Pidän Desirestä nykyään enemmän kuin 10-20 vuotta sitten. Tämän kirjoitusprosessin aikana olen kuunnellut vuosien tauon jälkeen Desiren uudestaan 10-15 kertaa ja aivan epäilemättä tämän levyn suurin vahvuus on musiikissa ja tuotannossa. Yleensä Dylanin vahvuus on sanoituksissa, mutta ei ehkä tällä levyllä niinkään, varsinkin kun vieläkään ei tiedetä miten paljon Jacques Levy on vastuussa niiden seitsemän kappaleen sanoituksista, joissa heidät molemmat on merkitty sanoittajiksi. Desirella ainoastaan päätöskappale Sara sekä nyttemmin klassikkostatuksen saavuttanut One More Cup Of Coffee on merkitty pelkästään Dylanin nimiin. Alla lyhyt arvio kaikista Desiren kappaleista (suluissa kappaleen järjestysnumero julkaistulla levyllä)
JOEY (6)
Eniten pahennusta aikanaan herätti Joeyn sanoitus, jossa valkopestään gansteri Crazy Joey Gallo hyväksi ja huolehtivaksi perheenisäksi. Todellisuudessa Gallo oli pinttynyt rikollinen. Dylan on esittänyt Joeyta vielä 1990-luvun konserteissaankin eli ilmeisesti hän ei kadu laulun sanoitusta, tosin vihdoin vuonna 2009 hän eräässä haastattelussa väitti että Joeyn teksti on kokonaan lähtöisin Levyn kynästä eli että Dylan itse vain sävelsi kappaleen.

Kuvassa Dylan tapaa vuonna 1975 vankilassa elinkautista istuvan mustan nyrkkeilijän Rubin Carterin, jonka kertomus innoittaa hänen kirjoittamaan Hurricanen, joka julkaistaan myös singlenä.
HURRICANE (1)
Desiren toinen pitkä ja vaikuttava balladi, Hurricane kertoo mustasta nyrkkeilijästä Rubin Carterista, joka lähetti vankilasta kirjoittamansa kirjan Dylanille ja kirjan luettuaan Dylan vakuuttui että mies on syytön ja kirjoitti pitkän, 11 säkeistön balladin, jossa hän dylanmaiseen tyyliin voimakkaasti puolusti Carteria, sillä seurauksella että murhasta elikautiseen tuomittu mies lopulta vuonna 1985, uudessa oikeuskäsittelyssä vapautettiin. Ja kuka se olikaan, joka väitti etteivät laulut voi vaikuttaa yhteiskuntaan ja ihmisiin? Jos laulaja on tarpeeksi vaikutusvaltainen ja vakuuttunut asiastaan, kuten Dylan tuolloin oli, voi jopa oikeuslaitos harkita päätöksiään uudestaan.
MOZAMBIQUE (3)
Desiren ehkä omituisin, mutta hienosti esitetty ja sovitettu kappale on Mozambique josta ei tiedä onko se rakkauslaulu vain pelkkä kieli poskessa tehty harjoitelma. Veikkaan jälkimmäistä. Tietääkseni Dylan ei ole koskaan käynyt lomalla Mozambiquessa ja vielä omituisempaa on se matkatoimistomainen tapa, jolla tämän rutiköyhän maan oloja ja tarjontaa lomailijalle kuvataan. Tämäkin kappale lienee Levyn ideoima. On jopa väitetty että kyseessä on riimittelyharjoitus, jossa Levy ja Dylan yrittivät saada mahdollisimman monta sanaa rimmaamaan -ique päätteen kanssa!
ISIS (2)
Myös Isis on varsin hämäperäinen ja jättää monenlaisille tulkinnoilla varaa. Yksi tulkinnoista liittyy Dylanin ja Saran aviokriisiin, joka oli menossa loppuvuodesta 1975 ja johti parin avioeroon pari vuotta myöhemmin. Isis on sijoitettu muinaiseeen Egyptiin, mutta koska päähenkilö lähtee siinä vaimonsa luota seikkailemaan ja lopulta pettyy seikkailuunsa, ovat jotkut kriitikot tulkinneet tämän ikään kuin Dylanin anteeksipyynnöksi Saralle.
BLACK DIAMOND BAY (8)
Black Diamond Bay on myös hyvin erikoinen kappale, jonka sanoituksen ja idean on arveltu olevan osittain peräisin puolalaisen, mutta englanniksi kirjoittaneen klassikkokirjailija Joseph Conrad’in romaanista Victory .
SARA (9)
Isis-tulkinnan pätevyydestä en tiedä, mutta albumin päätöskappale Sara on kaikessa runollisessa kauneudessaan Dylanin tapa ylistää vaimoaan ja siten yrittää pelastaa hajoamistilassa ollut avioliitto. Sara sitten kuitenkin jätti Dylanin vuonna 1977, mutta ylityslaulu jäi ja uskon että sitä tullaan soittamaan vielä kymmenien vuosien päästäkin.
OH, SISTER (5)
Surumielisellä Oh, Sisterillä tiivistyy hienosti Desiren täysin omintakeinen soundi ja kerrontatapa. Tällaista levyä Dylan ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt eikä ole tehnyt myöhemminkään. Desire on on ainoa laatuaan! Oli erittäin hieno veto Dylanilta ottaa uuteen bändiin mukaan nuori, lahjakas viulusti.
ROMANCE IN DURANGO (7)
Dylan oli matkustanut loppuvuodesta 1972 Sam Peckinpahin uuden elokuvan kuvauksiin. Lopulta Dylan vietti useamman kuukauden Meksikossa. Näistä ajoista Dylaniin “tarttui” meksikolainen musiikki josta myös Desiren Romance In Durango on saanut selviä vaikutteita.
ONE MORE CUP OF COFFEE (4)
Hieno melodia ja hienot sanat! Jos olisi pakko valita Desiren paras kappale, valitsisin One More Cup Of Coffeen!
Kokonaisarvio Desiresta? Ei siitä pääse mihinkään että tässä on kaikki klassikon ainekset. Musiikillinen kokonaisuus toimii hyvin. Levyn soundi ja toteutus on ainutkertainen. Pääteemoina ovat rakkaussuhteen karikot sekä toisaalta laitapuolen ihmisten puolustaminen. Jälkimmäinen teema tosin hieman ontuu, syistä jotka esitin edellä. Rakkaussuhteen karikoista Dylan sen sijaan laulaa varsin vakuuttavasti. Sanoitukset eivät kaikin osin ole parasta Dylan -tasoa ja varmaan tämä johtuu siitä että hänen työparinsa on todennäköisesti yksin vastuussa joistain sanoituksista. Tämänkin puutteen kuitenkin levyn musiikillinen toteutus kompensoi, sillä harvoin kuulee Dylan -albumia, joka muodostaa yhtä toimivan musiikillisen jatkumon kuin Desire.
KLASSIKKO! * * * * *
Harri Huhtanen 2017


vähentää radikaalisti muusikkojen määrää ja 30.7.75 sessioissa mukana oli Dylanin säestäjinä enää viisi muusikkoa aikaisemman yli 20:n sijaan: Scarlet Rivera (viulu), Rob Rothstein (basso), Howie Wyeth (rummut), Emmylou Harris (laulu) ja Sheena Seidenberg (tamburiini ja kongat). Nyt Dylan alkoi päästä siihen mitä tavoitteli eli uudenlaiseen soundiin. Merkittävä ero aikaisempaa oli se, ettei bändissä ollut lainkaan kitaristia, vaan kokonaissoundia hallitsi Riveran viulunsoitto sekä Dylanin laulu. 30.7. sessio on erityisen merkittävä juuri siksi, että tässä sessiossa palaset loksahtivat kohdalleen ja nyt Dylan sai yhdessä sessiossa purkitettua suuren osan Desiren julkaistavasta materiaalista. Lopullisen muotonsa saivat Oh Sister, klassikkobiisi One More Cup Of Coffee, Black Diamond Bay, Mozambique sekä Joey. Muutakin julkaistavaa syntyi sillä yksi session Rita May -versioista päätyi myöhemmin Dylanin Masterpieces -kokoelmalevylle. Golden Loomin viidestä versiosta yksi otettiin mukaan TBS Vol. 1-3 boksille. Seuraavan päivän sessiossa (31.7.) Desire täydentyi jo aikaisemmin testatulla Isis -kappaleella sekä erittäin intiimillä ja tunnustuksellisella Sara -kappaleella. Tämän session äänitteistä julkaistiin myöhemmin myös hieno Abandoned Love vuoden 1985 Biograph -kokoelmalla. Desire alkoi olla valmis. Enää puuttui avausraita ja noin kolme kuukautta myöhemmin (24.10.75) Dylan palasi Columbian E studioille ja äänitti peräti 10 versiota Hurricane -balladista. Tällä kertaa mukana säestysryhmässä olivat edellä manittujen lisäksi Steven Soles (kitara) sekä Seidenbergin tilalla Luther Rix (kongat). Lauluosuuksissa uutena miehenä oli Ronee Blakely.
Kesällä 1975 Dylan päätti muuttaa tyyliään. Tähän saakka Dylanin säestysbändit oli koottu hänelle. Nyt hän halusi koota bändinsä itse. Eräänä päivänä kun Dylan ajeli New Yorkin Villagessa huomasi hän kadulla nuoren naisen viulukotelo selässään. Hän pyysi kuljettajaa pysäyttämään auton ja meni pyytämään naista mukaan tulevaan bändiinsä. Siihen aikaan melko tuntemattomalle 

Odds and Ends / Orange Juice Blues (Richard Manuel) / Million Dollar Bash / Yazoo Street Scandal (Robbie Robertson) / Goin’ to Acapulco / Katie’s Been Gone (Manuel, Robertson) / Lo and Behold! / Bessie Smith (Rick Danko, Robertson) / Clothes Line Saga / Apple Suckling Tree / Please, Mrs. Henry / Tears of Rage (Dylan, Manuel) // Too Much of Nothing / Yea! Heavy and a Bottle of Bread / Ain’t No More Cane / Crash on the Levee (Down in the Flood) / Ruben Remus Manuel, Robertson / Tiny Montgomery / You Ain’t Goin’ Nowhere / Don’t Ya Tell Henry / Nothing Was Delivered / Open the Door, Homer / Long Distance Operator / This Wheel’s on Fire (Danko, Dylan)
Yhteenvetona totean että eri tavoin toteutettuna vuoden 1975 The Basement Tapes olisi voinut olla yksi Dylanin uran merkkipaaluista. Erinomaista materiaalia kertyi näissä vuoden 1967 sessioissa niin valtavasti. Julkaistu albumi on pikemminkin salaisuuden verhon raottamista ja kun lisäksi kappaleet koottiin levylle hyvin erikoisella tavalla ei voida puhua mistään “mestariteoksesta”, vaikka vuonna 1975 New York Timesin kriittikko niin väittikin. Tällaisenaan vuoden 1975 The Basement Tapes on hieno näyte siitä miten paljon Dylanin tyyli muuttui vuonna 1967 kiihkeiden, avantgardisten rockvuosien 1965-66 tyylistä. Tämä tyylinmuutos ei kuitenkaan vaikuttanut negatiivisesti Dylanin kykyyn kirjoittaa kuolemattomia kappaleita. Tästä osoituksena ovat The Basement Tapesille mukaan otetut vuoden 1967 äänitteet Tears Of Rage, You Ain’t Goin’ Nowhere sekä This Wheels On Fire.
The Basement Tapes ilmestyi kesäkuussa 1975 ja menestyi hyvin. Se nousi Amerikan Billboard -listalla sijaluvulle 7 ja Englannin listalla tupla-albumi oli parhaimmillaan sijalla 8. New Yorkin Timesin kriitikko innostui jopa niin paljon että nimitti levyä “erääksi Amerikan populaarimusiikin historian merkittävämmäksi levyksi”. Myös Rolling Stone -lehti ja Washington Post ylistivät levyä. Tuolloin kukaan ei tuntunut tietävän mitä kaikkea levyltä oli jätetty pois ja miten alkuperäisiä nauhoja oli “kaltoinkohdeltu” overdubbauksilla. Kaikki tämä paljastui vasta paljon myöhemmin. Onneksi alkuperäisiä nauhoituksia ei hävitetty, onneksi ne säilyivät, sillä – kuten nyt tiedämme – vuoden 1975 Basement -julkaisu oli vasta heiveröinen alku kohti todellista The Basement Tapes -julkaisua, joka näki päivänvalon vasta marraskuussa 2014. Tuolloin julkaistu 138 kappaleen boksi paljasti ensimmäistä kertaa maailmalle Basement- sessioiden laajuuden sekä sen miten
monen eri musiikkityylin materiaalia Dylan ja The Band työstivät maaliskuusta lokakuuhun vuonna 1967. Sessioiden edetessä Dylan kirjoitti yhä enemmän omia, uusia kappaleita. Niitä syntyi yli 30. Osa niistä on nyttemmin saavuttanut klassikkostauksen, kuten I Shall Be Released . Lokakuussa 1967 näistä uusista Dylanin sävellyksistä tehtiin muusikkopiirejä varten 14 kappaleen Dwarf Music demo, jonka kappaleita muut muusikot alkoivat julkaista ja Dylan sai pitkän keikkataukonsa aikana näistä hyvät rahat, sillä lähes poikkeuksetta muiden artistien tulkinnat Dwarf -demon kappaleista menestyivät erittäin hyvin listoilla. Muun muassa seuraavat artistit tehtailivat hittejä näillä Dylanin vuonna 1967 kirjoittamilla kappaleilla: Peter, Paul And Mary; Ian & Sylvia; Manfred Mann; Julie Driscoll, Brian Auger and the Trinity; The Byrds; Fairport Convention ja tietenkin myös The Band!
