Saksankielisen kirjallisuuden kaikkien aikojen suurin nero on ollut GOETHE. Hänen uransa oli kaksijakoinen. Goethe loi ensimmäiset mestariteoksensa jo nuorena, mutta toinen luovuuden huippu ajoittui hieman yllättäen vanhuuteen, sillä Faustin jälkimmäistä osaa kirjoittaessaan hän oli jo yli 80‑vuotias! Goethe todisti vääräksi väitteen siitä, että luovuus olisi iästä riippuvainen. Ihmisen älykkyys ei lisäänny enää 15 ikävuoden jälkeen, mutta elämänkokemuksien mukanaan tuoma viisaus sen sijaan kasvaa vuosi vuodelta ja taiteessa se saattaa joskus johtaa aika huikeisiin suorituksiin vielä taiteilijan elämän ehtoopuolella.

Leonard Cohen koki syvän kriisin 1990‑luvun alkupuolella ja päätti lopettaa musiikinteon sysimustan The Future ‑albumin (1992) jälkeen. Cohen vetäytyi lähes kymmeneksi vuodeksi buddhalaiseen luostariin mietiskelemään. Onneksi rakkaus musiikiin ja sanoihin lopulta voitti ja mies palasi parrasvaloihin vuonna 2001 loistavalla Ten New Songs -albumilla.

Cohenin toinen ”post‑buddhalainen” levy, Dear Heather ilmestyi 2004 ja jäi vielä vähemmälle huomiolle kuin edeltäjänsä. Levyn huono kaupallinen menestys ei kuitenkaan nykyaikana kerro mitään levyn laadusta. Niinpä on aina parasta itse kuunnella kiinnostavat levyt ja lausua arvionsa vasta sitten.

Dear Heather ei ole kuulijalle mikään helppo levy, sillä ainakin minulla viisi ensimmäistä kuuntelukertaa keväällä 2007 menivät lähinnä ihmetellessä. Aluksi pidin Heatheria jopa lievästi epäonnistuneena loistavan Ten New Songsin rinnalla. Mutta sitten kuuntelukerroilla 5‑10 jokin uusi ”kanava” auditiivisessa mielihyvä ‑keskuksessani aukesi. Kuuntelukerrat 10‑20 olivatkin sitten jo täyttä juhlaa! Jos levyyn ei kyllästy 20+ kuuntelukerralla ja varsinkin jos kuuntelukerrat ajoittuvat yli puolen vuoden ajanjaksolle, on levyn pakko olla vähintään hyvä. Ja sitä Dear Heather totisesti on. Heatheria kuunnellessa tulee myös sellainen tunne, ettei yli 70‑vuotias Cohen ole tosiaankaan vielä viimeistä sanaansa sanonut. Uskon, että tulossa on uusia mestariteoksia.

Mikä minua sitten tässä 2000‑luvun Cohenissa niin kiehtoo ja ihastuttaa? Tavallaan vastasin kysymykseen jo Ten New Songsin arvostelussa. 2000‑luvun Cohen on äärimmäisen VIISAS mies, joka osaa tiivistää musiikin ja sanottavansa niin mestarillisella tavalla, etten suoraan sanoen muista kenenkään muun ‑ Bob Dylan mukaanlukien ‑ pystyneen samaan.

Dear Heatherissä Cohen ilmaisu on tiheää, intensiivistä ja erittäin pelkistettyä. Levy ei kuitenkaan ole mikään ”köyhän miehen” Ten New Songs, kuten aluksi sorruin ajattelemaan. Itse asiassa musiikillisesti Dear Heather poikkeaa melko suuresti Ten New Songisista. Vaikka Dear Heather on yhtä hidastempoinen ja meditatiivinen ja syväulotteinen levy, on se tyylillisesti melko puhdasta jazzia. Dear Heatherin tunnelmiin ja sanoituksiin jazz‑sovitukset sopivat erittäin hienosti. Kokonaisuus toimii erinomaisesti. Levyn jokainen kappale ansaitsisi oman analyysinsä, mutta tyydyn tässä arvioimaan vain muutamia avainkappaleita.

Levyn avaa lordi Byronin (1788‑1824) upean runon, Go No More A‑Roving kerrassaan valloittava jazzhenkinen sovitus. Levyn tuottaja ja musiikin sovituksista vastaava Sharon Robinson on kerrassaan mestari Leonardin ilmaisun ja ajatuksien musiikillisena kuvittajana!

Kolmantena kuultava The Letters on myös erittäin vaikuttava sekä sovitukselltaan että sanoitukseltaan. Pelkistäminen, säkeiden taidokas rytmitys ja hämmästyttävä intensiteetti. Nykymusiikissa tällainen taituruus on todella harvinaista herkkua!

The Wounded forms appear
The loss, the full extent
And simple kindness here
The solitude of strenght

Seitsemäntenä kuultava Villanelle For Our Time on kappale josta olen alkanut pitämään sitä enemmän mitä useammin olen sen kuullut. Cohen lausuu siinä Frank Scottin (1899‑1985) vaikuttavan runon hienovaraisen jazzsäestyksen luodessa tunnelmaa Cohenin syvän bassoäänen taustalle.

The lesser loyalties depart
And neither race nor creed remain
From bitter searching of the heart

Runonlausunta musiikissa on vaarallinen laji, sillä kokemattomampi artisti ei ole uskottava ja kokenut artisti taas voi tehdä sen vanhanaikaisesti tai pitkästyttävästi. Cohenin basso ja fraseeraus tihkuu kuitenkin niin runsaasti ikuisen rakastajan ja rakastetun monivaiheisen elämän vaaroja ja uhmaa, että kuulija jää koukkuun HETI!

Studioäänitteen viimeinen kappale The Faith perustuu quebec’iläiseen kansanlauluun. Myös tästä esityksestä olen alkanut pitämään sitä enemmän mitä useammin olen sen kuullut.

The sea so deep and blind
The sun, the wild regret
The club, the wheel, the mind
O love, aren’t you tired yet

Jos Cohen olisi lopettanut Heatherin The Faithiin, olisi levy mestariteos, mutta mitä tapahtuikaan?! Mies sijoitti CD:n päätöskappaleeksi huonotasoisen Tennessee Waltzin live‑äänitteen vuodelta 1985! Miksi? Miksi? Ja vielä kerran miksi??? TW ei minusta millään tavalla sovi näin hienoviritteisen albumin kokonaisuuteen, eikä ainakaan lopetuskappaleeksi, koska äänite ei ole hyvä! Selvä tyylirikko. Lopetuskappale on  irallinen ja outo valinta, joka väistämättä laskee albumin kokonaispistemäärää. Hieno levy tämä silti on, ei olisi oikein ”sakottaa” yhdestä kokonaisuuteen epäsopivasta  kappaleesta liikaa.

Tyylikäs levy!  * * * *  +

Harri Huhtanen 2008

Päivitys 4.3.2022. Tällä hetkellä vuonna 2016 edesmenneen Leonard Cohenin The Future kuulostaa ajankohtaisemmalta kuin ehkä koskaan aikaisemmin…

Levyn kappaleet:   The Future  /  Waiting for the Miracle (Cohen, Sharon Robinson) / Be for Real (Frederick Knight)  / Closing Time /  Anthem  / Democracy   / Light as the Breeze / Always (Irving Berlin) / Tacoma Trailer

Muusikot:  Leonard Cohen – laulu, ohjelmointi, skasofoni ja viulu / Bob Metzger, Paul Jackson Jr., Dean Parks, Dennis Herring – kitarat  /  Freddie Washington, Bob Glaub, Lee Sklar – bassot / Steve Lindsey, Greg Phillinganes, Jeff Fisher, Randy Kerber, John Barnes, James Cox, Mike Finnigan, Stephen Croes –kosketinsoittimet / Steve Meador, James Gadson, Vinnie Colaiuta, Ed Greene, Lenny Castro – rummut ja muut lyömäsoittimet / Brandon Fields, Lon Price – tenori saksofoni / Greg Smith – baritoni saksofoni / Lee Thornburg – trumpetti / Bob Furgo – viulu / Anjani Thomas, Jacquelyn Gouche-Farris, Tony Warren, Valerie Pinkston-Mayo, Julie Christensen, Perla Batalla, David Morgan, Jennifer Warnes, Edna Wright, Jean Johnson, Peggi Blu – taustalaulu / The L.A. Mass Choir – kuoro-osuudet,  ohjaajana Donald Taylor

Pitkään luultiin ,että Leonard Cohenin 9.studioalbumi jäisi hänen viimeisekseen, sen verran rankkoja tämän vuonna 1992 ilmestyneen The Future -albumin tekstit olivat.   Jo albumin avauskappale on mykistävä! Cohen suorastaan sylkee tulta ja tappuraa kritisoidessaan nykyistä maailmanmenoa:

Give me crack and anal sex
Take the only tree that’s left
And stuff it up the hole
In your culture
Give me back the Berlin wall
Give me Stalin and St. Paul
I’ve seen the future, brother:
it is murder.

Avauskappale kuuluu Leonard Cohenin laulukatalogin eliittiin. Sanoituksessa on pyhää vihaa ja tekstistä paistaa katkeruus, joka on lähes yliampuvaa, en voi muuta kuin nostaa hattua avauskappaleelle. Se toimii upeasti sekä sanoituksen että musiikin osalta! Epätoivosta ja äärimmäisen synkästä tulevaisuudenkuvasta siirrytään yllättäen kiihkeätunnelmaiseen rakkauslauluun Waiting For the Miracle:

I haven’t been this happy
Since the end of World War II

Tällainen täyskäännös on kuulijasta hämmentävä. Ensin räjäytetään kuulijan kasvoille se, miten kamalassa tilassa maailma on ja jotta mitään ei jäisi epäselväksi, ennustetaan että tulevaisuudella ei ole mitään hyvää tarjottavanaan. Sitten siirrytään yhteiskunnallisista profetioista suoraan yksityisen ihmisen elämään ja kerrotaan, ”etten ole ollutkaan näin onnellinen toisen maailmansodan jälkeen”.

Itsenäisinä molemmat kappaleet ovat upeita, mutta ajatustavan, aiheen ja näkökulman äkillinen 360 asteen muutos tuntuu kuulijasta liian jyrkältä. Sama ongelma vaivaa kaikkia muitakin levyn kappaleita: ne tuntuvat irrallisilta. En tiedä, miten kauan The Futurea äänitettiin, mutta CD:n mukana tulevassa tekstivihkosessa on myös tiedot kappaleiden tuottajista, jotka ovat: Yoav Goren, Steve Lindsey, Rebecca Mornay ja Bill Ginn.

Uskon, että The Future kokonaisuutena on hieman epäonnistunut juuri siksi, että on käytetty neljää tuottajaa, jolloin levyn soundin ja ajatusmaailman koherenssia ei ole saavutettu. Levyn yhdeksästä kappaleesta useampi on yksittäisenä hieno, mutta levyn musiikillinen ja ajatuksellinen kokonaisuus jää ajoitain vähän irralliseksi. Levyn kappaleet eivät muodosta jatkumoa ja epäsymmetria muodostuu myös siitä, että avauskappale julistaa maailman tuhoa ja sitten kaksi viimeistä kappaletta ovat Irvin Berlinin 1925 kirjoittama Always sekä Cohenin kirjoittama erikoinen intrumentaali Tacoma Trailer. Mikä on The Futuren kappaleiden yhteinen nimittäjä? En usko ,että sellaista on. Mutta kuten sanottu: avauskappale on mestarillinen ja se jo yksinään nostaa The Futuren keskivertolevyjen yläpuolelle ja lisäksi levyllä on muitakin hienoja kappaleita. Mestariteokseksi The Futurea ei voi kuitenkaan kutsua, koska se on materiaaliltaan niin hajanainen.

Parhaiden biisiensä ansiosta hyvä levy!      ♠ ♠ ♠ ♠ +

Harri Huhtanen 2007

Leonard Cohenin kahdeksas studiolevy, I’m Your Man (1988) nosti hänet hetkeksi parrasvaloihin, sillä avauskappaleen First We Take Manhattan videota näytettiin ahkerasti jopa taivaskanavilla, jossa Leonardin ikäisiä artisteja ei yleensä näytetä. Syykin oli selvä. Folk-artisti oli luonut nahkansa ja hänestä oli tullut oikea ”disko-hirmu”. Cohenin kappaleen moniulotteisuus on nerokasta. Ne, jotka eivät tietäneet mitään Cohenin urasta ja sanomasta saattoivat huolettomasti diggailla kappaletta diskoissa ja ne, jotka tiesivät mistä oli kyse, ymmärsivät sen pirullisen sarkasmin, joka kappaleen lyriikoihin oli kätketty.

I’m Your Man on hieno levy. Cohen pystyy sopeuttamaan myöhempien aikojen lausuvan laulutyylinsä 1980-luvun konemuusiikin vaatimuksiin hämmästyttävän sulavasti. Melodiat soljuvat tyylikkäästi konetaustojen sykkeessä. Ain’t Cure For Love sekä Everybody Knows edustavat Cohenin laulutuotannon kärkeä.

Everybody knows that Plague is coming
Everybody knows that it’s moving fast
Everybody knows that the naked man and woman
– just a shining artifact of the past
Everybody knows the scene is dead

Sanoitukset paljastavat, että vaikka Cohen on ”myynyt sielunsa pirulle” eli lähtenyt mukaan trendikkään konemusiikin vaatimuksiin, ei 1960-luvun runoilija ole luovuttanut, vaan trendikäs tuotanto on pelkkää pintakiiltoa, joka sokeroi sanoman, joka on yhtä pessimistinen ja artistinen kuin aikaisemminkin.

Minulla on VHS-kasetilla harvinainen Suomen TV:ssä 1980-luvulla lähetetty Cohen-ohjelma, jossa Leonard kertoo Lorcan runoon sävelletystä Take This Waltz -kappaleen synnystä. Cohen matkusti Andalusiaan Lorcan kotiseudulle ja käytti monta kuukautta Take This Waltzin hiomiseen. Lopputulos on vaivannäön arvoinen ,sillä Take This Waltz on yksi Cohenin kaikkien aikojen hienoimmista kappaleista.

Valitettavasti musiikillisesti I’m Your Man levy väsähtää loppua kohden, sillä Jazz Police, I Can’t Forget ja Tower Of Song eivät kestä kovin montaa kuuntelua. Kuten aikaisemmin olen kertonut, olen juuttunut tähän levyyn, koska en päässyt itseni kanssa yhteisymmärrykseen levyn arvosanasta. Kaikkiaan olen kuluneen kahden vuoden aikana kuunnellut I’m Your Manin varmaan yli 40 kertaa ja edelleen minua harmittaa se tasonpudotus, joka tapahtuu (vinyyli)levyn B-puolella. A-puolen perusteella olisin valmis julistamaan tämän Cohenin mestariteokseksi, mutta B-puolen kappaleet pudottavat arvosanaa, vaikka miten paljon tätä levyä kuuntelisin.

Melkein klassikko!  * * * * * –

Harri Huhtanen 2008

Vuoden 2016 päivitys. Various Positions kuulostaa edelleen epätasaiselta kokonaisuudelta, mutta koska mukana on muutamia vuosien saatossa elämää suuremmiksi nousseita kappaleita, kuten esimerkiksi kaikkien Idols- ja  xFactor-tyyppisten laulukilpailujen kestosuosikki Hallelujah annan nyt levylle hieman enemmän psiteitä kuin vuonna 2007.

Levyn sisältö:  Dance Me To The End Of Love /  Coming Back To You /  The Law / The Night Comes On /  Hallelujah / The Captain /  Hunter’s Lullaby /  Heart With No Companion /  If It Be Your Will

Levyn muusikot:  Leonard Cohen  / Jennifer Warnes – laulu // Sid McGinnis – kitara / Richard Crooks – rummut / Anjani Thomas, Crissie Faith, Erin Dickins, Lani Groves, Merle Miller, Ron Getman, Yvonne Lewis – taustalaulu /  John Lissauer – piano, kosketinsoittimet, taustalaulu, tuotanto / Leanne Ungar – äänitykset ja miksaus / John Crowder – basso ja taustalaulu

Seitsemännellä studiolevyllään, Various Positions (1984) Cohen alkaa viimeinkin päästä eroon folk-leimastaan ja löytää uutta tyyliään jota tällä kerralla on ollut räätälöimässä John Lissauer. Valitettavasti tälläkin levyllä on selviä huteja, kappaleita jotka olisi pitänyt jättää jollekin rarities- kokoelmalle. Erityisen paha tyylirikko on mielestäni country & western -tyylisen, harvinaisen ponnettoman The Captainin sijoittaminen upean Hallelujah-hitin perään. A-puolen avauskappale, humpparytmiin sovittu Dance Me To The End Of Love saattaa aluksi hieman hätkähdyttää näennäisellä viihteellisyydellään, mutta sanoituksessa on potkua ja kokonaisuutena kappale kuuluu Cohenin laulukatalogin menestyneimpään ja tunnetuimpaan osastoon. Albumin vähemmän tunnetuista kappaleista nostaisin esiin rytmillisesti ja sovituksellisesti uusia uria etsivän The Lawin sekä erityisesti kauniin päätöskappaleen, If It Be Your Will.  Levyn lyriikat eivät nouse Cohenin parhaimpien tekstien tasolle, mutta teemallisesti albumi on vähintäänkin kiinnostava. Tavallisten rakkauslaulujen rinnalle Cohen on ottanut albumille mukaan mystis-sävytteisiä lauluja kuolleista vanhemmistaan.

• • I went down to the place
  • Where I knew she lay waiting
  • Under the marble and snow
  • I said, Mother, I’m frightened
  • The thunder and lightning
  • I’ll never come through this alone

Vaikka kokonaisuus jättää toivomisen varaa, poikkeaa tämä levy kahdesta edellisestä edukseen tietyn tyylillisen vakauden ja näkemyksen ansiosta. Myös levyn äänittäjä ja miksaaja Leanne Ungar on tehnyt huolellista työtä. Taustalaulajia on peräti 10 ja heidän ansiostaan levyn parhaat laulut saavat mukavasti lihaa ympärilleen ilman että kuitenkaan sorrutaan Spectorin barokkimaiseen ylikuorruttamiseen.

KLASSIKKOBIISIEN SIIVITTÄMÄNÄ  VARSIN HYVÄ LEVY   * * * *

Harri Huhtanen 2007

Levyn sisältö:The Guests /  Humbled In Love /  The Window /  I Came So Far For Beauty
Un Canadien Errant (The Lost Canadian) / The Traitor /  Our Lady Of Solitude / The Gypsy’s Wife /  The Smokey Life / Ballad Of The Absent Mare

Muusikot: Leonard Cohen – laulu ja akustinen kitara /  Mitch Watkins, Ricardo Gonzalez, Filipe Perez – kitarat /  Everado Sandoval – guitarrón  / Abraham Laboriel, Charles Roscoe Beck, John Miller – bassot / John Lissauer – piano ja sovitukset / Garth Hudson – Yamaha piano / Bill Ginn – sähköpiano / Randy Waldman – urut / Steve Meador – rummut / John Bilezikjian – oud  / Raffi Hakopian, Agostin Cervantes, Armando Quintero, Luiz Briseño, Miguel Sandoval – viulut / Paul Ostermayer – saksofoni / Edgar Lustgarten – sello / Jose Perez, Pablo Sandoval – trumpetti /  Earl Dumler – oboe / Jennifer Warnes, Jim Gilstrap, Julia Tillman Waters, Maxine Willard Waters, Roger St. Kenerly, Stephanie Spruill – taustalaulu / Jeremy Lubbock ja Luiz Briseño –jousisovitukset ja orkesterin johtaminen

Epäonnisen Spector-seikkailun jälkeen Cohen on kuudennella studiolevyllään, Recent Songs (1979) jälleen liikkeellä itsenäisenä taitelijana. Tämäkin levy on kokeilu. En tiedä mitä kaikkea Cohenille tapahtui vuosina 1977-79, mutta ainakin hänen äitinsä kuoli, kuten hän tämän levyn kansiteksteissä mainitsee. Cohen yrittää tälläkin levyllä epätoivoisesti löytää uutta suuntaa ja uutta ilmaisutyyliä. Muutamissa levyn kappaleissa hän onkin onnistunut erittäin hyvin uudistamaan laulutyyliään, mutta mitään mestariteosta tästä levystä ei valitettavasti kuitenkaan syntynyt, sillä musiikkityylien kirjo on liian laaja ja liian epämääräinen. Tällä levyllä kuullaan folkkia, yökerho-jazzia, mexicanaa, americanaa jne. Ei synny yhtenäistä linjaa. Muutamissa kappaleissa on hieno sanoitus, muutamissa taas varsin keskinkertainen. Soittajat ovat huippuluokkaa, mutta edustavat niin erilaisia tyylilajeja, että välillä yhdistelmät kuulostavat hieman oudoilta.

Ihailen eniten kakkospuolen avauskappaletta The Traitor , jossa Cohen on onnistunut uudistamaan ilmaisunsa täydellisesti. Hän laulaa tämän upean folk-balladin erittäin softisti ja myös fraseeraus on uudistunut. Tekstin rytmitys muistuttaa Dylan parhaita folk-teoksia. Toinen upea kappale on vanhoista persialaisista runoista innoituksensa saanut The Guests, joka avaa vinyylilevyn ykköspuolen. Sekä edellisellä että tällä kappaleella loistavat erityisesti levyn huippumuusikot Raffi Hakopian (viulu) sekä John Bilezikjian (kreikkalainen Oud-soitin).  Levyn muut kappaleet eivät pahemmin minua innosta, lukuunottamatta niitä, joilla soittavat Hakopian tai Bilezikjian, joita ilman tämä levy olisi paljon huonompi.

Parhaiden kappaleiden ansiosta kelpo levy   * * * * –

Harri Huhtanen 2007

Mitä saadaan aikaiseksi kun laitetaan tuottajanero Phil Spector, yli 50 huippumuusikkoa ja Leonard Cohen muutamaksi viikoksi levyttämään los angelesilaiseen huippustudioon. Mestariteos? Totaalinen floppi?

Cohenin viides studiolevy, Death Of A Ladies’ Man (1977) on totaalinen irtiotto legendaartisesta ykköslevystä sekä koko aikaisemmasta Cohen -perinteestä. Cohen on laittanut kaiken yhden kortin varaan. Sen kortin nimi on PHIL SPECTOR. Cohen on luottanut Spectorin Midaksen kosketukseen, siihen että kaikki mitä Spector tekee on määrätty onnistumaan ja määrätty olemaan upeaa ja suurenmoista. En tiedä onko Cohen ajatellut ollenkaan sitä, että kun antaa taiteensa avaimet tuottajalle, jää samalla tuottajan vangiksi. Ehkä se on unohtunut Cohenilta sessioissa, joissa on varmaan ollut ylettömän hauskaa, onhan paikalla ollut koko kaupungin parhaat soittajat ja bilettäjät. Paljon kauniita naisia, paljon juotavaa ja paljon ”savukkeita”. Jopa Bob Dylan ja Allen Ginsberg ovat mukana sessioissa.

Minusta tämän levyn suurin ongelma on se, ettei tämä oikeastaan edes ole Cohenin levy, vaan Phil Spectorin. Cohen on vain mukana laulamassa keskinkertaisia rakkauslauluja, jotka toistuvasti hukkuvat Spectorin ylenpalttisten äänivallien alle. Myös lyriikat jäävät selvästi Cohenin parhaista teksteistä. Äänitys on mahtipontinen, ainakin vinyylillä monissa kohtaa puuroutuva, taustat ajoittain tuskattuvan siirappisia ja viihteellisiä. Spectorin musiikin tunnistaa sellainenkin, joka ei musiikista mitään tiedä, niin dominoivia ja läpitunkevia ovat hänen musiikilliset koukeronsa. Spector on maineensa veroinen, tavallaan hän on pop-musiikin nero. Hänen tapansa luoda kuorrutettuja ja vaikuttavia äänivalleja on erittäin omaleimainen ja toimii erinomaisesti monien artistien levyillä, esimerkiksi John Lennon hyötyi paljon Spectorin studioteknisistä ratkaisuista. Niinpä tällä ns. Leonard Cohen -levyllä useissa kappaleissa kuulen takautumia Spectorin aikaisemmin tuottamista levyistä.

Minusta Cohen on tehnyt pahan virheen palkkaamalla Spectorin levynsä tuottajaksi. Cohenin musiikin syvin ja aidoin elementti on melankolia. Cohen on yleensä parhaimmillaan yksinkertaisissa puitteissa: mies ja kitara ja loistavat lyriikat, muuta ei yleensä tarvita. Spector taas on barokki-taiteilija: kaiken pitää olla iloista, suureellista ja välillä jopa yliampuvan mahtipontista. Minusta näiden miesten musiikilliset maailmat ovat yhteensovittamattomat ja siksi yhteistyön tulos on niin onneton. Varmaan moni Spector -fani pitää tästä levystä, tottakai, onhan tämä sitä Philiä itseään. Luultavasti jotkut Cohen -fanitkin pitävät tästä levystä. Minusta tämä levy on kuitenkin täysin epäonnistunut kokeilu.  Annan kuitenkin ylimääräisen plussan hienosta kansitaiteesta. Tyylikkäässä kansikuvassa Playboy Cohen on polynesialaisessa baarissa kahden erittäin viehättävän neitosen kanssa ja huomatkaa!…se toinen heistä, jumalaisen ja mystisen kaunis, on…legendaarinen…. SUZANNE!

Upean artistin epäonnistunut kokeilu !    * * *

Harri Huhtanen 2007

Levyn sisältö: Is This What You Wanted / Chelsea Hotel #2 /  Lover Lover Lover /  Field Commander Cohen / Why Don’t You Try   ///   There Is a War / A Singer Must Die / I Tried to Leave You / Who by Fire / Take This Longing / Leaving Green Sleeves

Muusikot: Leonard Cohen –  kitara ja laulu / John Lissauer – kosketinsoittimet ja taustalaulu /  Emily Bindiger – taustalaulu / Gerald Chamberlain – trumpetti / Erin Dickins – taustalaulu  / Lewis Furey – viulu /   Ralph Gibson – kitara /  Armen Halburian – lyömäsoittimet  /  Janis Ian – laulu / Gail Kantor – taustalaulu / Jeff Layton – banjo, mandoliini, kitara ja  trumpetti / Barry Lazarowitz – lyömäsoittimet / Roy Markowitz –rummut / John Miller – basso /  Don Payne – basso

Neljäs kerta toden sanoo? Cohenin neljännen levyn nimi, New Skin For The Old Ceremony (1974), kertoo jo paljon sen sisällöstä: vanhoja rakkauslauluja uudessa kuosissa. Viimeinkin kuulostaa siltä, ettei Cohen enää pelkästään varioi ykköslevyn musiikillisia teemoja, vaan on tyylillisesti päässyt eteenpäin. Tällä levyllä on paljon jazz-sävyjä ja myös instrumentaatio jousitaustoineen ja eksoottisine lyömäsoittimineen on askel eteenpäin. Erityisen hienolta kuulostaa äänitys, joka erottelee hyvin soittimet ja kuulostaa jopa yli 30 vuotta vanhalta vinyyliltä kuunneltuna todella tuoreelta. Odotan suurella mielenkiinnolla toivottavasti keväällä 2007 julkaistavaa CD-remasteria.

Parilla ensimmäisellä kuuntelukerralla hieman petyin tähänkin levyyn, koska sekä albumin avaus- että päätöskappaleella Cohen laulaa väärin. Myöhemmät kuuntelukerrat avasivat kuitenkin kokonaisuuden ja aloin pitää myös noista kappaleista. Niissä on samaa rosoisuutta ja aitoa rock-henkeä kuin muutamissa Neil Youngin Zuma albumin kappaleissa.

Tällä kertaa upeat lyriikat ja musiikki on toistuvasti saatu saumattomaan yhteispeliin. Klassikko-kappaleita on tälläkin levyllä vain kaksi eli Janis Joplinin kanssa vietetystä yöstä kertova, kaihoisa Chelsea Hotel #2 sekä konserteissa majesteettinen, mutta levyllä ehkä turhankin lyhyeksi editoitu, Who By Fire . Kakkos- ja kolmoslevyyn nähden tämä albumi eroaa edukseen kuitenkin kappaleiden tasaisemmalla laadulla. Pidän kaikista B-puolen kappaleista ja lähes kaikista A-puolen kappaleita.  Kokonaisuutena ja musiikillisesti tämä on parempi levy kuin toinen ja kolmas albumi.

Hieno levy!   *  *  *  *  +

Harri Huhtanen 2007

Levyn sisältö:  Avalanche /  Last Year’s Man /  Dress Rehearsal Rag /  Diamonds in the Mine /   Love Calls You by Your Name /   Famous Blue Raincoat /   Sing Another Song, Boys (Live at the Isle of Wight Festival, August 31, 1970) /  Joan of Arc

Muusikot:   Ron Cornelius  (kitarat) /  Charlie Daniels  (akustinen kitara, basso ja viulu) / Elkin ”Bubba” Fowler  (sakustinen kitara, banjo ja basso)  / Bob Johnston  (piano, tuotanto) /  Corlynn Hanney  (laulu) /  Susan Mussmano  (laulu) /  The Corona Academy, London  (lasten äänet) /  Michael Sahl  (jousisoittimet) /  Paul Buckmaster  (jousisoittimein sovitukset)

Tämä arvostelu perustuu vinyyliin, jonka hankin käytettynä jostain turkulaisesta divarista 1980-luvun alkupuolella. Kuuntelin silloin levyn muutaman kerran ja sitten se jäi hyllyyn pölyttymään varmaan yli kymmeneksi vuodeksi. Minusta tuntuu, etten ole kuunnellut tätä levyä enää vuoden 1990 jälkeen, paitsi nyt. Tälläkin kertaa olen kuunnellut levyn vain kaksi kertaa. Ensimmäinen kuuntelu oli melkoinen pettymys, mutta uusintakuuntelu avasi levyn aivan uudella tavalla! Samoin Tenho Immosen suomennoksista oli apua, koska levyllähän ei ole lainkaan painettuja lyriikkoja.

Leonard Cohenin kolmas levy,  Songs Of Love And Hate (1971) on edeltäjänsä tavoin musiikillisesti varsin epätasainen levy. Hienot lyriikat sen sijaan tekevät tästä albumista varsin mielenkiintoisen ja uusinta-arvostelun arvoisen. Levyllä on kaksi ehdotonta Cohen – klassikkoa, nimittäin ykköspuolen avauskappale  Avalance, joka on sekä lyriikaltaan että musiikillisesti varsinainen täysosuma. Laulu on Cohenia parhaimmillaan! Erittäin upea ja omaleimainen on myös surumielinen balladi Famous Blue Raincoat, joka saattaa jopa olla albumin paras laulu.

Valitettavasti mukana on myös musiikillisesti varsin keskinkertaisia kappaleita, tosin niissäkin lyriikat ovat varsin korkeatasoisia. Tällä levyllä äänessä on selkeästi RUNOILIJA Cohen, muusikko Cohenin kustannuksella. Jos lukee vain kappaleiden tekstit, kuulostavat ne todella hienoilta, valitettavasti musiikillisesti levy ei ole yhtä korkeatasoinen.

Tänään kuitenkin alkoi tuntua siltä ,että epätasaisuudesta huolimatta tällä levyllä kokonaisuus, jonkinlainen pettyneen rakastajan korkeaveisu, sittenkin hahmottuu paremmin kuin kakkoslevyllä. En tiedä. Tiedän vain, että levy vaatii ehdottomasti enemmän kuuntelukertoja eli  ehkäpä palaan aiheeseen vielä joskus myöhemmin.

HYVÄ LEVY    * * * *

Harri Huhtanen 2007

Levyn sisältö:  Bird on the Wire /  Story of Isaac /  A Bunch of Lonesome Heroes / The Partisan (Hy Zaret/Anna Marly) / Seems So Long Ago, Nancy / The Old Revolution / The Butcher / You Know Who I Am / Lady Midnight / Tonight Will Be Fine

Levyn soittajat:  Ron Cornelius  (kitarat) /  Bubba Fowler ( basso, banjo, viulu ja akustinen kitara)  / Charlie Daniels  (basso, viulu ja akustinen kitara) / Bob Johnston  (tuotanto ja kosketinsoittimet) /  David Crosby  (taustalaulu)

Artistille toinen levy on aina todellinen tulikoe, varsinkin jos ensimmäinen levy on menestynyt tai saanut kehuja kriitikoilta. Leonard Cohenin ensimmäinen levy menestyi muistaakseni aika hyvin ja kriittikotkin taisivat pitää siitä. 1960- ja 1970-luvuilla lisäpaineita artistille toivat levytyssopimukset, jotka yleensä edellyttivät melko ripeää levyjen julkaisutahtia. Debyyttilevyn kappaleet olivat usein vuosikausien hiomisen ja kovan valinnan tuloksena syntyneitä. Kakkoslevy piti kuitenkin kasata kiireessä joko ykköslevyn ylijäämämateriaalista tai säveltää nopeasti jotain uutta. Joillekin artisteille tällainen hektinen luomistahti sopi, joillekin ei.

Cohenin kakkoslevy, Songs From A Room (1969) jää väistämättä debyyttilevyn varjoon.  Pahimmillaan kakkoslevyn laulujen melodiat ja kitarakuviot kuulostavat ykköslevyltä ”sämplätyiltä”. Osa lauluista on ilmeisesti kehitelty ykköslevyn julkaisemisen jälkeen, mutta näitä kappaleita taas rasittaa tietynlainen keskeneräisyys.

Ei kakkoslevy kuitenkaan kokonaisuutena huono ole. Musiikillisia puutteita kompensoimassa on muutama upea biisi. Ykköspuolen avaava Bird On The Wire ja neljäntenä kuultava The Partisan ovat väkeviä, tunnelmallisia ja cohenmaisen originelleja esityksiä. Ne sekä paikoitellen erinomaiset lyriikat pelastavat tämän levyn jäämästä kokonaan SUUREN edeltäjänsä varjoon.

HYVÄ LEVY   * * * *

Harri Huhtanen 2007

Kesällä 2006 Turun Tuomiokirkon edustalla suoritettiin jälleen arkeologisia kaivauksia. Ne tehtiin, jotta totuus tulisi esiin. Turun keskiaikaisesta historiasta on kirjoitettu liian paljon sellaista, joka perustuu ainoastaan kirjallisiin lähteisiin. Uusissa kaivauksissa monet aikaisemmat kirjalliset tiedot osoittautuivat vääriksi. Minulla oli onni ja kunnia seurata kaivauksia ruokatunneillani paikan päällä, sillä kesällä 2006 olin työssä kivenheiton päässä kaivausalueesta. Tuntui upealta nähdä, miten kaivajat paljastivat yllättävän hyvin säilyneiden 1400-luvun rakennuksien hirsikehikkoja. Siinä silmieni edessä oli totuus 600 vuoden takaisesta ajasta!

 Samaa pätee Leonard Cohenin upean debyyttialbumin lauluihin. Ne ovat TOTTA. Mystinen Suzanne (kuvassa oikealla) on todellisuudessa Cohenin lapsien äiti. Marianne (Bokekstra -kuva) taas oli Cohenin norjalainen tyttöystävä, jonka hän tapasi Hydran saarella asuessaan. He elivät jonkin aikaa avoliitossa.

Songs Of Leonard Cohen (1967) sisältää rakkauslauluja, jotka edustavat minulle rakkauslaulujen ultimaattia huippua. Beatlesien ja Elviksen rakkauslaulut ovat suositumpia, mutta minulle ne ovat Cohenin debyyttialbumin kappaleiden rinnalla inferiorisia. Rakkaus voi olla joillekin yksinkertainen asia, Cohenille rakkaus liittyy kuitenkin suruun ja kuolemaan ja siksi minä rakastan näitä lauluja! Danten Jumalainen näytelmä sisältää kolme osaa: Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi. Kaikki kolme osaa Dante on kirjoittanut täydellisellä italiankielellä, mutta niin vain on, että nykyään yleisöä kiinnostaa ainoastaan Danten Helvetti. Onni on hieno asia, mutta kärsimys tuottaa parempaa taidetta!

1934 syntynyt Cohen julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa jo vuonna 1956. Debyttilevyn julkaisun aikoihin maestro oli jo 34-vuotias ja todennäköisesti nämä laulut olivat eläneet hänen mielessään jo vuosikausia. Debyyttilevy todistaa kiistattomasti, että Cohen on NERO. Debyyttilevystä muodostui melkoinen riippakivi Cohenille, sillä kaikki mitä hän levytti debyyttilevyn jälkeen oli inferiorista. Toinen Cohenin ongelma on ollut yleisön penseys. Debyyttilevy oli suosittu, mutta sen myynti jäi murto-osaan monien paljon heppoisempien artistien levyjen myynnistä. Ilmeisesti Cohen joutuu kokemaan saman kohtalon kuin Van Gogh ja Kafka eli miehen todellinen arvo ymmärretään vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Kaikki debyyttilevyn kappaleet ovat upeita. Tämä levy on todellista musiikin ja runouden juhlaa! Harvoin kuulee albumia, jonka kaikki kappaleet ovat näin merkityksellisiä. Albumi muodostaa aivan upean kokonaisuuden, kerronnan ja musiikin jännite ei herpaannu hetkeksikään. Levyllä ei ole yhtään mahalaskua, ei edes potentiaalisia tyylirikkoja. Kaikki on loppuun saakka mietittyä, tekstit ja laulut ovat käsittämättömän kauniita!

Ainoa kritiikin paikka on äänityksessä, joka joissain kappaleissa ei vastaa nykyisiä standardeja. Siksi odotan erittäin suurella mielenkiinnolla keväällä 2007 ilmestyvää remasteroitua CD:tä. Toivottavasti tällä 1989 julkaistulla CD:llä kuulemani äänitekniset puutteet on saatu korjattua tulevalla remasteroidulla CD:llä.

KLASSIKKO ISOLLA K:LLA!   ∞ ∞ ∞ ∞ ∞….  and beyond!

Alkuperäinen artikkeli: Harri Huhtanen 2007