Osa 4 -Modern Timesin teemat
Jo levyn nimi on symbolinen ja satiirinen: “Nykyaika” tähyää voimakkaasti menneisyyteen eli levy on musiikillisten lainojen aarreaitta.  Chaplinin saman nimisessä 1930-luvun elokuvassa kritisoitiin automatisaatiota, kylmää kapitalismia ja yksilön orjuuttamista   pääoman pelinappulaksi.  Se taas on nykyaikaa.  Chaplinin klassikko oli myös protesti uusille äänielokuville, ehkäpä Dylan puolestaan protestoi levyllään uutta, hengetöntä nuorisomusiikkia, jonka hän tuoreessa haastattelussa luokitteli “arvottomaksi”.   Chaplinin elokuva on myös voimakas julistus humanismin ja yksilöllisyyden puolesta. Dylanin levyltä tällaista julistusta on vaikeampi löytää, koska se ei ole suoraviivaisesti sanoituksissa, vaan pikemminkin musiikiin tunnelmassa.

Workingman’s Bluesilla Dylan etsii arkipäivän ilmiöistä elämän  merkitystä.  Koko laulu on pienen ihmisen ja pienten asioiden puolustuspuhe.

Myös levyn kansikuva on symbolinen: taxi kiitää yössä 1940-luvun New Yorkissa. Kuva on tärähtänyt, koska aikaa ja todellisuutta on vaikea vangita sellaisenaan, paraskin taideteos on vain varjokuva todellisuudesta. Toisaalta todellisuus sellaisenaan on periaatteessa hengetöntä, vasta taiteilija paljastaa sen syvemmän merkityssisällön.  Tämä paradoksi on Modern Timesin lähtökohta.  Elämä on vain ohikiitävä hetki, kuten New Yorkin yössä kiitävä taxi, mutta tapahtumien ketjun voi pysäyttää ja etsiä niiden syvempää merkitystä.

Ain’t Talkinilla Dylan kuitenkin myöntää, että taiteilijan työ jää aina kesken: “Ain’t talkin’, just walkin’ / Through the world mysterious and vague”.

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 2007

Osa 3b – Modern Timesin lyriikkalainat, kappaleet 6-10

6. Workingman’s Blues #2. Tämän kappaleen fraseerauksen Dylan on tiettävästi lainannut jazz-laulaja June Christy’s vuoden 1946 laulusta June’s Blues, jossa on säe ”Meet me in the bottom, bring me my boots and shoes”. Sama säe esiintyy myös muodossa ”Meet me in the bottom, bring me my running shoes” Willie Dixonin laulussa Down in the Bottom, jonka levytti  Howlin’ Wolf. Myös Big Joe Williams’in laulussa Meet Me Around the Corner  esiintyy samankaltainen säe. Kappaleen yhtymäkohtia on havaittu myös  Allen Brothersin 1930 levyttämässä laulussa a New Salty Dog Blues.
7. Beyond the Horizon perustuu lauluun ”Red Sails in the Sunset,” jonka ovat kirjoittaneet Jimmy Kennedy ja Hugh Williams vuonna 1935. Lisäksi kappaleen otsikko on lainaus Eugene G. O. Neillin samannimisestä näytelmästä.
8. Nettie Mooren nimi ja osa kertosäkeestä on peräisin Marshall Pike and James Lord Pierpontin vuoden 1857 sävellyksestä Gentle Nettie Moore. Tämän version lyriikan on aikanaan julkaissut Thomas G. Doyle. Muilta osin Dylanin Nettie Mooren melodia ja säkeet ovat ilmeisesti originelleja.
9. The Levee’s Gonna Break perustuu lähes kokonaan Kansas Joe & Memphis Minnien lauluun When the Levee Breaks vuodelta 1929.
10. Ain’t Talkin’ in kertosäe on ilmeisesti peräisin The Stanley Brothers kappaleesta Highway of Regret. Kappaleesta on löydetty yhtymäkohtia moniin kansansävelmiin, kuten As I Roved Out, Old Johnny Booker, Ease That Trouble In The Mind, Poor Old Man, Old Dan Tucker sekä Do, Mr. Boker. Alunperin laulu on tiettävästi ollut perinteinen Sea Shanty eli traditionaalinen merimieslaulu, joka on syntynyt jo varhaisten purjelaivojen aikakaudelta.

Lopuksi mainittakoon vielä 1800-luvulla vaikuttanut amerikkalainen runoilija Henri Timrod, jonka säkeitä Dylan on sirotellut pitkin levyä.  Tiedetään, että joitain vuosia sitten Dylan luki ahkerasti Amerikan sisällissodan aikaista kirjallisuutta.

Lokakuussa 2006 The Nelson Mail lehdessä oli Uusi-Seelantilaisen runoilijan  Cliff Fellin artikkeli, jossa hän tarkasteli Modern Timesin ja roomalaisen, 2000 vuotta sitten eläneen runoilijan,  Ovidiuksen. säkeistöjen samankaltaisuuksia.

(jatkuu…)

Harri Huhtanen  2007 ja 2017           

 

Osa 3 – Modern Timesin lyriikkalainat, kappaleet 1-5
Shakespeare lainaili ja jopa kopioi näytelmissään monasti vanhoja teemoja. Vaikka Modern Times pohjaa vahvasti 1800- ja 1900- musiikkiperinteeseen, on teemallinen kokonaisuus originellia Dylania. Modern Timesin lyriikka- ja sävellainauksissa ei ole mitään uutta, harrastihan Dylan vanhojen laulujen muokkausta ja lyriikkojen lainailua jo 1960-luvun varhaisissa mestariteoksissaan.  Modern Timesin lainauksista on kirjoitettu iso määrä artikkeleita. Jos jotain musiikkiteosta tutkitaan riittävän intensiivisesti, niin ajaudutaan tilanteeseen, jossa löydetään sellaisiakin lainauksia, joita ei todellisuudessa ole edes olemassa. Laulua kirjoittaessaan Dylan ei kaikissa tutkituissa tapauksissa ole välttämättä edes ollut tietoinen kyseisestä lainauksesta. Koska tulevaisuudessa tutkimus aivan varmaan paljastaa lisää yhtymäkohtia Dylanin Modern Timesille kirjoittamien laulujen ja vanhojen laulujen välillä, en yritäkään kirjoittaa aiheesta mitään tyhjentävää selostusta. Mainitsen ainoastaan muutamia toistuvasti esillä olleita lainausväitteitä.

1. Thunder On The Mountain.             Kappaleen toinen säkeistö prustuu Memphis Minnien lauluun Ma Rainey. Lisäksi useammassa kirjoituksessa on huomautettu, että kappaleen riffi on lainattu Chuck Berryltä.
2. Spirit On The Water. Tietääkseni tämän kappaleen alkulähdettä ei ole vielä löydetty, mutta melodinen, kauniisti rullaava, vanhaa jazzia edustava kappale tuskin on kokonaan Dylanin kynästä lähtöisin.
3. Rollin’ And Tumblin’. Ensimmäistä säkeistöä lukuunottamatta Dylanin on tehnyt tähän kappaleeseen omat lyriikat. Musiikillisesti esitys on hyvin samankaltainen kuin Muddy Watersin 1950-luvulla levyttämä versio.  Muddy itse on lainannut kappaleensa Hambone Willie Newbernin 1920-luvulla levyttämästä versiosta ja Willie puolestaan on ilmeisesti lainannut kappaleensa joltain tuntemattomalta blues-soittajalta.  Kyseessä on siis traditionaalinen kappale.  Ennen Dylania kappaleen ovat levyttäneet ainakin Memphis Slim, Willie Dixon, Elmore James, Big Joe Williams, Robert Johnsson, Cream, Canned Heat, Johnny Winter, Dr. Feelgood ja Eric Clapton!
4. When The Deal Goes Down puolestaan perustuu Bing Crosbyn vanhaan lauluun Where the Blue of the Night (Meets the Gold of the Day), jonka ovat kirjoittaneet Roy Turk and Fred E. Ahlert.
5. Someday Baby perustuu vanhaan blues-kappaleeseen Worried Life Blues, joka tunnetaan myös nimillä Someday Baby ja Trouble No More. Laulua ovat esittäneet mm. Sleepy John Estes, Fred McDowell, Lightnin’Hopkins, Muddy Waters, Chuck Berry, Eric Clapton ja Animals.

(jatkuu…)

Harri Huhtanen  2007 ja 2017            

Tässä vuoden 2006 valokuvassa nähdään muusikot, jotka äänittivät Dylanin kanssa Modern Times -albumin.  Vasemmalta oikealle: Donnie Herron, Stu Kimball, Denny Freeman, Bob Dylan, Tony Garnier ja George Receli.

Osa 2 – Modern Timesin vastaanotto maailmalla

Kriitikot ovat lähes poikkeuksetta ylistäneet Modern Timesia ja myös suuri yleisö on ottanut levyn lämpimästi vastaan. En muista 20 vuoden ajalta ainuttakaan Dylan albumia, joka olisi kaupallisesti menestynyt yhtä hyvin. Modern Times oli yhdeksän maan listaykkösenä, myös USA:ssa! Billboardin ykkössija oli ennätyksellinen, sillä Dylan on kaikkien aikojen vanhin elossa oleva artisti, jonka levy on noussut Billboardin ykkössijalle. Edellisen kerran Dylanin levy on kivunnut Billboardin kärkipaikalle vuonna 1976! Lisäksi Euroopan yhteisellä myyntilistalla Modern Times nousi kakkoseksi.

Useissa Modern Times arvioissa on viitattu siihen, että levy on taitavasti markkinoitu. On totta, että Dylanin ja Applen sponsorisopimuksella on varmaan ollut jokin osuus levyn menestykseen. Myös vuonna 2004 ilmestynyt Dylanin elämänkertateoksen ensimmäinen osa sekä vuonna 2005 elokuvateattereissa esitetty Scorcesen hieno Dylan -dokumenttielokuva No Direction Home ovat varmaan osaltaan vaikuttaneet Dylanin näyttävään comebackiin suuren yleisön artistina. Aivan varmaan Päättymättömällä Kiertueella on oma asemansa ilmiön selittäjänä, sillä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Dylanin uusi levy nousi kärkisijoille juuri niissä maissa, joissa hän on säännöllisesti kiertänyt.  Uskoisin kuitenkin, että pääasiallinen syy Modern Timesin menestykseen on levyn laadukkuus.

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 2007

 

Julkaisin lyhennetyn version Modern Times -esseestäni ensimmäistä kertaa useammassa osassa vanhassa Winterludessa vuosina 2006-2007.  Sitten täydellisen version lähetin Dylan Newsin tilaajille paperisena vuonna 2014 (sähköisenä en ole sitä koskaan julkaissut).  Mutta koska asiat muuttuvat ajan kuluessa ja koska varmaan tätä uutta Winterludea lukee moni sellainen henkilö, joka ei koskaan lukenut vanhaa Winteludea puhumattakaan että olisi koskaan ollut Dylan Newsin tilaaja, niin päätin julkaista esseeni myös täällä, tosin hieman eri muotoisena kuin vuosina 2007 ja 2014.

Osa 1 – Modern Timesin tuotanto
Elokuun lopussa 2006 ilmestyneellä Modern Times -albumilla Dylan on itse toiminut tuottajana salanimellä Jack Frost. Tällä kertaa Dylan äänitti albumin kiertuebändinsä kanssa.  Bassoa levyllä soittaa  Tony Garnier, rummuissa on George Receli, kitaroissa Stu Kimball,  Denny Freeman  ja  Donnie Herron. Ensimmäiset harjoitussessiot tapahtuivat tammi-helmikuussa 2006 Bardavon 1869 Opera Housessa Poughkeepsiessä, New Yorkissa. Varsinaiset levytyssessiot järjestettiin Clinton Studioilla Manhattanilla.  Äänitykset kestivät vain kolme viikkoa.

Modern Timesilla Dylan on valinnut miksauksen, jossa laulu tuodaan eteen ja säestävät soittimet jätetään hieman taka-alalle. Kunkin kappaleen rytmitystä on korostettu nostamalla rummut aika lähelle laulun äänitasoa, tämä on tehty kitaroiden kustannuksella. Kitarat jäävät hieman taustalle, mutta kriittisissä kohdissa ne kyllä tuodaan takaisin eteen. Soittimien separaatio on erittäin hyvä. Rummut, kitarat ja jopa basso lokalisoituvat selkeästi, päinvastoin kuin monissa uuden pop-musiikin levytyksissä, joissa Dylanin oman lausunnon mukaisesti ”sound is allover” eli äänimassa on vaikuttava, mutta pahasti ”puuroutunut”, koska yksittäisiä soittimia ei enää voi erottaa. Modern Timesilla jokainen kitarasoolo, rumpuosuus, viulunvingutus jne. on niukka, mutta täsmällinen.  Bändi säestää Dylania ja luo soitollaan niukat, mutta varsin vaikuttavat puitteet Dylanin laululle ja lyriikoille, jotka ovat keskiössä.

Levyllä on varsin yhtenäinen tunnelma. Monissa kappaleista on lähes live-äänityksen vaikutelma.  Kappaleiden sijoittelu levyllä viittaa myös onnistuneeseen suunnitteluun.  Levyn parittomat kappaleet (1,3,5 ja 9) ovat nopeampia ja rokkaavampia, kun taas parilliset (2,4,6,8 ja 10) edustavat enemmän hitaampaa jazz- tai balladi– osastoa. Kuuntelussa tämä ratkaisu toimii erinomaisesti. Erityisesti minuun teki vaikutuksen teoksen nouseva kaari eli parhaat kappaleet Dylan on sijoittanut levyn jälkipuoliskolle (laulut 6-10).  Dylan itse on myöhemmin eräässä haastatelussa sanonut että 10 on onnen luku ja siksi hän arvostaa sitä.  Ehkäpä ei siis ole sattumaa, että Modern Timesilla on juuri 10 kappaletta ja että jako nopeisiin ja hitaisiin kappaleisiin on tehty edellä kuvatulla tavalla.

Modern Timesin lyriikat ovat lähes kautta linjan laadukkaita. Dylanin ääneen viime vuosina syntyneet vauriot ovat kiusallisen selvinä kuultavissa levyn avauskappaleella, mutta tästä eteenpäin kappaleet on sovitettu niin, että Dylan pystyy paremmin tulkitsemaan ne nykyisen äänirekisterinsä sallimissa rajoissa. Lisäksi todettakoon, että äänen puhtaus ja sen käyttö ovat kaksi eri asiaa. Dylan on erittäin nerokas äänen rytmittäjä, erityisesti levyn loppupuolen kappaleissa tämä tulee hienosti esille.

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 2007 ja 2017

 

PÄIVITYS 28.1.2023. Tämä hieno TOOM -levy on nyt uudestaan ajankohtainen, koska sen ilmestymisestä on kulunut jo 25 vuotta ja juhlavuoden kunniaksi Dylan julkaisi eilen ”uuden” version albumistaan. Lisäksi laajemmassa boksissa (5CD:tä) on mukana paljon aikaisemmin julkaisematonta materiaalia vuosilta 1996-97. Näihin kaikkiin perehtymiseen menee oma aikansa, joten tyydyn tässä vaiheessa vain nostamaan Winterluden etusivulle alla olevan jo 15 vuotta sitten kirjoittamani levyarvostelun, jonka takana edelleen seison. Vai pitäisikö sanoa edessä? Kyseessä on Dylanin 1990-luvulla julkaisemista albumeista paras ja myös Dylanin laajassa kokonaistuotannossa TOOM sijoittuu varsin korkealle. Muissa yhteyksissä olen kirjoittanut siitä, että tämä levy on minulle myös henkilökohtaisesti läheinen siksi, että ennen levyn ilmestymistä Dylan sai harvinaisen keuhkoinfektion, jonka vuoksi koko laaja vuoden 1997 Euroopankiertue jouduttiin perumaan. Se kompensoitiin vain kourallisella Iso Britannian keikkoja syksyllä 1997. Onnistuin UK -kontaktini (John Baldwin) avulla saamaan hyvät liput neljälle keikalle (Bournemouth x2, Cardiff ja Lontoo). Uskomattominta oli että TOOM ilmestyi Bournemouthin keikkaa edeltävänä päivänä ja ostin sen Lontoon Tower Records -kaupasta jossa sitä mainostettiin varsin näyttävästi. Siihen aikaan kun ei ollut netin sosiaalisen median palveluita (Youtube yms.), joten kuuntelin CD:n uunituoreena junassa Sonyn kannettavalla soittimella matkalla Bournemouthiin. Paikan päällä sitten kuulin edellisenä päivänä ilmestyneen TOOM:in kappaleita debyyttiesityksinä !  Oi niitä aikoja!        

* Kappaleet: Love Sick (5:21) /  Dirt Road Blues (3:36) / Standing in the Doorway (7:43) / Million Miles (5:52) / Tryin’ to Get to Heaven (5:21) / ’Til I Fell in Love with You (5:17) / Not Dark Yet (6:29) /  Cold Irons Bound (7:15) / Make You Feel My Love (3:32) / Can’t Wait (5:47) / Highlands (16:31)

* TOOM:lla esiintyvät soittajat:  Bob Dylan – kitara, huuliharppu, piano, laulu ja  tuotanto / Daniel Lanois – kitara, mando-kitara, Firebird, Martin 0018, Gretsch rytmikitara, tuotanto ja valokuvat / Tony Garnier – basso ja pystybasso /   Bucky Baxter – akustinen kitara, pedal steel -kitara Standing in the Doorway, Tryin’ to Get to Heaven, Not Dark Yet ja Cold Irons Bound / Brian Blade – rummut Love Sick, Standing in the Doorway, Million Miles, ‘Til I Fell in Love with You, Not Dark Yet, Can’t Wait /  Robert Britt – Martinin akustinen kitara, Fender Stratocaster  Standing in the Doorway, ’Til I Fell in Love with You, Not Dark Yet, Cold Irons Bound / Cindy Cashdollar – slide kitara Standing in the Doorway, Tryin’ to Get to Heaven, Not Dark Yet /  Jim Dickinson – kosketinsoittimet, Wurlitzerin sähköpiano, urut  Love Sick, Dirt Road Blues, Million Miles, Tryin’ to Get to Heaven, ‘Til I Fell in Love with You, Not Dark Yet, Can’t Wait, Highlands /  Jim Keltner – rummut Love Sick, Standing in the Doorway, Million Miles, Tryin’ to Get to Heaven, ’Til I Fell in Love with You, Not Dark Yet, Can’t Wait / David Kemper – rummut Cold Irons Bound /  Tony Mangurian – lyömäsoittimet Standing in the Doorway, Million Miles, Can’t Wait, Highlands / Augie Meyers – Vox- ja Hammond B3 urut, haitari / Duke Robillard – kitara,  Gibson L-5  Million Miles, Tryin’ to Get to Heaven, Can’t Wait /   Winston Watson – rummut Dirt Road Blues

Dylan on tehnyt levyjä jo yli 45 vuotta** .  Dylanin studiolevyjen laajaan katraaseen mahtuu floppeja ja keskinkertaisia levyjä  (onneksi aika vähän) sekä erittäin hyviä ja jopa mestarillisia levyjä (onneksi aika paljon!).  Mestariteoksia on noin tusina, joista Time Out Of Mind 1997 (TOOM) on yksi.

TOOM on kuitenkin arvostelijan painajainen koska sillä on runsaasti sekä heikkouksia että vahvuuksia.  Olen kuluneen 10 vuoden aikana kuunnellut levyn alusta loppuun korkeintaan 30 kertaa, sen sijaan CD-soittimen ohjelmointitoiminnolla olen soittanut levyn varmaan yli 100 kertaa!  Tämä on vähän samanlainen levy kuin The Freewheelin’ Bob Dylan (1963) eli levyn huippukappaleet ovat todella upeita, mutta valitettavasti mukana on myös keskinkertaisuuksia. Kokonaiskuuntelussa TOOM toimii vähän huonosti, sillä yli 72 minuuttia pitkällä levyllä tylsät /keskinkertaiset kappaleet tekevät kuuntelusta hieman puuduttavaa. Modern Times (2006) on musiikillisena kokonaisuutena parempi koska sen kuuntelee innostuneena alusta loppuun saakka. Puutteistaan huolimatta TOOM on kuitenkin Dylan-klassikko, sillä levyn parhaat kappaleet edustavat jotain sellaista mitä populaarimusiikissa varsin harvoin kuulee!  Omalla sarallaan ne ovat painoarvoltaan samaa luokkaa kuin Mozartin ja Beethovenin parhaat teokset klassisen musiikin alueella.

Aloitan arvosteluni levyn heikkouksista. Tosin nekin ovat vähän kinkkisiä siinä mielessä, että tällä levyllä osa heikkouksista kääntyy lopussa levyn vahvuuksiksi.  TOOMilla Dylanin ääni on monessa kohtaa riekaleina. Olisi kiva testata tämä levy henkilöllä, joka ei ole koskaan kuullut Dylania!  Lisäksi eräissä kappaleissa levyn soundi vähän puuroutuu / sameutuu.  Muutamilla kappaleilla taas kaikua on käytetty aivan liikaa, niin paljon että se alkaa häiritsemään lauluesitystä.  Osa kappaleista on musiikillisesti varsin tylsiä.  Kun ylipitkästä Highlandista poistaa sanoituksen ja kuuntelee vain musiikkia, on se aika puuduttavaa.

Mutta sitten TOOMin  vahvuuksiin. Dylan kertoo tällä levyllä vanhuudesta, kuolemasta ja epäonnistuneista rakkaussuhteista.  Parhaiden kappaleiden  melodiat ja sanoitukset ovat todella kauniita, jotain sellaista mitä erittäin harvoin populaarimusiikissa kuulee.  Minulla on monta suosikkikappaletta tällä levyllä, mutta tänään suurimman vaikutuksen teki Standing In The Doorway, jossa on niin korkean potenssin epätoivoa, että se paradoksaalisesti alkaa lämmittää mieltä.

Yesterday everything was going too fast
Today, it’s moving too slow
I got no place left to turn
I got nothing left to burn

Tryin’ To Get To Heaven on myös ”sydänverellä”  kirjoitettu kappale, jolla on synkkyydestään huolimatta katharistinen vaikutus kuulijaan:

When you think that you lost everything
You find out you can always lose a little more
I’m just going down the road feeling bad
Trying to get to heaven before they close the door

Erittäin kaunis melodia ja nerokas sanoitus on myös kappaleessa Not Dark Yet:
 
Well, my sense of humanity has gone down the drain
Behind every beautiful thing there’s been some kind of pain
….
I was born here and I’ll die here against my will
I know it looks like I’m moving, but I’m standing still
Every nerve in my body is so vacant and numb
I can’t even remember what it was I came here to get away from
             
TOOMin suurimpia vahvuuksia ovat sanoitukset. Ne eivät ole pelkästään mestarillisia sanoituksia, vaan todellista laulettua runoutta. TOOMin parhailla kappaleilla melodiarakenne ja lyriikka muodostavat saumattoman kokonaisuuden. Rähjäisestä äänestään huolimatta Dylan on tällä levyllä parhaimillaan rock-laulujen kiistaton mestari. Laulujen tulkinnoissa on syvyyttä, inhimillistä lämpöä ja aitoa tunnetta. Tekstien fraseeraukset ovat omaperäisiä, hyvin dylanmaisia ja erittäin vaikuttavia.  Soundi on yllättävä ja innovatiivinen. Blues-numerot vuorottelevat raskaammin rokkaavien, jotenkin funk-henkisten rock-kappaleiden kanssa, joista hyvä esimerkki on hidastempoinen, mutta jännästi svengaava Can’t Wait. 

Ennen levyn ilmestymistä Dylan-piireissä kohistiin pitkästä Highlands-kappaleesta. Laulun alkuperäinen versio oli tiettävästi yli 20 minuuttia pitkä, mutta onneksi Dylan karsi kappaleesta joitain säkeistöjä.  Highlands -tarina on mielenkiintoinen, mutta musiikillisesti kappale on minusta vähän tylsä, eikä siinä ole samaa dramatiikkaa kuin Modern Timesin loistavassa päätöskappaleessa Ain’t Talkin’.                                      

Standing In The Doorway, Tryin’ To Get To Heaven ja Not Dark Yet ovat kuitenkin aivan omassa sarjassaan ja jo nämä kolme klassikkoa nostavat tämän levyn korkealle ja kauas!  Myös Love Sick sekä Make You Feel My Love***  ja ovat erittäin hienoja kappaleita. Ristiriitaisuuksista ja puutteista huolimatta tämä on selkeä Dylan -klassikko, levy josta kirjoitetaan vielä 100 vuoden kuluttua!

KLASSIKKO !  ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ 

Harri Huhtanen 2007

***vuoden 2017 päivitys: Make You Feel My Love on nykyään erilaisten laulukilpailujen vakiokamaa ja kun kilpailijalta kysytään minkä biisin hän aikoo esittää, on tavallinen vastaus: ”esitän Adelen kappaleen Make You Feel My Love” !

**vuoden 2020 päivitys: 58 vuotta, koska Dylanilta ilmestyi vuonna 2020 uusi studioalbumi!

* tekijätiedot lisätty 21.4.2021

John Wesley Harding (JWH) ilmestyi jo vuonna 1967 ja on yksi Dylanin parhaista levyistä. Levyn soundi ja tunnelma ovat erittäin hienoja, mutta myös kritiikkiin on aihetta. Vuoden 2003 SACD -levyllä huuliharppu on kovin viiltävä. Se ei enää kuulosta luonnolliselta, vaan tuntuu että diskanttien pumppaamisessa vanhalta nauhalta on menty liian pitkälle.  Toki huuliharppu on tärkeässä roolissa  näiden kappaleiden tunnelman rakentajana, mutta välillä tuntuu että sitä on ylikorostettu  tarpeettomasti. Vinyylillä soundit ovat tukkoisemmat ja intrumenttien separaatio huonompi, mutta huuliharppu kuulostaa maltillisemmalta. Levyn päätöskappaleet kuulostavat irrallisilta, mutta istuvat joten kuten kokonaisuuteen. Varmaan Dylanin tarkoituksena on ollut keventää loppua, mutta näin merkittävälle levylle olisin suonut komeamman lopetuksen.  Melkein jokainen näistä kappaleista on nerokas kokonaisuudesta irroitettuna, mutta kun ne kuuntelee yhteen pötköön alkaa kaipaamaan enemmän musiikillistä variaatiota ja jännitteitä. No, tämä ei varmaan ole studiomuusikkojen syy, hehän tekevät vain työtään. Mutta jottei totuus unohtuisi: yllä olevasta kritiikistä huolimatta  JWH on upea albumi. Tällä levyllä Dylan keksi folkrockin. Uransa alussa Dylan teki blues- ja folk-levyjä, mutta sitten hän siirtyi kertaheitolla rokkiin (1965-66 trilogia). JWH:lla Dylan palasi takaisin juurilleen ja ryhtyi nerokkaalla tavalla yhdistämään perusrokkiin countrya, folkia ja balladiperinnettä. Vuoden 2003 SACD:llä masternauhasta on kaivettu esille kaikki musiikilliset nyanssit ja detaljit. Äänite on korkealuokkainen, mutta joissain kappaleissa pumppaaminen on ehkä viety liian pitkälle. Kokonaisuutena lopputulos on silti, pienellä varauksella, erinomainen.

Kautta linjan levyn sävellykset ja sanoitukset ovat erittäin korkeatasoisia. Esitykset sen sijaan ovat  yhteen menoon kuunneltuna vähän monotoonisia.  Esimerkiksi neljäntenä kuultava akustinen versio All Along The Watchtowerista ei välttämättä tällä levyllä sykähdytä, mutta kun on kuullut Jimi Hendrixin sähköisen version ja pari sataa Dylanin NET-versiota, alkaa vähitellen ymmärtää, että kyseessä on todellinen rockmusiikin ikiklassikko! Dylanin live-käsittelyssä myös Drifter’s Escape ja The Wicked Messenger ovat 1990-luvulla avautuneet aivan uudella tavalla. Levyllä on myös useita kappaleita, joita Dylan ei ole ottanut live-setteihinsä. Muutamia näistä kuulin Tukholmassa 2003 Dylan -fanien Love & Theft -illassa, joka pidettiin Globenin konserttia edeltävänä iltana. Esittäjinä oli nuoria tukholmalaisia artisteja. Miten hienoilta esimerkiksi John Wesley Harding ja Dear Landlord kuulostivatkaan Love& Theft -illassa! Maailmankuulu englantilainen dylanologi Clinton Heylin arvostaa tämän levyn aivan Dylanin tuotannon kärkeen. Levyn kokonaisuus toimii ja suuri osa levyn kappaleista edustaa Dylanin sävellystuotannon kärkeä. Itse esitykset eivät kuitenkaan ole niin valloittavia kuin esim. Dylanin legendaarisen rock-trilogian (1965-66) levyissä.  JWH  on kuitenkin klassikko, josta riittää monille laadukasta rockmusiikkia tuottaville bändeille paljon ammennettavaa. Onhan levy eräänlainen folkrockin varhainen kantateos.

KLASSIKKO !   ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Harri Huhtanen 2007

Poikkesin eilen Anttilaan ja ostin Dylanin uuden levyn. Poimin sen Anttilan TOP 10-levyhyllystä.  Vanha herra oli päässyt jo ensimmäisellä myyntiviikolla sijaluvulle 4. Ykkösenä oli Idols-suosikkini Anna Puu, jonka levyn myös heitin  – hetken mielenjohteesta – koriini. TOP 10 -listaus sen todisti: Anna Puu on parempi artisiti kuin kohta 68 vuotta täyttävä Bob Dylan!  Olin yllättynyt Bobin kovasta sijoituksesta, mutta oikeastaan vielä yllättyneempi olin Annan sijoituksesta.  Toisaalta se on vähän samanlainen asia kuin kysymys siitä kuka voitti Euroviisut vuonna 1983? Sadan vuoden päästä Dylan on edelleen kova nimi, jonka suuri yleisö tuntee, mutta siinä vaiheessa Anna Puun tuntevat vain vannoutuneimmat kulttuurihistorian tutkijat.

Olen ehtinyt kuunnella Together Through Lifen (TTL) vain kolmasti ja siksi on ehkä liian aikaista kirjoittaa varsinaista arvostelua.  Tässä vaiheessa voisin kuitenkin hahmotella sitä, miten luokittelen tämän uuden levyn.  Minua on aina häirinnyt se ,että jotkut tahtovat luokitella mestarillisen Modern Timesin (2006) jonkinlaiseksi Love & Theftin (2001) jatkumoksi mitä se ei millään tavalla ole.  Modern Times oli monessa mielessä minulle suuri yllätys. Se lähti puhtaalta pöydältä. Levyllä oli mukana sellaisia esityksiä, joiden tyyliä ja tunnelmaa ei voi verrata mihinkään Dylanin aikaisempaan levyyn. Nettie Moore, Workingman’s Blues #2 ja erityisesti Ain’t Talkin’ ovat täysin ainutlaatuisia. TTL:llä on uutena elementtinä on David Hildagon harmonikka, mutta muuten laulut kulkevat osittain samoja latuja kuin Modern Timesilla. Esimerkiksi Forgetful Heart muistuttaa sävelkuvioiltaan kovasta Ain’t Talkin´ia.

Dylan teki 1960- ja 1970- luvuilla useita merkittäviä levyjä. 1980-luvulla Dylan julkaisi kovin vaihtelevantasoisia levyjä, joiden myynti takkuili. Niinpä 1990-luvulla Dylan päätti keskittyä keikkailuun. Nyt 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmenen on päättymässä ja näyttää siltä, että suuri yleisö on uudestaan löytänyt Bobin, vaikka mies on julkaisut tällä vuosikymmenellä vain kolme uusia sävellyksiä sisältävää studioalbumia.  Niistä parhaaksi näyttäisi jäävän yllättävästi  klassikon aseman saavuttanut  Modern Times. Uusi TTL albumi saattaa ihan hyvin kilpailla L&T:n kanssa, mutta jo kolmen kuuntelun perusteella sanoisin, ettei TTL pääse MT:n tasolle.

jatkuu (joskus)…

Harri Huhtanen 2009          

WGW (1993)  on ristiriitainen levy, jossa on paljon kritisoitavaa ja paljon kehuttavaa.Levy on yllättävän huolimattomasti äänitetty. Laulu ja kitara ovat kauniisti edessä ja äänitteessä on preesensiä ihan kiitettävästi, mutta Bob on ilmeisesti päästellyt ”mittarit punaisella”, sillä äänite säröytyy useammassa kappaleessa. Tälle ei ole löydettävissä mitään järkevää puolustusta, koska puhutaan 1990-luvulla tehdystä äänitteestä. Kyseessä on selvä moka, joka olisi helposti ollut vältettävissä. Miksi sitten virhettä ei korjattu loppumiksauksessa? Luultavasti Dylan on äänittänyt esitykset kotistudiossaan eikä ole ollut halukas niitä sen jälkeen  uudelleen äänittämään. Siksi levyn äänittäjä Micajah Ryan ja masteroinnin vastuuhenkilö Stephen Marcussen eivät ole voineet virheitä korjata. Jos säröä olisi leikattu, olisi myös äänitteen preesens kärsinyt.Toinen paha moka on mielestäni levyn avauskappale World Gone Wrong , joka on esityksenä erittäin huono. Siinäkin ääni säröytyy muutamassa kohdassa.  Dylan laulaa kappaleessa:”en voi olla enää hyvä / koska maailma on suistunut raiteiltaan” (huom. suomennos by HH).  Kun Dylan sanoo noin ja tukee sanojaan laulamalla epävireisesti, niin luonnollisesti sitä alkaa ajatella josko Dylan on tehnyt  kaiken tahallaan. Dylanhan on haastatteluissa todennut, ettei hän pidä Eagles-tyyppisestä stilisoinnista, jossa levytykset hiotaan niin täydellisiksi, että niistä loppujen lopuksi tulee tylsiä. Levyn kokonaisuus on kuitenkin tarkkaan harkittu ja toimiva. Yksinkertainen mies ja kitara -asetelma ja Dylanin tulkinnallinen nerous tuottavat parhaimillaan tällä levyllä  huikeaa jälkeä. Monet ovat väheksyneet Worldiä siksi, että Dylan laulaa levyllä pelkästään cover-kappaleita. Minusta sellainen kritiikki on pinnallista. Kuunnelkaa miten Dylan laulaa esimerkiksi Delian ja Two Soldiersin! Nämä laulut Dylan tulkitsee persoonallisesti ja vaikuttavasti, yli 40 vuoden kokemuksella. On hienoa, että Dylan lopulta 1990-luvulla päätti levyttää nämä ikivanhat folk-kappaleet, joita hän oli satunnaisesti esittänyt livenä 1980-luvulla, The Never Ending Tourin alkuvuosina. Samaten Blood In My Eyesin ja Jack-A-Roen Dylan tulkitsee vakuuttavasti. Levyn päätöskappale, Lone Pilgrim on varsinainen timantti. Myrskyt voivat raivota, mutta sielussa asuu rauha ja taivaan kartanoissa kyyneleet pyyhitään pois. Levyn murheellinen teema eli maailman raiteiltaan suistuminen saa lohdullisen päätöksen. Taitelijana Dylan kertoo omista tunteistaan, mutta tarjoaa samalla lohtua myös kuulijalle. Tiedän, että Dylanin näkemystä voidaan perustellusti pitää eskapismina eli pakona todellisuudesta sekä fatalismina, mutta puhtaasti artistisesta näkökulmasta Dylanin sanoma – eli se miten hän sen Lone Pilgrimillä tulkitsee – on katharistinen.

Teknisistä puutteistaan huolimatta
HIENO levy! ♣ ♣ ♣ ♣ + 

Harri Huhtanen 2007

Down in the Groove (1988) ei ole tarkoitettu ”aloittelijoille” eli jos et tiedä mitään Bob Dylanista, niin älä aloita tällä! En menisi niin pitkälle, että sanoisin tämän olevan ”for hardcore fans only”, mutta vähintään useita kymmeniä tunteja Dylania pitää olla takana ennen kuin kannattaa siirtyä tähän levyyn. Olen nyt tätä arvostelua varten kuunnellut levyn vuosien tauon jälkeen viisi kertaa ja täytyy todeta, että oikeastaan yllätyin positiivisesti, sillä levyn negatiivinen maine vaikuttaa jälkikuuntelussa hieman liioitellulta. Minusta tämä on selvästi parempi levy kuin Knocked Out Loaded (1986) . Toki levyllä on paljon heikkouksia ja ehkä minun on parasta aloittaa arvosteluni niillä.

Ensinnäkin tämä on lähes kokonaan cover-levy, eikä kovin hyvä sellainen, sillä taustamuusikot, äänityspaikat ja -ajat, tyylilajit jne. vaihtelevat niin rajusti, ettei levyllä ole oikeastaan mitään koherenssia eikä mitään selkeää ”punaista lankaa”.  Jo Infelds-sessioissa (1983) äänitetty  Death Is Not The Endiä on kaikessa alastomuudessaan ja koruttomuudessaan aika vaikuttava esitys. Down In The Groovella se on kuitenkin väärässä seurassa.  On myös paha tyylirikko sijoittaa DINTE kahden rimanalitusbiisin, Sally Sue Browin ja Had A Dream About Youn, väliin. Koko levy vaikuttaa hutaisten tehdyltä ja oudointa on juuri totaalinen koherenssin puuttuminen. Levyllä ei muuten ole mainittu tuottajaa. Yleensä tuottaja viimestään pitää huolta siitä, että levy pysyy kasassa.

Mutta sitten levyn vahvuuksiin. Uusintakuunteluissa yllätyin iloisesti huomattuani, että vinyylin A- ja B-puolen avausbiisit, Let’s Stick Together ja Ugliest Girl In The World rokkasivat oikein kunnolla molemmat. Kaikki kunnia säestysryhmälle, joka on molemmissa biiseissä sama: Danny Kortchmar (kitara), Randy Jackson (basso) ja Steve Jordan (rummut) . En tiedä, miten monta biisiä Dylan äänitti tämän säestysryhmän kanssa, mutta jos koko levy olisi tehty heidän kanssaan, olisi lopputulos voinut olla jotain aivan muuta. Levyn päättää kaksi hienoa folk-coveria. Näistä Shenandoah on se, jonka julistaisin koko levyn parhaaksi esitykseksi. Tällä kappaleella Dylan palaa taas jonnekin 1960-luvun alkuvuosiin ja esittelee komeasti sitä folk-kautensa ydinosaamista jota hän myöhemmin esitteli myös Good As I Been To You (1992) sekä World Gone Wrong (1993) albumeilla. Shenandoahin tulkinnassa on syvyyttä ja laulu on parasta Dylania mitä tällä levyllä on kuultavissa! Albumin päättävä Rank Strangers To Me on myös hieno kappale, mutta laulullisesti se menee Dylanin äänirekisterin ulkopuolelle ja siksi tulkinta kokonaisuutena ei ole niin tyylipuhdas kuin sen pitäisi olla, jotta saataisiin upea lopetus levylle.

Keskinkertaista hieman parempi levy  * * * ½

Harri Huhtanen 2007