Alkuperäisessä vuoden 1970 Atom Heart Mother -albumissa ei ollut bändin eikä levyn nimeä. Tästä albumista alkoi traditio joka jatkuu edelleen, 49 vuotta myöhemmin eli yhdenkään Atom Heart Motherin jälkeen julkaistun Pink Floydin studioalbumin kannessa ei enää nähty bändin jäseniä. Tämä itse luotu anonyymiteetti oli asia josta bändin jäsenet myöhemmin nauttivat suuresti. Esimerkiksi Pink Floydin ehkä viimeiseksi jääneellä, vuoden 1994 kiertueella Gilmour hehkutti miten mukavaa oli kävellä Prahan keskustassa  tunnistamattomana, kuin tavallinen turisti, vaikka hän kohta esiintyisi Prahan stadionilla konsertissa, johon oli myyty 100 000 lippua!    

Veikkaanpa ettei kukaan Suomessa tiedä mihin liittyy Lulubelle III . Se liittyy Pink Floydin viidenteen studioalbumiin nimeltään Atom Heart Mother (AHM). Levy ilmestyi lokakuussa 1970 sekä Englannissa (2.10.70) että USA:ssa (10.10.70). Englannissa uusi albumi nosti  bändin lopultakin marginaalista huipulle, sillä se singahti suoraan saarivaltion myyntilistan ykköseksi. USA:ssa bändin kaupallinen menestys ei tässä vaiheessa vielä ollut samalla tasolla, koska kokeellinen AHM ei noussut Billboardin listalla 55.sijalukua korkeammalle. Myöhemmin, bändin saavutettua globaaliseen suosion, myös AHM:n myynti lisääntyi, muttei se koskaan ole päässyt lähellekään The Wallin (1979) tai The Dark Side Of The Moonin (1973) hulppeita myyntilukuja. Ehkäpä tämä on yksi syy siihen, että 2000-luvun haastatteluissa sekä Gilmour että Waters ovat vähätelleet AHM:n ansioita. Totuus on kuitenkin se, että bändi käytti suurimman osan vuotta 1970 nimenomaa 23 minuuttisen nimikkokappaleen Atom Heart Mother säveltämiseen ja esittämiseen. Kappaleen valmistelu alkoi heti tammikuun alussa, jolloin Mason kopioi EMI:n äänitearkistosta erilaisia ääniefektejä tulevia sessioita varten. 17.tammikuuta 1970 bändi testasi Englannissa, Hullin konsertissa kappaleen esiversiota ilman kuoroa ja puhallinsoittajia. Varsinaiset äänitysessiot alkoivat EMI:n Abbey Roadin studioilla 2.maaliskuuta ja jatkuivat 21.heinäkuuta saakka. Kaikkiaan kokopäiväisiä äänitysessioita järjestettiin laskujeni mukaan peräti 30 kappaletta ja näisä sessioissa ylivoimaisesti eniten aikaa bändi käytti nimenomaa nimikappaleen hiomiseen. Albumin B-puolelle tulleet lyhemmät kappaleet purkitettiin huomattavasti nopeammin.  Äänityssessioiden lomassa bändi oli jatkuvasti kiertueella Euroopassa (2 osakiertuetta) ja Pohjois-Amerikassa (2 osakiertuetta). Laskin käytettävissä olevista tiedoista että bändi esitti Atom Heart Motherin vuoden aikana vähintään 60:ssä konsertissa Englannissa, Hollannissa, Ranskassa, Saksassa, Sveitsissä, Ruotsissa, Tanskassa, USA:ssa ja Kanadassa. Lisäksi vuonna 2016 julkaistun megaboksin The Early Years 1965-1972 neljännessä osassa 1970 Devi/ation (PFREY4) Atom Heart Mother kuullaan useana eri versiona sekä boksin CD:eillä että DVD:eillä. Niinpä Gilmourin ja Watersin kommenteilla ja sävellyksen esillepanossa on selvä ristiriita. Itse olen aina pitänyt valtavasti Atom Heart Motherista. Mutta entä se Lulubelle III?  Sen arvoituksen paljastan ehkä sarjan seuraavassa osassa…

Harri Huhtanen 2019   

1969 Dramatis/ation (PFREY3) boksin DVD:llä on 13 kappaletta, yhteensä peräti 94 minuuttia aikaisemmin julkaisemattomia kuvanauhoja. Set The Controls Of The Sunista nähdään  kaksi versiota: ensimmäinen esitys on taltioitu Pariisissa 22.tammikuuta 1969, toinen Belgiassa 25.lokakuuta. A Saucerful Of Secretistä DVD:llä on peräti kolme versiota: ensimmäinen on äänitetty Pariisissa 22.1., toinen Royal Festivalla Hallissa Lontoossa 14.huhtikuuta ja kolmas Essenissä Saksassa 11.lokakuuta. Careful With That Axe Eugene nähdään kahtena versiona: ensmmäinen nauhoitus on tehty Essenissä ja toinen Belgiassa 25.10. Myös Green Is The Color nähdään kahdesti: Lontoon ja Belgian versioina. Päätösesityksenä kuullaan Interstellar Overdriven harvinainen yhteisesitys Frank Zappan kanssa, tämä on ilmeisesti äänitetty myös Belgiassa lokakuussa.

Tammikuun nauhoituksessa ranskalainen toimittaja haastattelee David Gilmouria ja sanoo syyksi sen, että David on ainoa joka osaa ranskaa. Davidin vastaukset ovat mielenkiintoisia ja valottavat bändin sen hetkistä tilannetta (vaikka emmehän tiedä vastaako David kaikkiin kysymyksiin täysin rehellisesti).

T: Kuka johtaa bändiänne?  D: ei kukaan.  T: Kuka kirjoittaa biisit? D: Me kaikki neljä yhdessä. T: Miten määrittelette musiikkinne? D: Emme mitenkään. T: Onko se futuristista musiikkia? D: Ehkä vähän… T: Onko se tulevaisuuden vai nykypäivän musiikkia? D: Molempia.

Erittäin hieno ja mielenkiintoinen on Royal Festival Hallissa huhtikuussa nauhoitettu harjoitussessio, jossa nähdään mm. Gilmour ja Waters soittamassa hyvässä sovussa akustisilla kitaroilla yhdessä Green Is The Coloria.  Maagista!  Toinen maaginen kohtaus kuullaan ja nähdään kun Wright soittaa RFH:n komeita urkuja!

Lokakuussa Belgian Mont De L’Enclusissa kuvattu esiintyminen on myös erittäin  mielenkiintoinen.  Filmin kuvista päätellen bändi soittaa jonkinlaisessa teltassa johon näyttäisi mahtuvan vain muutamia satoja ihmisiä. Montin kyläalueella asuu nykyisinkin vain 3000 asukasta eli kyse on todella pienestä paikasta, jonne järjestäjät olivat saaneet kuitenkin houkuteltua yllättävän monia nimekkäitä artisteja. Festivaali järjestettiin vuonna 1969 ensimmäistä kertaa, mutta on nykyään yksi Euroopan vanhimmista edelleen jatkuvista festivaaleista.

Harri Huhtanen 2019   

Pink Floydin legendaarisesta Concertcebouw’n konsertista on vuosikymmenien aikana julkaistu lukuisia bootleg-äänitteitä sekä vinyyleinä että CD:einä. Alla yksi niistä.

Pink Floyd -boksin kolmas osa on nimeltään  1969 Dramatis/ation (PFREY3). Boksi sisältää kaksi ääni-CD:tä sekä yhden video -DVD:n.

CD2:n muodostuu kokonaisuudessaan (kappaleet 1-15) bändin huhtikuussa 1969 Lontoon Royal Festival Hallissa debytoimasta uudenlaisesta konserttiteoksesta jossa oli kaksi erillistä musiikillista osaa (Suites). Teosten nimet olivat The Man sekä The Journey. CD2:lla kuultava konsertti on äänitetty Amsterdamin kuuluisassa Concertgebouw -salissa 17.9.1969.

The Man -osuudessa kuullaan kauniit Grantchester Meadows, Biding My Time sekä Cymbaline. Näiden kappaleiden välillä kuullaan paljon erilaisia äänikollaaseja, jotka eivät aina mene ihan nappiin eli kokonaisuus kuulostaa vähän sekavalta ja raskaalta.

The Journey -osuuden helmiä ovat Green Is The Colour ja Careful With That Axe Eugene. The Journey on paikoitellen vieläkin raskassoutuisempi kuin The Man. Kappaleiden nimet ovat myös varsin suureellisia (mutta onhan kyseessä aikansa huippubändi, joten tämä nimien ”ylikomeus” ehkä siksi suotakoon): Beset By The Creatures Of The Deep, The Labyrinths of Auximines, Behold The Temple Of Light, The End Of The  Beginning.

Konserttiäänite on hyvin säilynyt kuluneet 50 vuotta ja muutamia poikkeuksia lukuunottamatta se on ilmeisesti hyvin digitalisoitu. Äänityksen on aikanaan tehnyt Hollannin VPRO Radio eli kyseessä on ammattimainen äänite ja siksi sitä on varmaan ollut helpompi käsitellä ja restauroida kuin vaikkapa heikkotasoista bootleg-äänitettä. Digitalisoinnilla voidaan puhdistaa ja terävöittää äänitettä, muttei digitalisointi koskaan voi lisätä äänitteeseen sellaista jota sieltä puuttuu eli tärkein on aina se master eli alkuperäinen äänite. Sen mukaan määräytyy lopputulos. Bändin vuoden 1969 The Man, The Journey  -sävelteos on selvästi raakile eli ei yllä bändin myöhäisempien mestariteosten tasolle, mutta sisältää muutamia hienoja kappaleita, jotka valitettavasti jäivät studioalbumeilta pois ja lisäksi on huomionarvoista että äänikollaaseista osaa bändi käytti myöhemmillä levyillään menestyksellisesti.

Harri Huhtanen 2019   

Pink Floydin BBC-sessioista on vuosikymmenien kuluessa julkaistu useita bootleg-CD:eitä, joista yhden kuva on alla. Hienoa että nyt, lähes 50 vuotta sessioiden jälkeen bändi lopultakin on suostunut siihen että osa sessioista on julkaistu virallisesti.

Pink Floyd -boksin kolmas osa on nimeltään  1969 Dramatis/ation (PFREY3). Boksi sisältää kaksi ääni-CD:tä sekä yhden video -DVD:n

CD1:n kappaleet 1-5 ovat peräisin More-albumin äänityssessioista. Kiinnostavimmat ovat tietysti kappaleet, joita ei julkaistu virallisella levyllä. Hienoa että ne nyt näkevät päivänvalon! Kyseiset kappaleet ovat nimeltään Hollywood sekä Seabirds.  Kappaleet 6-10 on poimittu BBC:n radiosessiosta 12.5.1969.  BBC:n sessiota ei ole aikaisemmin virallisesti julkaistu, mutta studioäänitteinä nämä kaikki kappaleet on kyllä julkaistuja jo aikaisemmin. BBC:n sessioäänitteet poikkeavat jonkin verran albumeilla julkaistuista. Session tunnelma on jotenkin harras ja ajaton! Grantchester Meadows, Cymbaline, The Narrow Way, Green Is The Color ja Careful With That Axe, Eugene – hienoja kappaleita kaikki ! Vaikka suuri, maailmanlaajuinen yleisö ehkä tuntee Pink Floydin vasta The Dark Side Of The Moonin ajoista eteen päin, niin minun on pakko sanoa että ehkä kuitenkin juuri nämä bändin ensimmäiset vuodet tuottivat hienointa materiaalia. Teema-albumit ja kaupallinen menestys tulivat vasta myöhemmin, mutta ne atmosfäärit ja tunnelmat, joita bändi “taikoi” näillä alkuaikojen levyillään ovat jotain aivan ainutlaatuista.

CD1:n päättää neljän pitkän kappaleen (11-14) sikermä, joka on äänitetty Amsterdamin Paradiso -klubilla 9.elokuuta 1969.  CD1 on hieno levy, vaikka onkin koottu useammasta eri lähteestä.

Harri Huhtanen 2018

Toinen levy, jonka bändi julkaisi vuonna 1969 oli tupla-albumi Ummagumma. Tämä marraskuussa 1969 ilmestynyt albumi jatkoi Floydin kokeilujen sarjaa, sillä toinen levyistä oli koottu live-nauhoituksista ja toinen studioäänitteistä, jotka yhdistettiin  poikkeavalla tavalla siten, että kukin bändin jäsenistä oli säveltänyt ja sovittanut yksinään oman sooloteoksensa. Idea oli sinänsä ihan ok, mutta toteutus enemmän tai vähemmän epäonnistunut. Silti albumi menestyi kohtalaisen hyvin sekä Englannissa että Amerikassa.

Live-albumi piti alun perin julkaista Birminghamin keikan (27.4.69) äänitteestä, mutta koska nauhoituksessa oli teknisiä puutteita, äänitettiin myös Manchesterin keikka (2.5.69) ja levy koottiin näistä kahdesta äänitteestä *. Lisäksi ilmeisesti osa vokaaliosuuksista jouduttiin dubbaamaan (eli jälkiäänittämään) studiossa. Ajalle tyypillisesti tämä live-albumi oli siis ”live” lainausmerkeissä eli tohtorointia käytettiin, jotta julkaisu saatiin valmiiksi.

Studioalbumi koostettiin ilmeisesti Gilmourin  idean perusteella siten, että kukin bändin jäsenistä teki kotonaan oman sävellyksen, jonka sitten toi studioon suoraan miksattavaksi. Lopputulos oli epätasainen, koska bändi ei siis tällä kertaa hionut ollenkaan albumia yhteistyössä.

Lisätietoja Ummagummasta täällä:

https://winterlude.fi/category/pink-floydin-levyt/page/2/ 

*HUOM. albumin takana lukee virheellisesti että live-äänitteet olisivat peräisin kesäkuun konserteista.  

Harri Huhtanen 2018   

Vuonna 1969 edellisenä vuonna Pink Floydiin liittyneestä David Gilmourista tuli yhä merkittävämpi hahmo bändissä. Vaikka kesäkuussa 1969 Englannissa ilmestyneen More -albumin kaikki kappaleet oli säveltänyt Roger Waters joko yksinään tai bändin kanssa, niin tällä levyllä Gilmour hoiti kaikki lauluosuudet. Erityisesti Gilmourin esittämät Green Is The Colour ja Cymbaline kuulostavat todella vaikuttavilta vielä lähes 50 vuotta julkaisunsa jälkeenkin! More-albumin työstäminen oli uudenlainen kokemus bändille. EMI:n Abbey Road studioiden sijaan he äänittivät levyn Lontoon PYE:n studioilla, koska EMI:n studioilla ei ollut elokuvan kuvaruutujen laskemisessa tarvittavaa (Picture Frame) laitetta.  Kyseessä oli erittäin intensiivinen projekti, sillä studioon mennessään heillä ei ollut valmiita kappaleita, vaan säveltäminen hoidettiin päivällä ja yöt käytettiin kappaleiden äänittämiseen elokuvan kuvanauhan tahdissa.  Äänitysprojekti alkoi maanantaina 3.helmikuuta 1969 ja valmista tuli jo perjantaina 7.helmikuuta! Vielä nykyäänkin (vuonna 2018) tiedot tästä albumista ovat puutteelliset, sillä osa PYE:ssä tehdyistä masternauhoista ilmeisesti varastettiin. Tällä PF Early Years -boksilla kuullaan nyt vihdoinkin esimerkiksi julkaisemattomat kappaleet Hollywood ja Seabirds.

Tarkempia tietoja tästä mielenkiintoisesta Pink Floyd -levystä täällä:

https://winterlude.fi/category/pink-floydin-levyt/page/2/

Harri Huhtanen 2018   

Myös vuosi 1969 oli hyvä vuosi Pink Floydille. Bändi sävelsi useita uusia hienoja kappaleita ja jatkoi live-kokeilujaan. Huhtikuussa he esittivät Lontoon Royal Festival Hallissa uudenlaisen konsertin joka koostui kahdesta erillisestä musiikillisesta sarjateoksesta (Suites). Teosten nimet olivat The Man sekä The Journey.  Lisäksi bändi esitteli tässä konsertissa uuden äänentoistojärjestelmänsä (Azimuth Co-Ordinator), jonka ansiosta yleisö oli konkreettisesti bändin soittaman musiikin ja erikoisten tehosteäänien ympäröimä konserttisalissa. Laitteen bändille oli kehittänyt EMI:n Abbey Road studioiden ääni-insinööri Bernard Speight. Nykyään laite on  nähtävillä Lontoon Victoria & Albert museossa. 1960-luvulla, aikana jolloin tietokoneet ja tietokonepelit suuren yleisön tai edes rockmuusikkojen käytössä olivat utopiaa, oli Pink Floydin kosketinsoittaja Richard Wright todellinen ”Hi-Tec” -mies ohjaillessaan huhtikuussa 1969 Festival Hallissa Azimuth Co-Ordinatorin kahdella joystickillä ääniä kuuteen kaiuttimeen, jotka oli sijoitettu eri puolille salia. Äänen panorointi ja quadrofoninen käsittely tuottivat melkoisen elämäyksen yleisölle, joka ei ollut koskaan aikaisemmin kokenut vastaavaa!

Harri Huhtanen 2018   

Alla olevassa harvinaisessa kuvassa nähdään Pink Floydin miehet David Gilmouria lukuunottamatta  yhdessä Frank Zappan kanssa. Zappa soitti Pink Floydin konsertissa Belgiassa festivaaleilla, jotka järjestettiin 25.lokakuuta 1969

Pink Floyd-boksin kolmas osa on nimeltään 1969 Dramatis/ation (PFREY3). Tällä boksilla on kaksi CD:tä. CD1:llä on 14 esitystä, yhteensä 79 min. musiikkia. Kappaleista vain yksi on julkaistu virallisesti aikaisemmin. CD2:lla on 15 esitystä, yhteensä 76 min. musiikkia. Kaikki CD2:n esitykset ovat aikaisemmin julkaisemattomia.

DVD:llä ja BLU-RAY:llä on Belgian, Ranskan, Englannin ja Saksan televisioyhtiöiden tallenteita Pink Floydin esiintymisistä  vuodelta 1969. Nämä KAIKKI ovat aikaisemmin julkaisematonta materiaalia! Dokumenttien yhteiskesto on peräti 94 minuuttia ja esityksiä on kaikkiaan 13 kappaletta.

Boksin kolmen levyllä on siis katseltavaa ja kuunneltavaa yhteensä 4 tuntia ja 9 minuuttia!  On tämä mahtava julkaisu. Kerralla saadaan niin paljon julkaisematonta materiaalia kymmenien vuosien odotuksen jälkeen!

Harri Huhtanen 2018

Vuoden 1968 promo- ja keikkakiertueellaan Pink Floyd vietti paljon aikaansa myös Pariisissa. Tuohon aikaan bändin miehet saattoivat vielä kävellä Pariisin katuja täysin vapaasti, koska bändi ei ollut vielä saavuttanut sitä maailmanlaajuista suursuosiota, jonka se 1970-luvulla ja sen jälkeen saavutti.

1968 Germin/ation (PFREY2) boksin DVD:llä todentuu hienosti se kehityssuunta, jonka bändi valitsi Syd Barrettin erottamisen jälkeen. Jo kuukausi Sydin erottamisen jälkeen eli helmikuussa 1968 bändi matkasi Keski-Eurooppaan eräänlaiselle promokiertueelle. Keikkojen ohella he kuvasivat promofilmejä Belgian, Ranskan ja Italian televisioille. Vielä helmikuussa Brysselin kuvauksissa Sydin paikan perinyt Gilmour oli hieman epävarman tuntuinen videoilla, mutta kevään tullessa hän oli jo kotiutunut bändiin niin hyvin, että Sydin poissaoloa ei enää edes huomannut. Erityisesti Watersin säveltämät uudet, pitkät kappaleet veivät bändiä yhä avantgardistisempaan suuntaan. Bändin toisella albumilla julkaistu Set The Controls For The Heart Of The Sun on katsottavissa DVD:llä useampana versiona: helmikuussa belgialaisessa TV-ohjelmassa Tienerklanken sekä ranskalaisessa TV -ohjelmassa Bouton Rouge ja sitten vielä maaliskuussa lontoolaisessa All My Loving -ohjelmassa.  Huhti-toukokuussa Italiassa kuvatuissa ohjelmissa Wright pääsee hienosti esiin laulajana ja kosketinsoittajana. Syys-marraskuun taltioinnit ovat kaikki Ranskan TV:n arkistoista löytyneitä. Toisen albumin hieno avausraita Let There Be More Light  kuullaan niissä peräti kolmena eri versiona.

Vuoden 1968 taltioinneista koottu DVD todistaa vakuuttavasti ettei bändi heikentynyt yhtään Syd Barrettin lähdöstä, vaan pikemminkin se ehkä vain innosti heitä tutkimaan yhä innokkaammin rockmusiikin rajoja eli miten pitkälle kokeellisuuden saattoi viedä siten että suuri yleisö sen vielä hyväksyi. Takaraja ei tullut vastaan ainakaan vuonna 1968, vaan päinvastoin, bändi tuntui olevan matkalla kohti yhä suurempaa mainetta ja Gilmourin mukaantulo oli entisestään lisännyt instrumentaalista osaamista ja osuutta bändin musiikissa.

Harri Huhtanen 2018   

Ennen virallisen Pink Floyd -boksin julkaisua ehdittiin Euroopassa julkaista näistä harvinaisista 1960-luvun Pink Floydin kuvanauhoista useita vaihtelevan tasoisia bootleg-äänitteitä, joista yksi alla…

1968 Germin/ation (PFREY2) boksin DVD:llä on hieno kattaus Pink Floydista vuonna 1968 taltioituja TV-esityksiä ja uutisdokumentteja. Mahtavaa että nämä ovat säilyneet 50 vuotta!  Harvasta tuon ajan bändistä on säilynyt niin paljon hyvätasoista videomateriaalia.  Monissa maissa kun vielä 1960-luvulla oli sellainen tapa (Suomi mukaan lukien) että TV-nauhoitteet yliäänitettiin tietyn ajan kuluttua, koska katsottiin että studioiden arkistotilat eivät riittäneet kaiken kuvamateriaalin säilyttämiseen. Joissain tapauksissa TV-kuvaa saatettiin myös lähettää katsojille livenä ilman että sitä edes TV-asemalla taltioitiin. TV:n katsojilla taas tuohon aikaan ei käytännössä ollut mitään mahdollisuutta tallentaa elävää kuvaa, ainoastaan äänen nauhoittaminen oli tuohon aikaan kotilaitteilla mahdollista. Videonauhuri oli kyllä jo keksitty, mutta oli niin kallis että ainoastaan TV-asemilla ja studioilla oli varaa niitä hankkia.

DVD:lle on koottu Pink Floyd -kuvanauhoja Belgian, Ranskan, Englannin ja Italian televisioyhtiöistä.  Tämä voi olla myös yksi syy siihen miksi koko Pink Floydin arkistonauhaboksin valmistelu kesti niin hirvittävän kauan; projektihan alkoi jo vuonna 1994 ja valmistui vasta 2016 eli materiaalia kerättiin ja valmisteltiin julkaisua varten peräti 22 vuotta!  Kun nauhoitukset ovat olleet hajallaan pitkin Eurooppaa ja oikeudenhaltijoita on ollut lukuisia on varmaan boksin valmistelijoilta kulunut melkoisesti aikaa julkaisuoikeuksien ja royaltimaksujen selvittelyssä. Lisäksi boksin esittelytekstin mukaan videomateriaalin digitalisointi ja restaurointi on ollut aikaa vievä ja työläs prosessi.

Kaikkiaan DVD:llä kuullaan peräti 25 Pink Floydin esitystä. Eri kappaleita kuullaan 15 ja näistä useimpina versioina Let There Be More Light (5 esitystä), Set The Controls For The Heart Of The Sun (3), Astronomy Domine (3), Flaming (2) ja Paintbox (2). Loput 10 kappaletta kuullaan vain kerran. Eri lähteistä hankittuja kuvanauhoitteita DVD:llä on 14 ja näistä 5 on värillisiä, muutamassa musiikki on selvästi jälkiäänitetty, mutta ilahduttavan paljon joukossa on myös materiaalia, jossa bändi selvästi soittaa livenä. Jälkiäänitettyjä promovideoita ovat Brysselissa helmikuussa 1968 kuvattu Apples And Oranges, Lontoossa kuvattu harvinainen videopätkä, jossa bändin jäsenet seikkailevat Lontoon metrossa sekä DVD:n päättävä toinen harvinaisuus, Point Me At The Sky – video.

Harri Huhtanen 2018