1960- ja 1970-luvulla kun bändit hajosivat perustivat jäljelle jääneet bändin jäsenet yleensä uuden bändin uudella nimellä. 1980-luvulla tilanne oli kuitenkin olennaisesti muuttunut, sillä osa bändeistä oli kasvanut kaupallisesti niin suuriksi, että ne muistuttivat jo brändi -tuotteita samaan tapaan kuin Coca Cola, Lewis-farkut tai Apple-yhtiö. Niinpä kriisin syntyessä suositun bändin alkuperäisestä nimestä haluttiin pitää kiinni ja tästä alkoivat oikeusriidat siitä kuka kulloinkin oli bändin alkuperäisen nimen haltija. 1960-luvulla jurdiikka ei vielä ollut se ensimmäinen asia mitä nuoret miehet ajattelivat rockbändejä perustaessaan. Niinpä ilmeni että useimpien bändien kohdalla nimioikeuksia ei ollut missään vaiheessa juridisesti määritelty ja tämä on aiheuttanut paljon oikeusriitoja 1980-luvulla lähtien.
Basisti Roger Waters oli ollut perustamassa Pink Floydia Syd Barrettin kanssa vuonna 1965. Pari vuotta myöhemmin Syd meni huumeista niin sekaisin, ettei hän ollut enää työkykyinen. Vaikka Syd oli ollut alusta saakka Watersin sydänystävä, katsoi Waters parhaaksi erottaa Sydin bändistä ja tilalle uudeksi pääkitaristiksi otettiin vuonna 1968 David Gilmour. Ensimmäisillä vuoden 1968 videoilla on nähtävissä, miten varovainen Gilmour oli alussa. Olihan hän uustulokas bändissä, jossa Waters, Nick Mason ja Rick Wright olivat jo kokeneita tekijämiehiä. Sitten seurasi Pink Floydin paras aika eli vuodet 1968-1973, jolloin bändi oli erittäin innovatiivinen ja demokraattinen ja kaikkien ääni ratkaisi kun levyjä työstettiin. Tilanne alkoi muuttua vuonna 1974 kun The Dark Side Of Moonin (TDSOTM) myynti sinkosi bändin rikkaiden ”taivaaseen”! USA:n Billboardin listaväki joutui jopa muuttamaan listan sääntöjä TDSOTM:n vuoksi, koska 1980-luvulla alkoi vaikuttaa siltä, ettei levy putoa koskaan Billboardin listalta ellei keksitä jotain sääntöä, jonka perusteella tällaisen ikisuosikin voi siirtää ”jäähylle”. TDSOTM:n käsittämätön ja loppumaton suosio ilmeisesti vaikutti haitallisesti Watersiin, koska hän oli ideoinut tämän teemalevyn. Seuraavalla levyllä, I Wish You Were Here (1975) jännitteet Gilmourin ja Watersin välillä lisääntyivät. Tilanne paheni entisestään Animals (1976) ja The Wall (1979) -levyillä, jotka olivat myös Watersin ideoimia teemalevyjä. The Wallin äänitysten aikaan Waters meni jopa niin pitkälle että hän erotti alkuperäisen kosketinsoittaja Wrightin bändistä! Ristiriidat Watersin ja Gilmourin välillä huipentuivat The Final Cut (1983) levyyn, joka oli käytännössä Watersin soololevy, joka julkaistiin Pink Floydin nimellä. Waters ja Gilmour suuntasivat soolourille, mutta saivat hyvin nopeasti huomata, että heidän nimensä EIVÄT olleet brändejä. Yleisöä tuli keikoille paljon vähemmän kuin Pink Floydin keikoille. Watersin ja Gilmourin välille alkoi riita bändin nimestä ja tuotanto-oikeuksista ja valitettavasti se riita jatkuu edelleen, lähes 40 vuotta myöhemmin. Tämä ikiriita myös estää sen etteivät nämä Pink Floydin kaksi keskeistä luovaa ”dynamoa” pysty työskentelemään yhdessä Pink Floydin nimissä. Yleensä näissä jutuissa Waters esitetään ”pahana” hahmona, joka estää bändin comebackin. Viime aikoina tilanne on ilmeisesti kuitenkin kääntynyt toisinpäin eli Waters haluaisi tehdä uudestaan yhteistyötä Gilmourin ja Masonin kanssa, mutta Gilmour ei halua palata vanhaan kokoonpanoon. Gilmourin johtamalta Pink Floydilta ilmestyi vuonna 2014 albumi Endless River ja sen jälkeen Gilmour totesi eräässä haastattelussa että se valitettavasti jää bändin viimeiseksi uudeksi studioalbumiksi. Ympyrä tuntuu siis sulkeutuneen. Waters halusi lopettaa bändin jo vuonna 1983, mutta Gilmour päätti jatkaa bändin luotsaamista ilman Watersia ja onnistui siinä, sillä Pink Floyd on edelleen yksi maailman suosituimmista rockbändeistä. Nyt kun kosketinsoittaja Wright on kuollut ja Gilmour ajattelee, ettei hän voi enää työskennellä yhdessä Watersin kanssa on hän lopettamassa bändiä. Tosin mitään virallista lopetusilmoitusta ei ole vielä tehty ja ainahan Gilmour voi jatkaa julkaisemalla uusia arkistojulkaisuja Pink Floydin tuotannosta vuosilta 1965-2019.
Harri Huhtanen 2021
The Division Bellillä (1994) Gilmourin tekstit ovat monimerkityksellisiä. Levyn pääteemana on kommunikaation vaikeus. Päähenkilö on menettänyt yhteytensä ihmisiin ja etsii uutta mahdollisuutta kommunikoida.
The Division Bell (1994) oli suuri sensaatio ilmestyessään. Levy nousi ympäri maailmaa myyntilistojen kärkeen. Uuden levyn kunniaksi bändi lähti maailmankiertueelle, joka tuotti muistaakseni yli miljardi dollaria. Rahastustako? Ei, sillä toistaiseksi 1994 kiertue on ollut bändin viimeinen eli rahasampoa ei ole käytetty 13 vuoteen (vuoden 2017 päivitys: 23 vuoteen!) .
kappaleista. Kokonaisuutena levy vaikutti minusta kuitenkin vähän liian softilta. Vuosien saatossa näkemykseni kuitenkin muuttui ja aloin yhä enemmän arvostaa levyn yhtenäistä soundimaailmaa, hallittua teematiikkaa ja ennen kaikkea mestarillista tuotantoa. Division Bellissa oli samoja aineksia kuin Pink Floydin aikaisemmissa mestariteoksissa. Levy tuntui kestävän ajan hammasta yllättävän hyvin.
Momentarylla on paljon heikkouksia ja vain vähän vahvuuksia. Gilmourin tapa kirjoittaa tekstejä on paljon vaikeaselkoisempi kuin Watersilla, joka yleensä kertoo varsin suoraan sanottavansa. Gilmour usein kuorruttaa tekstejään, säkeet kuulostavat ja näyttävät hienoilta, mutta kokonaisuus kuulostaa usein jotenkin ontolta. Tuhannen taalan kysymys: mikä on tämän levyn teema? Vaikeaselkoisuus on tiettyyn rajaan saakka oivallinen taiteellinen tehokeino, mutta jos sen käytössä mennään liian pitkälle syntyy vaara siitä, että lipsahdetaan tekotaiteellisuuden puolelle.
On bändejä, joilla sanoitukset jo lähtökohtaisesti palvelevat musiikkia eli sanoja käytetään pelkästään yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Momentarylla tuo rajanveto on kuitenkin jätetty tekemättä ja siksi välillä tuntuu siltä ,että sanoitukset ovat keskiössä, mutta hetken kuluttua kuulija kokeekin, että sanoituksilla pyritään pelkästään tukemaan ja vahvistimaan tiettyä musiikillista tunnelmaa. Uskon ,että tämä levy olisi parempi jos Gilmour olisi selkeämmin alistanut sanoitukset musiikille, sillä musiikin alistaminen sanoituksille ei tällä levyllä toimi ollenkaan. Levyn 1980‑luvun soundimaailma on myös ongelmallinen. Sähkörummut kuulostavat rasittavilta ja tekevät useammasta kappaleesta junnaavan. Minulla on useita videotallenteita Pink Floydin 1980‑luvun konserteista ja sama ongelma on havaittavissa niillä. Musiikin lämpö ja voima on hukutettu banaaliin sähkörumpujen läiskeeseen. Kelpaa ehkä amerikkalaisille faneille, mutta ei minulle.
Lainaukset ovat myös kiusallista kuultavaa. Gilmour lainaa ainakin kahdella kappaleella varsin suorasukaisesti Genesiksen soundeja. Arvostan paljon Genesista, mutta Pink Floydia arvostan vielä enemmän ja kuulostaa erityisen kiusalliselta kun bändi, joka on soittanut 1970‑luvun alussa upean raa’an, mutta toisaalta inhimillistä lämpöä hehkuvan konsertin hylätyssä Pompein amfiteatterissa, sortuu 1980‑luvulla kopioimaan taiteelliseen alamäkeen ja kaupallistumiseen sortunutta progebändiä.
Taisin hankkia The Final Cutin vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Siinä vaiheessa oli epäselvää jatkaako Pink Floyd enää yhdessä. Olin myös lukenut The Final Cutin aikaisista riidoista. Roger Watersilla taisi olla aika huono kausi silloin. The Wallin (1979) valtava menestys maailmalla vahvisti Watersin ajatusta siitä, että HÄN oli yhtä kuin Pink Floyd. Egomania meni niin pitkälle, että kun Waters oli tyytymätön kosketinsoittaja Wrightin suorituksiin, erotti hän miehen, joka oli ollut mukana perustamassa bändiä 1965! Gilmourin vastalauseilla ei ollut mitään merkitystä. Bändi eli vaikeaa, sisäisten ristiriitojen aikaa. Vielä vaikeammaksi tilanteen teki se, että Waters, itse nimettynä johtajana, halusi hajottaa bändin. Waters olisi halunnut, että The Final Cut olisi jäänyt bändin viimeiseksi levyksi. Onneksi näin ei käynyt, vaan vastoin Watersin toiveita Gilmour päättikin jatkaa ja jopa voitti oikeudenkäynnin, jossa Waters yritti kieltää Pink Floyd -nimen käytön levyillä, jotka mahdollisesti julkaistaisiin The Final Cutin jälkeen.
1980‑luvulla The Final Cut oli minulle suuri pettymys loistavan The Wallin jälkeen. 1990‑luvulla kuuntelin levyä vain aivan satunnaisesti, lähinnä silloin kun kirjoitin Pink Floyd ‑artikkeliani RARE‑lehteen. 2000‑luvulla otin levyn uuteen kuunteluun viime vuoden loppupuolella ja olen nyt harvakseltaan kuunnellut levyn ehkä 10 kertaa.
Muistaakseni The Final Cut osittain koottiin kappaleista, jotka jäivät The Wallilla käyttämättä. Ajoittain Watersin nerokkuus tulee hienosti esiin. Hyviä esimerkkejä tästä ovat One Of The Few, The Fletcher Memorial Home sekä erityisesti Not Now John. Musiikillinen kokonaisuus jää kuitenkin jotenkin hajanaiseksi. Levyn musiikki vaeltelee sinfoniamusiikin ja rokin välimaastossa ankkuroitumatta kuitenkaan kumpaankaan. Kun The Wallia voi nimittää puhdasveriseksi rock‑oopperaksi, on The Final Cutia paljon vaikeampi määriteltävä, koska se ei tunnu asettuvan mihinkään selkeään muotoon. Jopa itse kappaleissa on sellainen keskeneräisyyden vaikutelma. Lyyrisiä, hiljaisia kohtia seuraa yleensä hirveän mahtipontinen vyörytys, jossa Waters lähes huutaa säkeensä. Sitten palataan taas hiljaiseen kohtaan ja sitten taas noustaan ylös…koko levy on kuin vuoristorata, jossa saa koko ajan pelätä vaunun irtoamista raiteeltaan!
ink jää jo lapsena orvoksi kun isä kuolee sodassa. Sota varjostaa Pinkin lapsuutta ja myöhemmin isän menetys ja sotatraumat aiheuttavat sen, että Pink kapinoi jäykkää ja luovuutta tukahduttavaa koulusysteemiä vastaan ja aikuisena hän päätyy rokkariksi. Maine johtaa huumekokeiluihin, rikkinäisiin ihmissuhteisiin ja lopulta itsemurhayritykseen. Rockin piti olla vapauttaja, mutta se onkin vankila, sillä ”shown pitää jatkua”. Lopulta Pink tuntee olevansa pelkkä pelinappula jota kaikki manipuloivat. Siksi hän rakentaa ympärilleen muurin, jonka ulkopuolelle hän sulkee muut ihmiset. P
ink kuitenkin kärsii eristyksestä ja yksinäisyydestä ja haluaa murtaa muurin ja vapautua syyllisyydestä, joka on osittain isän kuoleman ja lapsuuden traumojen aiheuttama. Lopussa Pink hajottaa muurin ja vaikka artisin sydän ”vuotaa verta” on hän kuitenkin vihdoinkin vapaa.
The Wallin teematiikka vetoaa kuulijaan sekä yksilö‑ että yhteisötasolla. Tupla‑ vinyylilevyn osat 1, 2 ja 3 ovat täydellisiä. Erityisen vaikuttavia ovat sodan mielettömyyttä käsittelevät laulut Mother ja Goodbye Blue Sky. Myös Pinkin kompleksista persoonaa kartoittavat One Of My Tunes, Hey You, Nobody Home ja Comfortably Numb ovat komeita.
The Wall on mestariteos ja täysin ainutlaatuinen levy. Se on nimenomaa Roger Waters‑levy, mutta ilman Gilmourin riipaisevia kitarasooloja siitä tuskin olisi koskaan tullut niin hyvää kuin tuli. The Wallin suurin vahvuus on teematiikka, joka on harkittua ja syväulotteista. The Wallin ainoa heikkous on lopun musiikillinen sisältö, joka hieman notkahtaa vinyylialbumin neljännellä puolella.
Klassisessa musiikissa muoto on usein sidottu ja teokset hallittuja kokonaisuuksia. Klassisessa musiikissa täydellisuus on arkipäivää ja improvisointi keräilyharvinaisuus. Rockissa asia on usein päinvastoin. 1970‑luvulla kuitenkin erityisesti Englannista nousi maailmanmaineeseen useita bändejä, jotka julkaisivat täydellisyyttä tavoittelevia teemalevyjä. Vastalauseena tälle elitistiselle musiikkikulttuurille syntyi punk‑liike, joka haukkui näitä bändejä dinosauruksiksi. Punkkareiden mielestä nämä bändit olivat hylänneet tavalliset kaduntallaajat, yleisön jonka avulla rock alunperin nousi maailmanmaineeseen. Punk ‑liike korosti musiikin yksinkertaisuutta ja sanoman selkeyttä.
En ole kuunnellut Animalsia (1977) vuosiin. Tätä arvostelua varten kuuntelin levyn ensimmäisen kerran jo monta kuukautta sitten, mutta sitten ilmeni, että musiikillinen muistikuvani levystä oli väärä ja siksi jatkoin kuuntelua ja nyt olen kuunnellut (vinyyli)levyn jo yli 10 kertaa. Kertasin myös mitä olin kirjoittanut aiheesta RARE:een yksitoista vuotta sitten. Ihan kiva teksti, ”vanhana miehenä” tosin olin jo unohtanut osan niistä asioista, joita tuossa tekstissäni kerron. Yhden selvän virheenkin löysin. Väitän nimittäin RARE:n artikkelissa, että olisin kuullut Animalsin jo 1970‑luvulla. Minusta tuntuu, että Animals on niitä viimeisiä Pink Floyd‑levyjä, jotka olen hankinut. Muistelisin, että hankin levyn vasta 1980‑luvun jälkipuolella. Kun nyt vuonna 2007 aloin uudestaan kuunnella levyä ajattelin, että muutama kuuntelukerta riittää, koska minulla oli vankka ennakkokäsitys albumin taiteellisista vahvuuksista ja puutteista. Ennakkokäsitykseni kuitenkin osoittautui vääräksi ja siksi kuunteluprosessi muodostui paljon pidemmäksi kuin olin suunnitellut.
Parasta levyssä on rakenne. Roger Waters tekee teema‑albumeja. Animals on Watersin kirjoittama ja ”diktatorinen” prosessi on synnyttänyt täysiverisen teema‑albumin. Musiikillisesti levy on upea ja siinä taas on auttanut se, että Pink Floyd on esittänyt näitä kappaleita eri nimisinä jo 1974 kiertueella. Watersin tehtäväksi on siis jäänyt vain kirjoittaa uudet tekstit ja rakentaa irrallisista kappaleista musiikillinen ja lyyrinen kokonaisuus.
Mielenkiintoista, miten arvostukset muuttuvat ajan myötä. Muistan kun koulukavereiden kanssa kuunneltiin vastikään ilmestynyttä Dark Side Of The Moonia (1973) ja silloin sitä ajattelin: ”Vau, aika hieno levy, mitähän miehet tekevät seuraavaksi…” Sitten kun Wish You Were Here (1975) ilmestyi oli ensireaktio: ”Aika kivasti svengailee, muttei tämä nyt ihan pärjää Dark Sidelle…”. Siihen aikaan markkinoille tuli joka vuosi useita upeita rocklevyjä, joten ei sitä aina oikein koulupoika hahmottanut, miten merkittäviä levyjä käteensä sai. Silloin minulla (ja monilla muilakin) oli sellainen jälkeen päin ajatellen hassu rock-optimismi, kuvitelma siitä että rockmusiikki tulee koko ajan paremmaksi ja levyt vuosi vuodelta täydellisemmiksi. Silloin oli ihan mahdotonta suhteuttaa esimerkiksi Pink Floydin parhaita töitä kokonaistarjontaan, rockmusiikin historiasta puhumattakaan.
32 vuotta myöhemmin voidaan todeta, että Wish You Were Here on mestariteos, siinä missä Dark Side Of The Moonkin. On makuasia kummasta pitää enemmän. Dark Side on universaalimpi ja ehkä siten vielä kestävämpi kuin Wish You, joka on teemallisesti suppeampi. Itse pidän enemmän Wish Yousta juuri tuon suppeuden ja toisaalta lämminhenkisyyden vuoksi. Kun Dark Side keskittyi ihmiskunnan/ yksilön kohtalonkysymyksiin laajalti, fokusoituu Wish You kertomaan Syd Barrettista. 1970-luvulla tuntui oudolta ja vähän turhan mahtipontiselta, että bändi tekee kokonaisen albumin entisen jäsenensä ylistykseksi, varsinkin kun kyseinen henkilö oli vielä siinä vaiheessa fyysisesti ihan hyvässä kunnossa. Mutta aika tekee tehtävänsä. Nyt Syd on kuollut ja Pink Floydin hänen kunniakseen 32 vuotta sitten levyttämä monumentti seisoo ylväänä ja katsoo kohti kaukaista tulevaisuutta!
Wish You Were Here on upea, tasapainoinen ja hallittu teemalevy. Arvostan erityisesti sitä, miten koko bändi on osallistunut tämän mestariteoksen luomiseen. The Wallilla (1979) ja Animalsilla (1977) Watersin synkkyys ja armottomuus pääsevät liiaksi dominoimaan, Wish You Werelle Gilmour ja Wright pääsevät luomaan tasapainoa tuomalla levylle lämpöä ja inhimillisyyttä. Levyn useimpien kappaleiden säveltäjiksi on merkitty Waters, Gilmour ja Wright ja sen myös kuulee! Levyn avauksessa ja päätösosuudessa Wright tekee hienoa työtä tunnelman luojana. Gilmourin sävellykseen pohjautuva Wish You Were Here on erittäin kaunis ja lämminhenkinen ikiklassikko. Kokonaisuutena albumi rakentuu kuitenkin pitkälti 9-osaisen Shine On You Crazy Diamondin ympärille, kappaleen viisi ensimmäistä osaa kuullaan vinyylilevyn A-puolella ja B-puolen lopussa on kappaleen osat 6-9. A-puolen päättää Watersin Wellcome To The Machine, joka on erittäin vaikuttava hyökkäys rockbisneksen raadollisuutta vastaan. Samaa teemaa jatkaa B-puolen avauskappale Have A Cigar, jossa on armottoman satiirin lisäksi sopivasti mukana itseironiaa. Waters pohtii teksteissään Sydin ja bändin asemaa. Syd on täysin syrjässä ja unohdettu, Waters sen sijaan ihailtu multimiljonääri. Menestyksen liittyy kuitenkin katkeruutta:
Side Of The Moon putoaisi koskaan listalta, keksittiin ns. Classical -lista, jonne armotta tiputettiin kaikki ne levyt, joiden ensijulkaisusta oli yli kymmenen vuotta aikaa! The Dark Side Of The Moon’in myötä amerikkalainen yleisö löysi myös Pink Floydin vanhat albumit, joita myytiin seuraavan parin vuoden aikana valtavia määriä. Jos Pink Floydin miehet olisivat ajatelleet vain elannon hankkimista, olisivat he voineet tyytyväisinä lopettaa uransa The Dark Side Of The Moon’iin, jota on tähän päivään mennessä (1994) myyty jo noin 28 miljoonaa kappaletta! * Tällä luvulla The Dark Side Of The Moon on kaikkien aikojen kolmanneksi eniten myyty levy maailmassa! Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka The Dark Side joskus tulevaisuudessa saavuttasi ykkössijan, sillä näillä näkymin sitä tullaan myymään vielä lukuisia vuosia tahtia miljoona levyä per vuosi. Huhun mukaan Saksassa on eräs CD- tehdas, joka valmistaa pelkästään tätä levyä! ”
WINTERLUDE FINLAND 