STRIIMAUSLAITTEET

Sikäli olen vanhan liiton miehiä, että arvostan analogisia laitteita sekä vanhaa kunnon 2-kanavan stereosysteemiä.  Nykyään suuri yleisö kuuntelee kuitenkin paljon musiikkia puhelimella ja pienillä tietokonekaiuttimilla. Olen samaa mieltä kuin Neil Young, että musiikin laatua ajatellen tämä ilmiö on äänentoistollisesti askel taaksepäin. Siksi päinvastoin kuin kaverini en ole hankkinut itselleni mitään striimauspalveluita, koska mitä hyötyä niistä olisi kun musiikkia pitäisi kuunnella huonolaatuisilla pikkukaiuttimilla.

Mutta nyt “Joulupukki” sai mieleni muuttumaan, sillä eilen avasin ison lahjapaketin, jossa oli Bluesound Node2i  ja mukana oli jopa “aitopaperinen” käyttöohje. Tilasin heti itselleni netistä HIFI TIDAL– palvelun, koska lukemani perusteella he käyttävät Neil Youngin tavoin parhaita lähdenauhoja striimaukseen eli musiikki välitetään pakkaamattomana (lossless). Seuraavaksi kaivoin varastostani kunnolliset (Monster) välipiuhat ja kytkin laitteen stereoihin vapaana olleeseen Tuner-kytkentään.  Esittäjät ja Kappaleet valitaan puhelimella ja nettiyhteys tulee langattomasti kotireitittimestä.

Jännitys oli suuri kun latasin ensimmäisenä soimaan Pentanglen Let No Man Steal Your Thymen MASTER -version. Tällä kappaleella on helppo testata laitteiden äänentoistokykyä, koska kyseinen äänite on tehty aikanaan huippu hyvin. Siinä on erittäin korkeita ja erittäin matalia taajuuksia, soittimien separaatio on erinomainen ja äänitteen preesens-vaikutelma on huippuluokkaa.    

Ja katso!  Kappale toistui B&W 801 studiokaiuttimillani todella hienosti! Vähintään CD-tasoisesti ellei jopa yli sen. Sitten kuuntelin useita muitakin artisteja ja kyllä Tidalin arkistoon oli valittu mainosten mukaisesti huippuhyviä / parhaita versioita noista minulle niin tutuista levytyksistä.

Koska Node2i on pelkkä soitin, joka käyttää BlueOs-järjestelmää voi sen välityksellä soittaa muistakin lähteistä kuin Tidal-palvelusta. Voi soittaa satoja nettiradioasemia, Spotifyä, Neil Youngin hehkuttamaa Archives -äänitepalvelua jne.

Alla olevien linkkien avulla voitte halutessanne tutustua tarkemmin tähän hienoon laitteeseen sekä  edellä manittuun Tidal-striimauspalveluun.  

NODE 2i

https://tidal.com/

Ja täällä on vertailtu sitä miten Spotify ja Tidal eroavat toisistaan:

Tidal vs Spotify: Which one is the better option for you?

Harri Huhtanen 2020

James Joyce ja Kate Bush

Irlantilainen James Joyce (1882-1941) on yksi 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista. Hän julkaisi pääteoksensa Odysseus vuonna 1922. Alkuteoksen laajuus kokonaisuudessan on 264 834 sanaa, ja se on kielellinen ”ilotulitus”, sillä siinä on käytetty peräti 30 000:ta eri sanaa. Teoksen ensimmäinen suomennos on Pentti Saarikosken (1937-83) käsialaa, 2000-luvulla teoksen on suomentanut hiljattain edesmennyt Leevi Lehto (1951-2019).

James Joyce kuoli Sveitsissä 37 vuotta ennen kuin Kate Bushista tuli kuuluisa. Vuonna 1989 heidän tiensä kuitenkin kohtasivat merkillisellä tavalla. Odysseuksen huipentuma on Molly Bloomin pitkä monologi teoksen lopussa. Kate olisi halunnut lainata osia siitä uudelle levylleen, mutta Joycen perikunta kieltäytyi tästä. Olen aivan varma että jos James olisi elänyt niin hän ei olisi kieltäytynyt. Taitelijoilla on kuitenkin se etu, että fiktiivisissä tarinoissa saman tarinan voi kertoa yhä uudelleen kunhan se ei ole ihan sama, vaan ikään kuin ”uusi” tarina. Niinpä Kate otti kuin ottikin levylleen pätkän Molly Bloomin kuuluisasta monologista, mutta muutti sanoitusta sen verran, ettei perikunta voinut häntä haastaa oikeuteen. Kate myös julkaisi kappaleesta hienon videon, jonka laitan nyt tänne Joulun kunniaksi:

Kate Bush: The Sensual World 1989

Harri Huhtanen 2020

Zombies: tarinan loppu olikin uusi alku! – osa 2

Zombies äänitti parhaan studioalbuminsa loppukesällä 1967. He pääsivät levyttämään Lontoon legendaarisille Abbey Road -studioille heti Beatlesien ja Pink Floydin jälkeen. Odessey And Oracle (1968) oli vasta bändin toinen studioalbumi, mutta siitä tuli hieno!  Tämä kakkosalbumi julkaistiin keväällä 1968, mutta se oli jo ”postuumi”, sillä jo loppuvuodesta 1967 bändi oli turhautunut huonoon keikka- ja singlemyyntiin. Bändin johtajasta Rod Argentista tuntui että bändi polki paikallaan ja osittain siksi tehtiin hätiköity päätös bändin lopettamisesta loppuvuonna 1967. Argent suunnitteli uutta bändiä Zombiesien toisen biisinikkarin Whiten kanssa. He sävelsivätkin uusia biisejä ilmeisesti jo alkuvuodesta 1968. Argent oli haastattelussa vakuuttanut ettei Zombies enää palaa, mutta kun sitten levy-yhtiö CBS  lähestyi heitä ja toivoi vielä yhtä studioalbumia, niin miehet päättivät kokeilla vielä kerran mitä saisivat aikaan. Joulukuussa 1968 äänitettiin Lontoon Morgan -studioilla kourallinen uusia kappaleita sekä saman verran uusia versioita vuosien 1965-66 jo julkaistuista Zombies kappaleista. Uusi albumi oli tarkoitus julkaista vuonna 1969, mutta kun siltä poimitut singlet Imagine The Swan ja If It Don’t Work Out eivät menestyneet, peruutti CBS albumin julkaisun. Zombiesien kolmas studioalbumi jäi sitten vuosikymmeniksi hyllylle, mutta bootleggarit, jotka aina löytävät keinoja saada käsiinsä julkaisematonta materiaalia pitivät kolmatta levyä laihoina Zombies -vuosina ”hengissä”.  Vasta vuonna 2000 Japanissa Zombiesien vuonna 1968 äänitetystä kolmosalbumista ilmestyi virallinen versio, jonka nimeksi tuli R.I.P. Ei se ollut yhtä hyvä kuin kakkosalbumi Odessey mutta muutamissa kappaleissa oli kieltämättä sellaista Zombies- ”magiaa”, jonka vuoksi bändiä arvostan.

Albumin paras kappale on singlenäkin julkaistu Imagine The Swan, jonka säveltäjiksi on merkitty Argent sekä White.  Koska kappale ei menestynyt singlenä, ei siitä ole kirjoitettu oikeastaan missään. Jos se olisi menestynyt, kuten sen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt menestyä, olisivat kriitikot varmaan kiinnittäneet huomionsa siihen että tässä sävellyksessä on lainattu erästä kaikkien aikojen parasta ”biisinikkaria” eli 1700-luvulla elänyttä saksalaista Bachia. En osaa suoraan sanoa mistä Bachin teoksesta lainaus kappaleen alussa on peräisin, mutta yleensä kun pidän jostain valtavasti ilmenee myöhemmin että kappaleessa on (osittain) käytetty Bachin teemoja. Niinhän voi aivan hyvin tehdä, koska Bachin perikunnalla ei ole enää oikeuksia hänen sävellyksiinsä. Bachin lainaaminen melodioissa antaa kappaleille ajattomuutta ja syvyyttä jota yleensä tavallisessa pop-kappaleessa ei ole.             

Harri Huhtanen 2020

GENTLE GIANT: Unburied Treasure 30CD (2019) ! – osa 7

In A Glass House (1973)

1970-luvulla rockkulttuurin tahti oli erittäin kova. Pinnalle pyrkivä bändi ei voinut jäädä murehtimaan poislähteneen jäsenen aiheuttamaa aukkoa. 1960-luvulla tosin bändit helposti tekivät lopetuspäätöksen tällaisessa tilanteessa jopa 2-3 albumin jälkeen, mutta 1970-luvulla alettiin ymmärtää että bändi oli myös brändi eli jos lopetti ja muutti bändin nimen ei alkuperäinen faniporukka välttämättä enää seurannut perässä. Philin  lopettamispäätös oli tullut vähän puskista eli bändi ei ollut siihen täysin varautunut. Ray Shulman  kommentoi vuoden 1973 uutta tilannetta näin:

”Philin lähdettyä menetimme sanoittajan, laulajan ja puhallinsoittimien taitajan, mutta meillä oli edelleen kaksi pääsäveltäjää sekä viisi erinomaista muusikkoa messissä. Niinpä uuteen tilanteeseen sopeutuminen ei ollutkaan niin vaikeaa kuin oletimme, vaan oikeastaan muutos olikin helpotus”.

Bändi ryhtyi jo heinäkuussa 1973 äänittämään viidettä albumiaan In A Glass House . Se oli bändin ensimmäinen albumi, jossa Phil Shulman ei enää ollut mukana. Albumi äänitettiin vain kuusi kuukautta sen jälkeen kun Phil oli ilmoittanut erostaan. Nykyään ajattelisi helposti, ettei sellainen levy voi onnistua. Mutta toisinpa kävi. Gentle Giantin viides studioalbumi on erinomainen. Derek Shulman kommentoi levyn valmistelua seuraavasti: ”                 

”Levy tehtiin hyvin nopeasti. Luulenpa, että äänityksiin, tuotantoon ja masterointiin kului vain 12 päivää…muistan miten vihasin levyä sitä tehdessämme, mutta pidän siitä nykyään. Se ikään kuin osoitti meille mihin suuntaan olimme menossa.”  

Bändillä oli siis luovuus ja taiteellinen puoli hallussa, mutta bisneksissä oli ongelmia. Amerikkalainen jättiyhtiö Columbia ilmoitti yllättäen  etteivät he voi julkaista uutta albumia USA:ssa, koska se on liian epäkaupallinen. Lisäksi bändin sopimus Vertigon kanssa Englannissa oli menossa katkolle. Ymmärrettävästi bändin jäsenet eivät voineet täysin rinnoin luottaa tulevaisuuteensa, vaikka heidän musiikkinsa ja luovuuttensa ei ollutkaan kärsinyt Philin lähdöstä.

Harri Huhtanen 2020                            

GENTLE GIANT: Unburied Treasure 30CD (2019) ! – osa 6

                                                                                                       Kuvassa Phil on toinen vasemmalta.

Phil (synt. 1937) on vanhin Shulmanin veljeksistä. Shulmanin kolme veljestä olivat soittaneet ja tehneet musiikkia yhdessä 1960-luvulta lähtien.  Nuoremmat veljekset Ray ja Derek  tulivat kohtuullisen hyvin toimeen keskenään, mutta konflikteja syntyi Philin kanssa, vaikka hän oli erittäin keskeinen ja tärkeä jäsen bändissä.  Phil oli taiteellisesti erittäin tinkimätön, Ray ja Derek sen sijaan olivat ehkä enemmän bisnes-henkisiä mikä heidän näkökulmastaan tarkoitti sitä että taiteellisuudesta oli syytä tinkiä, jos aikoi menestyä myös taloudellisesti. Tämä aiheutti närää veljesten välille. Sitten syksyllä 1972 tuli vielä epäonninen syyskiertue Black Sabbathin kanssa. Black Sabbath -fanit kun eivät diganneet ollenkaan Gentle Giant -tyyppistä koukeroista musiikkia, vaan buuasivat bändille. Lisäksi Phil kärsi siitä ettei voinut olla riittävästi perheensä, erityisesti lastensa parissa. Niinpä hän 4.tammikuuta 1973, kesken Euroopan kiertueen, ilmoitti eroavansa bändistä. Vaikka riitoja oli ollut jo aikaisemminkin oli Philin lähtö todella kova isku bändille. Ray  ja Derek olivat sitä mieltä että jos eroaa kaksi vuotta oman musiikkillisen ”manifestinsa” (1971) jälkeen bändistä, niin on pettänyt bändinsä ja jättänyt sen pulaan. Lopputuloksena oli todella pitkään kestänyt välirikko veljesten kesken. Ilmeisesti nykyään riidat on sovittu, mutta välirikko kesti vuosikymmeniä, vaikka Gentle Giant pystyikin jatkamaan yllättävän hyvin ilman Philiä. Vuosi 1973 on kuitenkin selvä taitekohta bändin lyhyeksi jääneen uran aikana, sillä Octobus (1972) -albumilla Phil oli vielä mukana, mutta ei sen jälkeen. Niinpä neljännen albumin jälkeen bändin musiikki muuttui, mutta aluksi ei kuitenkaan liikaa eli alkuperäiset Gentle Giant -fanit eivät heti hylänneet bändiä.                 

Harri Huhtanen 2020                            

Bob Dylan: Rough And Rowdy Ways (2020) – osa 3

Olen tarkoituksellisesti pitänyt taukoa RARW:n kuuntelusta yli 3 kuukautta. Olen kuunnellut kymmeniä muita artisteja tässä välissä. Ja tänään sitten lopetin ”lakkoni” ja testasin miltä Dylanin uutuus kuulostaa kaiken tämän muun 100 päivän aikana kuuntelemani musiikin rinnalla. Ja tässähän kävi niin että Dylan veti taas pidemmän korren eli muiden tänään ja aikaisempina päivinä kuuntelemieni artistien levyt kuulostivat lopulta aika ”kevyiltä” RARW:n rinnalla.   

Luulisin että aika harva mieltää Dylania 2000-luvun artistiksi. Valtasosa ihmisistä ajattelee että hän on 1960- ja 1970-lukujen artisti. Ja kieltämättä varmaan noiden vuosikymmenien Dylan-levyjä on myyty enemmän kuin näitä uudempia.  Taitelijana Dylan ei kuitenkaan pysähtynyt 1960- tai 1970-luvuille. Minusta alkaa vuosi vuodelta yhä enemmän tuntua siltä että nämä myöhäiskauden eli 2000-luvun levyt sisältävät sellaista syvää viisautta jota ei ehkä ole aikaisemmilla levyillä ollut samassa määrin, vaikka  hienoja levyjä nekin ovat. 

Modern Times (2006) ja Tempest (2012) ja ovat ne levyt, joista olen ollut erittäin vaikuttunut ja nyt voin ilokseni lisätä tähän sarjaan tulevan klassikon Rough And Rowdy Ways (2020).   Uudella albumilla on monta hienoa kappaletta, mutta tällä hetkellä nostaisin avainkappaleeksi upean Key Westin joka saattaa olla koko tämän arvoituksellisen albumin avainlaulu.

Harri Huhtanen 2020

Kaunasin matka 10.-13.8.2019 -osa 3

Näiden neljän vanhan talon ikkunoihin on kuvattu 1600-luvun kedainilaisia.

Kedainiain matka 12.8.2019 – osa 1

Syväturismiksi nimitän sitä että käy paikoissa, joista muut eivät ole kiinnostuneita. Vaikka Liettuaan on saanut vapaasti matkustaa jo 30 vuoden ajan on suuri osa maan kaupunkeista jäänyt valtaosalle suomalaisista aika tuntemattomaksi. Monet toki jo tietävät pääkaupunki Vilnan ja ovat ehkä käyneetkin siellä. Lisäksi erityisesti turkulaisille on viime aikoina (siis tarkoitan nyt ennen tätä Korona-aikaa) tullut tutuksi Kaunas, koska Wizzairilla on suora lentoyhteys Turusta Kaunasiin. Muut Liettuan kaupungit ovatkin sitten jo huonommin tunnettuja. Kolmantena matkapäivänä valitsimme tutustumiskohteeksi noin 50 kilometrin päässä Kaunasista sijaitsevan pikkukaupungin nimeltä Kedainiai. Sinne kun on hyvä ja edullinen bussiyhteys ja matkakin kestää alle tunnin.

Syväturismiin kuuluu olennaisena osana myös virheiden teko.  Kun saavuimme puolenpäivän aikaan Kedainiain bussiasemalle teimme sen virheen että päätimme kävellä keskustaan. Käveleminen on erinomainen tapa tutustua uusiin kaupunkikohteisiin, mutta tällä kertaa olisi kyllä pitänyt ottaa taxi, sillä bussiasemalta oli yli 2 kilometrin matka keskustaan ja valitettavasti matkan varrella ei ollut mitään mielenkiintoista, lähinnä tietä reunustivat vain 1960- ja 1970-luvun tylsät neuvostoaikaiset betonikolossit sekä muutamat yhtä tylsän näköiset pientalot.

Onneksi vanha keskusta olikin sitten jo moniverroin mielenkiintoisempi. Kedainiai on tänä päivänäkin hyvin pieni kaupunki, asukkaita siellä on nykyäänkin vain vähän yli 20 000. Kaupunki on kuitenkin yksi maan vanhimpia, koska siitä löytyy maininta jo 1300-luvun kirjoituksissa ja kaupungin oikeudetkin Kedainiai sai jo 1500-luvulla.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on kedainiaijanus_radzivil.jpgKuvassa oikealla Prinssi Janusz Radziwiłł (1612-55) joka oli ehkä vaikutusvaltaisin hallitsija Radvilien satojen vuosien dynastiassa. 

Kedainiain historia on hyvin merkillinen. Perustamisestaan lähtien kaupungin tavallaan omisti yksi suku. Kyseessä oli Radvilien ylimyssuku, joka oli myös Liettuan suuriruhtinaskunnan johdossa pitkään. Tekstien mukaan Radvilit pitivät valtaa Kedainiaissa lähes 300 vuoden ajan. Suku omisti valtavasti maata ja linnoja muuallakin.

1600-luku oli Kedainiain suuruuden aikaa, sillä silloin sinne muutti skottiyhteisö. He rakensivat kaupungin täyteen sen ajan mittapuulla toinen toistaan komeampia matalia tiliirakennuksia, joista aika monet ovat kuin ihmeen kaupalla säilyneet meidän päiviimme saakka. Sotien tuhovimmalta Kedainiai onkin vuosisatojen saatossa säästynyt yllättävän hyvin.

Kaupungissa oli myös huomattavat juutalais- ja saksalaisyhteisöt. Kedainiain vauraus perustui Radvilien rikkauden lisäksi juuri näiden ulkomaalaisten kauppiasyhteisöjen toimintaan. Juutalaisten, Skottien ja Saksalaisten kaupankäynti toi kaupungille tai lähinnä Radvileille valtavat verotulot joiden turvin kaupunkiin voitiin rakentaa hienoja kirkkoja ja sen ajan mittapuulla ultramoderneja kivitaloja.         

Harri Huhtanen 2020      

PJ HARVEY -osa 3

PJ Harvey ja Nick Cave ovat taiteilijoina hengenheimolaisia.

PJ Harvey julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 1992. Uusin levy on vuonna 2016 ilmestynyt The Hope Six Demolition Project (THSDP) . Se on Harveyn parhaiten menestynyt levy. Se nousi Englannissa listaykköseksi ja sijoittui erittäin hyvin muissakin Euroopan maissa.   Koska upeassa Seinen konsertissa (2017) Harvey esitti nimenomaan THSDP-albumilta useita kappaleita päätin hankkia tuon levyn itselleni.  Eilen sitten kuuntelin levyn ensimmäisen kerran ja olin aika pettynyt , sillä kaikki se luonnollisuus, karisma ja fokus, joka oli läsnä Seinen konsertissa ei kunnolla välittynyt levyllä. Mikä ihme siinä on että joudun kerta toisensa jälkeen toteamaan että tuottajat ja äänitysinsinöörit, jotka operoivat 1960- ja 1970-luvuilla 2-, 4- ja 8-raitanauhureilla saivat tallennettua paljon paremmmin esityksiä kuin nykyiset digitaalituottajat joilla on käytössä 200-raitanauhurit ja kymmeniä mikrofoneja. Tämä vain todistaa jälleen kerran sitä että ihminen on se tärkein elementti taiteen luomisessa. Vaikka olisi miten hienot vempaimet käytössä, niin jos ei ole visiota ja ymmärrystä siitä, miten äänite pitäsi tehdä jotta se kuulostaa mahdollisimman hyvältä kotioloissa niin metsäänhän se sitten menee. THSDP on äänitteenä nimenomaa menetetty mahdollisuus. Seinen konsertti kun todistaa että valtaosa THSDP:n kappaleista on selvää hittiainesta, se ei vaan virallisella albumilla tule kunnolla esille. Jonkun lahjakkaamman tuottajan hyppysissä THSDP:stä olisi voinut tulla järisyttävä mestariteos, mutta toisin siis kävi ja virhettä ei enää voi korjata. Onneksi siis on tämä Rock En Seine -videotallenne, sillä siltä voi kuunnella miltä THSDP:n olisi pitänyt kuulostaa! En ala tässä eritellä mitä kaikkia virheitä THSDP:n tuotannossa on tehty, sillä se olisi liian masentavaa. Onneksi laulut elävät myös livenä ja silloin kuulee miten hienoja ne ovat!  Kunhan Koronasta päästään haluan ehdottomasti PJ Harveyn keikalle!                        

Harri Huhtanen 2020         

Fasaani, Helsinki

32  Fasaani, Helsinki secondhand oy

Korkeavuorenkatu 5, Helsinki
Puh. 09-2609970

Avoinna:  Ma – Pe 11-18 ja La 11-16

Tarkastuspäivämäärä  To 13.8.2020

Vuosi vuodelta tämä kadonneiden vinyylilevyjen metsästys vie minut yhä oudommille poluille! Korkeavuorenkadulla sijaitseva Fasaani keskittyy myynnissään ihan muihin asioihin kuin äänilevyihin. Jossain ilkeämielisessä kirjoituksessa sitä nimitettiin ”Korkeavuorenkadun roskikseksi”. En yhtään ihmettele tuota vitsiä, tavallaan ainakin levynkeräilijän näkökulmasta nimitys on osuva.  Mutta eihän Kolumbuskaan valtamerelle lähtiessään tietänyt minne lopulta päätyisi. Siksi minäkin ennakkoluulottomasti sukelsin tähän yli 1000 m2 kellariliikkeeseen. Sisäänkäynnin kohdalla oli lattialla rähjääntyneitä vinyylilevylaatikoita, joissa oli ehkä 500 levyä. Nopealla selailulla selvisi että niissä oli kuitenkin vain täysin arvotonta tavaraa, ei ainakaan mitään sellaista joka kiinnostaisi vakavahenkistä rockmusiikin ystävää.  Mutta sitten alkoi se ”Eldoradon” etsintä. Olin nimittäin jostain lukenut että liikkeessä kyllä olisi myös vinyylien ystävien soppi, josta voisi löytää jotain mielenkiintoista. Ihan helposti se ei löytynyt. Piti kävellä vähän labyrinttia muistuttavassa sokkeloisessa liikkeessä kymmenien kaappien, pöytien ja kotitaloustavarahyllyjen ohi, eniten siellä oli juomalaseja, niitä oli varmaan tuhansia kappaleita! Eli vanhojen juomalasien ja pikarien keräilijöille liikettä voi lämpimästi suositella!  Lopulta löysin liikkeen perältä sellaisen noin 15 m2 erillisen sopin, jossa oli sekä vinyylejä että CD:eitä arviolta yhteensä pari tuhatta. Siinäkin huoneessa vallitsi iloinen sekasorto. Kaikki oli hujan hajan ja huoneessa oli myös paljon muutakin rekvisiittaa.  Klassisen musiikin vinyylilevyjä siellä oli paljon ja erityisen halvalla siellä oli tarjolla klassisten tekijöiden hyväkuntoisia bokseja. En edes kehtaa sanoa, miten halpoja ne olivat, lähes ilmaisia. Vaikka minulla on Bachin Branderburgilais -konsertoista jo monta CD-versiota en voinut olla ostamatta tyylikästä Ullstein Musikin julkaisemaa 2LP:n boksia, niin hyvässä kunnossa se oli ja samoin LP:t näyttivät ihan priimoilta. Lähtökohtaisesti olen pyrkinyt välttämään klassisen musiikin vinyylilevyjä, koska klassisessa musiikissa naksunta tai rahina helposti pilaavat esityksen, rockissa tilanne on ihan toisenlainen. Klassisen musiikin boksit ovat kuitenkin jo esineinä kauniita ja niissä on yleensä hyvät esittelyvihkoset, joissa on paljon informaatiota. Näistä syistä ostin myös EMI:n vuonna 1964 julkaiseman Mozart -boksin, jossa oli 3LP:lle tallennettuna Taikahuilu. Sitten löytyi vielä kaksi yhtä komeaa ja edullista Vivaldi -boksia. Rocklevyjen ostalta tarjonta oli vaatimattomampaa ja hintojen vaihtelu hieman outoa. Jostain LP:eistä pyydettin vain 3-5 euroa, joistain peräti 50-100e. Nämä korkealle hinnoitellut levyt eivät minusta olleet niin harvinaisia tai kysyttyjä että niistä olisi kannattanut pyytää niin paljon. Vangelista siellä oli hyvin tarjolla, joten ostin sitä pari levyä ja lisäksi kokeeksi parin Suomessa täysin tuntemattomattoman amerikkalaisen  1960-luvun bändin levyjä, joita en aikaisemmin ollut nähnyt missään. Levyjä kertyi lopulta hämmentävän ja epätoivoisen alkuetsiskelyn jälkeen melkoinen pino ja… uskokaa tai älkää: sain koko paketin 66 eurolla!  Siis niin halvalla etten kehdannut tehdä normaalia alennustestiäni, koska hinnassa ei minusta ollut enää mitään mistä olisi syytä antaa alennusta!   

Pisteytys:        

Tuotevalikoima 0,75 (max 2)
Tuotteiden hinta‑laatusuhde 1,75 (max 2)
Tuotteiden asettelu ja liiketilan yleinen viihtyisyys / toimivuus 0,5 (max 1)
Henkilökunnan palveluasenne 0.25* (max 1)

*kyseessä on ”kylmäpiste” eli myyjiä levyosastolla ei ole ja siksi tästä osa-alueesta näin huonot pisteet

Kokonaispisteet: 3,25 / 5
Sanallinen arvio: TYYDYTTÄVÄ

Dylan myi kappaleidensa julkaisuoikeudet Universalille!

Korona-vuonna 2020 Dylan on ollut useita kertoja otsikoissa, vaikkei ole soittanut ainuttakaan keikkaa.  Uusin jymyuutinen alkoi levitä maailman medioissa eilen (7.12.20) kun tuli julkisuuteen Dylanin ja Universalin kauppa, jossa Dylanin koko tuotannon julkaisuoikeudet (publishing rights) siirtyivät 300 miljoonan dollarin hinnalla Dylanilta Universalille. Mediassa on tapana suoristaa mutkat, jotta saadaan näyttävämpiä otsikoita. Niinpä esimerkiksi Iltalehti otsikoi asian näin: “Bob Dylan myi kaikki kappaleensa – ostaja maksoi hurjan summan”.  Dylan itse ei ole suostunut kommentoimaan kauppaa, tarkkaa kauppasummaa ei myöskään ole paljastettu. Lehdistötiedotteissa mainittu 300 miljoonan dollarin maksu on pohjimmiltaan vain New York Times -lehden valistunut arvio kaupan loppusummasta.

Miksi asia ei olekaan ihan niin yksinkertainen kuin lehdet antavat ymmärtää?  Ensinnäkin Dylanin levytyssopimus Sonyn kanssa jatkuu vielä pitkään ja lukemani perusteella Sony hoitaa jatkossakin Dylanin levytuotannon jakelua ja julkaisuja USA:n ulkopuolella. Toinen asiaa mutkistava seikka on USA:n lainsäädäntö. Jos joku haluaa perehtyä aiheeseen vielä syvällisemmin kuin mitä tässä lyhyessä artikkelissa on esitetty niin voitte lukea täydentäviä tietoja täältä:

https://soundcharts.com/blog/how-the-music-publishing-works#mechanical-royalties

Periaatteessa taiteilija voisi myydä tuotantonsa KAIKKI oikeudet (copyright) ulkopuoliselle, mutta ilmeisesti näissä (salaisissa) sopimuksissa näin ei useinkaan tapahdu.   Koska minäkään en tiedä mitä Dylanin sopimuksessa lukee niin en voi väittää että alla oleva välttämättä kaikilta osin pätee Dylanin ja Universalin sopimukseen. Kirjoitan nyt vaan miten nämä asiat yleensä järjestetään.  

Tavallisesti tekijänoikeus (copyright) jakantuu kahteen osaan: 1. oikeuteen kappaleesta, joka sisältää yleensä oikeuden sävellykseen ja sanoitukseen ja 2. oikeuteen alkuperäiseen (master) äänitteeseen.

Niinpä jos joku äänittää Beatles -kappaleen saa hän ainoastaan oikeuden äänitteeseen, sen sijaan oikeus kappaleeseen on edelleen Lennon- McCartneyllä. Tämä kaksijakoinen tekijänoikeus aiheuttaa ja mahdollistaa julkaisuyhtiöiden (publishing companies) toiminnan. Julkaisuoikeuksien omistaja on oikeutettu saamaan maksun siitä että joku toinen kuin kappaleen tekijä on sen äänittänyt tai sitä esittänyt.

Amerikan lainsäädännön mukaan kun tekijänoikeus on syntynyt (kappaleen rekisteröinnillä tai muulla tavoin) saa tekijä seuraavat oikeudet: oikeuden monistaa ja jakaa teostaan, esittää tai esitellä teosta julkisesti ja tehdä alkuperäisestä teoksesta uusia johdannaisteoksia.  Ja käänteisesti: tekijällä on oikeus kieltää muita käyttämästä teostaan edellä mainituilla tavoilla. Jälleen tästä voidaan poiketa, jos toinen artisti / henkilö on hankkinut julkaisuyhtiöltä luvan teoksen käyttöön.

Julkaisuoikeudet voidaan jakaa kolmeen osaan (en tiedä onko näille tarkkoja suomennoksia olemassa, joten käytän tässä alkuperäisiä termejä):

1. Mechanical Royalties – tämä tarkoittaa hyvitysmaksuja, jotka kuuluu maksaa julkaisuyhtiölle, jos joku toinen levyttää ja/tai jakelee alkuperäistä tai siitä johdettua äänitettä, tämä kattaa siis myös striimauksen.

2. Esitysoikeudet – tämä koskee muiden oikeutta esittää tekijän musiikkia konsertissa

3. Synchronization License Fees – tämä koskee muiden oikeutta esittää tekijän musiikkia TV:ssä, radiossa, Internetissä jne.

Jos tekijä on kaupassa siirtänyt oikeutensa julkaisuyhtiölle, saa julkaisuyhtiö yleensä yllä manitut hyvitysmaksut, MUTTA…yleensä Amerikassa julkaisuyhtiö ei saa 100%:sti näitä tekijänoikeusmaksuja, vaan normaalisti julkaisuyhtiön osuus näistä maksuista on noin 50% ellei kauppasopimuksessa ole toisin sovittu. Toinen 50% on ns. kirjoittajan (writer) eli tekijän hyvitysmaksu.

Niinpä on mahdollista / todennäköistä että nyt kohutun ja osittain väärin otsikoidun kaupan jälkeenkin Dylan edelleen saa tekijänoikeusmaksuja eli tuon writer-osuuden niistä. Näin tarkastellen Dylan ei oliskaan luopunut kokonaan teostensa tuotoista, vaan ainoastaan siihen liityvästä hankalasta ja resursseja vaativasta valvontatyöstä. Onhan maailmalla tehty jo yli 6000 cover-levytystä Dylanin kappaleista, hänen musiikkiaan kuullaan jo yli 800 elokuvassa ja sadat radioasemat ympäri maailmaa soittavat päivittäin hänen musiikkiaan.  Jatkossa on siis Universalin päänvaivana valvoa tätä kaikkea ja huolehtia siitä että rojaltit maksetaan oikein ja ajallaan.

Harri Huhtanen 2020