04  BILL BRUFORD (s. 1949 )

71-vuotias Bill Bruford on yksi maailman kuuluisimmista rock-rumpaleista. Hänellä on myös siitä harvinainen rock-muusikko että hän on malttanut jäädä eläkkeelle ennen “maaliviivaa”. Bruford lopetti rumpalin hommat jo vuonna 2009, olleessaan vasta 60-vuotias, vetreä mies.  Hän on kuitenkin jatkanut musiikin parissa levymogulina, tuottajana sekä opiskellut siinä sivussa itsensä musiikkitieteen tohtoriksi.

42-vuotisen rumpalinuransa aikana Bruford ehti soittaa monissa kokoonpanoissa. Näistä läheisin minulle on legendaarinen Yes-yhtye, jonka viidellä ensimmäisellä studioalbumilla kuullaan Brufordin svengaavaa rumpalointia.  Yesistä Bruford siirtyi toiseen, lähes yhtä legendaariseen proge -bändiin eli King Crimsoniin. 1970-luvulla Bruford oli mukana myös muutamalla Genesis -albumilla. 1970-luvun loppupuolelta 1980-luvun jälkipuoliskolle Bruford johti kahta omaa bändiä ja esiintyi lukuisten muiden artistien levyillä. 1990-luvulla Bruford palasi hetkeksi Yesin riveihin ja sitten taas useammaksi vuodeksi uudelleen koottuun King Crimsoniin.

Vuosina 1964-66 BBC2 lähetti ohjelmasarjaa Jazz 625, jonka innostamana Bruford hankki jo nuorukaisena rummut. Niinpä hänen urastaan lopulta tuli täysi ympyrä. Vaelleltuaan kymmeniä vuosia rockin ja progen oudoissa maailmoissa palasi Bruford 2000-luvulla alkuperäisen jazzin ja häntä nuorena innostaneiden amerikkalaismuusikkojen pariin. Tällä kertaa tarinalla on siis onnellinen loppu. Brufordin eläke on turvattu, sillä hän saa edelleen vuosittain huomattavia tekijänoikeusmaksuja Yesin alkuaikojen levytyksistä, joiden loistokkuus ei ole yhtään himmentynyt vuosikymmenien saatossa. Päinvastoin: nykyään alkuaikojen Yes ja siinä rumpuja soittanut Bruford kuulostavat aina vaan paremmilta.             

Harri Huhtanen 2020

03 KEITH MOON (1946-1978)

Keith Moon eli lyhyen, räiskyvän rocktähden elämän. Hän kuoli jo 32-vuotiaana ja samalla legendaarinen The Who menetti kaikkien aikojen parhaan rumpalinsa. Bändi jatkaa edelleen toimintaansa, mutta ei ole päässyt enää samaan kuin Moonin ollessa mukana.

Nuorempana Moon ihaili monia rumpaleita ja imi itseensä vaikutteita amerikkalaisesta jazz-, rhythm & blues- ja surf -musiikista. Erityisesti hän ihaili legendaarista Gene Krupaa. Vuodesta 1962 hän pyrki eroon päivätyöstään ja halusi ryhtyä kokopäiväseksi ammattimuusikoksi. Tilaisuus tähän tarjoutui 1964 kun The Who etsi uutta rumpalia. Jo ensimmäisellä koekeikalla Moon teki lähtemättömän vaikutuksen The Who -miehiin, sillä Moon soitti niin raivoisasti että rumpukalvot ja bassopedaali hajosivat. Itse hän ajateli, että ei siksi saisi pestiä, mutta toisin kävi, sillä Roger Daltrey ja Pete Townshend ihastuivat Moonin räjähtävään ja sekopäiseen tyyliin ja se tuntui myös vetoavan yleisöön, sillä aina kun Moon oli lauteilla oli konsertissa aitoa vaaran tuntua, kuten rokissa kuuluukin olla. Bändissä oli nyt neljä suurta egoa ja siitä seurasi jatkuvia riitoja, mutta toisaalta myös jännittävää musiikkia ja hienoja keikkoja. Basisti John [Entwistle] koki erityisen ärsyttäväksi Moonin tavan muutella rytmiä täysin yllättävästi. John olisi halunnut että rumpalin soitto olisi ollut paremmin ennakoitavaa.  Mutta tämä ei sopinut Moonille, joka soitti keikoilla kuin raivotautinen “hevonen”.  Hän oli villi ja vapaa ja kun katsoo sen ajan keikkatallenteita huomaa että se ei ollut pelkkää sekoilua, vaan improvisoinnista huolimatta Moonin rytmitaju oli pettämätön ja häntä on hieno katsoa ja kuunnella. 

Valitettavasti The Who oli yleensä keikoilla parempi kuin levyillä. Siksi Moonin hienoimmat suoritukset jäivät yleensä keikkalavoille. Mutta joskus hän onnistui studiossakin. Tästä esimerkkinä on mm. Who’s Next albumi. Vaikka Moon oli huippurumpali ja luonteeltaan kiivas, niin hän oli siinä suhteessa ajan hengen vastainen, että hän inhosi rumpusooloja eikä niitä siksi Whon konserteissa kuultu. Kerran bändikaverit jekuttivat häntä lopettamalla soiton kesken kappaleen, jolloin Moonin olisi ollut pakko soittaa rumpusoolo, mutta tästäkin hän kiivastui ja huusi muille: “rumpusoolot ovat tylsiä!” Townsend ja Moon alkoivat yhdessä harjoittaa keikoillaan auto-destructive art -suuntauksen mukaista “taidetta”, jossa esityksen päätteeksi hajotettiin sekä kitara että rumpusetti.

Vanha klisee rocktähdistä jotka heittelevät televisioita hotellihuoneen ikkunasta pihalle perustuu todellisiin tapahtumiin. Tradition “isä” on Keith Moon, joka alkoi jo vuonna 1966 heitellä TV:eitä, huonekaluja ja kaikkea mitä käteen sattui ulos hotellihuoneen ikkunasta. Tämä tuli bändille kalliiksi, mutta toisaalta isot lehtiotsikot toivat konsertteihin lisää uteliaita ihmisiä katsomaan minkälainen se sekopää Moon oikein oli.   

Konsertit 1975-76 ovat ehkä parhaita mitä Who teki ja kummallista tämä on siksi että Moon oli siihen aikaan huonossa kunnossa ja joutui useamman kerran sairaalahoitoon noiden keikkojen aikana.  1976 Who jäi keikkatauolle ja Moon muutti Lontooseen. Bändi oli vaatinut Moonia raitistumaan tai muuten hän saisi potkut bändistä. Moon yritti ja sai eräältä lääkäriltä vieroitusoireiden varalle clomethiazolea. Tämä oli kuitenkin virhe, sillä kun hänelle 7.syyskuuta 1978 tuli riitaa silloisen tyttöystävänsä kanssa päätti Moon ottaa kerralla 32 tablettia ja tämä keskushermostoon voimakkaasti vaikuttavan lääkkeen yliannos tappoi hänet. 

Maailma menetti omaperäisen ja hienon rumpalin, jonka luonne ja persoona oli kuitenkin alusta saakka sellainen, että tällainen kohtalo hänelle oli ennustettavissakin.  Onneksi muutamista 1960- ja 1970-luvun Who -konserteista on säilynyt videotallenteita, joita katsomalla voi palauttaa mieleen miten ainutlaatuinen rumpali Keith Moon oli aikanaan.

Harri Huhtanen 2020