Lähes koko vuoden 1994 Dylan päätti aina konserttinsa vuoden 1964 klassikkoon It Ain’t Me Babe. Harvaa kappalettaan Dylan on pitänyt ohjelmistossa niin pitkään ja uskollisesti kuin It Ain’t Me Babea. Dylan on esittänyt kappaleen jo yli 1000 kertaa konserteissaan vuoden 1964 jälkeen! Harvassa ovat ne kiertuevuodet jolloin hän EI ole esittänyt kappaletta. Merkittävimmät tauot ovat vuodet 1966, 1987 sekä erikoinen jakso loppuvuodesta 2012 kesään 2017, jolloin Dylan viiden vuoden aikana esitti kappaleen vain yhden kerran, Roomassa (7.11.13). Lokakuusta 2017 lähtien It Ain’t Me Babe on taas ollut säännöllisesti mukana setissä. Dylan-matkoillani olen kuullut kappaleen useassa eri maassa ja kun ennen Helsingin konserttia alkoi vaikuttaa ilmeiselta kevään settilistojen perusteella että Helsingissä kappale taas kuultaisiin, niin en odottanut kuulevani mitään kovin erikoista.  Niinpä yllätykseni oli suuri kun sitten Hartwall Areenalla kuulinkin kappaleesta sellaisen version jollaista en muista missään aikaisemmin kuulleeni.  Se oli huikaisevan kaunis esitys! Vaikea sanoin kuvailla mikä kaikki oli muuttunut. Kappaleen rytmitys oli uudenlainen, musiikin teoriaa paremmin tunteva ehkä osaa kertoa mitä siinä oli muutettu.  Dylanin piano, Garnierin basso, Recelin rummut ja Herronin viulu (olihan se viulu?) – muodostivat hienosti toimivan musiikillisen kokonaisuuden. Dylan myös rytmitti säkeet aivan uuden tavalla. Tulkinnassa oli surumielisyyttä, mutta jotenkin sitä tulkintaa oli kuitenkin kiehtova kuunnella ja toivoi vain ettei esitys olisi loppunut niin nopeasti kuin se loppui!

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 2019                        

Yllättävän vähän on nettiin ilmaantunut uusia kirjoituksia vuoden 2019 Dylan-konsertista. Muistaakseni vuoden 2014 Pori Jazz -keikasta sain PP:n avulla koottua linkit yli 30 suomalaiseen julkaisuun, joissa arvioitiin Dylanin esiintymistä. Tosin silloin yleisöäkin oli enemmän eli lähemmäs 20 000. Nyt vuonna 2019 linkit jäävät kuitenkin alle kymmeneen ja tosiaan monet valtalehdet sivuuttivat konsertin kokonaan.  Voi siis olla että lehdistökatsaukseni päättyy tähän tällä kertaa. Alla siis ainoat linkit, jonka olen löytänyt edellisen katsaukseni jälkeen:

Helsingin Sanomat (Vesa Sirenin juttua täydennetty fanihaastatteluilla)
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006153439.html

Kaaoszine (Juhani Mistolan hauskasti kirjoitettu juttu, kannattaa lukea!)
https://kaaoszine.fi/soitetaan-miten-halutaan-bob-dylan-helsingin-hartwall-areenalla-24-6-2019/     

Ja lopuksi muutama lainaus noista aikaisemmin ilmestyneistä Teppo Kulmalan ja Suonna Konosen lehtijutuista. Laitan nämä koska EI -tilaajat eivät pääse ollenkaan lukemaan noista lehtijuttuja netissä. Onneksi Teppo ja Suonna  ystävällisesti lähettivät alkuperäiset juttunsa minulle (minäkään Turussa asuvana kun en ole noiden Keski- ja Itä-suomalaisten lehtien tilaaja).

Teppo kirjoittaa tyylikkäässä ja asiantuntevassa arvostelussaan mm. näin:
”Konsertti luovana tapahtumana vaikutti esiintyjien ja kuulijoiden yhdessä luomalta teokselta. On kokemus osallistua iltaan, jonka kuluessa entiset klassikot syntyvät täysin uusina… Lyyrikkona hän yhdistelee mytologisia sisältöjä romantiikkaan, symbolismiin, modernismiin, beatiin, uniin, uutisiin, realisiin tapahtumakulkuihin ja oman persoonallisuutensa kerroksiin… Tulkintoihin löytyy variaatiota, skaaloja, melodioita, tempoja laulun sisällä ja niiden suhteessa toisiinsa… Dylanin boogie woogie -tyylin rockpiano kuljettaa kappaleita, joissa irrottelevan rockin ja perinnetiukan bluesin aihelmat sopivasti vaihtuvat… Traditioiden leimaamasta setistä välittyy myös mm. rockabillyn kehystämää countrykuvastoa sekä jazzahtavaa vapautuneisuutta, keskitetysti ja tarkasti kaikkinensa…. Dylan laulaa ikäisekseen (78) ihmeellisellä voimalla ja herkästi. Rosoisen äänen käyttö toimii moni-ilmeisyyden hyväksi…  Arkkityypin ja arkirakkauden runoilija Dylan lataa säkeisiin, sanoihin, vokaaleihin ja niiden väliin intensiivisiä aksentteja, nyansseja, taukoja, lyhennyksiä, pidennyksiä… 60-luvun kertojaminästä on tullut kompleksisessa ihmis- ja maailmansuhteessa toinen. Noiden laulujen ennen sivaltaviksi tai viileiksi mieltyneet korostukset kuvastavat nyt nöyryyttä ja lämpöä, itsesääliä tai -moitetta…”

Myös Suonnan arvostelu on hyvä. Hän kirjoittaa mm. näin:
”Nyt Suomen Dylan-harrastajayhteisön tuella oli järjestynyt hyvät permantopaikat, joilta näki Dylanin kasvojen uurteetkin. Velhomainen hymy levisi keikan mittaan laulajan kasvoille kun hän sormeili laulunäkyjään flyygelinsä kristallipallosta…Rumpali George Receli näytti heti paikkansa yhtyeen keskeisenä ääniarkkitehtina. Hän soittaa paljon tomeilla ja vaihtelee kappaleiden sisällä kapuloiden, malletien ja sutien välillä. Syntyy värikäs, jytisevä komppi…Love Sickiin syntyivät illan ehkä hienoimmat soitannolliset tekstuurit flyygelin, sähkö- ja bassokitaroiden motiivien kietoutuessa. Dylankin hymyili erityisen leveästi…” 

Harri Huhtanen 2019