Pidän Desirestä nykyään enemmän kuin 10-20 vuotta sitten. Tämän kirjoitusprosessin aikana olen kuunnellut vuosien tauon jälkeen Desiren uudestaan 10-15 kertaa ja aivan epäilemättä tämän levyn suurin vahvuus on musiikissa ja tuotannossa.  Yleensä Dylanin vahvuus on sanoituksissa, mutta ei ehkä tällä levyllä niinkään, varsinkin kun vieläkään ei tiedetä miten paljon  Jacques Levy  on vastuussa niiden seitsemän kappaleen sanoituksista, joissa heidät molemmat on merkitty  sanoittajiksi. Desirella ainoastaan päätöskappale Sara sekä nyttemmin klassikkostatuksen saavuttanut One More Cup Of Coffee on merkitty pelkästään Dylanin nimiin.  Alla lyhyt arvio kaikista Desiren kappaleista (suluissa kappaleen järjestysnumero julkaistulla levyllä)

JOEY (6)
Eniten pahennusta aikanaan herätti Joeyn sanoitus, jossa valkopestään gansteri Crazy Joey Gallo hyväksi ja huolehtivaksi perheenisäksi. Todellisuudessa Gallo oli pinttynyt rikollinen. Dylan on esittänyt Joeyta vielä 1990-luvun konserteissaankin eli ilmeisesti hän ei kadu laulun sanoitusta, tosin vihdoin vuonna 2009 hän eräässä haastattelussa väitti että Joeyn teksti on kokonaan lähtöisin Levyn kynästä eli että Dylan itse vain sävelsi kappaleen.

Kuvassa Dylan tapaa vuonna 1975 vankilassa elinkautista istuvan mustan nyrkkeilijän Rubin Carterin, jonka kertomus innoittaa hänen kirjoittamaan Hurricanen, joka julkaistaan myös singlenä.

HURRICANE (1)
Desiren toinen pitkä ja vaikuttava balladi, Hurricane kertoo mustasta nyrkkeilijästä Rubin Carterista, joka lähetti vankilasta kirjoittamansa kirjan Dylanille ja kirjan luettuaan Dylan vakuuttui että mies on syytön ja kirjoitti pitkän, 11 säkeistön balladin, jossa hän dylanmaiseen tyyliin voimakkaasti puolusti Carteria, sillä seurauksella että murhasta elikautiseen tuomittu mies lopulta vuonna 1985, uudessa oikeuskäsittelyssä vapautettiin. Ja kuka se olikaan, joka väitti etteivät laulut voi vaikuttaa yhteiskuntaan ja ihmisiin? Jos laulaja on tarpeeksi vaikutusvaltainen ja vakuuttunut asiastaan, kuten Dylan tuolloin oli, voi jopa oikeuslaitos harkita päätöksiään uudestaan.

MOZAMBIQUE (3)
Desiren ehkä omituisin, mutta hienosti esitetty ja sovitettu kappale on Mozambique  josta ei tiedä onko se rakkauslaulu vain pelkkä kieli poskessa tehty harjoitelma. Veikkaan jälkimmäistä. Tietääkseni Dylan ei ole koskaan käynyt lomalla Mozambiquessa ja vielä omituisempaa on se matkatoimistomainen tapa, jolla tämän rutiköyhän maan oloja ja tarjontaa lomailijalle kuvataan.  Tämäkin kappale lienee Levyn ideoima. On jopa väitetty että kyseessä on riimittelyharjoitus, jossa Levy ja Dylan yrittivät saada mahdollisimman monta sanaa rimmaamaan -ique päätteen kanssa!

ISIS (2)
Myös Isis on varsin hämäperäinen ja jättää monenlaisille tulkinnoilla varaa. Yksi tulkinnoista liittyy Dylanin ja Saran aviokriisiin, joka oli menossa loppuvuodesta 1975 ja johti parin avioeroon pari vuotta myöhemmin.  Isis on sijoitettu muinaiseeen Egyptiin, mutta koska päähenkilö lähtee siinä vaimonsa luota seikkailemaan ja lopulta pettyy seikkailuunsa, ovat jotkut kriitikot tulkinneet tämän ikään kuin Dylanin anteeksipyynnöksi Saralle.

BLACK DIAMOND BAY (8)
Black Diamond Bay  on myös hyvin erikoinen kappale, jonka sanoituksen ja idean on arveltu olevan osittain peräisin puolalaisen, mutta englanniksi kirjoittaneen klassikkokirjailija Joseph Conrad’in romaanista Victory .

SARA (9)
Isis-tulkinnan pätevyydestä en tiedä, mutta albumin päätöskappale Sara on kaikessa runollisessa kauneudessaan Dylanin tapa ylistää vaimoaan ja siten yrittää pelastaa hajoamistilassa ollut avioliitto. Sara sitten kuitenkin jätti Dylanin vuonna 1977, mutta ylityslaulu jäi ja uskon että sitä tullaan soittamaan vielä kymmenien vuosien päästäkin.

OH, SISTER (5)
Surumielisellä Oh, Sisterillä tiivistyy hienosti Desiren täysin omintakeinen soundi ja kerrontatapa. Tällaista levyä Dylan ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt eikä ole tehnyt myöhemminkään. Desire on on ainoa laatuaan! Oli erittäin hieno veto Dylanilta ottaa uuteen bändiin mukaan nuori, lahjakas  viulusti.

ROMANCE IN DURANGO (7)   
Dylan oli matkustanut loppuvuodesta 1972 Sam Peckinpahin uuden elokuvan kuvauksiin. Lopulta Dylan vietti useamman kuukauden Meksikossa. Näistä ajoista Dylaniin “tarttui” meksikolainen musiikki josta myös Desiren Romance In Durango on saanut selviä vaikutteita.

ONE MORE CUP OF COFFEE (4)    
Hieno melodia ja hienot sanat! Jos olisi pakko valita Desiren paras kappale, valitsisin One More Cup Of Coffeen!
Kokonaisarvio Desiresta? Ei siitä pääse mihinkään että tässä on kaikki klassikon ainekset. Musiikillinen kokonaisuus toimii hyvin.  Levyn soundi ja toteutus on ainutkertainen. Pääteemoina ovat rakkaussuhteen karikot sekä toisaalta laitapuolen ihmisten puolustaminen. Jälkimmäinen teema tosin hieman ontuu, syistä jotka esitin edellä. Rakkaussuhteen karikoista Dylan sen sijaan laulaa varsin vakuuttavasti. Sanoitukset eivät kaikin osin ole parasta Dylan -tasoa ja varmaan tämä johtuu siitä että hänen työparinsa on todennäköisesti yksin vastuussa joistain sanoituksista. Tämänkin puutteen kuitenkin levyn musiikillinen toteutus kompensoi, sillä harvoin kuulee Dylan -albumia, joka muodostaa yhtä toimivan musiikillisen jatkumon kuin Desire.

KLASSIKKO!  * * * * *   

Harri Huhtanen 2017

30. lokakuuta 1975 Plymouthissa käynnistynyt Rolling Thunder Revue – kiertue oli monella tapaa merkityksellinen Dylanin uran kannalta. Vielä nykyäänkin (2017) vaikeaselkoisena koettu Dylanin yli nelituntinen Renaldo And Clara (1978) kuvattiin nimenomaa loppuvuoden 1975 Rolling Thunder Revue -kiertueen aikana ja elokuva dokumentoikin fiktiivisen kehyskertomuksensa ohella hyvin autenttisesti kiertueen tapahtumia. Dylan oli päättynyt testata Desiren kappaleet keikoilla jo hyvissä ajoin ennen levyn julkaisua. Niinpä loppuvuoden setissä yleisö pääsi nauttimaan peräti kuudesta siinä vaiheessa vielä julkaisemattomasta Desiren kappaleesta (Romance In Durango, Isis, Oh Sister, Hurricane, One More Cup Of Coffee ja Sara).  Ainoastaan Mozambique, Joey ja Black Diamond Bay jätettiin soittamatta näissä loppuvuoden 1975 konserteissa.

Desirella Dylan teki yhteistyötä kirjailija  Jacques Levyn kanssa. Niinpä albumin yhdeksästä kappaleesta peräti seitsemän on kirjoitettu yhteistyössä Levyn kanssa. Julkaistulla albumilla oli kaksi pitkää balladia:  Joey   ja Hurricane . Ensimmäinen oli peräti 11 minuuttia pitkä ja kertoi gansteri  ”Crazy Joey” Gallosta. Jälkimmäinen puolestaan oli kiihkeä puolustuslaulu nyrkkeilijä Rubin Carterille, joka oli vankilassa murhasta tuomittuna.

Desire ilmestyi USA:ssa 5. tammikuuta1976 ja menestyi loistavasti, sillä se nousi USA:ssa Billboardin ykkössijalle peräti viiden viikon ajaksi. Iso Britanniassakin levy nousi sijalle 3 ja saavutti lisäksi johtavan englantilaisen musiikkilehden äänestyksessä vuoden albumin tittelin:  NME Album of the Year .  Myös Rolling Stone -lehden kriittikko  Dave Marsh kehui levyä vuolaasti.  Suomessakin Desire menestyi hyvin. Se nousi TOP30 -listalle helmikuussa 1976 ja putosi sieltä vasta lokakuussa. Desiren paras sijoitus Suomen listalla oli no.5.

Harri Huhtanen 2017 

Nykyään tiedetään jo aika hyvin Desire -sessioiden kulku. 14.heinäkuuta 1975 Dylan aloitti New Yorkin Columbian E studioilla kirjavan soittajajoukon kanssa. Tulokset jäivät kuitenkiin laihoiksi. Dylan ja bändi soittivat useita versioita Rita May kappaleesta jota ei lopulta kuitenkaan otettu Desirelle.  Myös Joey’sta nauhoitettiin useita versioita, mutta mikään niistä ei päätynyt viralliselle albumille. Sessiot jatkuivat vasta kahden viikon kuluttua (28.7.) samassa studiossa. Edelleen soittajia oli studiossa aivan liikaa ja tämä vaikeutti materiaalin työstämistä koherenttiin muotoon. Tämä sessio tuotti kuitenkin useiden yritysten jälkeen Romance In Durangosta version, joka otettiin mukaan tammikuussa 1976 julkaistulle levylle. Tässä sessiossa Dylan testasi myös viittä muuta kappaletta, mutta virallisesti näistä versioista julkaistiin vain Catfish  ja sekin vasta vuoden 1991 The Bootleg Series (TBS) Vol. 1-3 boksilla.  Seuraavana päivänä (29.7.)  nauhoitettiin viisi kappaletta, joista Dylan kokeili erilaisia versioita, mutta näistä mitään ei otettu viralliselle levylle. Tässä vaiheessa Dylan päätti vähentää radikaalisti muusikkojen määrää ja 30.7.75 sessioissa mukana oli Dylanin säestäjinä enää viisi muusikkoa aikaisemman yli 20:n sijaan: Scarlet Rivera (viulu), Rob Rothstein (basso), Howie Wyeth (rummut), Emmylou Harris (laulu) ja Sheena Seidenberg (tamburiini ja kongat). Nyt Dylan alkoi päästä siihen mitä tavoitteli eli uudenlaiseen soundiin. Merkittävä ero aikaisempaa oli se, ettei bändissä ollut lainkaan kitaristia, vaan kokonaissoundia hallitsi Riveran viulunsoitto sekä Dylanin laulu. 30.7. sessio on erityisen merkittävä juuri siksi, että tässä sessiossa palaset loksahtivat kohdalleen ja nyt Dylan sai yhdessä sessiossa purkitettua suuren osan Desiren julkaistavasta materiaalista.  Lopullisen muotonsa saivat Oh Sister, klassikkobiisi One More Cup Of Coffee, Black Diamond Bay, Mozambique sekä Joey. Muutakin julkaistavaa syntyi sillä yksi session Rita May -versioista päätyi myöhemmin Dylanin Masterpieces -kokoelmalevylle. Golden Loomin viidestä versiosta yksi otettiin mukaan TBS Vol. 1-3  boksille. Seuraavan päivän sessiossa (31.7.) Desire täydentyi jo aikaisemmin testatulla Isis -kappaleella sekä erittäin intiimillä ja tunnustuksellisella Sara -kappaleella. Tämän session äänitteistä julkaistiin myöhemmin myös hieno Abandoned Love vuoden 1985 Biograph -kokoelmalla. Desire alkoi olla valmis. Enää puuttui avausraita ja noin kolme kuukautta myöhemmin (24.10.75) Dylan palasi Columbian E studioille ja äänitti peräti 10 versiota Hurricane -balladista.   Tällä kertaa mukana säestysryhmässä olivat edellä manittujen lisäksi Steven Soles (kitara) sekä Seidenbergin tilalla Luther Rix (kongat). Lauluosuuksissa uutena miehenä oli Ronee Blakely.

Yksityiskohtaisista Desire -sessiotiedoista lämmin kiitos kanadalaiselle dylanologi Glen Dundasille (s.1941).

Harri Huhtanen 2017

Kesällä 1975 Dylan päätti muuttaa tyyliään. Tähän saakka Dylanin säestysbändit oli koottu hänelle.  Nyt hän halusi koota bändinsä itse.  Eräänä päivänä kun Dylan ajeli New Yorkin Villagessa huomasi hän kadulla nuoren naisen viulukotelo selässään. Hän pyysi kuljettajaa pysäyttämään auton ja meni pyytämään naista mukaan tulevaan bändiinsä.  Siihen aikaan melko tuntemattomalle Scarlet Riveralle tämä yllättävä kohtaaminen oli kuin lottovoitto. Hän pääsi merkittävään rooliin Dylanin tulevalle Desire -levylle (1976) sekä myöhemmin julkaistuun Renaldo and Clara -elokuvaan (1978).  Dylan oli kirjoittanut kasan uusia lauluja ja halusi levyttää ne uudenlaisen bändin kanssa. Heinäkuussa 1975 järjestettiin viisi sessiota ja lokakuussa ainakin yksi sessio, joissa kaikissa Rivera oli mukana.  Ensimmäiset sessiot olivat raporttien mukaan kaoottisia, koska muusikoita oli studiossa yksinkertaisesti liikaa. Vähitellen Dylan supisti tämän yli 20 soittajan ryhmän 4-5 muusikon ydinryhmään, jonka kanssa sitten syntyivätkin käytännössä lähes kaikki Desiren kappaleet 30.-31.7.1975 sessioissa.

Harri Huhtanen 2017  

Rolling Thunder Revuen kiertuemiehistöön kuului lähes 100 henkilöä, joista suurin osa on mukana tässä historiallisessa kuvassa…

The Bandin kanssa loppuvuodesta 1973 tehty Planet Waves albumi ilmestyi tammikuussa 1974. Sen piti ilmestyä ennen kohuttua Dylanin comeback-kiertuetta, mutta Dylanin viime hetkellä albumiin vaatimat muutokset aiheuttivat aikataulujen pettämisen eli Planet Wavesin ilmestyttyä vuoden 1974 kiertue oli jo täydessä vauhdissa. Dylanin ajatukset olivat kuitenkin jo muualla, hän kirjoitti vuonna 1974 tulevaa mestariteostaan Blood On The Tracks , mutta jälleen Dylanin tarve tehdä viime tingan muutoksia viivästytti julkaisua useilla kuukausilla. Vuosina 1973-76 Dylanilla oli koko ajan monta rautaa tulessa eli vaikka The Bandin kanssa tehty kiertue oli ollut jättimenestyys halusi Dylan kokeilla jotain aivan uutta ja niinpä hän kokosi sekalaisen joukon muusiikkoja, joiden kanssa hän lähti loppuvuodesta 1975 täysin uudenlaiselle kiertueelle, jonka nimi oli Rolling Thunder Revue.   Koska vuoden 1974 comeback kiertue oli ollut suurieleinen ja intensiivinen ja stadionipainotteinen päätti Dylan että Rolling Thunder olisi intiimi, matalan profiilin kiertue. Keikkojen mainostus oli minimaalista ja konserttipaikat sovittiin mahdollisimman viime tingassa – strategia, jolla luulisi joutuvan taloudellisiin vaikeuksiin, mutta ei Dylan, sillä viidakkorumpu toimi hyvin jo ennen Internettiä ja sosiaalisen median aplikaatioita eli ilta toisensa jälkeen fanit löysivät paikalle ja konsertteja ei juurikaan jouduttu perumaan. Rolling Thunder muodostui kahdesta osakiertueesta, joista ensimmäinen oli loka-joulukuussa 1975 ja jälkimmäinen huhti-toukokuussa 1976.

Harri Huhtanen 2017

Tuskin kukaan tiesi, miten pitkä tauko seurasi Dylanin 27.toukokuuta 1966 Lontoon Albert Hallissa  järjestettyä maailman kiertueen päätöskonserttia. Siitä tuli Dylanin (nyt jo melkein 60 vuotta jatkuneen) uran pisin, sillä se jatkui peräti seitsemän ja puoli vuotta.  Taiteilija Dylan ei kuitenkaan levännyt, vaan kirjoitti koko ajan uusia lauluja.  Kiertuetaukon aikana ilmestyi peräti seitsemän uutta Dylanin studioalbumia.  Ylipitkäksi venynyt kiertuetauko lisäsi ihmisten tarvetta nähdä Dylan livenä ja kun lehdistö julkaisi ensimmäiset tiedot tulevasta kiertueesta alkoi kiertueen järjestäjille suorastaan sataa sekkejä ja maksumääräyksiä (ennen Internettiä lippujen tilaukset hoidettiin näin). Tiedot siitä miten paljon tilauksia tuli vaihtelevat kirjoittajasta riippuen, mutta joka tapauksessa suurin osa lippujen tilaajista jäi ilman lippua, sillä vaikka 40 keikan kiertueelle oli tarjolla 500 000 lippua niin se ei riittänyt alkuunkaan, koska lopulta lipputilauksia tuli monta miljoonaa! Dylania ei siis oltu unohdettu lähes kahdeksan vuoden keikkatauon aikana, päinvastoin, alkoi vaikuttaa siltä että hän oli vuonna 1974 suositumpi kuin koskaan aikaisemmin!

Harri Huhtanen 2017

Odds and Ends /  Orange Juice Blues  (Richard Manuel) /  Million Dollar Bash / Yazoo Street Scandal (Robbie Robertson)  / Goin’ to Acapulco / Katie’s Been Gone (Manuel, Robertson) /  Lo and Behold! / Bessie Smith  (Rick Danko, Robertson) / Clothes Line Saga /  Apple Suckling Tree /  Please, Mrs. Henry / Tears of Rage (Dylan, Manuel)  //  Too Much of Nothing  / Yea! Heavy and a Bottle of Bread / Ain’t No More Cane / Crash on the Levee (Down in the Flood) /  Ruben Remus Manuel, Robertson / Tiny Montgomery / You Ain’t Goin’ Nowhere /  Don’t Ya Tell Henry /  Nothing Was Delivered /  Open the Door, Homer /  Long Distance Operator /  This Wheel’s on Fire  (Danko, Dylan)

Jos The Basement Tapes olisi julkaistu tuoreeltaan eli alkuvuodesta 1968, olisi sen sisältö ollut varmaan aika samanlainen kuin rekisteröidyn ja muille artisteille tarjotun 14 kappaleen Dwarf demon (katso artikkelin edellinen osa). Siksi on hyvin yllättävää ,että kun virallinen The Basement Tapes albumi lopulta vuonna 1975 julkaistiin, oli siltä jätetty pois sellaiset klassikkokappaleet kuin I Shall Be Released ja The Mighty Quinn. Vuoden 1975 Basement tuplalle päätyi kuitenkin suurin osa eli 12 Dwarf demon 14:sta kappaleesta. Vuoden 1975 The Basement Tapes albumin rungon muodostavat siis vuoden 1967 Dwarf demon -äänitteet. Näiden lisäksi mukaan otettiin Dylan esittämistä kappaleista Odds and Ends, Goin’ to Acapulco, Clothes Line Saga ja Apple Sucking Tree. The Bandin esittämiä kappaleita on ripoteltu pitkin levyä ja ne jotenkin katkaisevat jatkumon, vaikka äänitteet on yritetty “standaroida” kuulostamaan samanlaisilta kuin alkuperäiset vuoden 1967 The Basement Tapes -äänitteet.  The Band  on hyvä, sitä en kiistä, mutta olisi ehkä ollut järkevämpää erottaa heidän äänitteensä omaksi kokonaisuudekseen ja koota Dylanin esitykset yhteen. Näin levystä olisi tullut yhtenäisempi. Lisäksi vuonna 2017 kismittää se mitä kaikkia “aarteita” jäi tältä vuoden 1975 julkaisulta pois!  Mutta tätä on ehkä turha valittaa, sillä sama on toistunut myöhemminkin useilla Dylanin virallisilla levyillä. Dylan jättää timantteja julkaisematta ja saattaa niiden tilalla julkaista keskinkertaisia kappaleita. Mutta julkaistu mitä julkaistu.

Yhteenvetona totean että eri tavoin toteutettuna vuoden 1975 The Basement Tapes olisi voinut olla yksi Dylanin uran merkkipaaluista. Erinomaista materiaalia kertyi näissä vuoden 1967 sessioissa niin  valtavasti. Julkaistu albumi on pikemminkin salaisuuden verhon raottamista ja kun lisäksi kappaleet koottiin levylle hyvin erikoisella tavalla ei voida puhua mistään “mestariteoksesta”, vaikka vuonna 1975 New York Timesin kriittikko niin väittikin. Tällaisenaan vuoden 1975 The Basement Tapes on hieno näyte siitä miten paljon Dylanin tyyli muuttui vuonna 1967 kiihkeiden, avantgardisten rockvuosien 1965-66 tyylistä. Tämä tyylinmuutos ei kuitenkaan vaikuttanut negatiivisesti Dylanin kykyyn kirjoittaa kuolemattomia kappaleita. Tästä osoituksena ovat The Basement Tapesille mukaan otetut vuoden 1967 äänitteet Tears Of Rage, You Ain’t Goin’ Nowhere sekä This Wheels On Fire.

Tuotannollisista puutteistaan huolimatta hyvä levy!   * * * *

Harri Huhtanen 2017

The Basement Tapes ilmestyi kesäkuussa 1975 ja menestyi hyvin. Se nousi Amerikan Billboard -listalla sijaluvulle 7 ja Englannin listalla tupla-albumi oli parhaimmillaan sijalla 8. New Yorkin Timesin kriitikko innostui jopa niin paljon että nimitti levyä “erääksi Amerikan populaarimusiikin historian merkittävämmäksi levyksi”. Myös Rolling Stone -lehti ja Washington Post ylistivät levyä. Tuolloin kukaan ei tuntunut tietävän mitä kaikkea levyltä oli jätetty pois ja miten alkuperäisiä nauhoja oli “kaltoinkohdeltu” overdubbauksilla. Kaikki tämä paljastui vasta paljon myöhemmin. Onneksi alkuperäisiä nauhoituksia ei hävitetty, onneksi ne säilyivät, sillä – kuten nyt tiedämme – vuoden 1975 Basement -julkaisu oli vasta heiveröinen alku kohti todellista  The Basement Tapes -julkaisua, joka näki päivänvalon vasta marraskuussa 2014. Tuolloin julkaistu 138 kappaleen boksi paljasti ensimmäistä kertaa maailmalle Basement- sessioiden laajuuden sekä sen miten monen eri musiikkityylin materiaalia Dylan ja The Band työstivät maaliskuusta lokakuuhun vuonna 1967. Sessioiden edetessä Dylan kirjoitti yhä enemmän omia, uusia kappaleita. Niitä syntyi yli 30. Osa niistä on nyttemmin saavuttanut klassikkostauksen, kuten I Shall Be Released . Lokakuussa 1967 näistä uusista Dylanin sävellyksistä tehtiin muusikkopiirejä varten 14 kappaleen Dwarf Music demo, jonka kappaleita muut muusikot alkoivat julkaista ja Dylan sai pitkän keikkataukonsa aikana näistä hyvät rahat, sillä lähes poikkeuksetta muiden artistien tulkinnat Dwarf -demon kappaleista menestyivät erittäin hyvin listoilla.  Muun muassa seuraavat artistit tehtailivat hittejä näillä Dylanin vuonna 1967 kirjoittamilla kappaleilla: Peter, Paul And Mary; Ian & Sylvia; Manfred Mann; Julie Driscoll, Brian Auger and the Trinity; The Byrds; Fairport Convention ja tietenkin myös The Band!

(jatkuu / continues…)

Harri Huhtanen 2017

Shangri-La Ranch, Malibu, jossa Dylan ja The Band valmistelivat The Basement Tapes albumia Rob Frabonin kanssa.

Lähes kahdeksan vuoden odotuksen jälkeen, tammikuussa 1975 Dylan antoi levy-yhtiölleen luvan ryhtyä valmistelemaan kellarinauhojen virallista julkaisua.  The Band oli ostanut Malibusta tilan, jolle he perustivat Rob Frabonin avulla äänitysstudion. Alkuperäiset vuoden 1967 kellarinauhat olivat Garth Hudsonilla ja sovittiin että Fraboni alkaisi työstämään niitä julkaisua varten. Fraboni oli edellisenä vuonna työskennellyt Dylanin kanssa Planet Waves -albumin parissa sekä Dylan-Band live-albumin Before the Flood.  Myöhemmin Fraboni kertoi että Robbie Robertson valitsi tupla-albumin kappaleet sekä sen ettei Dylania  kovin usein näkynyt studiossa. Äänitysten yksi erikoispiirre oli alkuperäisten stereo-nauhojen uudelleenmiksaus  mono-äänitteiksi. Lisäksi joidenkin alkuperäisnauhojen päälle Robertson ja muut The Bandin jäsenet äänittivät uusia kosketinsoitin-, kitara- ja rumpu -osuuksia. Sitten vielä kokonaisuutta “sotkettiin“ lisäämällä tupla-albumille useita The Bandin äänityksiä, joiden ajoitus on edelleen epäselvä.  Robertson puolustautui väittämällä, ettei heillä ollut käytössään kaikkia kellarinauhoja ja siksi hän otti mukaan myös muuta materiaalia. Väite kuulostaa sikäli epäuskottavalta, että levy-yhtiö ei ollut mukana vuonna 1967, vaan alkuperäiset äänitteet teki Garth Hudson, joka oli myös valmistelemassa vuoden 1975 julkaisua.

(jatkuu / continues…)

Harri Huhtanen 2017

Vuoden 2017 perspektiivistä tämä legendaarinen levytys näyttäytyy aivan erilaisessa valossa kuin vuonna 1975, jolloin se ilmestyi.  Vuoden 1975 virallinen The Basement Tapes on jotenkin kärsinyt “inflaation” viimeistään sen jälkeen kun The Bootleg Series Vol. 11 ilmestyi vuonna 2014. Erityisesti TBS Vol.11 julkaisun laajempi versio, jossa on peräti kuusi CD-levyä, paljastaa mitä kaikkea vuoden 1975 The Basement Tapesilta puuttuu. Alunperinhän näitä “kellarinauhoja” ei ollut tarkoitettu suuren yleisön kuultavaksi, mutta koska Dylanin syrjäänvetäytyminen vuonna 1967, juuri kun hän oli maineensa huipulla, aiheutti valtavan kysynnän, alettiin näitä kellarinauhoja siirtää vinyyleille.  Niinpä Dylan, tahtomattaan, synnytti bootleg-teollisuuden joka on edelleen voimissaan. Jo kesällä 1968 Jann Wenner kirjoitti Rolling Stone -lehdessä että Dylanin “Kellarinauhat pitää julkaista”. Wenner oli saanut kuultavakseen 14 kappaleen demon, jota hän kehui vuolaasti. Koska Columbia ja Dylan eivät reagoineet tähän vaikka kysyntä oli ilmiselvää, ilmestyi kesällä 1969 kaikkien aikojen ensimmäinen rock-bootleg nimellä Great White Wonder .  Kyseessä oli tupla-albumi, jolla oli seitsemän Woodstockin kellarisessioissa äänitettyä kappaletta sekä julkaisemattomia nauhoituksia, jotka Dylan oli tehnyt joulukuussa 1961 Minneapoliksessa.  

(jatkuu / continues…)

Harri Huhtanen 2017