Matkustin Balkanin alueella ensimmäisen kerran keväällä 1983. Kyseessä oli Interrail-matka Istanbuliin. Meitä oli kolme opiskelijaa matkassa ja Serbian pääkaupungissa vietimme vain yhden päivän (29.5.1983). Se mitä silloin näimme oli aika masentavaa. Rapistunetia taloja, köyhyyttä, likaisia katuja. Itse asiassa kokemus Belgradista oli niin masentava etten ole siellä käynyt uudestaan kuluneen 38 vuoden aikana! Huvittava oli myös se heidän silloinen hyperinflaationsa. Olin toki lukenut Saksan historiasta kuvauksia hyperinflaatiosta, mutten ollut koskaan oikeasti kokenut hyperinflaatiota missään. No, Belgradissa koin mitä on hyperinflaatio. Kun saavuimme kaupunkiin ja ostimme vesipullon ja leipiä rautatieasemalta  maksoivat ne X dinaaria (en enää muista summaa ja kuitteja minulla ei ole).   Illalla kun tulimme samalle asemalla ja ostimme yöjunaan taas vesipullon ja leipiä oli niiden hinta noussut yhden päivän aikana 20%!  

Jugoslaviahan oli pohjimmiltaan keinotekoinen valtio, joka koostui monesta eri kansasta ja kulttuurista ja valtiossa puhuttiin monia kieliä ja uskontojakin oli useita. Diktaattori  Tito oli ainoa todellisuudessa maata koossapitävä voima. Kun hän kuoli 1980, alkoi Jugoslaviassa kaaos, joka johti siihen että maa hajosi moneen pikkuvaltioon, jotka lisäksi sotivat verisesti toisiaan vastaan 1990-luvulla.       

Harri Huhtanen 2021

Balkan on minulle kovin tuntematon alue. Alueen historia on varsin sekava. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettiin sloveenien, kroaattien ja serbien  alueet yhdistävä kuningaskunta, jonka nimeksi vaihdettiin vuonna 1929 Jugoslavian kuningaskunta. Toinen maailmansota mylläsi aluetta raskaalla kädellä ja vähitellen Titon kommunistit saivat koko alueen hallintaansa. Diktaattori Tito onnistuikin yllättävän hyvin pitämään kasassa tilkkutäkkimäisen valtionsa, jossa oli useita uskontokuntia, useita eri kieliä, useita kansallisuuksia, useita erilaisia kulttuureja ja voimakkaita nationalistisia intohimoja, jotka kommunistinen Jugoslavia onnistui yllättävän pitkään tukahduttamaan. Jugoslavian yhtenäisuus oli pohjimmiltaan kulissi jota diktaattori hallitsi pelolla.  Jugoslavian 1980-luvun talousongelmat, Titon kuolema ja Neuvostoliiton hajoaminen käynnisti kymmeniä vuosia näennäisesti rauhallisena pysyneessä maassa valtavan yltiönationalismin aallon. Eurooppalaiset olivat jo tottuneet siihen, ettei Hitlerin kukistumisen jälkeen (1945) Euroopassa enää sodittu, mutta kun Balkanin “ruutitynnyri” 1990-luvun alussa räjähti saivat eurooppalaiset kokea että se barbaarisuus mikä vallitsi 50 vuotta aikaisemmin natsi-Saksassa ei ollutkaan pelkkä historian hämärä muisto, vaan ilmiö joka saattoi milloin tahansa putkahtaa myös nykyaikaan. Koko 1990-luvun ajan balkanilla serbit tappoivat kroaatteja ja muslimeja, kroaatit serbeja ja muslimeja ja muslimit serbejä ja kroaatteja! Kansanryhmien välinen patoutunut viha yllätti kaikki, koska Jugoslaviassa ei vastaavaa oltu missään vaiheessa koettu. Koska konflikti muuttui 1990-luvun kuluessa yhä verisemmäksi liittyi NATO ja erityisesti taustavaikuttaja USA sotaan ja lopulta 2000-luvun alussa saavutettiin alueella rauhantila.

Bosnian osalta lopputulos oli kuitenkin hyvin omituinen, sillä sinne syntyi hyvin monimutkainen hallinto, jonka virkakoneisto on niin raskas että pelkkä hallinnon ylläpitäminen syö suuren osan “valtion” budjetista. Sotien lopputuloksena Slovenia itsenäistyi jo 1991 ja Kroatia 1992. Serbia piti itseään koko ajan Jugoslavian mantelinperijänä eli sen ei tarvinnut itsenäistyä, koska Serbian oman tulkinnan mukaan se hallitsi edelleen koko Jugoslavian aluetta, mutta näin ei siis ollut enää vuoden 1991 jälkeen.  Ongelmallinen alue oli myös Kosovo. Albaanivetoinen Kosova julisti itsenäisyytensä vuonna 2008, mutta Serbia ei ole tätä hyväksynyt ja tilanne Kosovon itsenäisyyden suhteen on edelleen ratkaisematon. Sitten on vielä Jugoslavian eteläisin valtio Makedonia, joka myös ilmoitti 1991 itsenäisyytensä. Pitkään kesti kuitenkin ennen kuin mitään järjellistä ratkaisua saatiin aikaiseksi. Erityisesti naapurivaltio Kreikka  ei hyväksynyt nimitystä mutta pitkällisissä neuvotteluissa päästiin kuitenkin Kreikan kanssa yhteisymmärrykseen siitä ,että alue voisi olla itsenäinen kunhan nimi ei ole Makedonia. Kompromissiratkaisu oli nimittää alue Pohjois-Makedoniaksi.                 

Harri Huhtanen 2021

Sunnuntai 1.9.2019 – Herttoniemen kartano, osa 2

Yleisöesittelykierroksella tutustuttiin kartanon laajaan puutarhaan, joka muodostuu barokkipuutarhasta sekä englantilaisesta puutarhasta. Puutarhan suunnittelun aloitti jo 1760-luvulla linnoitusupseeri ja arkkitehti Bengt von Spångenin. Nykyisen muotonsa ja laajuuteensa (15 hehtaaria) puutarhat saivat 1800-luvun alusta, suomalaissyntyisen amiraali Carl Olof Cronstedtin omistajakaudella. Huippukautenaan Herttoniemen kartanoon kuului peräti 1800 hehtaaria ympäröiviä maita. Kartano myös työllisti paljon paikallista väkeä, sillä kamaripalvelijan, tarjoilijan, kamarineidin, mamsellin, keittiöapulaisen, piikojen, kuskin, tallirenkien ja muonamiesten lisäksi Herttoniemessä asui 1810-luvulla ruukuntekijöitä, seppä ja useita torppareita. Cronstedtin kuolinvuonna 1820 kartanossa mainitaan olleen 8 renkiä, 11 piikaa, 17 muonamiestä ja 6 torpparia.

Cronstedtin aikaan liittyy merkittäviä tapahtumia Suomen historiassa. Helmikuussa 1808 venäläiset vyöryivät voimalla idästä Suomen rajan yli. Jo maaliskuussa joukot olivat päässeet Helsinkiin ja tulittivat Viaporia (nykyisin Suomenlinna). Venäläiset vaativat Viaporin päällikkönä toiminutta Cronstedtia antautumaan. Lopulta 8. toukokuuta Cronstedt suostui antautumaan kun hän ei saanut apujoukkoja Ruotsista. Häntä pidettiin maanpetturina. Ylisotaoikeus oli jo tuominnut hänet kuolemaan mutta Venäjän keisari Aleksanteri I vaati hänen armahtamistaan ja sai lopulta vaatimuksensa läpi. Cronstedt vietti viimeiset vuotensa (1813-20) Herttoniemen kartanon nykyisessä päärakennuksessa, jossa hän  kuoli 7.huhtikuuta 1820, 64-vuotiaana.    

Harri Huhtanen 2021                 

Sunnuntai 1.9.2019 – Herttoniemen kartano, osa 1

Helsinki on kotimaan matkailun kannalta erinomainen paikka, koska aina löytyy uusia mielenkiintoisia kohteita kunhan vaan osaa niitä etsiä. En ollut koskaan käynyt kahdeksan kilometrin päässä Helsingin keskustasta sijaitsevassa Herttoniemessä, mutta tätä elokuun matkaa suunnitellessa satuin törmäämään Herttoniemen kartanosta  kertovaan artikkeliin ja päätin että sinne pitää tällä matkalla päästä. Yleisöllä on mahdollisuus tutustua kartanoon vain kesäaikaan sunnuntaisin, jolloin siellä järjestetään myös opastettu yleisökierros. Sen jälkeen kun Helsingin metrolinja valmistui on matkanteko Herttoniemeen vauhdittunut aivan olennaisesti. Rautatieasemalta ja Kampista pääsee Herttoniemeen 11 minuutissa! Herttoniemen metroasemalta tosin pitää sitten kävellä vielä noin kilometri ennen kuin saavutaan kartanon alueelle.

Kaupunginosana 26 000 asukkaan Herttoniemi on viime aikoina kasvattanut suosiotaan ja osittain tähän vaikuttaa varmaan nopea metroyhteys sekä alueen luonnonläheisyys. Herttoniemessä on peräti 17 puistoa! Niistä kolme suurinta ovat Herttoniemenrannan puisto, Herttoniemen kartanon puisto ja Porolahdenpuisto, jotka kaikki ovat yhteydessä toisiinsa ja sijaitsevat aluetta ympäröivän lahden rannalla. Herttoniemi on myös Helsingin vanhinta asuttua aluetta, koska sieltä on löydetty pronssikautisia esineitä ja oletetaan että alueella on ollut pieni kylä jo 1300-luvulla. Varmuudella ei tiedetä mistä alueen nimi on peräisin. Erään teorian mukaan nimi olisi lähtöisin vuonna 1405 Porvoon käräjillä lautamiehenä toimineelta rälssimies Laurens Hertoghelta, joka on omistanut tiloja alueella. Ei myöskään tiedetä miten pitkään Herttoniemessä on ollut kartanorakennus, koska alkuperäinen hirsirakennus ei ole säilynyt. Nykyinen kartanon päärakennus sijaitsee eri paikassa kuin alkuperäinen hirsistä tehty kartano. Nykyinen kartano on suunniteltu asuinrakennukseksi 1800-luvun alussa. Päärakennuksen rungon muodostaa 1700-luvulla rakennetun Herttoniemen fajanssitehtaan entinen polttimorakennus, joka on muutettu asuinrakennukseksi arkkitehti Pehr Granstedtin suunnitelmien mukaisesti vuoden 1813 jälkeen. Rakennus on kaksikerroksinen ja satulakattoinen.

Kartanon mailla on ollut lukuisia omistajia satojen vuosien aikana. Kartanon historiallisesti merkittävimmät tapahtumat ajoittuvat kuitenkin vuosiin 1752-1925. Viimeinen kartanon omistanut yksityishenkilö oli  maanviljelysneuvos J.G. Bergbom, jonka punaiset kansalaissodan alussa vuonna 1917 häikäilemättömästi murhasivat kartanon aamiaispöytään . Bergbomin perikunta päätti tuolloin lahjoittaa kartanon  Svenska Odlingens Vänner i Helsinge-yhdistykselle, jonka tuli perustaa alueelle museo. Museo aloitti toimintansa 1925.            

Harri Huhtanen 2021                 

Lauantai 31.8.2019

Luulenpa että kovin harva suomalainen on koskaan kuullutkaan herroista Antoine Forqueray, William Corkinen ja Marin Marais. Eivätpä taida suurelle yleisölle olla tuttuja myöskään Maija Lampela, Johanna Kilpijärvi, Mikko Ikäheimo ja Anna Orasmaa. Mikä näitä seitsemää henkilöä yhdistää? Jos sanon Gamba niin sitten jo jotkut pääsevät jyvälle mistä tässä on kysymys.

Vuoden 2019 viimeiselle Helsingin matkalle olin ostanut netissä liput Lampelan ja kumppaneiden  lauantai-iltaiseen Viola da Gamba  – konserttiin Helsingin uuteen Musiikkitaloon. Ohjelmistossa oli ranskalaisten 1600- ja 1700-luvulla Ludvig XIV eli tuttavallisemmin Aurinkokuninkaan  hovissa vaikuttaneiden Forquerayn ja Maraisin Gamba-teoksia, joiden välissä kuultiin englantilaisen 1600-luvun alussa vaikuttaneen Corkinen soologamba -teoksia.

Sibelius Akatemiasta kesällä 2018 musiikkimaisteriksi valmistunut Maija Lampela oli konsertin itseoikeutettu tähti, jolla oli nuoresta iästään huolimatta jo laaja kokemus konsertoimisesta yleisölle mm. Korsholman, Janakkalan, Sastamalan, Kuopion, Kajaanin, Lahden, Porin, Kymin ja Helsingin erilaisissa vanhan musiikin tapahtumissa. Lisäksi hän oli ehtinyt perustaa omia yhtyeitä: mm. Trio Baroccon ja Gambayhtye Jouhin. Häntä Musiikkitalon pienessä Organo- salissa säestivät erinomaisesti Kilpijärvi (bassogamba), Ikäheimo (teorbi, arkkiluuttu ja barokkikitara) sekä Orasmaa (cembalo). Sellaista musiikkia kuulee niin harvoin missään! Gamba-soittimethan jäivät 1700-luvun jälkeen unholaan melkein 200 vuodeksi, sillä sello korvasi gamban. Vasta 1900-luvulla vanhan musiikin harrastajat alkoivat uudestaan valmistaa gamba-soittimia ja elvyttää perinnettä. Edelleen maailmassa on kovin vähän gamban- soittajia, mutta viime aikoina sen suosio näyttäisi kyllä lisääntyneen.  

Hienon konsertin jälkeen illallinen oli Helsingin ehkä vanhimmassa japanilais -ravintolassa Kabukissa.  Se oli meille vasta toinen käynti tuossa ravintolassa. Ravintolan erikoisuutena ovat ruokapöytään upotetut keittolevyt, joissa asiakas voi itse kypsentää ruoka-annoksensa.

Hotellihuoneen olin tällä kertaa varannut Lilla Robertsista (Pieni Roobertinkartu 1-3) Kaartinkaupungista. Huoneet siellä ovat tyylikkäitä ja erittäin siistejä. Pölyhiukkastakaan en löytänyt, en edes sängyn alta. Siivoukseen siellä siis panostetaan aivan erityisesti.

Text and photos: Harri Huhtanen 2021                 

Kedainiain matka 12.8.2019 – osa 2

Luulenpa, että neuvostoaikana (1940-90) Kedainiai on ollut aika tylsä paikka. Toisin ovat asiat nykyään. Torin liepeillä olevassa turistikeskuksessa on toinen toistaan hienompia matkailuesitteitä englanniksi. Esitteistä selvisi että Kedainiaissa järjestetään heinäkuussa perinteinen ”Kurkku”(cucumber) -festivaali. Sen perinne juontaa juurensa 1800-luvulle ja esitteen mukaan nimenomaa juutalaiset aikanaan ylläpitivät tätä kaupungin kannalta tuottoisaa bisnestä. Festivaali oli ilmeisesti koko neuvostoajan tauolla, mutta elvytettiin taas Liettuan itsenäistyttyä vuonna 1991. Elokuussa kaupungissa järjestetään Broma Jazz Festival  ja kuvista päätellen tapahtuma levittäytyy koko vanhan keskustan alueelle. Ja sitten vielä syyskuun alussa järjestetään Kaupunkifestivaali, joka kestää neljä päivää.

Koska oli maanantai emme valitettavasti päässeet vierailemaan Kedainiain jo 1922 perustetussa Maakuntamuseossa. Myös Kedainiain 1600-luvulla rakennetun komean Reformoidun evankelisen kirkon suurin nähtävyys eli Radvilien sukuhaudan ainutlaatuiset sarkofagit jäivät näkemättä, koska jostain syystä myös kirkko oli suljettu.

Kiertelimme kuitenkin useamman tunnin Kedainiain keskustan alueella vanhoja rakennuksia ja idyllistä kaupunkiarkitehtuuria ihaillen. Bussiasemalle päätimme siirtyä taksilla ja kun olimme jo sisällä taksissa ilmeni ettei kuljettaja osannut sanaakaan englantia! Hän olisi vienyt meidät mielellään Kaunasiin saakka eikä hänellä ollut edes taksamittaria. Näytimme kartasta ja kuvista että haluamme kuljetuksen vain bussiasemalle. Silti jäi epäselväksi ymmärsikö hän ja mitä hän tulisi laskuttamaan matkasta. Lopulta kaikki meni kuitenkin hyvin eli hän ajoi meidät bussiasemalle ja pyysi yli 2 kilometrin matkasta vain 2 euroa!  Sama matka olisi Suomessa maksanut 15-20 euroa. Niinpä annoin miehelle 5 euron setelin ja näytin että hän voi pitää sen. Mies oli todella täpinöissään sen jälkeen. Ilmeisesti pelastimme hänen muutoin kovin hiljaisen ja epätuottoisan työpäivänsä. Kedainiaissahan ei ollut missään taksiasemaa ja tämänkin taksin löysimme vain sattumalta kaupungin keskustan ainoan supermarketin edestä.            

Harri Huhtanen 2021      

Kedainiain matka 12.8.2019 – osa 1

Syväturismiksi nimitän sitä että käy paikoissa, joista muut eivät ole kiinnostuneita. Vaikka Liettuaan on saanut vapaasti matkustaa jo 30 vuoden ajan on suuri osa maan kaupunkeista jäänyt valtaosalle suomalaisista aika tuntemattomaksi. Monet toki jo tietävät pääkaupunki Vilnan ja ovat ehkä käyneetkin siellä. Lisäksi erityisesti turkulaisille on viime aikoina (siis tarkoitan nyt ennen tätä Korona-aikaa) tullut tutuksi Kaunas, koska Wizzairilla on suora lentoyhteys Turusta Kaunasiin. Muut Liettuan kaupungit ovatkin sitten jo huonommin tunnettuja. Kolmantena matkapäivänä valitsimme tutustumiskohteeksi noin 50 kilometrin päässä Kaunasista sijaitsevan pikkukaupungin nimeltä Kedainiai. Sinne kun on hyvä ja edullinen bussiyhteys ja matkakin kestää alle tunnin.

Syväturismiin kuuluu olennaisena osana myös virheiden teko.  Kun saavuimme puolenpäivän aikaan Kedainiain bussiasemalle teimme sen virheen että päätimme kävellä keskustaan. Käveleminen on erinomainen tapa tutustua uusiin kaupunkikohteisiin, mutta tällä kertaa olisi kyllä pitänyt ottaa taxi, sillä bussiasemalta oli yli 2 kilometrin matka keskustaan ja valitettavasti matkan varrella ei ollut mitään mielenkiintoista, lähinnä tietä reunustivat vain 1960- ja 1970-luvun tylsät neuvostoaikaiset betonikolossit sekä muutamat yhtä tylsän näköiset pientalot.

Onneksi vanha keskusta olikin sitten jo moniverroin mielenkiintoisempi. Kedainiai on tänä päivänäkin hyvin pieni kaupunki, asukkaita siellä on nykyäänkin vain vähän yli 20 000. Kaupunki on kuitenkin yksi maan vanhimpia, koska siitä löytyy maininta jo 1300-luvun kirjoituksissa ja kaupungin oikeudetkin Kedainiai sai jo 1500-luvulla.

Kuvassa oikealla Prinssi Janusz Radziwiłł (1612-55) joka oli ehkä vaikutusvaltaisin hallitsija Radvilien satojen vuosien dynastiassa. 

Kedainiain historia on hyvin merkillinen. Perustamisestaan lähtien kaupungin tavallaan omisti yksi suku. Kyseessä oli Radvilien ylimyssuku, joka oli myös Liettuan suuriruhtinaskunnan johdossa pitkään. Tekstien mukaan Radvilit pitivät valtaa Kedainiaissa lähes 300 vuoden ajan. Suku omisti valtavasti maata ja linnoja muuallakin.

1600-luku oli Kedainiain suuruuden aikaa, sillä silloin sinne muutti skottiyhteisö. He rakensivat kaupungin täyteen sen ajan mittapuulla toinen toistaan komeampia matalia tiliirakennuksia, joista aika monet ovat kuin ihmeen kaupalla säilyneet meidän päiviimme saakka. Sotien tuhovimmalta Kedainiai onkin vuosisatojen saatossa säästynyt yllättävän hyvin.

Kaupungissa oli myös huomattavat juutalais- ja saksalaisyhteisöt. Kedainiain vauraus perustui Radvilien rikkauden lisäksi juuri näiden ulkomaalaisten kauppiasyhteisöjen toimintaan. Juutalaisten, Skottien ja Saksalaisten kaupankäynti toi kaupungille tai lähinnä Radvileille valtavat verotulot joiden turvin kaupunkiin voitiin rakentaa hienoja kirkkoja ja sen ajan mittapuulla ultramoderneja kivitaloja.         

Harri Huhtanen 2020      

Saavuimme Kaunasiin lauantaina 10.8.19 jo vähän ennen klo 12. Onneksi Daugirdas -hotellista sai huoneen saman tien. Daugirdas -hotellin sijainti on ihanteellinen eli se sijaitsee aivan vanhan kaupungin sydämessä ja sieltä pääsee siksi kätevästi katsomaan kaikkia Kaunasin historiallisen keskustan nähtävyyksiä.

Vanhassa keskustassa on ainakin kaksi 1500-luvun tiilirakennusta, jotka ovat kuin ihmeen kaupalla säästyneet, vaikka Kaunasinkin läpi on kuluneiden vuosisatojen aikana kulkenut useiden maiden sotajoukkoja. Kaupunkia ovat kurittaneet kuluneiden vuosisatojen aikana mm. venäläiset, ruotsalaiset, saksalaiset ja ranskalaiset.

Ensimmäisenä matkapäivänä tutustuimme mm. Ukkosen Jumalan taloon, joka on toinen kaupungin kaikkein vanhimmista rakennuksista. Hotellimme lähellä sijaitseva kaupungin Raatihuone on myös alun perin rakennettu jo 1500-luvulla, mutta nykyinen talo lienee peräisin 1700-luvulta. Raatihuoneessa on pieni historian museo ja ylimmistä kerroksista on hieno näköala ympäristöön.

Kaunasissa on nykyään paljon hyvätasoisia ravintoloita. Päätimme kokeilla Fine dining -ravintola Uoksasia. Hienot annokset ja ainakin suomalaisen kukkarolle sopiva hintataso. Jos vierailee Uoksasissa niin kannattaa tilata tasting menu viinipaketilla. Siinä tulee monta pientä ruokalajia ja ne esittelee itse pääkokki.  

Sunnuntai -aamulla 11.8.19 oli vuorossa kahden tunnin opastettu kaupunkikävely. Siinä keskityttiin erityisesti Kaunasin kerrostalojen graffittitaiteeseen. Nykyään lukuisissa Kaunasin kerrostaloissa on mitä mielikuvituksellisempia graffitteja ja ne piristävät kummasti näitä neuvostoaikana rakennettuja lähtökohtaisesti rumia ja tylsiä betonikolosseja.    

Sitten oli vuorossa tutustuminen Vytautas Suuren sotamuseoon.  Siellä viimeistään tajusi, että vaikka Suomi on nykyään paljon vauraampi maa kuin Liettua, niin Liettuan historia on komeampi kuin Suomen. Liettualla oli oma kuningas jo 1200-luvulla, hänen nimensä oli Mindaugas. Siitä alkoi perinnöllinen suuriruhtinaiden ketju, joka kesti yli 300 vuoden ajan. Liettua valloitti koko ajan uusia alueita itselleen ja oli 1400-luvulla eurooppalainen suurvalta, jonka hallintoaluetta oli nykyisen Liettuan lisäksi osia muusta Balttiasta, Puolasta, Valko-Venäjästä, Ukrainasta ja Venäjästä. Liettua ulottui suuruuden aikanaan Mustalle Merelle saakka! Kaksi muuta merkittävää Liettuan suuruuden ajan hallitsijaa ovat Gediminas sekä Vytautas Suuri. Suuriruhtinaita Liettualla oli 1200-luvulta 1500-luvulle peräti yli kaksikymmentä! Sitä vain miettii, että jos Neuvosto-Venäjä ei olisi ”lukinnut” Liettuan kehitystä yli 50 vuoden ajaksi 1900-luvulla niin mikä mahtaisi olla Liettuan tilanne vuonna 2020. Esimerkiksi lyhyenä Liettuan itsenäisyyden aikana, vuosina 1920-40, Kaunasiin rakennettiin yli 2000 kivitaloa ja elintaso Kaunasissa oli siihen aikaan erittäin hyvä. Toinen maailmansota ja sitä seurannut venäläisten hirmuvalta muutti kaiken. Liettuan kehitys pysähtyi ja elintaso laski. Älymystö pakeni ulkomaille ja se entisestään pahensi tilannetta.         

Harri Huhtanen 2020      

Olin vieraillut Liettuassa vain kahdesti aikaisemmin (2006 ja 2017) ja molemmat matkat oli tehty pääkaupunki Vilnaan, tosin jälkimmäisellä ryhmämatkalla tutustuin pikaisesti myös Kaunasiin, jossa ryhmämme vietti silloin yhden kauniin kevätpäivän. Kaunas oli maan pääkaupunki lähes 20 vuoden ajan I maailmansodan jälkeen kun Vilna liitettiin väliaikaisesti Puolaan.

Kaunas on Liettuan toiseksi suurin kaupunki, siellä on yli 200 000 asukasta ja matkustaminen sinne helpottui huomattavasti kun lentoyhtiö Wizzair joitain vuosia sitten avasi suoran yhteyden Kaunasin ja Turun välillä. Matka kestää vain noin tunnin ja lentoliput sinne ovat ainakin toistaiseksi olleet hyvin edullisia. Nähtäväksi jää minkälaiseksi hintataso määräytyy Korona-pandemian jälkeen sillä vuonna 2020 suurin osa maailman lentoyhtiöistä on suurissa vaikeuksissa ja ennustetaan ettei lentomatkustus palaa ennalleen edes Korona-pandemian jälkeen. Jos tämä visio toteutuu johtaa se mitä todennäköisemmin siihen että lentoyhtiöt joutuvat nostamaan huomattavasti lentolippujen hintoja kattaakseen polttoaine- kulujaan.  

Kaunas on vähintään yhtä vanha kuin Turku, todennäköisesti vanhempikin. Kaupunki sijaitsee Nemunas- ja Neris -jokien välisellä kannaksella. Sinne rakennettiin paikallisten kauppiaiden, kalastajien ja metsästäjien suojaksi linnoitus jo 1200-luvulla. Osia tuosta linnoituksesta on säilynyt meidän päiviimme saakka ja linnoitusalueella sijaitsee nykyään pieni museo, joka on tutustumisen arvoinen.

1400-luvulla Kaunasista kehittyi merkittävä hallinnollinen keskus. Myöhemmin tulipalot, sodat ja kulkutaudit kohtelivat kaupunkia ankaralla hädellä. Venäläiset tuhosivat kaupungin lähes kokonaan 1655 ja 1800-luvun alussa Napoleonin joukot tekivät saman. Kaupunki on Vilnan tapaan ollut vuosisatoja monikulttuurinen eli siellä on asunut huomattava määrä sekä saksalaisia että juutalaisia. II maailmansota muutti tämän täysin ja 2000-luvulla Kaunasissa monikulttuurillisuutta edustavat enää turistit, joita vuosi vuodelta tulee entistä enemmän tähän kauniiseen kaupunkiin.   

Harri Huhtanen 2020      

Jelgavan matka 3.8.2019 – osa 2

Jelgavan rautatieasemalta on kahden kilometrin kävelymatka Jelgavan palatsille. Suurin osa matkaa kulkee tylsiä pääkatuja pitkin. Zemgales prospekts on Rautatieasemalta lähtevän kadun nimi ja noin puolivälissä sen nimeksi vaihtuu Akademijas iela. Matkalla on muutama kirkko, mutta enimmäkseen näkymät olivat kovin ”stalinistisia”, aivan erilaisia kuin paljon pienemmässä Siguldassa, jonka talkokanta oli vähän samantyyppistä kuin pohjoismaissakin.  Liela ielaa  päästään sillan yli linnasaareen, jossa mahtava palatsi sijaitsee. Kun puolen tunnin kävelyn jälkeen pääsimme palatsille, jonka oli netissä ilmoitettu olevan yleisölle auki, alkoivat ongelmat. Opasteita ei ollut palatsin sisääntulossa. Valtavan suurella palatsinpihalla ei myöskään ollut opasteita. Kokeilemme erästä palatsiin johtavaa ovea, joka oli  auki. Sisällä ei ollut ketään. Lopulta löytyy siivooja, joka ei osannut englantia ja joka vastasi kaikkiin kysymyksiin vain ”nada”. Turisteja ei näkynyt missään. Palatsiin ei siis ollut pääsyä 3.8.19. Palatsin pohjois- että länsipäädyt olivat huputettuja eli ilmeisesti restaurointi oli sulkenut palatsin väliaikaisesti. Harmitti, mutta minkäs teit! Jouduimme tyytymään ulkotilojen kuvaamiseen. Mutta kyllä oli valtavan kokoinen palatsi!  Jo sen ympärikävelyyn kului aikaa yli 10 minuuttia!

Koska suunnitelmat menivät uusiksi ja olimme kuitenkin varanneet Jelgavaa varten koko päivän eli ei huvittanut suoraan lähteä takaisin Riikaan, vaikka sielläkin nähtävää riitti, niin suuntasimme läheiselle Pasta -saarelle. Koska en osaa latviaa en tiedä mitä tuo Pasta tarkoittaa, tiedän vain ettei se tarkoita ruokaa nimeltä pasta! Saarella oli kuitenkin useampikin mukava ulkoilmakahvila ja vain muutaman euron maksava iso tuoppi vahvaa latvialaista olutta kummasti lievitti pettymystä. Yllätyksenä saimme palatsikokemuksen tilalle Pasta -saarella siihen aikaan järjestetyn hiekkapatsas -näyttelyn. Siellä oli toinen toistaan komeampia hiekkapatsaita, joissa oli kuvattu Kleopatraa, Baabelin tornia, itämaisia kameliratsastajia jne. Ei siis mitään Latviaan tai Balttiaan viittaavia aiheita, vaan kaukomaiden ja historian eksotiikkaa. Se tuntui todella yllättävältä.

Paluumatkalla tutustuimme vielä kaupungin kahteen historian museoon. Uudempi niistä sijaitsee Jelgavan Pyhän kolminaisuuden kirkon tornissa.  Aika lähellä sitä löytyy Jelgavan vanhin historian ja taiteen museo, nimeltään Gederts Eliass . Molempien museoiden näyttelyistä tuli sellainen vaikutelma että vauraimmillaan Jelgava on ollut 1700-luvulla, jolloin myös Jelgavan valtavan iso palatsi rakennettiin. Palatsin koko ei ole missään suhteessa kaupungin kokoon eli Kuurinmaan herttualla on täytynyt olla valtavat määrät rahaa käytössään, sillä todennäköisesti palatsia rakentamassa on ollut tuhansia työmiehiä. Toisaalta 1700-luvulla työvoima oli lähes ilmaista.

Tältä Jelgava näytti vielä 1800-luvulla. Kuvan kauniista puutaloista lähes kaikki tuhoutuivat 1900-luvun sodissa.

1900-luku oli äärimmäisen synkkää aikaa Jelgavassa. I ja II maailmansodan taisteluissa lähes kaikki kaupungin vanhat rakennukset hävitettiin. Neuvostovalta 1945-91 oli pysähdyksen aikaa ja tuhoutuneiden talojen tilalle kaupunkiin rakennettiin valtava määrä toinen toistaan rumempia asuintaloja, joista osa on nykyään jo purkukuntoisia. Vasta Latvian uudelleen itsenäistyttyä vuonna 1991 alkoi  paluu ”normaaliin”. Vanhaa 1700-luvun rakennuskantaa ei enää saada takaisin, mutta ehkäpä 2000-luvun arkitehdit ideoivat jotain täysin uutta ja kaunista kaupunkiin. Toivon myös että Stalinin aikaiset rumat tiili- ja betonikolossit puretaan ja korvataan kauniimmilla rakennuksilla. Jelgavasta tuskin tulee koskaan Baltian suurinta turstikohdetta, mutta ainutlaatuisen palatsinsa ansiosta kaupungilla on kuitenkin mahdollisuus kehittyä Latvian mittakaavassa merkittäväksi turistikohteeksi.

Harri Huhtanen 2020