H-hetkellä Kulttuuritalolle saapuivat lopulta vain hardcore proge-harrastajat tai siltä se ainakin näytti paikan päällä. Yli 90% yleisöstä oli miehiä ja lähes yhtä moni oli 50+ vuotiaita. Toisaalta se oli hyvä, tuli ikään kuin “kotoinen” olo kun tunsi olevansa joukossa, joka tiesi jotain kaukaisista 1960- ja 1970-luvuista. Heille ne olivat totta eikä vain jotain epämääräistä historiaa. Hienointa illassa oli se, että yli neljän tunnin musisoinnin jälkeen (keikka päättyi vasta klo 23.15!) nuo kaukaiset ajat olivat muuttuneet taas “lihaksi ja vereksi”. Enpä muista koska olisin viimeksi ollut (tai olenko ollut koskaan?) konsertissa, jossa kuulen niin pitkään pelkkiä instrumentaali-esityksiä sekä niin pitkiä kitarasooloja. Se oli musiikkia kaukaiselta ajalta jolloin kappaleet olivat monimutkaisia ja soittajat kilpailivat siitä kuka pystyi soittamaan pisimpään ja improvisoimaan monimutkaisimman soolon.
Tulen kirjoittamaan myöhemmin tästä konsertista syväluotaavia artikkeleita, mutta koska monelle jopa nämä bändit saattavat olla täysin vieraita niin siksi teidän ei hardcore-fanien kannattaa aloittaa tutustuminen aiheeseen Arto Pajukallion tänään (3.11.22) Helsingin Sanomissa julkaiseman mainion yleissivistävän artikkelin pohjalta:
Kuten olen aikaisemmin kirjoitanut piti Progefeastin alunperin toteutua syyskuussa 2021 Helsingin Jäähallissa. Koronan vuoksi tapahtuma siirrettiin aluksi maaliskuulle 2022 ja sen jälkeen samasta syystä vielä marraskuulle 2022. Samalla keikkapaikka vaihtui ja konsertti järjestetään siis Kulttuuritalolla. Nyt Korona-rajoituksia ei konserttien suhteen enää ole, joten vahvasti näyttää siltä että tällä kertaa tämä peräti viiden tunnin kestoinen (klo 18-23) maratonkonsertti lopultakin toteutuu!
Eero Valkonen ja Ismo Savola livenä Turun Puutorilla 19.8.2022.
Holstin Planeetat orkesterisarjan avauskappale Mars The Bringer Of War on yksi klassisen musiikin hienoimpia teosavauksia. Se alkaa nousevalla, tasaisesti voimistuvalla rumpuosuudella. Ja tätä mahtipontista osaa Eero Valkonen soitti kauniina kesäpäivänä kouralliselle turkulaisia 40-60 -vuotiaita rytmimusiikin ystäviä. Vaikka puitteet olivat vähintäänkin erikoiset oli se minulle konsertin ehdoton kohokohta josta Eero selvisi yllättävän hyvin. Etukäteen oli tiedossa ettei teossarjan muita kappaleita kuultaisi enkä tiedä miten niitä järkevällä tavalla olisi edes voinut pienelle rockorkesterille sovittaa kun yleensä niitä soittaa monikymmenpäinen sinfoniaorkesteri. Holstin lisäksi kuultiin rocksovituksia ainakin Sibeliuksen ja Griegin töistä. Myös Wigwamia kuultiin. Eeron rumputyöskentely oli varmaotteista ja ajoittain tyylikästä. Myös Ismo Savola kitarassa soitti hyvin ja kuultiin myös muutama hänen omakin sävellyksensä. Vähemmälle huomiolle jäivät basisti Immo Pahta ja kosketinsoittaja Mikko Löytömäki, joka toimi myös laulajana. Sanoisin että laulu oli heikoin osuus muuten niin mukavassa konsertissa, joka tosin kesti vain 45 minuuuttia. Erikoinen tapaus sattui lopussa kun eräs innostunut herrasmies eturivissä pyysi kovaan ääneen edes yhtä encore-biisiä. Eero kuiskasi jotain bändikaverinsa korvaan, ilmeisesti he olivat yllättyneitä tästä odottamattomasta ”suosiosta”. Bändi ei ollut varautunut esittämään ylimääräisiä numeroita ja niinpä Eero hetken tuumaustauon jälkeen murjasi mikkiin huutajalle: ”Ei voi soittaa enää kun tuli rakko peukaloon…”.
Perjantaina 19.8.2022 Turun Sanomissa oli mielenkiintoinen koko sivun artikkeli 62-vuotiaasta kaverista nimeltä Eero Valkonen. En tiennyt mitään tästä Eerosta ennakolta, mutta artikkelissa selostettiin varsin seikkaperäisesti hänen elämänvaiheitaan. En käy niitä tässä läpi, tiedot löytyvät kyseisestä artikkelista. Totean ainoastaan että Eeron rakkaus musiikkiin syntyi jo 14-vuotiaana ja vaikka hän on joutunut elantonsa vuoksi tekemään paljon myös muita töitä on hän ehtinyt sadoilla keikoilla hankkia rautaisen rumpalin pätevyyden. Tämäkään ei kiinnostustani täysimittaisesti vielä herättänyt, vaan lopulta se mitä Eero artikkelissa totesi: “Sellainen unelma minulla vielä on että pääsisin tuonne Konserttitaloon soittamaan sinfoniaorkesterin kanssa…” . Eero kertoi artikkelissa rakastavansa progea, erityisesti sitä virtausta jossa sellaiset bändit kuin Emerson, Lake & Palmer ja hollantilainen Ekseption 1970-luvun alussa taidokkaasti yhdistivät klassista musiikkia rokkiin. Artikkelissa kerrottiin että Eero esiintyisi vielä samana iltana nykyisen Electrick Elephants -bändinsä kanssa Turun Puutorilla ja että konsertissa kuultaisiin rocksovituksia mm. Sibeliuksen ja Holstin kappaleista. Tuo Holstin mainitseminen jutussa oli viimeinen niitti sille että minun oli pakko päästä kuulemaan Eeroa ja hänen erikoista bändiään. Latvialais-englantilainen Gustav Holst (1874-1934) kun sattuu olemaan yksi suurista suosikeistani klassisen musiikin saralla. Minulla on paljon Holstin levyjä, mutten ole koskaan kuullut livenä hänen teoksiaan enkä varmaan kuulisi nytkään kuin pienen pätkän, mutta jo ajatus Holstin Planeetat orkesterisarjan rocksovituksesta kiehtoi mieltäni. Aloitin kuumeisesti etsimään netistä tietoja Eeron nykyisestä bändistä josta ei kovin tarkkaan TS:n artikkelissa kerrottu. Bändin kokoonpano on tämä: Ismo Savola (kitara), Immo Pahta (basso), Eero Valkonen (rummut ja laulu), Mikko Löytömäki (kosketinsoittimet ja laulu). Ilmeni myös että bändi on julkaissut ainakin yhden albumin vuonna 2016.
Korona pilasi kesäfestivaalit vuosina 2020 ja 2021, mutta nyt alkaa näyttää siltä että kesästä 2022 tulee Suomessa kaikkien aikojen festivaalikesä. Tapahtumia järjestetään enemmän kuin koskaan aikaisemmin, tosin ihmiset ovat edelleen varovaisia eli jättävät lippujen ostamisen viime hetkeen ja siksi toisaalta jo nyt osa uusista tapahtumista on jouduttu perumaan huonon lipunmyynnin vuoksi. Mutta tästä on silti tulossa festivaalien osalta ennätyskesä ja uskon että tapahtumajärjestäjät saavat aika mukavasti tasapainotettua edellisten kesien laihaa tulosta.
Jos haluaisi viettää koko kesän vain festivaalilta toiselle siirtyen niin eipä tämän hetkisen aikataulutuksen mukaan siinä jäisi oikeastaan ollenkaan välipäiviä eli voisi juhlia 90 päivää putkeen! Tämä tietysti edellyttäisi paksua lompakkoa, vapautta arkitöistä ja ennen kaikkea hyväkuntoista maksaa! No leikki sikseen. Alla olevien linkien avulla näette, miten tapahtumia järjestetään läpi kesän:
Koska järjestäjiä ja lipunmyyntiorganisaatioita on monia ja jokainen tietysti mainostaa vain omia tuotteitaan niin en löytänyt mistään sellaista kokonaislistausta jossa olisi kirjattu yhteen luetteloon kaikki kesän 2022 tapahtumat Suomessa, mutta jossain kirjoitettiin että erilaisia festivaaleja olisi tänä kesänä peräti 300 kappaletta eli jos tuo luku pitää paikkansa niin sehän tarkoittaisi että kesällä olisi joka päivä vähintään kolme festivaalia käynnissä samanaikaisesti eri puolilla Suomea! Voi olla että peruutusten vuoksi luku tästä olennaisesti putoaa, mutta joka tapauksessa tänä kesänä Koronan kurittamat nuoret ja vähän varttuneemmatkin rockin harrastajat pääsevät kyllä toden teolla tyydyttämään kolmen vuoden tauon jälkeen live-tapahtumiin kohdistunutta “nälkäänsä”… ellei Korona sitten taas yllätä! ….vitsi, vitsi…ei tarvitse stressata eikä jättää lippujen hankintaa viimeiseen päivään!
Robin livenä Ukraina-konsertissa Helsingin Kulttuuritalossa 12.3.22
Helsingin Kulttuuritalolla lauantaina 12.3.22 järjestetty APUA UKRAINAAN -hyväntekeväisyyskonsertti lähetettiin YLE:n TV1:llä suorana. Ohjelman yhteydessä järjestetty keräys tuotti 6 miljoonaa euroa. Ja kun katselee uutistoimistojen kuvia Ukrainassa tuhotuista rakennuksista niin ymmärtää miten tärkeä tuokin raha on. Se on vain pisara meressä sillä kuluneen kolmen viikon aikana Venäjä on pommituksillaan aiheuttanut Ukrainan rakennuskantaan useiden miljardien vahingot, menetyistä ihmishengistä puhumattakaan. Rakennuksen arvon voi helposti määrittää rahassa, mutta ihmiselämän hintaa ei voi mitata yhtä yksinkertaisesti.
Olin hyvin yllättynyt siitä, että Ukraina -konsertin hienoimmasta esityksestä vastasi entinen teinitähti Robin Packalen. Kirjoitan entinen koska hän ei enää ole teini, vaan aikuinen mies. Hän osoitti upeaa tilannetajua esittämillä tyylikkäästi John Lennonin legendaarisen Imagine -kappaleen. Imagine on sodanvastaisista lauluista sieltä ihan kärkipäästä. Ja koska Ukrainan sotaa ei voi kuvata millään muulla sanalla kuin mieletön niin sikäli Robinin biisivalinta osui tässä konsertissa ihan nappiin.
Syksyllä 2019 kukaan ei vielä tiennyt mitään tulevasta Korona-pandemiasta. Joulukuussa 2019 Kiinan tartunnoista kyllä jo uutisoitiin, mutta suurin osa eurooppalaisista, minä mukaan lukien, ajatteli että kyseessä on viruskanta joka ei merkittävässä määrin leviä Aasian ulkopuolelle. Näihän oli aikaisemmin käynyt lintuinfluenssan ja monien muidenkin aluksi kovasti pelättyjen virusten kohdalla. Loppuvuodesta 2019 Suomessa tuli myyntiin useiden isojen rockartisten konsertteja keväälle ja kesäksi 2020 ja koska olin onnellisen tietämätön tulevasta Korona-pandemiasta ostin suurimman osan noista tarjolla olevista keikkalipuista. Uskomaton lopputulos on se, että edelleen, yli kaksi vuotta myöhemmin, merkittävä osa noista keikoista odottaa toteutumistaan. Osa niistä on siirretty nyt kaksi kertaa, osa jo kolme kertaa! Tämä on hyvin erikoista ja ennenkuulumatonta. Näin ei ole koskaan aikaisemmin tapahtunut ja siksi ymmärrän hyvin että kulttuuriväki on tilanteesta käärmeissään. Jatkuvasti lyhyellä varoitusajalla muuttuvat Korona-suositukset ja määräykset pudottavat pohjan kaikelta järkevältä tapahtumasuunnittelulta.
Nämä neljä herra tekivät suomalaisen rockmusiikin historiaa kesällä 1999 olemalla ensimmäisiä kotimaisia artisteja, jotka esiintyivät Olympiastadionilla kymmenille tuhansille ihmisille keikan pääesiintyjinä.
Toisin on oli ennen. Voisin sanoa “vanhaan hyvään aikaan”, mutta en sano koska se kuulostaisi vähän lapselliselta. Voin kuitenkin kertoa, miten ennen vanhaan pääsi konsertteihin Suomessa. 1980-luvulla, ennen nettiä, riitti kun kävi ostamassa lipun (suureen) konserttiin paria viikkoa ennen tapahtumaa, sillä vielä 1980-luvulla Suomessa harvoin myytiin loppuun edes Jäähallia, Olympiastadionista puhumattakaan. Itse asiassa 1980-luvulla tilanteet, joissa bändi buukkasi Olympiastadionin olivat äärimmäisen harvinaisia ja jos stadion oli buukattu niin sitä ei ainakaan loppuunmyyty. 1990-luvulla tilanne muuttui olennaisesti, erityisesti vuosikymmenen jälkipuoliskolla. Kun aikaisemmin konserttiliput oli ostettu paikan päällä lippumyymälästä niin netin yleistyttyä yhä suurempi osa konserttilipuista myytiin suoraan netissä. Tämä tekninen muutos aiheutti sen että lipuista tuli yhä kovempi kilpailu. Lippuja alettiin myydä ennätyksellisen paljon ja ennätyksellisen nopeasti jopa vuosi ennen varsinaista konserttia. Michael Jackson myi Olympiastadionin loppuun pikavauhtia ja siksi hänelle buukattiin perään toinen Olympiastadion -konsertti. Sitä ei muistaakseni myyty loppuun, mutta aika täyteen Stadion tuli toisenakin iltana. 1990-luvulla kotimaisten artistien suosio ei vielä riittänyt siihen ,että olisi kannattanut buukata Olympiastadion. Ainoa poikkeus tästä taitaa olla Mestarit Areenalla -kokoonpano eli Hector, Kirka, Pepe Willberg ja Pave Maijanen , jotka konsertoivat Olympiastadionilla elokuussa 1999.
2000-luvulla tilanne kuitenkin muuttui. Koronan aiheuttamista viivästyksistä johtuen kesälle 2022 on kasaantunut useammankin kotimaisen artistin Stadion-konsertti. Saa nähdä miten moni näistä toteutuu edes kesällä 2022 ja tuleeko kaikkiin näihin keikkoihin riittävä määrä maksavia asiakkaita kuluja kattamaan. Cheek pääsi kuin koira veräjästä, sillä hän realisoi suosionsa hyvissä ajoin ennen Koronaa eli jo vuonna 2014. Erään arvion mukaan Cheekin stadionkonsertti oheismyynteineen tuotti hänelle noin 10 miljoonaa euroa! Niinpä ei ole ihme että hän aika pian keikan jälkeen laittoi pillit pussiin ja hautasi Cheekin ja ryhtyi kiinteistösijoittajaksi. Näitä lottovoittoja odottavat nyt myös ne useat kotimaiset artistit, joiden on tarkoitus esiintyä Olympiastadionilla kesällä 2022. En luettele heidän nimiään tässä koska ennen kesää moni asia voi vielä muuttua. Sanon vain: onnea yritykseen ja pitäkää lippu korkealla!
Peter Hammillin johtama VDGG -yhtye teki 1970-luvulla hienoja albumeja!
Milloin tietää onko albumi huono, keskinkertainen, hyvä vai peräti erinomainen? Yleensä sen tietää jo ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen, mutta tavallaan tämä on ansa johon moni lankeaa. 50 vuoden kuuntelukokemuksella voin todeta että ensivaikutelma voi olla väärä. Niinpä pyrin kuuntelemaan kaikki hankkimani levyt vähintään 3 kertaa. Joskus käy jopa niin että useammalla kuuntelukerralla albumi alkaa kuulostaa huonommalta kuin 1. kuuntelukerralla. Sitten on myös päinvastaisia tapauksia. 1. kuuntelukerta ei säväytä lainkaan, mutta 2. ja 3.kuuntelukerralla levystä alkaa pitää yhä enemmän. On jopa ollut kertoja jolloin albumi saa siivet vasta 3.kuuntelukerran jälkeen. Ongelma tässä on se, että usein huonot tai keskinkertaiset levyt laitan syrjään 3.kuuntelukerran jälkeen ja palaan niiden pariin vasta vuosien tai jopa vuosikymmenien jälkeen. Yritän kuitenkin palata kaikkiin hankkimiini levyihin jossain vaiheessa muutoinhan levyn hankinnassa ei olisi ollut mitään järkeä. Joskus sitten näillä paluukierroksilla saattaa yllättyä iloisesti. Häkellyttävin tapaus, johon olen viime vuosina törmännyt koskee Van Der Graaf Generatoria, jonka 1970-luvun viinyylilevyistä valtaosan hankin jo 1980-luvulla. Silloin ne jäivät minulla aika vähäiselle kuuntelulle ja kun bändi ei keikkaillut Suomessa ei syntynyt myöskään sellaista akuuttia tarvetta ottaa levyjä uuteen kuunteluun. Kun lopulta bändin ensimmäinen Suomen konsertti toteutui lokakuussa 2021 otin nämä varhaiset VDGG -albumit uudestaan tehokuunteluun ja nyt, 2020 -luvun korvin kuunneltuna, ne kuulostivat aivan järkyttävän hienoilta!
Ennen vanhaan nuoret miehet vain kokoontuivat kellariin soittamaan ja siitä syntyi bändi. Nykyään tilanne on toinen eli ”ammattiapua” ja jopa ”oppikirjoja” aiheesta löytyy ihan suomenkielelläkin!
Kansainvälisestikin on kirjoitettu jo pitkään siitä, että Rock on kuolemassa pois. Sen sijaan paljon vähemmän on kirjoitettu siitä, että ylipäätään myös bänditoiminta on tavallaan hätää kärsimässä. Enkä nyt puhu Koronan aiheuttamassta keikkakadosta, vaan pidemmän linjan kehityksestä ja ilmiöstä josta Oskari Onninen kirjoitti aivan hiljattain pitkän ja hyvän artikkelin, joka julkaistiin mm. Satakunnan Kansassa (29.4.2021). Tässä kaksisivuisessa artikkelissa Onninen tarkastelee ilmiön kehitystä kylläkin ensi sijaisesti vain Suomessa ja pelkästään myyntitilastojen valossa. Suomen 2010-luvun myyntitilastot, joissa nykyään huomioidaan kattavasti myös verkkokuuntelu, osoittavat selvästi kaksi ilmiötä: bändijulkaisujen määrä TOP100 -listalla on vähentynyt 2010-luvulla ja uusien bändien osuus myynnistä on pysynyt tasaisen pienenä. Voimakkaimmin ovat 2010-luvulla kasvaneet Fiitit (tarkoittaa äänitettä jonka bändi tai artisti on tehnyt vierailevan tähden kanssa).
Todellisuudessa myyntitilastojen tarkastelu ei kuitenkaan kerro siitä mikä on tilanne kellaribändien suhteen. Onko niitä nykyään vähemmän, saman verran tai enemmän kuin aikaisemmin? Onnisella on epäsuora vastaus tähänkin kysymykseen. Hän on haastatellut mm. Johanna -kustannusyhtiön Minna Koivistoa , joka toteaa tilanteesta näin: “Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi signata bändejä, vaan siitä ettei niitä yksinkertaisesti ole” . Tämä on yllättävä lausunto, sillä tähän saakka minäkin olin ajatellut, etteivät levy-yhtiöt mielellään enää kiinnitä bändejä, vaan mieluummin yksittäisiä artisteja. Koiviston mukaan näin ei siis ole ja jos tämä on totta viittaa se siihen, että myös bändiäänitteiden tarjonta olisi vähentynyt mikä puolestaan viittaa siihen että ylipäätään uusia bändejä olisi Suomessa entistä vähemmän. Tämä tosin on ns. epäsuoraa päättelyä, jonka todistusvoima ei välttämättä ole kovin hyvä.
Itse haluan tarkastella kehitystä vähän kansainvälisemmin. Eurooppalaisia nettiradiota kuuntelemalla minulle on tullut sellainen tuntuma että ainakin Keski-Euroopassa rock ja proge elävät ja voivat hyvin, tosin nykyään ehkä enemmän marginaalissa kuin vaikkapa 1960- ja 1970-luvuilla. Nettiradioista bongaamani minulle ja varmaan lähes kaikille suomalaisille tuntemattomat bändit ovat sellaisia, joilla ei yleensä ole sopimusta minkään levy-yhtiön kanssa, vaan he julkaisevat musiikiaan digitaalisena useilla eri sosiaalisen median alustoilla.
Missä bänditoiminta siis enää kukoistaa kellarien lisäksi? No, tietenkin keikkalavoilla! Viimeistään Korona-aika on todistanut miten tärkeitä fyysiset live-keikat ovat. Ei tietokoneen ruudulta kuunneltu striimikeikka vastaa sitä minkä kokee aidossa keikkaympäristössä. Lisäksi yksittäiset artistitkin tarvitsevat ympärilleen sen bändin kun tulevat festarilavalle tuhatpäisen yleisön eteen.
Kysymykseeni bändien tulevaisuudesta vastaan siis, että kyllä bändejä tarvitaan tulevaisuudessakin, erityisesti keikkaympäristössä. Valitettavasti vain bändien 1970-luvun listadominanssi lienee taaksejäänyttä aikaa, sillä yksittäinen artisti joka tuottajan ja koneiden kanssa väsää studiossa tarttuvan räp- tai pop-biisin menee jatkossakin listojen kärkeen ja pysyy siellä, koska ei suurta yleisöä koti- tai matkakuuntelussa kiinnosta kenen toimesta ja miten ja millä vehkeillä ne biisin taustat on tehty. Pääasia on se artistin laulu ja että biisi on “tarttuva”.
Neil Young lauloi legendaarisella Rust Never Sleeps -albumillaan “rock’n’roll will never die”. Tästä ottaisin käyttöön linen “progressive rock will never die”, sillä 1970-luvun lopussa monet uskoivat että proge ihan oikeasti kuolee pois. Valtaosa proge-bändeistä joutui lopettamaan toimintansa koska ei ollut enää keikkoja eivätkä levyt myyneet entiseen tapaan. Tilanne oli silloin jopa pahempi kuin nyt Korona-aikana kun keikat ylipäätään ovat kiellettyjä.
Uutiset progen kuolemasta olivat kuitenkin 1980-luvulla ennenaikaisia, sillä 1990-luvulla Internet ja nostalgiabuumi muuttivat tilanteen perusteellisesti. Vanhoilta proge-bändeiltä ilmestyi toinen toistaan hienompia bokseja ja tämä innosti nuoria ympäri Eurooppaa perustamaan uusia proge-bändejä ja lisäksi monet jo toimintansa lopettaneet bändit jatkoivat siitä mihin olivat jääneet. Kirsikkana kakun päällä olivat 2000-luvulla aloittaneet Internet -radioasemat, jotka keskittyivät soittamaan pelkästään progea.
Vuonna 2021 tilanne on se, että proge-musiikki ei enää juhli listakärjessä eivätkä isot levy-yhtiöt ole kiinnostuneita proge-musiikista, mutta uudet bändit pääsevät kuitenkin nettiradioon ja he voivat mainostaa omakustanteitaan useilla sosiaalisen median alustoilla. Lisäksi on perustettu ilahduttavan paljon uusia, pieniä levy-yhtiöitä, jotka julkaisevat ennakkoluulottomasti myös uusien proge-bändien musiikkia.
Olen kuunnellut enimmäkseen erästä ranskalaista ja hollantilaista nettiradiokanavaa, joista olen laittanut tänne tietoja jo aikaisemminkin. Niiden kautta olen löytänyt useita kymmeniä hienoja proge-bändejä, joista kukaan ei tiedä mitään Suomessa ja jotka eivät ole päässeet levyttämään, eivät ainakaan millekään suurelle levy-yhtiölle.
Proge siis elää voi hyvin ainakin Euroopassa. Tuleeko progesta joskus taas yhtä suosittua kuin se oli 1970-luvun alkupuolella? En usko, mutta tärkeintä on että genre säilyy elossa ja kaiken edellä mainitun perusteella uskon, että progella on ainakin Euroopassa ruusuinen tulevaisuus, siis muusikoille, jotka eivät pidä päätavoitteenaan sitä että heistä tulisi miljonäärejä.
WINTERLUDE FINLAND 