“Rock’n’roll will never die!” lauloi Neil Young vuonna 1979. On sitten jo paljon filosofisempi kysymys mitä tuolla sloganilla halutaan ymmärtää, sillä musiikkityylin lisäksi kyseessä on tietynlainen elämänasenne ja näkemys maailmasta. Jos asiaa lähestytään siitä yksinkertaisesta näkökulmasta pärjääkö rockmusiikki jatkuvasti muuttavassa maailmassa ja kulttuuriympäristössä niin silloin arvioisin että Neil Young on oikeassa. Ainakin toistaiseksi hän on hyvinkin oikeassa, sillä rockkonsertteihin riittää edelleen tulijoita, vaikka lipunhinnat ovat pilvissä ja levymyynti olematonta. 74-vuotias John Fogerty, joka kirjoitti suurimmat hittinsä jo 50 vuotta sitten veti kymmenennessä Suomen konsertissaan Hartwall Arenan melkein täyteen eli yleisöä oli erään arvion mukaan lähemmäs 9000 henkeä!
Settilista koostui vanhaan tapaan puoleksi CCR-hiteistä ja toinen puoli oli cover-kappaleita muista 1960-luvun hiteistä. Fogertyn soololevyiltä kuultiin laskujeni mukaan vain kolme kappaletta. Minulle tämä oli vasta toinen Fogerty -konsertti. Ensimmäisen kerran olin miehen konsertissa Turussa 1997 ja koska tuona vuonna Fogerty esiintyi ensimmäistä kertaa Suomessa oli yleisön hurmos sen mukaista! Turkuhallissa on tuskin koskaan kuultu niin mahtavaa aplodi- ja kannustushuutokonserttia kuin tuossa konsertissa! Hartwall Areenalla 2019 yleisön meno oli hillitympää, mutta itse artisti sen sijaan tuntui olevan “liekeissä”. Hänellä oli lavalla mukanaan molemmat poikansa, joista Shane soitti toista kitaraa. 74-vuotiaan Johnin kunnosta hyvän käsityksen antoi se, että missään vaiheessa keikkaa John ei hikoillut eikä hengästynyt, vaikka hän lauloi ja soitti kuin “riivattu”. Puolta nuoremman Shanen paita sen sijaan silminnähden peittyi hiestä viimeistään konsertin loppuolella kun mukaan tuli vielä muutama pyropläjäys.
(jatkuu…)
Text and Photos: Harri Huhtanen 2019
Toukokuussa 1997 Dylan sairastui vakavasti ja joutui perumaan jo sovittuja Euroopan ja Amerikan keikkojaan. Tämä oli äärimmäisen harvinainen tapahtuma Dylanin uralla, jopa ainutlaatuinen. Dylan joutui sairaalahoitoon saatuaan vakavan histoplasmoosi-infektion. Vähitellen hän kuitenkin toipui ja keikkailu jatkui jo elokuussa 1997. Englantiin sovittiin uudet konsertit peruttujen tilalle lokakuun alkuun. Täysimittaiselle Euroopankiertueelle Dylan ei kuitenkaan lähtenyt. Onnistuin hankkimaan kontaktieni avulla hyvät liput kaikille neljälle Englannin keikalle (Bournemouth x2, Cardiff ja Lontoo). Ensimmäinen Bournemouthin keikka oli minulle monella tapaa ikimuistoinen, mutta tässä yhteydessä kerron vain yhden keikkaan liittyvän detaljin. Keikkaa edeltävänä päivänä (30.9.97) olin Lontoossa ja sattumalta samana päivänä ilmestyi Dylanin uusi albumi Time Out Of Mind. Kuuntelin sitä junassa matkalla Bournemouthiin. Uskomattoman synkänkauniita biisejä! Esittäisikö hän niitä Bournemouthissa ja jos esittäisi niin mikä olisi yleisön reaktio? Näitä asioita pohdin keikan lähestyessä. Ja niin siinä sitten kävi että konsertissa Dylan debytoi Love Sickin! Se oli hieno kokemus, sillä harvemmin Dylan konsertissa pääsee kuulemaan Dylanin biiseistä maailman ensiesityksiä. Tuon maagisen illan jälkeen Dylan on soittanut Love Sickiä tiuhaan ja kuluneen 22 vuoden aikana biisille on kertynyt jo yli 900 soittokertaa. Niin paljon hän on pitänyt tästä kappaleesta ettei ole yhtenäkään vuonna tuon ensiesityksen jälkeen jättänyt sitä soittamatta. Välillä on voinut olla joidenkin kuukausien taukoja, mutta sitten biisi on taas putkahtunut settilistaan. Minäkin olen matkoillani kuullut sen eri maissa Dylanin esittämänä monet kerrat, mutta en muista koskaan kuulleeni biisistä sellaista versiota jonka kuulin nyt 2019 Helsingissä. Se oli äärimmäisen hidas ja Dylan artikuloi jokaisen säkeen huolella. Bändi soitti hienovireisesti taustalla ,kunnes instrumentaaliosassa Sexton ja Receli pääsivät hetkeksi näyttämään osaamistaan, mutta se oli vain pieni hetki ja sitten palattiin taas itse kertomukseen. Kenestä rakkauteen tuskastunut Dylan laulaa kolmessa viimeisessä säkeessä “I’m sick of love; I’m trying to forget you / Just don’t know what to do / I’d give anything to be with you”. Sitä Dylan ei ole koskaan kertonut eikä tule varmaan koskaan kertomaankaan.
I Shall Be Released ja Dead Man, Dead Man esitettiin vain Helsingissä 1987.
WINTERLUDE FINLAND 