälissä. Olen kuullut Katen ensimmäiset demot, joita ei ole julkaistu. Niistä kuulee, että tytössä on jotain maagista, mutta toisaalta pelkän pianon säestyksellä esitetyt raakaversiot alkuaikojen hittikappaleista eivät välttämättä vakuuta maallikkoa tai edes levy-yhtiön kykyjenetsijää siitä ,että tässä laulaa nyt eräs kaikkien aikojen omaleimaisimmista artisteista. Onneksi Gilmour tajusi miten valtava potentiaali tässä nuoressa nerossa oli ja hän sai puhuttua Katelle levytyssopimuksen.

 Katen ensimmäinen albumi (1978) oli sensaatio ja hänestä tuli hetkessä supertähti! Menestyksen myötä Kate halusi enemmän kontrollia omien levyjensä suhteen ja siksi jo kolmannella levyllä hän oli mukana tuottajana (1980) ja neljännen levyn, Dreaming (1982) hän tuotti yksinään. Mitä enemmän Kate sai valtaa omien levyjensä tekemisessä sitä paremmiksi ne muuttuivat. Huippu saavutettiin vuonna 1985, jolloin Kate julkaisi viidennen albuminsa, Hounds Of Love, jonka valmistelussa Katella oli tiettävästi jo lähes 100%:n määräysvalta. Ilmaiseksi tuo määräysvallan kasvu ei kuitenkaan tullut, sillä Kate joutui jatkuvasti taistelemaan itsenäisyytensä puolesta. Aluksi EMI painosti Bushia hankkimaan ulkopuolisen tuottajan. The Dreamingin toivottua heikomman kaupallisen menestyksen ohella kitkaa hänen ja levy-yhtiön välille olivat aiheuttaneet korkeat studiokustannukset. Vastatoimenpiteenä näille hankaluuksille Bush kehitti oman farmistudionsa ammattistudion tasolle. Del Palmer hoiti äänitysstudion teknistä puolta ja ohjelmoi demonauhoilla käytettyä Linn-rumpukonetta. Lisäksi Palmer soitti bassoa ja lauloi taustoja Paul Hardimanin tuuratessa häntä äänittäjänä. Fairlight CMI:llä tehtyjen raitojen valmistumisen jälkeen Bush valitsi osan niistä korvattaviksi perinteisillä soittimilla. Rumpujen soittamisesta vastasivat Charlie Morgan ja Stuart Elliott.Hounds Of Lovea hiottiin kuin maailman suurinta timanttia, sillä kaikkiaan äänitykset ja miksausvaihe kestivät yli vuoden!

 Olen lykännyt Hounds Of Loven arvostelua vuosia, koska en ole päässyt itseni kanssa yhteisymmärrykseen sitä, miten tämä Katen ultimaatti mestariteos pitäisi arvostella. Periaatteessa mestariteokset ovat sellaisia, jotka kuulostavat täydellisiltä täysin ajasta riippumatta. Totuus on kuitenkin se, että jos on kuullut jotain Hounds Of Loven tasoista silloin kun alkuperäinen levy on ilmestynyt, niin siitä syntyy väistämättä arvostelun suhteen subjektiivinen ja aikasidonnainen painolasti.

hounds-back-cd-size

Hounds Of Love selvittää ainakin minun arvioini mukaan ”aikatestin”, sillä elämäntilanteeni ja asuinympäristöni on muuttunut vuoden 1985 jälkeen aika dramaattisesti, mutta siitä huolimatta kun kuuntelen tätä Katen neronleimausta uudestaan vuonna 2008, kuulostaa se edelleen huikean komealta! Pelkästään nostalgiasta ei siis ymmärtääkseni voi olla kysymys.

maxresdefaultHounds Of Love ei kestä yhteiskunnallis-kriittistä tarkastelua, koska levyltä on vaikea hamottaa mitään yhteiskunnallis-poliittista viestiä. Sanoitukset eivät myöskään ole mitään lyriikan huippusaavutuksia. Miksi siis levy olisi mestariteos?! Minun selitykseni on tämä: Hounds Of Love muodostaa ainutlaatuisen MUSIIKILLISEN kokonaisuuden ja lisäksi Katen sävellykset ja esitykset tällä leyllä edustavat hänen uransa kirkkainta huippua.

117031649-2Monien vinyyliaikana julkaistujen teosten ongelma on CD-aikana ollut se, että kun draaman kaari on suunniteltu levyn A- ja B-puolien mukaan, ei se olekaan toiminut enää CD-formaatissa, jossa A- ja B-puoli on sullottu yhteen ilman taukoa!  Hounds Of Love ei kuitenkaan ole formaatti -riippuvainen taideteos, sillä se on yhtä vaikuttava sekä vinyylinä etttä digitaalisena CD-äänitteenä. Vinyyli on otsikoitu A- ja B-puolien mukaan seuraavasti: A-puoli Hounds Of Love ja B-puoli The Ninth Wave.

Vinyylilevyn A-puolen aloitusraita, Running Up That Hill– ja lopetuskappale, Cloudbursting ovat loistavia eikä B-puoli tee poikkeusta säännöstä ,sillä avauskappale And Dream Of Sheep sekä päätöskappale The Morning Fog ovat myös täydellisiä! Rocklevyksi tämä on aivan uskomaton, sillä musiikillinen kokonaisuus on täysin ehyt, tällä levyllä ei ole yhrään keskinkertaista kappaletta!

Maailmasta löytyy paljon populaarimusiikin edustajia ,jotka ovat tehneet musiikillisesti ehyitä levyjä, mutta en kuitenkaan anna noille levyille täysiä pisteitä. Miksi? Koska täydellisen levyn pitää jostain näkökulmasta tarkastellen olla myös OMAPERÄINEN ja ainutlaatuinen. Katella ei ole ollut tätä ongelmaa, sillä hän ei ole koskaan matkinut muita, vaan hänen tyylinsä on alusta saakka ollut täysin oma ja sanoisinpa, että Hounds Of Lovella Kate tavoittaa huipun! Tällaista levyä ei kukaan ole aikaisemmin tehnyt eikä varmaan koskaan tule tekemäänkään !

Albumin kuvitus ja muutamien kappaleiden sanoitukset kertovat siitä, että kuten muinaiset egyptiläiset aikanaan, ajattelee Kate Bushkin teoksiaan kaukaisen tulevaisuuden näkökulmasta. Hounds Of Love menestyi ilmestymisvuotenaan (1985) valtavan hyvin sekä Amerikassa että Euroopassa, mutta olen melko varma ,että Katella oli levyä tehdessä paljon kaukaisempi aika mielessään. Varmaan siksi hän laulaa Jig Of Life -kappaleella:

 

    ”I put this moment HERE”


maxresdefault1Virallisesta sanoituksesta tuota säettä ei löydy, kuten ei muutamia muitakaan B-puolen mystisiä säkeitä. Minusta yllä mainittuun säkeeseen tiivistyy hienosti se mistä tässä levyssä on kysymys. Kate on tehnyt taidetta taiteen vuoksi ajatuksenaan, että yhteiskuntapolitiikka ja muoti muuttuvat koko ajan, mutta ihmisen EMOOTIOT ovat samoja vuosisadoista ja vuosituhansista toiseen. Siksi kannattaa keskittyä niihin ja jättää aikasidonnaiset ilmiöt vähemmälle huomiolle. ”I put this moment here” on Kate Bushin ääni -signeeraus, teos on valmis ja kuunneltuani Hounds Of Loven yli 100 kertaa, voin todeta että sen tekijä on populaarimusiikin piirissä ainutlaatuinen ja ylittämätön TAITEILIJA!

TRANSCENDENTAL!   * * * * * !!!!

Harri Huhtanen 2008

 

I’m Not There 2007

im-not-there-2007-free-full-movie-download

Olen nyt nähnyt I’m Not Theren viisi kertaa. Ensimmäisen kerran näin sen joulukuusssa 2007 teatterissa Helsingissä. Seuraavaksi kävin keväällä 2008 katsomassa elokuvan turkulaisessa elokuvateatterissa. Sitten taisin nähdä sen jollain kaapelikanavalla. Neljännellä kerralla elokuva tuli joltain suomalaiselta kanavalta ja eilen oli siis viides katselukerta kun elokuva tuli Yle teemalta.Ensimmäisellä kerralla Helsingissä pidin elokuvaa hieman epäonnistuneena. Toisella kerralla ajattelin, että se on OK ja sen jälkeen olen alkanut yhä paremmin hyväksyä elokuvan. I’m Not There on sirpaleinen ja vaatii aika paljon katsojalta. Dylan on varmaan ollut tyytyväinen tapaan, jolla elokuva on tehty. Minua ei niinkään ole häirinnyt elokuvan sirpaleisuus kuin se tietynlainen tekotaiteellisuus mikä siihen sisältyy. Toinen asia joka on häirinnyt minua ja näköjään häiritsee edelleen on se, että vaikka KAIKKI tietävät että Dylanista on kysymys on nimet ollut pakko muuttaa. Voi olla, että tämä on enemmän pakon kuin taiteellisuuden sanelema ratkaisu. Muuttaessaan nimet fiktiivisiksi on tuotantoryhmä ilmeisesti välttänyt monta ikävää oikeudenkäyntiä ja lisäksi luparulianssi on saatu pidettyä järjellisissä mittasuhteissa. Kokonaisuutena elokuva on kuitenkin alkanut tuntua paremmalta kun sen on nähnyt useamman kerran. Ehkä elokuvan muuttuminen ”paremmaksi” johtuu vain tottumuksen voimasta. Jokaisella Dylan -fanilla on voimakkaat ennakkokäsitykset siitä, miten mikin jakso Dylanin elämästä pitäisi esittää ja sitten kun UUSI elokuva ei vastaakaan omia ennakko-odotuksia ajanjaksojen käsittelyssä, on ensi reaktiona tietynlainen torjunta. Kun elokuvan on nähnyt useamman kerran alkaa valitut näkökulmat sekä visuaaliset ja ajalliset ratkaisut hyväksyä. Ihan sama kuin historiankirjoituksessa. Mitä tuoreempi tapahtuma on sitä enemmän variaatiota ja erilaisia näkemyksiä esiintyy tapahtumien todellisesta kulusta, syistä ja seurauksista. Kun aikaa kuluu, jonkin näkemys voittaa ja muuttuu vähitellen ainoaksi totuudeksi siitä mitä tapahtui ja miksi.

i_m_not_there_miang

Harri Huhtanen 2010

Neil Young: Life 1987

516ccv2byeglLevyn sisältö: Mideast Vacation /  Long Walk Home / Around the World /  Inca Queen / Too Lonely / Prisoners of Rock ’N’ Roll / Cryin’ Eyes / When Your Lonely Heart Breaks / We Never Danced

Muusikot:  Neil Young – kitara, huuliharppu ja kosketin-soittimet   /  Crazy Horse :    Poncho Sampedro –  kitara, Ralph Molina – rummut,    Billy Talbot – basso

 

 

Malta on pieni saari Libyan ja Italian eteläkärjen välissä. Lomailin saarella keväällä 1986 kun Libyan diktaattori Gaddafin uho oli pahimmillaan. Turistit eivät enää uskaltaneet tulla saarelle, koska Gaddafi oli viitannut uhopuheissaan ohjuksiinsa. USA ja Libya olivat napit vastakkain. Libya tuki terrorismia ja Amerikka halusi tehdä tuesta lopun. Ronald Reagan tai joku hänen avustajistaan keksi kätevän tavan ratkaista ongelman: pommitetaan Gaddafi taivaan tuuliin, niin ehkäpä ongelma poistuu. Niinpä eräänä iltana eräs hävittäjälentäjä, josta Neil Young kertoo hienossa Lifen (1987) avauskappaleessa Mideast Vacation, lähti pommeineen suorittamaan murhatehtäväänsä. Gaddafi oli kuitenkin kuin ihmeen kaupalla ehtinyt vaihtaa taloa, jossa hänen tiedustelupalvelun mukaan piti olla ja lopulta pommituksessa kuoli vain hänen lähisukulaisiaan. Neil Young kertoo tapahtumissa mustan huumorin avulla:

      I went lookin’ for Khaddafi/
      Aboard Air Force One
      But I never did find him
      And the CIA said: ”son,
      You’ll never be a hero
      Your flyin’ days are done
      It’s time for you to go home now
      Stop sniffin’ that smokin’ gun”


Life on Neil Youngin viides ja samalla viimeinen Geffen -levy. Youngilla oli oma privaattisotansa levy-yhtiön kanssa, joka syytti häntä liian epä -youngmaisten levyjen teosta. Niinpä Young muistaa entistä työnantajaansa levyn kansikuvassa omalla hauskalla sisäpiirivitsillään. Kuvassa näkyy kalterit ja tummassa seinässä on raapustettuna tikkunumeroin VIISI, joka on Geffen-sopimuksen levyjen kokonaisluku. Lisäksi vankisellin seinällä on kuva hurjasti rokkaavasta Neil Youngista. Ymmärrän että Geffenillä ei varmaan naurettu tälle vitsille, olihan Young saanut koko viisi vuotta kestäneen Geffen- kauden ajan tehdä ilmeisesti juuri sellaisia kokeilevia levyjä kuin halusi. Ongelma oli levypomojen näkökulmasta se ,että Youngin listasijoitukset ja myyntiluvut tippuivat levy levyltä. Tiettävästi kahdessa päivässä aika pitkälle livenä purkitettu Life ei korjannut Youngin kaupallista alamäkeä, sillä levyn paras sijoitus Billboardin listalla oli varsin vaatimaton (No.75).

young_neil_1987_107200Minulla ei vieläkään ole levyä CD:nä, joten hahmotan levyn kokonaisuuden vinyylilevyn kappalejaon perusteella. A-puolella Young lataa pöytään tiukkoja yhteiskunnallis-poliittisia kannanottoja. A-puoli on Lifen parasta antia ja lähentelee klassikko-titteliä. Kakkosena kuultava Long Walk Home on kaunis balladi, jossa murehditaan sitä, että Amerikka on politiikassaan joutunut harhateille. Kuulostaako tutulta? Joskus ajankohtaisten aiheidenkin käsittely voi tuottaa taiteellisesti kestäviä lauluja, sillä maailmanhistoria on osoittanut, että ihmiskunnalla on merkillinen taipumus toistaa edellisten sukupolvien virheitä. Around The World on musiikillisesti ja ajatuksellisesti komea kappale. Young yhdistää hienosti Horsen perusrockin 1980-luvun syntetisaattoreihin. Kappaleella on mieleenkiintoisia ja yllättäviä temponvaihdoksia ja jopa pätkiä, jotka kuulostavat siltä kuin ne olisi sämplätty joltain Genesis-levyltä. Kokonaisuus kuulostaa hienolta, edellyttäen että pitää Genesis-tyyppisestä musisoinnista. Hetkittäin Youngin säkeissä on dylanmaista profetiaalisuutta:

      Leaders fall, leaders rise
      Terror wears a thin disguise
      Not much room for compromise
      Around the world


Young kohdistaa murhaavan satiirinsa myös 1980-luvun nuorisoon, jonka hän kokee täysin vieraantuneen 1960-luvun hippiaatteista. 1980-luvun pintaliitoa Young kuvaa kappaleessa näin:

      Fashion change, style change
      Hey! What’s that you got on?
      You’re sure looking good tonight!
      Where’d you pick that up anyway?
      Wow! You’re looking beautiful!


A-puolen päätöskappale Inca Queen on parasta Youngia sitten legendaarisen Rust Never Sleepin (1979). Kaunis, erittäin henkilökohtainen kappale. Kriittisesti kappaleeseen suhtautuvat voisivat sanoa, että Young on joutunut lopullisesti hakoteille laulaessaan mystisestä Inka -kuningattaresta, joka tulee taivaalta hopeisella (avaruus)aluksella pelastamaan ihmiskunnan. Young puhuu kuitenkin asiaa: ihmiskunta on hakoteillä ja siksi hän suuntaa katseensa historiaan, josta hän uskoo löytyvän pelastuksen. Valitettavasti myös inkat ja atsteekit olivat raakoja ja todellisuudessa nuo kulttuurit olivat humaanimpia vain siinä, etteivät pystyneet saastuttamaan maapalloa niin paljon kuin tämä nykyinen talouskasvun Jumalaa palvova länsimainen yhteiskunta.

neilyoung-birmingham1Lifen B-puoli on koottu yksilötason ongelmia käsittelevistä lauluista. CD:llä jaksojen vaihtumista ei huomaa, vaan Inca Queen on teoksen keskellä, ei lopussa. Niinpä B-puolen aloituskappale Too Lonely ja erityisesti toisena kuultava huumoripläjäytys Prisoners of Rock’n’Roll kuulostavat varmaan aika irrallisilta CD-levyn kappalejatkumossa. Cryin’ Eyes, When Your Lonely Heart Breaks sekä erityisesti albumin päätöskappale We Never Danced kuulostavat yllättävän henkilökohtaisilta. Young pohtii näissä lauluissa yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen tunteita.

Olen puolen vuoden aikana kuunnellut Lifen varmaan 30 kertaa. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla innostuin kovasti levystä jota en ollut kuunnellut vuosikausiin. Sitten iski pettymys. Yleisen ja yksityisen teemojen tunkeminen samalla levylle ei tuntunut toimivan ollenkaan. A-puoli svengasi, B-puoli oli liian depressiivinen ja energiaköyhä. Lykkäsin arvostelun laatimista, koska levy vaikutti arvostelijan kannalta hyvin ongelmalliselta tapaukselta. Lifessa oli kuitenkin jotain hienoa, jonka vuoksi jatkoin kuuntelua. Levy kuulosti rehelliselta ja aidolta. Siinä oli koko elämän tunnekirjo yhden ihmisen näkökulmasta esitettynä. Monet kappaleista kuulostivat epätavallisen henkilökohtaisilta, jopa Young-mittapuulla mitattuna. Levy on myös hienosti tuotettu. Erityisesti ihailen tapaa jolla Young, David Briggs ja ohjelmoinnista vastaava Bryan Bell muun muassa Around the Worldillä yhdistävät syntikat ja Horsen jyräävän perusrokin. Life on varsin onnistunut ajankuva. Terrorismi, suurvaltapolitiikka, kuluksen ylivalta, epävarma tulevaisuus, yksilön henkilökohtaiset pettymykset …tämä levy kertoo kaikista näistä asioista. Osa lauluista tavoittaa maalinsa, osa ei. Kokonaisuus jää väkisinkin hieman hajanaiseksi, mutta silti niin ihanan elämänmakuiseksi!

ERITTÄIN HYVÄ LEVY!   * * * * ½

Harri Huhtanen 2008

 

Bob Dylan: Bringing It All Back Home 1965

bobdylan005Levyn sisältö:   Subterranean Homesick Blues /   She Belongs to Me  /  Maggie’s Farm / Love Minus Zero, No Limit /  Outlaw Blues / On the Road Again / Bob Dylan’s 115th Dream  / Mr. Tambourine Man  /  Gates of Eden  /  It’s Alright, Ma (I’m Only Bleeding) / It’s All Over Now, Baby Blue

Tätä levyä kuunnellessa mieleen nousevat sanat PURE, ORIGINAL ja ESSENTIAL.  Tämä on hirveän TÄRKEÄ rocklevy. Tämä on myös ehdottomasti ns. ”autiosaari -levy” eli sellainen, joka sisältää enemmän totuuksia rockmusiikin voimasta kuin 1000 tavallista rocklevyä.
Sanoittajana Dylan ottaa tällä levyllä  valovuosien etumatkan tavallisiin singer-songwritereihin. Levyn lyriikat ovat lähes poikkeuksesta erinomaisia.  Mainittakoon tässä nyt vain She Belongs To Me ja Love Minus Zero No Limit .
Tämä levy myös todella TOIMII eli lyyriset ja punk-rap kappaleet vuorottelevat hienosti.  13412144875_d6997327cc_bLevy on juuri sellainen kuin oikea Dylanin live-konsertti eli se vangitsee välittömästi pauloihinsa ja levyn kuuntelee kiinostuneena alusta loppuun saakka (vielä yli 30 vuotta sen jälkeenkin kun on levyn ensimmäisen kerran kuullut!). Dylanilla ja muusikoilla on selvästi ollut studiossa hauskaa, se kuuluu lopputuloksessa, joka on elävä, välitön ja energinen.  Kyseessä on todella ORIGINAALI levy siinä mielessä, että tavallaan tällä levyllä Bob laski perustan tulevaisuuden punk- ja rap-musiikille. Levyn anarkistiset ”ränttä-tänttä”-kappaleet vedetään todella innostuneesti ja tyylillä.  Rockin vastapainona levyllä on joukko HÄKELLYTTÄVÄN kauniita balladeja / folk-kappaleita, joiden sanoitukset ja melodiat jaksavat aina vaan ihastuttaa, jopa vuosikymmenestä toiseen!  Anarkiaa, rakkautta, satiiria, terävää eksistentiaalista ruoskintaa, uskomattoman kauniita lyyrisiä tekstejä, upea tunnelma, hyvä bändi, hieno äänitys, taidokas remasterointi!

MESTARITEOS!  Μ  Μ  Μ  Μ  Μ  !!!!

Harri Huhtanen 2006

Helsinki 2.-4.9.2016

Olin viikonlopun Helsingissä. Perjantaina illallinen Lapinlahdenkadulla Kabukissa, joka taitaa olla Helsingin vanhin japanilainen ravintola. Erittäin hyvät lämpimän ruuan annokset.

Lauantaina heti aamutuimaan oli ohjelmassa Kansallisteatterin suurella näyttämöllä esitetty Molieren Luulosairas.  Jukka-Pekka Palo, Minttu Mustakallio  ja kumppanit olivat rooleissaan vakuuttavia. Tämä 1600 -luvulla kirjoitettu teos on yllättävänkin moderni tragikomedia ja parodia ihmisen heikkouksista ja typeryydestä. Teos tulkittiin vauhdikkaasti ja antaumuksella ja erityisesti toinen puoliaika oli vaikuttava.      luulosairas2_1920x590 Vaikka olen käynyt Helsingissä kymmenet kerrat  olin nyt ensimmäistä kertaa elämässäni katsomassa näytelmää Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ja sen verran hieno kokemus oli, että tarkoitus on tehdä toinen vierailu tähän kulttuurin ”pyhäkköön” vielä myöhemmin syksyllä, jolloin ohjelmistoon tulee Shakespearen Rickhard III.  Näytelmän jälkeen oli tarkoitus kierrellä kapupunkia jalan, mutta valitettavasti koko iltapäivän ja illan satoi vettä, joten kävelykierroksesta piti luopua. Illallinen oli jälleen japanilaisessa ravintolassa, joita nykyään taitaa olla Helsingissä yli kymmenen. Kalevankadulla sijaitsevassa Domossa olin vieraillut pari kertaa aikaisemminkin, joten tiesin mitä odottaa.

Sunnuntai oli onneksi jo paljon aurinkoisempi päivä.  Aamutuimaan vierailu Amos Andersonin museossa Yrjönkadulla, jossa oli mielenkiintoinen Sigurd Frosteruksen (1876-1956) elämäntyötä esittelevä näyttely. Kuinka moni nykyään enää tietää että hän on arkkitehti, joka todellisuudessa suunnitteli Helsingin rautatieaseman ja Stockmanin tavaratalon!   Päivällinen uudessa venäläisravintola Bystrossa Etelärannassa.

IMG_4244

Ja sitten olikin vuorossa matkan odotetuin tapahtuma eli Dylan Suomeksi -konsertti Savoyssa. Tästä tarkemmin eri yhteydessä. Kokonaisuutena ilta oli onnistunut. Tosin Savoy ei ollut ihan loppuunmyyty.  Arvioisin että paikkalla oli 300-400 henkeä. Yleisön keski-ikä oli varmaan yli 50v, joten eivät nämä Dylan -suomennokset näytä nykynuorisoa enää kiinnostavan.  Toisaalta asiaan on voinut vaikuttaa myös se, että tapahtuman ennakkomainonta oli ollut todella vähäistä. Edes Savoy -teatterin aulassa ei vielä lauantaina ollut näkyvissä minkäänlaista julistetta tai tiedotetta seuraavan päivän Dylan-konsertista! Illan house -bändinä oli Wentus Blues Band. Tuore Dylan suomeksi-levy kuultiin kokonaisuudessaan, tosin Anssi Kela ja Silvennoinen eivät päässeet paikalle, joten heidän osuutensa hoitivat korvaavat muusikot.

Harri Huhtanen 2016

 

TOP 10 huhtikuu 2009

Alla huhtikuun 2009 TOP10 albumilistani:

019cf045-f461-48e8-b799-065b04fb8a8f

ALBUMILISTA 16
01.(1) THE DOORS: Live in Pittsburgh 1970 (2008) (3kk)
02.(2) DAVID GILMOUR: Live In Gdansk (2cd + 2dvd) (2008) (5kk)
03.(3) NEIL YOUNG: Rust Never Sleeps (1979) (2kk)
04.(-) BOB DYLAN: Bringing It All Back Home (1965) (UUSI)
05 (-) YES: Close To The Edge (1972) (RE, 5kk)
06.(-) YES: Fragile (1971) (UUSI)
07.(-) YES: The Yes Album (1971) (UUSI)
08.(9) DEEP PURPLE: Made In Europe (1976) (2kk)
09.(-) YES: Tales From Topographic Oceans (1973) (UUSI)
10 (-) YES: Yessongs (3LP)(1973) (UUSI)

1280056

YESin tähti loisti supernovan tavoin häikäisevän kirkkaana vain muutaman vuoden (1971-73). Vajaassa kolmessa vuodessa YES julkaisi peräti 4 erinomaista studioalbumia ja maailman ehkä hienoimman kolmen LP:n live-levyn! Kunnianosoituksena YESin ihmeiden vuosille (miracle years) otin tällä kertaa kaikki nuo viisi levyä listalleni. Tällä hetkellä olen aika vahvasti Yes-infektion kourissa eli voitte olla varmoja, että tulette näkemään bändin levyjä jatkossakin listoillani.

Harri Huhtanen 2009