Saksankielisen kirjallisuuden kaikkien aikojen suurin nero on ollut GOETHE. Hänen uransa oli kaksijakoinen. Goethe loi ensimmäiset mestariteoksensa jo nuorena, mutta toinen luovuuden huippu ajoittui hieman yllättäen vanhuuteen, sillä Faustin jälkimmäistä osaa kirjoittaessaan hän oli jo yli 80‑vuotias! Goethe todisti vääräksi väitteen siitä, että luovuus olisi iästä riippuvainen. Ihmisen älykkyys ei lisäänny enää 15 ikävuoden jälkeen, mutta elämänkokemuksien mukanaan tuoma viisaus sen sijaan kasvaa vuosi vuodelta ja taiteessa se saattaa joskus johtaa aika huikeisiin suorituksiin vielä taiteilijan elämän ehtoopuolella.
Leonard Cohen koki syvän kriisin 1990‑luvun alkupuolella ja päätti lopettaa musiikinteon sysimustan The Future ‑albumin (1992) jälkeen. Cohen vetäytyi lähes kymmeneksi vuodeksi buddhalaiseen luostariin mietiskelemään. Onneksi rakkaus musiikiin ja sanoihin lopulta voitti ja mies palasi parrasvaloihin vuonna 2001 loistavalla Ten New Songs -albumilla.
Cohenin toinen ”post‑buddhalainen” levy, Dear Heather ilmestyi 2004 ja jäi vielä vähemmälle huomiolle kuin edeltäjänsä. Levyn huono kaupallinen menestys ei kuitenkaan nykyaikana kerro mitään levyn laadusta. Niinpä on aina parasta itse kuunnella kiinnostavat levyt ja lausua arvionsa vasta sitten.
Dear Heather ei ole kuulijalle mikään helppo levy, sillä ainakin minulla viisi ensimmäistä kuuntelukertaa keväällä 2007 menivät lähinnä ihmetellessä. Aluksi pidin Heatheria jopa lievästi epäonnistuneena loistavan Ten New Songsin rinnalla. Mutta sitten kuuntelukerroilla 5‑10 jokin uusi ”kanava” auditiivisessa mielihyvä ‑keskuksessani aukesi. Kuuntelukerrat 10‑20 olivatkin sitten jo täyttä juhlaa! Jos levyyn ei kyllästy 20+ kuuntelukerralla ja varsinkin jos kuuntelukerrat ajoittuvat yli puolen vuoden ajanjaksolle, on levyn pakko olla vähintään hyvä. Ja sitä Dear Heather totisesti on. Heatheria kuunnellessa tulee myös sellainen tunne, ettei yli 70‑vuotias Cohen ole tosiaankaan vielä viimeistä sanaansa sanonut. Uskon, että tulossa on uusia mestariteoksia.
Mikä minua sitten tässä 2000‑luvun Cohenissa niin kiehtoo ja ihastuttaa? Tavallaan vastasin kysymykseen jo Ten New Songsin arvostelussa. 2000‑luvun Cohen on äärimmäisen VIISAS mies, joka osaa tiivistää musiikin ja sanottavansa niin mestarillisella tavalla, etten suoraan sanoen muista kenenkään muun ‑ Bob Dylan mukaanlukien ‑ pystyneen samaan.
Dear Heatherissä Cohen ilmaisu on tiheää, intensiivistä ja erittäin pelkistettyä. Levy ei kuitenkaan ole mikään ”köyhän miehen” Ten New Songs, kuten aluksi sorruin ajattelemaan. Itse asiassa musiikillisesti Dear Heather poikkeaa melko suuresti Ten New Songisista. Vaikka Dear Heather on yhtä hidastempoinen ja meditatiivinen ja syväulotteinen levy, on se tyylillisesti melko puhdasta jazzia. Dear Heatherin tunnelmiin ja sanoituksiin jazz‑sovitukset sopivat erittäin hienosti. Kokonaisuus toimii erinomaisesti. Levyn jokainen kappale ansaitsisi oman analyysinsä, mutta tyydyn tässä arvioimaan vain muutamia avainkappaleita.
Levyn avaa lordi Byronin (1788‑1824) upean runon, Go No More A‑Roving kerrassaan valloittava jazzhenkinen sovitus. Levyn tuottaja ja musiikin sovituksista vastaava Sharon Robinson on kerrassaan mestari Leonardin ilmaisun ja ajatuksien musiikillisena kuvittajana!
Kolmantena kuultava The Letters on myös erittäin vaikuttava sekä sovitukselltaan että sanoitukseltaan. Pelkistäminen, säkeiden taidokas rytmitys ja hämmästyttävä intensiteetti. Nykymusiikissa tällainen taituruus on todella harvinaista herkkua!
The Wounded forms appear
The loss, the full extent
And simple kindness here
The solitude of strenght
Seitsemäntenä kuultava Villanelle For Our Time on kappale josta olen alkanut pitämään sitä enemmän mitä useammin olen sen kuullut. Cohen lausuu siinä Frank Scottin (1899‑1985) vaikuttavan runon hienovaraisen jazzsäestyksen luodessa tunnelmaa Cohenin syvän bassoäänen taustalle.
The lesser loyalties depart
And neither race nor creed remain
From bitter searching of the heart
Runonlausunta musiikissa on vaarallinen laji, sillä kokemattomampi artisti ei ole uskottava ja kokenut artisti taas voi tehdä sen vanhanaikaisesti tai pitkästyttävästi. Cohenin basso ja fraseeraus tihkuu kuitenkin niin runsaasti ikuisen rakastajan ja rakastetun monivaiheisen elämän vaaroja ja uhmaa, että kuulija jää koukkuun HETI!
Studioäänitteen viimeinen kappale The Faith perustuu quebec’iläiseen kansanlauluun. Myös tästä esityksestä olen alkanut pitämään sitä enemmän mitä useammin olen sen kuullut.
The sea so deep and blind
The sun, the wild regret
The club, the wheel, the mind
O love, aren’t you tired yet
Jos Cohen olisi lopettanut Heatherin The Faithiin, olisi levy mestariteos, mutta mitä tapahtuikaan?! Mies sijoitti CD:n päätöskappaleeksi huonotasoisen Tennessee Waltzin live‑äänitteen vuodelta 1985! Miksi? Miksi? Ja vielä kerran miksi??? TW ei minusta millään tavalla sovi näin hienoviritteisen albumin kokonaisuuteen, eikä ainakaan lopetuskappaleeksi, koska äänite ei ole hyvä! Selvä tyylirikko. Lopetuskappale on irallinen ja outo valinta, joka väistämättä laskee albumin kokonaispistemäärää. Hieno levy tämä silti on, ei olisi oikein ”sakottaa” yhdestä kokonaisuuteen epäsopivasta kappaleesta liikaa.
Tyylikäs levy! * * * * +
Harri Huhtanen 2008

Itsenäisinä molemmat kappaleet ovat upeita, mutta ajatustavan, aiheen ja näkökulman äkillinen 360 asteen muutos tuntuu kuulijasta liian jyrkältä. Sama ongelma vaivaa kaikkia muitakin levyn kappaleita: ne tuntuvat irrallisilta. En tiedä, miten kauan The Futurea äänitettiin, mutta CD:n mukana tulevassa tekstivihkosessa on myös tiedot kappaleiden tuottajista, jotka ovat: Yoav Goren, Steve Lindsey, Rebecca Mornay ja Bill Ginn.
Leonard Cohenin kahdeksas studiolevy, I’m Your Man (1988) nosti hänet hetkeksi parrasvaloihin, sillä avauskappaleen First We Take Manhattan videota näytettiin ahkerasti jopa taivaskanavilla, jossa Leonardin ikäisiä artisteja ei yleensä näytetä. Syykin oli selvä. Folk-artisti oli luonut nahkansa ja hänestä oli tullut oikea ”disko-hirmu”. Cohenin kappaleen moniulotteisuus on nerokasta. Ne, jotka eivät tietäneet mitään Cohenin urasta ja sanomasta saattoivat huolettomasti diggailla kappaletta diskoissa ja ne, jotka tiesivät mistä oli kyse, ymmärsivät sen pirullisen sarkasmin, joka kappaleen lyriikoihin oli kätketty.
Sanoitukset paljastavat, että vaikka Cohen on ”myynyt sielunsa pirulle” eli lähtenyt mukaan trendikkään konemusiikin vaatimuksiin, ei 1960-luvun runoilija ole luovuttanut, vaan trendikäs tuotanto on pelkkää pintakiiltoa, joka sokeroi sanoman, joka on yhtä pessimistinen ja artistinen kuin aikaisemminkin.
Vuoden 2016 päivitys. Various Positions kuulostaa edelleen epätasaiselta kokonaisuudelta, mutta koska mukana on muutamia vuosien saatossa elämää suuremmiksi nousseita kappaleita, kuten esimerkiksi kaikkien Idols- ja xFactor-tyyppisten laulukilpailujen kestosuosikki Hallelujah annan nyt levylle hieman enemmän psiteitä kuin vuonna 2007.
Hallelujah-hitin perään. A-puolen avauskappale, humpparytmiin sovittu Dance Me To The End Of Love saattaa aluksi hieman hätkähdyttää näennäisellä viihteellisyydellään, mutta sanoituksessa on potkua ja kokonaisuutena kappale kuuluu Cohenin laulukatalogin menestyneimpään ja tunnetuimpaan osastoon. Albumin vähemmän tunnetuista kappaleista nostaisin esiin rytmillisesti ja sovituksellisesti uusia uria etsivän The Lawin sekä erityisesti kauniin päätöskappaleen, If It Be Your Will. Levyn lyriikat eivät nouse Cohenin parhaimpien tekstien tasolle, mutta teemallisesti albumi on vähintäänkin kiinnostava. Tavallisten rakkauslaulujen rinnalle Cohen on ottanut albumille mukaan mystis-sävytteisiä lauluja kuolleista vanhemmistaan.
Levyn sisältö:
Ihailen eniten kakkospuolen avauskappaletta The Traitor , jossa Cohen on onnistunut uudistamaan ilmaisunsa täydellisesti. Hän laulaa tämän upean folk-balladin erittäin softisti ja myös fraseeraus on uudistunut. Tekstin rytmitys muistuttaa Dylan parhaita folk-teoksia. Toinen upea kappale on vanhoista persialaisista runoista innoituksensa saanut The Guests, joka avaa vinyylilevyn ykköspuolen. Sekä edellisellä että tällä kappaleella loistavat erityisesti levyn huippumuusikot Raffi Hakopian (viulu) sekä John Bilezikjian (kreikkalainen Oud-soitin). Levyn muut kappaleet eivät pahemmin minua innosta, lukuunottamatta niitä, joilla soittavat Hakopian tai Bilezikjian, joita ilman tämä levy olisi paljon huonompi.
Mitä saadaan aikaiseksi kun laitetaan tuottajanero Phil Spector, yli 50 huippumuusikkoa ja Leonard Cohen muutamaksi viikoksi levyttämään los angelesilaiseen huippustudioon. Mestariteos? Totaalinen floppi?
Levyn sisältö: Is This What You Wanted / Chelsea Hotel #2 / Lover Lover Lover / Field Commander Cohen / Why Don’t You Try /// There Is a War / A Singer Must Die / I Tried to Leave You / Who by Fire / Take This Longing / Leaving Green Sleeves
Parilla ensimmäisellä kuuntelukerralla hieman petyin tähänkin levyyn, koska sekä albumin avaus- että päätöskappaleella Cohen laulaa väärin. Myöhemmät kuuntelukerrat avasivat kuitenkin kokonaisuuden ja aloin pitää myös noista kappaleista. Niissä on samaa rosoisuutta ja aitoa rock-henkeä kuin muutamissa Neil Youngin Zuma albumin kappaleissa.
Levyn sisältö:
Leonard Cohenin kolmas levy, Songs Of Love And Hate (1971) on edeltäjänsä tavoin musiikillisesti varsin epätasainen levy. Hienot lyriikat sen sijaan tekevät tästä albumista varsin mielenkiintoisen ja uusinta-arvostelun arvoisen. Levyllä on kaksi ehdotonta Cohen – klassikkoa, nimittäin ykköspuolen avauskappale Avalance, joka on sekä lyriikaltaan että musiikillisesti varsinainen täysosuma. Laulu on Cohenia parhaimmillaan! Erittäin upea ja omaleimainen on myös surumielinen balladi Famous Blue Raincoat, joka saattaa jopa olla albumin paras laulu.
Levyn sisältö:
Debyyttilevyn kappaleet olivat usein vuosikausien hiomisen ja kovan valinnan tuloksena syntyneitä. Kakkoslevy piti kuitenkin kasata kiireessä joko ykköslevyn ylijäämämateriaalista tai säveltää nopeasti jotain uutta. Joillekin artisteille tällainen hektinen luomistahti sopi, joillekin ei.
Songs Of Leonard Cohen (1967) sisältää rakkauslauluja, jotka edustavat minulle rakkauslaulujen ultimaattia huippua. Beatlesien ja Elviksen rakkauslaulut ovat suositumpia, mutta minulle ne ovat Cohenin debyyttialbumin kappaleiden rinnalla inferiorisia. Rakkaus voi olla joillekin yksinkertainen asia, Cohenille rakkaus liittyy kuitenkin suruun ja kuolemaan ja siksi minä rakastan näitä lauluja! Danten Jumalainen näytelmä sisältää kolme osaa: Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi. Kaikki kolme osaa Dante on kirjoittanut täydellisellä italiankielellä, mutta niin vain on, että nykyään yleisöä kiinnostaa ainoastaan Danten Helvetti. Onni on hieno asia, mutta kärsimys tuottaa parempaa taidetta!