Jos minä olisin saanut päättää, tätä levyä ei olisi koskaan julkaistu. Knocked Out Loaded (1986) saattaa olla Dylanin huonoin levy. Levyn tuotannosta vastaa Sundog Productions ja jo nimi kertoo kaiken! Vinyylilevyn A-puoli on kaiutettua kasarisoundia siirappisilla gospel-kuoroilla ryyditettynä. On olemassa paljon parempi ”varjo” -Knocked jota ei koskaan julkaistu. Sessioissa tiiviisti mukana ollut Al Kooper nimittäin kertoi eräässä haastattelussa, että avauskappaleen You Wanna Ramble kaltaisia meneviä rock’n’roll -biisejä äänitettiin useampia, mutta jostain Kooperille käsittämättömästä syystä julkaistulle levylle päätyi kuitenkin tyylillisesti aivan erilaisia biisejä. B-puoli on selvästi parempi, mutta siitäkään en varauksettomasti pidä. On totta, että eeppinen Brownsville Girl on varmaan levyn paras kappale, mutta onneton, siirappinen sovitus melkein pilaa senkin. Nopea Got My Mind Made Up on levyn parhaita paloja ja päätöskappale Under Your Spell on sekin parempi kuin muistin. Kokonaisuus on kuitenkin onneton ja ponneton! Albumilla ei ole mitään tyylillistä koherenssia. Tuotanto edustaa kasarisoundeja pahimmillaan. Typeriä kaiutuksia ja taustalla puuroutuvia, siirappisia nais/lapsikuoroja. Säveltäjänä Dylan on tällä levyllä pahasti hukassa. Levyn ainoa kappale, joka on merkitty pelkästään hänen nimiinsä on onneton Maybe Someday. Kaikki muut kappaleet ovat joko lainaa tai yhteistyötä muiden sanoittajien ja säveltäjien kanssa. Jopa kehuttu Brownsville Girl on pitkälti Sam Shephardin käsialaa.

Keskinkertainen levy! * * * –

Harri Huhtanen 2007

Jokerman ja erityisesti siitä tehty video on minulle pyhä. Valitettavasti koko levystä ei voi sanoa samaa. Pikemminkin sanoisin, että tämä on pitkälti menetettyjen mahdollisuuksien levy, sellainen josta olisi voinut  tulla klassikko. Eipä tule mieleen toista levyä, jolla olisi sekä kappale jota rakastan yli kaiken (=Jokerman) että kappale, joka inhoan yli kaiken! Neighborhood Bullyssa on arveluttava sanoitus ja kappale on myös musiikillisesti junnaava ja raskassoutuinen.   Toinen levyn heikkous on rummut.  Oletan, että levyllä on käytetty kasari-hengen mukaisesti sähkörumpuja.  Tällainen rumpusoundi Dylanin upeiden sävellysten ja innovatiivisien sanoituksien säestäjänä kuulostaa vuosi vuodelta yhä rasittavammalta. Kolmas ärsyttävä asia on kaiutus. SACD-levyllä se vain korostuu. Kuulosti varmaan makealta 1980-luvulla, mutta eipä enää. Aivan turha tehokeino, joka vain syö alkuperäisten sävellysten ja esitysten voimaa kiinnittämällä kuulijan huomion toisarvoiseen studiokikkailuun. Toimii ehkä Dire Straits-levyllä, mutta ei sovi Dylan-levylle. Onneksi levyllä on myös paljon kehumisen arvoista sisältöä.

I And I -kappaleeseen Dire Straits -soundi istuu yllättävän hyvin. Myös License To Kill toimii hyvin Dire Straits -soundeilla. Don’t Fall Apart On Me Tonight on hieno kappale, mutta se lähes pilataan kasari – rumpusoundilla, joka  huippuerottelevalla SACD -levyllä kuulostaa vielä pahemmalta kuin alkuperäisellä vinyylilevyllä! Sweetheart Like You on tyylikäs rakkauslaulu, josta löytyy noin 50 muutakin versiota. Muistaakseni Sweetheartia väännettiin studiossa aivan tolkuttoman pitkään, jollain bootlegilla on kokonaisen CD:n verran näitä eri Sweetheart-versioita. Union Sundown edustaa pitkästä aikaa Dylanin yhteiskuntakriittistä linjaa, josta hän 1980-luvun jälkeen erkani – lopullisesti? Man Of Peace käsittelee Israel-Palestiina kiistaa ja sanoitus on taas kovin kiistanalainen. Tämä kappale toimii kuitenkin yllättävän hyvin livenä, kuten saimme kuulla Helsingissä 1987. Kokonaisuutena epätasainen levy, jonka soundimaailma ei välttämättä kestä ajan hammasta yhtä hyvin kuin Dylanin 1960-luvun mestariteokset. Jokerman yksinään varmistaa tälle levylle hyvän pistesaaliin. Epätasaisen sisältö, Neighborhood Bully, sähkörummut ja ylikorostunut kaiutus estävät kuitenkin levyn nousun Dylanin klassikko-albumien sarjaan.

HYVÄ LEVY   * * * * –

Harri Huhtanen 2007

Levyn sisältö:  Shot of Love  /   Heart of Mine  /  Property of Jesus  /  Lenny Bruce  / Watered-Down Love / The Groom’s Still Waiting at the Altar  / Dead Man, Dead Man  / Tn the Summertime  /  Trouble  / Every Grain of Sand

Ostin Shot Of Love -albumin vinyylinä yli 20 vuotta sitten. Muistan hyvin miten noihin aikoihin Slow Train (1979) oli minulle mestariteos ja Saved (1980) ja Shot Of Love (1981) enemmän tai vähemmän epäonnistuneita kokeiluja. Minulla taisi siihen aikaan olla aika paljon vaikkua korvissa, sillä nyt vuonna 2007 levyä kuunnellessani en voi olla ihastelematta sen elävää ja tyylikästä soundia. Minusta Shot Of Love eroaa Dylanin 1980‑luvun puolivälin levyistä edukseen nimenomaa siinä, että se kuulostaa välittömältä ja todelliselta, ikään kuin koko levy olisi äänitetty jollain keikalta. Infidelsia (1983) ja Empireä (1985) riivaava kireys ja ylituottaminen ja tietynlainen epäbalanssi ja epäkoherenssi loistavat poissaolollaan Shot Of Lovella, joka on hyväntuulinen, musiikillisesti tyylikäs ja nyt 2000‑luvun korvin kuunneltuna varsin koherentti levy.

Tänään Shot Of Lovea kuunnellessani minua ihastutti erityisesti Dylanin levyllä käyttämä säestysryhmä, johon kuuluu useita ykkösrivin soittajia: Jim Keltner (rummut), Tim Drummond (basso), Fred Tackett (kitara), Steve Ripley (kitara), Danny Kortchmar (kitara), Carl Pickhardt (piano), Benmont Tench (kosketinsoittimet) ja Steve Douglas (saksofoni). Heidän lisäkseen levyllä vierailevat mm. Ron Wood (kitara), Ringo Starr (rummut) ja Donald Dunn (basso). Levyn soundi on todella yhtenäinen ja valloittava. Päinvastoin kuin muistin, levyllä ei ole yhtään huonoa kappaletta.

Sekä A‑ että B‑puolen avauskappaleet ovat reggae‑viritteisiä menopaloja ja päätöskappale, poettinen ja panteistinen Dylan ‑klassikko Every Grain Of Sand on luonnollisesti levyn ehdoton timantti. Dylanin huuliharppu ‑työskentely sekä Grainilla että In The Summertimella lähentelee parasta mitä häneltä on julkaistu.

Aika erottaa jyvät akanoista. Shot Of ei varmaankaan ole mikään ehdoton mestariteos, mutta ei myöskään mikään välityö. Nykyään sanoisin, että tämä on hemmetin hyvä Dylan‑levy jota kuunnellessa tulee hyvä fiilis. Levyn kokonaisuus toimii, musiikin jatkumo ja jännite on juuri sopiva pitääkseen kuuntelijan pauloissaan levyn alusta loppuun saakka.

HYVÄ LEVY !  * * * *  +

Harri Huhtanen 2007

Tästä levystä on vaikea kirjoittaa, niin ristiriitaisen vastaanoton se aikanaan sai maailmalla. Muistan miten Suomessakin tätä 1980‑luvun alussa ”valistuneissa” rockpiireissä vihattiin, jopa enemmän kuin Slow Trainiä (1979)!   Myös minä olin ”Pietari”, joka kielsi ”Jeesuksen” kolmasti eli uskoin kavereiden kauhutarinoita ja panttasin levyn ostoa varmaan kolme vuotta.  Lopulta sitten ostin levyn divarista käytettynä.  Sanoitukset olivat todella junttaavia tyyliin: ”Oletko valmis?” tai ”Etkö usko” jne. Niinpä ensimmäisenä kuunteluvuonna (1982?) levy meni minulta vähän ohi ja jäi hyllyyn pölyttymään vuosiksi.  1990‑luvun alussa ryhdyin kirjoittamaan aktiivisesti Dylanista ja otin levyn uuteen kuunteluun. Heureka!  Yhtäkkiä levy kolahti minulle aivan uskomattomalla tavalla. Olin todella ollut ”sokea” kun en ymmärtänyt 1980‑luvulla, miten hienon levyn Dylan oli tehnyt!  Sen jälkeen olen vuosi vuodelta alaknut arvostaa yhä enemmän Savedia.  Tänään (2006) viimeksi kuuntelin levyn uudestaan ja edelleen, yli 20 vuotta ensimmäisen kuuntelun jälkeen albumin parhaat kappaleet kuulostavat todella upeilta.

Minusta parasta tässä levyssä on se hämmästyttävä vilpittömyys ja antaumus, jolla Dylan esittää nämä kappaleet.  Jopa 1960‑luvun mestarilevyillään Dylan jää ajoittain artistina varsin etäiseksi ja esim. jotkut The Freewheelin’in esityksistä ovat turhan pidättyneitä ja ”kliinisiä”.  Savedilla Dylan kirjaimellisesti vuodattaa ”sydänvertaan”.  Koko Dylanin tuotannosta ei löydä montaa levyä, joilla Dylan riisuu itsensä yhtä ”alastomaksi”.  Tällä levyllä mikään ei ole feikkiä tai laskelmoitua, Dylanin julistus menee luihin ja ytimiin saakka.  Musiikki on hienoa, kappaleet ovat hienoja ja säestysryhmä sopii loistavasti juuri näihin kappaleisiin.   En arvioi tai arvosta tätä levyä (kristillis)aatteellisesti, vaan nimenomaa taiteellisesti.

Erinomainen levy   * * * * ½    

Yllä oleva arvostelu ilmestyi Winterludessa jo yli kymmenen vuotta sitten, joten tarkoitus on kirjoittaa tästä levystä myöhemmin uusi arvostelu ja siksi otsikossa on  maininta Take 1.  

Harri Huhtanen  2006

Tämä levy oli ilmestyessään sensaatio, jopa juorulehdet kirjoittivat siitä. Levy oli Dylan-fanien tulikoe. Monet fanit pettyivät syvästi ja hylkäsivät Dylanin. Laaja-alaisemmin ajattelevat sen sijaan päättelivät että taiteilija voi ja oikeastaan hän kuuluukin muuttua. Musiikillisesti Slow Train on mestariteos. Tuottaja Jerry Wexler vastaa levyn soundeista. Levyn musiikillisen laadun takuumiehenä on myös Dire Straitsin johtaja, kitaristi Mark Knopfler, jolta kuullaan muutamia todella upeita sooloja. Tämä on Dylanin ensimmäinen funk/gospel -levy ja hyvä sellainen! Tosin vuosien saatossa minulle on käynyt niin, että Slow Train -arvostukseni on hieman hiipunut ja Saved (1980) -innostukseni lisääntynyt. Slow Trainilla on muutamia kappaleita, jotka kuulostavat turhan keskinkertaisilta.

Gonna Change My Way Of Thinking on tuhdeista soundeista huolimatta alkanut kuulostaa vähän tylsältä, samoin Do Right To Me Baby. I Believe In You on hieno kappale, mutta Dylanin esitys ei mene ihan nappiin. Myöhemmät live-versiot eivät ole tuoneet parannusta asiaan, laulu on liian ”vaikea” Dylanin laulettavaksi, vaikka hän onkin säveltäjä. Dylan laulaa yleensä yhden oktaavin puitteissa ja tämä kappale vaatisi enemmän. Vaikuttavilta minusta kuulostavat edelleen kauniit Precious Angel ja levyn päätöskappale When He Returns. SACD-levyllä äänentoisto vaihtelee loistavasta erinomaiseen. Positiivisimmin minut yllättivät When You Gonna Wake Up sekä erityisesti reggae-kappale Man Gave Names To All The Animals. Molemmissa basso-osuus tulee nyt täysin uudella tavalla esille. Basso on saatu melko eteen ja siinä on uudenlaista voimaa ja tarkkuutta. Slow Train on komea funk-kappale! Myös avauskappale, Gotta Serve Somebody on tuhtia tavaraa!

KLASSIKKO !    ♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Harri Huhtanen  2007

Mielenkiintoista, miten 30 vuoden aikana minullakin monien levyjen arvostus on  muuttunut pörssikurssien tapaan: jotkut levyt ovat nousseet raketin lailla  ja toiset tippuneet. Planet Waves on levy, jonka kuulin kaverini luona heti sen ilmestymisen aikoihin. Jotkut levyn kappaleista tekivät minuun vaikutuksen jo vuonna 1974, mutta aika monet levyn biiseistä jättivät minut vähän kylmäksi. Nuorempana minua häiritsi erityisesti Dylanin ”omituinen” laulutyyli tällä levyllä. No, oppia ikä kaikki. Vuodet kuluivat ja vähitellen opin kuulemaan, miten hienoja olivat myös Planet Wavesin vähemmän tunnetut kappaleet. Lopullinen läpimurto Planet Waves -arvostukseni nousussa oli vuonna 2003 julkaistu SACD-levy, jolla The Bandin svengaava musisointi oli kuultavissa koko komeudessaan.

Tällä levyllä on monia vahvuuksia. Sävellykset ja sanoitukset ovat hienoja. The Band on paras säestysryhmä, jonka kanssa Dylan on koskaan levyttänyt. Kappeiden jatkumo on tyylikäs, levyllä ei ole kuolleita hetkiä, vaan sen kuuntelee kiinnostuneena alusta loppuun saakka. Lisäksi levyllä on muutamia kerrassaan maagisia hetkiä, sellaisia joita kuulee harvoin jopa Dylanin kaltaisen mestarin levyillä. Dylanin laulu on erittäin orginellia, joissain kappaleissa hän laulaa selvästi ”väärin”, mutta kompensoi sen erikoisella fraseerauksella ja lopussa vie kuin viekin pisteet kotiin! Planet Wavesilla Dylanin laulu on jonkinlainen risteytys Bobin pehmeästä Nashville Skyline– ja karheasta rock-äänestä. Välillä hän yrittää mennä (ja jopa pääseekin) korkealle ja välillä taas palaa varsin karheaan rock-ilmaisuun. Kokonaisuutena Dylanin tulkinnat ovat kuitenkin ainutlaatuisia ja mieleenpainuvia.

Alkuperäisellä vinyylillä ikiklassikko Forever Young kuullaan hitaana versiona A-puolen päätöskappaleena ja nopeana versiona B-puolen avauskappaleena. Vinyylillä ratkaisu on toimiva, mutta CD:llä ei. Itse asiassa CD:llä kaksi peräkkäin soitettua Forever Youngia kuulostaa häiritsevältä, mutta en tiedä voiko tästä ongelmasta sakottaa, koska kyseessä on nimenomaa formaatti-ongelma. Kokonaisuus on komea ja todistaa, että parhainta jälkeä Dylan tekee kun levy purkitetaan nopeasti. Luonnollinen ja aito live-tunnelma on tallentunut hienosti tälle levylle. Planet Waves purkitettiin 1973 muutamana marraskuun päivänä. Jälki on  ajoittain varsin karheaa, mutta kokonaisuutena ihastuttavan rentoa ja upeasti svengaavaa! Dylan on voimissaan sekä säveltäjänä että tulkitsijana. Levyn päätöskappale Wedding Song kuulosti levyn ilmestymisen aikoihin yliampuvan sentimentaaliselta ja eksibitionistiselta, lauloihan Dylan omasta vaimostaan, joka oli uhannut lähteä matkoihinsa aviomiehen jatkuvien syrjähyppyjen vuoksi. Vuonna 2007 Sara on kuitenkin unohtunut ja kuulijan ei tarvitse enää suhtautua lauluun kuin Iltalehden lööppiuutiseen, vaan nykyään voi nauttia myös kappaleen syvemmistä ulottuvuuksista. Sanoitushan on pohjimmiltaan hieno ja Dylanin tulkinta todella vaikuttava.

Komea Levy!   * * * * *

Harri Huhtanen 2007

Levyn sisältö: Main Title Theme (Billy) /  Cantina Theme (Workin’ for the Law) / Billy 1 / Bunkhouse Theme /  River Theme / Turkey Chase /  Knockin’ on Heaven’s Door /  Final Theme /  Billy 4 /  Billy             

Soittajat:   Bob Dylan — kitsara, laulu ja huuliharppu / Byron Berline — viulu jav taustalaulu /  Fred Katz, Ted Michel —sello /  Gary Foster — huilu /  Carl Fortina —harmonikka /  Jolly Roger —banjo /   Bruce Langhorne — akustinen kitara /  Roger McGuinn — kitara / Carol Hunter —kitara, taustalaulu /  Booker T. Jones — bassokitara / Terry Paul — basso kitara ja taustalaulu /  Jim Keltner — rummut /  Russ Kunkel — tamburiini ja bongot /  Priscilla Jones, Brenda Patterson, Donna Weiss — taustalaulu

Albumin kestoaika on vinyylilevylle tyypillinen eli vain puolikas CD:tä (35 min.), mutta pääasiahan ei ole levyn kesto, vaan se mikä on kokonaisuus. Pat Garrett & Billy The Kid (1973) on nimenomaa hieno kokonaisuus. Ymmärrän kuitenkin hyvin miksi tämä levy ei yleensä menesty Dylan-suosikkilevyjä äänestettäessä. Dylanin ydinosaamistahan ei ole instrumentaatio, vaan upeat lyriikat ja melodiat. Niinpä tämä voittopuolisesti instrumentaaliesityksistä koostuva levy mielletään yleensä Dylanin välityöksi, mitä se toki onkin. Itsenäisenä taideteoksena levy on kuitenkin varsin ehyt ja hallittu. Dylanin kitarointia tukevat legendaarinen Booker T,  Bruce Langhorn ja Roger McGuinn . He varmistavat sen, että instrumenttiesitysten taso säilyy korkeana levyn alusta loppuun saakka. Levyn ehdoton timantti ja koko Dylanin 1970-luvun säveltuotannon eräänlainen huipentuma on Knockin’ On Heaven’s Door . Tuskinpa Peckinpah Dylanilta elokuvamusiikin tilatessaan tiesi minkälaisen aarteen Dylan hänelle tarjoilisi. Dylan on ilmiselvästi ottanut tilaustyön vakavasti. Varmaan hän on myös löytänyt itsestään uusia puolia tämän lännentarinan musiikillisena kuvittajana. Olen aina pitänyt kovasti tästä levystä. Hieman ylituotettua ja turhan melodramaattista Final Themea lukuunottamatta pidän kaikista tämän levyn kappaleista. Teema ja musiikin luomat tunnelmat tukevat toisiaan saumattomasti. Dylan on tällä levyllä tehnyt hienoa työtä. Miinusta tulee kuitenkin hieman huonosti digitalisoidusta masternauhasta: suurella volyymilla kuunnellessa kitarat säröytyvät parissa kohtaa ja  nauhasuhina ja rätinä tulevat kiusallisesti esille.

Tyylikäs levy  * * * * +

Harri Huhtanen 2007

Dylanin elämä muuttui kesällä 1966, jolloin hän joutui vakavaan moottoripyörä-onnettomuuteen. Dylanin maailmankiertueen piti jatkua syksyllä 1966, mutta kaikkien suureksi yllätykseksi maestro lopetti kiertueet peräti kahdeksan vuoden ajaksi. Musiikillisesti Dylan siirtyi rokista amerikkalaisen balladi- ja countrymusiikin suuntaan. Pitkän keikkataukonsa aikana Dylan keskittyi enemmän perhe-elämään ja ehkä juuri seesteinen elämä Woodstockissa innosti häntä kirjoittamaan tekstejä, joita hallitsivat rakkauden ja onnen kuvaukset. Kriitikkoja ja vuosien 1965-66 faneja nuo laulut hämmensivät melkoisesti, sillä ne poikkesivat niin rajusti kaikesta siitä mitä Dylan oli aikaisemmin kirjoittanut. Vaikutti siltä kuin Dylan olisi kokonaan jättänyt taakseen vakavat protestilaulut ja kapinallisen rokin. Niinpä jotkut epäilivät, että esimerkiksi omakuvaksi tarkoitettu Self Portrait (1970) oli pelkkä suuri vitsi, niin täydellisesti tuon albumin laulut erosivat sekä musiikkillisesti että hengeltään Dylanin aikaisempien levyjen materiaalista. Dylan oli kuitenkin jälleen kerran uutta etsimässä ja tavallaan tuo etsintä huipentui New Morning – albumiin, joka julkaistiin samana vuonna kuin Self Portrait.

Olen aina pitänyt New Morning-levystä. Miksi? Syitä on monia. Tällä levyllä Dylan tapailee uutta musiikillista maastoa ja ajoittain jälki on aika hienoa. Kokonaisuus ei ole aivan saumaton ja joissain esityksissä on laulun osalta rosoisuutta enemmän kuin kotitarpeiksi, mutta Self Portraitin ajoittaisilta ylitulkinnoilta ja siirappisuudelta vältytään. Sanoituksissakin on viehättäviä Dylanmaisia koukkuja.

Dylan soittaa pianoa peräti seitsemällä kappaleella ja tyylikkäästä kitarasoundista vastaavat David Bromberg, Ron Cornelius, Buzzy Feiten ja Al Kooper. Bob Johnstonin tuotanto on ensiluokkaista ja niinpä perus-CD:lläkin instrumenttien separaatio ja soundin yleinen jäsentely on erittäin hyvä.

Albumilla on monta hienoa biisiä. If Not For You ja The Man In Me edustavat kärkeä, mutta myös Time Passes Slowly, New Morning ja Sign On The Window ovat tyylikkäitä. Three Angels on säestetty proosaruno, jossa on hyvä idea, mutta siirappista lähenevä kuoro-osuus tekee biisistä hieman yliampuvan. Sen sijaan päätöskappale Father Of Night iskee sanoituksellaan ja erittäin riisutulla sovituksellaan. Parhaiten tämän kappaleen piilevän potentiaalin on tavoittanut Manfred Mann, joka aikanaan levytti biisistä pitkän ja vaikuttavan proge-sovituksen. Dylan kokeilee tällä levyllä todella rohkeasti, sillä mukana on proosarunon lisäksi jazz-sovitus If Dogs Run Free sekä jopa valssi Winterlude.

Levyn yleishenki on positiivinen. Kaikki levylle valitut otokset eivät suinkaan olleet parhaita sessioissa äänitettyjä, mutta valituissa ”B”-otoissa viimeistelyn korvaa tulkinnan sponttaani ja aito tunnelma.

Vuoden 2017 lisäys: Vuonna 2013 julkaistu The Bootleg Series Vol. 10: Another Self Portrait (1969–1971) sisälsi mielenkiintoisia aikaisemmin julkaisemattomia versioita Nashville Skyline, Self Portrait ja New Morning -albumin äänityssessioista. Mukana oli peräti 10 aikaisemmin julkaisematonta versioita New Morningin kappaleista. TBS10-boksin sisällöstä tarkemmin täällä:   https://en.wikipedia.org/wiki/The_Bootleg_Series_Vol._10:_Another_Self_Portrait_(1969%E2%80%931971)

Hyvä levy   ****

Harri Huhtanen 2007

Julkaisin alla olevan ”mietelmän” Winterludessa kymmenen vuotta sitten eli vuonna 2006. Sen jälkeen Dylanin Bootleg Series- sarjassa on ilmestynyt äänitteitä, jotka antavat selvästi paremman kuvan vuosien 1969- 1970 sessioista.  Perusasioita ne eivät kuitenkaan muuta eli vuonna julkaistu Self Portrait oli tavallaan huti Dylanilta eli huolellisemmalla materiaalin valinnalla ja riittävällä ajankäytöllä albumista olisi tullut paljon parempi. Mutta Dylanhan ei näitä jää miettimään, koska hän on aina jo matkalla seuraavaan kohteeseen, kuten Tangled Up In Bluen teksti todistaa…

Tupla LP:n sisältö:

Ykköspuoli:  ”All the Tired Horses” (Dylan) – 3:12 / ”Alberta #1” (Kansansävelmä, Dylanin sovitus) – 2:57 / ”I Forgot More Than You’ll Ever Know” (Cecil A. Null) – 2:23 / ”Days of ’49” (Alan Lomax, John Lomax, Frank Warner) – 5:27 / ”Early Mornin’ Rain” (Gordon Lightfoot) – 3:34 / ”In Search of Little Sadie” (Kansansävelmä, Dylanin sovitus) – 2:27

Kakkospuoli:  ”Let It Be Me” (Gilbert Bécaud, Mann Curtis, Pierre Delanoë) – 3:00 / ”Little Sadie” (Kansansävelmä, Dylanin sovitus) – 2:00 /   ”Woogie Boogie” (Dylan) – 2:06 / ”Belle Isle” (Kansansävelmä, Dylanin sovitus) – 2:30 / ”Living the Blues” (Dylan) – 2:42 / ”Like a Rolling Stone (Live)” (Dylan) – 5:18

Kolmospuoli : ”Copper Kettle (The Pale Moonlight)” (Alfred Frank Beddoe) – 3:34 / ”Gotta Travel On” (Paul Clayton, Larry Ehrlich, David Lazar, Tom Six) – 3:08 /  ”Blue Moon” (Lorenz Hart, Richard Rodgers) – 2:29 / ”The Boxer” (Paul Simon) – 2:48 /  ”The Mighty Quinn (Quinn the Eskimo) (Live)” (Dylan) – 2:48 / ”Take Me as I Am (Or Let Me Go)” (Boudleaux Bryant) – 3:03

Nelospuoli :  ”Take a Message to Mary” (Felice Bryant, Boudleaux Bryant) – 2:46 / ”It Hurts Me Too” (Kansansävelmä, Dylanin sovitus) – 3:15 / ”Minstrel Boy” (Live) (Dylan) – 3:32 / ”She Belongs to Me” (Live) (Dylan) – 2:43 / ”Wigwam” (Dylan) – 3:09 / ”Alberta #2” (Kansansävelmä, Dylanin sovitus) – 3:12

Live-esitykset on äänitetty 31. elokuuta 1969 Isle of Wight Festivalilla.

Muusikot:

Bob Dylan – guitar, harmonica, keyboards, vocals Byron Bach – cello Brenton Banks – violin George Binkley III – violin Norman Blake – guitar David Bromberg – guitar, dobro, bass guitar Albert Wynn Butler – clarinet, saxophone Kenneth A. Buttrey – drums, percussion Fred Carter, Jr. – guitar Marvin Chantry – viola Ron Cornelius – guitar Charlie Daniels – bass guitar, guitar Rick Danko – bass guitar, vocals Pete Drake – steel guitar Delores Edgin – vocals Fred Foster – guitar Solie Fott – violin, viola Bubba Fowler – guitar Dennis Good – trombone Emanuel Green – violin Hilda Harris – vocals Levon Helm – mandolin, drums, vocals Freddie Hill – trumpet Karl Himmel – clarinet, saxophone, trombone Garth Hudson – keyboards Lilian Hunt – violin

Bob Johnston – production Martin Katahn – violin Doug Kershaw – violin Al Kooper – guitar, horn, keyboards Sheldon Kurland – violin Richard Manuel – piano, vocals Martha McCrory – cello Charlie McCoy – guitar, bass guitar, harmonica, vibes Barry McDonald – violin Ollie Mitchell – trumpet Carol Montgomery – vocals Bob Moore – bass guitar Gene A. Mullins – baritone horn Joe Osborn – guitar, bass guitar June Page – vocals Rex Peer – trombone Bill Pursell – piano Robbie Robertson – guitar, vocals Albertine Robinson – vocals Al Rogers – drums Frank Smith – trombone Maretha Stewart – vocals Gary Van Osdale – viola Bill Walker – arrangements Bob Wilson – organ, piano Stu Woods – bass guita

Levyn suurin ongelma on sen aivan HAJANAISUUS. Esitystyylien sekamelska on melkoinen.  Dylan on kuitenkin Dylan eli aina kun Dylan tarttuu mikrofoniin on selvää, että mitään KESKINKERTAISTA on turha odottaa. Dylan voi hämmentää ja Dylan voi mokata, mutta Dylan EI voi olla keskinkertainen!   Tällä hämmentävällä levyllä on muutamia sellaisia esityksiä, jotka olisi ehdottomasti pitänyt jättää julkaisematta, mutta vastapainona  ja onneksi mukana on myös muutamia aivan upeita esityksiä.

Näitä diggaan:  ALL THE TIRED HORSES / EARLY MORNIN’ RAIN / LET IT BE ME (Elvis-style) / BELLE ISLE / THE BOXER (Simon & Garfunkel-style) / THE MIGHTY QUINN /TAKE A MESSAGE TO MARY / ALBERTA #2

NÄMÄ OLISI PITÄNYT JÄTTÄÄ JULKAISEMATTA: I Forgot More More Than You’ll Ever Know / In Search Of Little Sadie / Little Sadie / Blue Moon (tulkinta menee laulun osalta överiksi)

Laadin nämä muistilistat, jotta minun olisi helpompi arvioida kokonaisuutta. Hajanaisuudesta ja esitysten suurista laatueroista johtuen tämä on pakko luokitella Dylanin ”välityöksi”. Toisaalta kun 24:stä esityksestä 8 on hyviä tai erinomaisia,ei olisi oikein antaa kovin huonoa arvosanaa.

Hajanainen levy, jolla on kuitenkin muutamia oikein hyviä esityksiä     * * * +

 

Arvostelun teksti:    Harri Huhtanen 2006

Vallankumouksellinen 1960-luku lähestyi loppuaan. Dylan olisi voinut olla Woodstockin päätähti, muttei halunnut olla missään tekemisissä kukkaiskansan suurtapahtuman kanssa. Rockin Shakespeare oli totaalisen muuttunut mies. Dylanista oli tullut onnellinen perheenisä, hän ei halunnut olla ”sukupolven äänitorvi”, vaan oman tiensä kulkija, individualisti, kuten aina aikaisemminkin. Niinpä hän etsi innoitusta Nashvillestä ja päätti levyttää hyväntuulisen country-levyn.

Ymmärrän hyvin miksi Nashville Skyline (1969) oli ja on vaikea levy kriitikoille ja monille Dylan-diggarille. Se on niin totaalisen erilainen kuin esim. rock-kauden (1965-66) psykedeelis-anarkistiset levyt. Sanoitukset ja sävelmät noudattelevat aika paljon country-traditiota. Ei mitään monimutkaista tai häiritsevää. Pintapuolisesti laulujen tärkein sisältö tuntuu olevan se, että rakas pysyisi vierellä vielä seuraavankin yön ja että huhut pettämisestä eivät olisi totta.

Jos Nashville Skylinea vertaa Dylanin aikaisempiin levyihin syntyy tilanne, jossa levyn arvoa on erittäin vaikea hahmottaa. Jos haluaa ymmärtää mihin Dylan on Skylinella pyrkinyt ja mitä hän mahdollisesti on saavuttanut, pitää levyä tarkastella muusta Dylan-tuotannosta erillään. Jopa silloinkin levyn heikkoudet tulevat kiusallisesti esille. Mukaan on otetty liian monta keskinkertaista tai jopa huonoa kappaletta. Pitkä minuus tulee myös siitä, että vain 27 minuutin kestoista tuotetta myydään albumina.

Syväkuuntelussa ja nimenomaa unohtaen mitä kaikkea Dylan on levyttänyt ennen ja jälkeen Skylinea, levyn arvokas ydin alkaa kuitenkin hahmottua. Lay Lady Lay ja Tonight I’ll Be Staying Here With You ovat komeita sävellyksiä ja vaikka Girl From The North Country oli julkaistu jo aikaisemminkin, saa se uuden, mielenkiintoisen ulottuvuuden kun Dylan laulaa sen nimenomaa Johnny Cashin kanssa. Pidän myös kappaleista I Threw It All Away sekä Tell Me That It Isn’t True .

Ihan kelpo musiikkia tämä siis on. Remasteroidulla SACD-levyllä soundit ovat upeat. Kerrankin Dylan on elämäänsä tyytyväinen. Ehkä Dylan on tätä levyä ideoidessaan kysynyt itseltään: miksi kapinoida kun voi vain yksinkertaisesti tehdä hyvää musiikkia? Valitettavasti tällä levyllä hän ei ole vienyt tuota ideaa loppuun, vaan on tyytynyt nopeasti purkittamaan mitä hänellä sillä hetkellä on sattunut olemaan. 27 minuuttia ei kuitenkaan riitä, varsinkin kun puolet kappaleista on esityksinä ja sävellyksinä keskinkertaisia. Toki tämä on parempi levy kuin seuraavana vuonna julkaistu Self Portrait (1970), mutta ei kovin paljon parempi.

Siirtymävaiheen albumi   * * * ½

Harri Huhtanen 2007