Vuonna 2022 Rock Theatre (RT) pääsi kahden Korona -vuoden jälkeen takaisin keikkakantaan, tosin edelleen keikat olivat hajakeikkoja ja lippujen saaminen niihin vaati sitä, että olisi pitänyt jatkuvasti seurata heidän Facebook-sivustoaan ja täytyy tunnustaa että muiden kirjoitusprojektieni vuoksi en ehtinyt aina katsoa mitä RT:lle kuuluu. No, tänään sentään ehdin ja ilmeni että pitkään odotettu Turun Linnateatterin konsertti (28.1.2023) näyttäisi viimeinkin realisoituvan! Tai enhän minä vielä siitä voi täysin varma olla, koska viime vuonna esimerkiksi Loimaan konsertti peruutettiin lippujen heikon ennakkomyynnin vuoksi. Alunperin Turun keikan piti toteutua tammikuussa 2022, mutta sitten se siirettiin syyskuulle ja siitäkin vielä tammikuulle 2023. Toivottavasti siis kolmas kerta toden sanoo!
Yritin tänään RT:n Facebook-sivustolta selvittää missä he keikkailivat viime vuonna. Löysin alla olevat keikat (listauksen kerääminen vaati aikaa, koska he eivät sovi keikkoja vuositasolla, vaan ns. ”matkan varrella”):
Bo-Anders Sandström (laulu ja akustinen kitara) Charles Plogman (kitarat ja taustalaulu) Janne Hyöty (kitarat ja basso) Anton Plogman (kosketinsoittimet ja taustalaulu) Jere Lahti (rummut ja taustalaulu)
Vuodelle 2023 on toistaiseksi sovittu vasta kaksi keikkaa. Ensimmäinen on Porvoossa 27.1.23 ja toinen siis Turun Linnateatterissa jo seuraavana päivänä. Lippuja Turun keikalle saa täältä:
Hieman yllättäen Jeff Beckin neljännen, vuonna 1972 ilmestyneen, studioalbumin nimi on Jeff Beck Group. Kirjoitan yllättäen, koska tämä levy on ehkä enemmän Beckin soololevy kuin kaksi ensimmäistä, joissa hänellä oli mukana erittäin kovia nimiä (Rod Stewart, Ron Wood ja Nicky Hopkins). Kun nämä huippumuusikot sitten “hylkäsivät” Beckin kesällä 1969, vähän ennen sovittua Woodstock-keikkaa, jäi Beck vähäksi aikaa tyhjän päälle. 1970 Beck alkoi kuitenkin kokoamaan uutta bändiä ja muutaman miehistövaihdoksen jälkeen Jeff Group kakkosen miehistöksi vakiintuivat seuraavat muusikot: Bob Tench (laulu), Max Middleton (piano), Clive Chaman (basso) ja Cozy Powell (rummut). Eivät nämä miehet tietenkään olleet yhtä hyviä kuin Stewart- Wood-Hopkins kolmikko ja ehkä se heijastui myös Englannin rocklehdistön asenteissa eli aikalaiskirjoituksissa tätä vuoden 1972 Beck albumia ei pidetä kovin hyvänä. Beck teki uudella kokoonpanolla kaksi albumia, joista tämä JBG– albumi on se jälkimmäinen.
Olen viimeksi kuunnellut JBG:tä varmaan joskus yli 10 vuotta sitten ja silloisten muistikuvieni mukaan tällä levyllä on on vain yksi hieno kappale eli se, jonka perusteella aikanaan 1980-luvun alkupuolella “rakastuin” Jeff Beckin kitarointiin. Se on orginaali -Beck sävellys Definitely Maybe. Tämä komea kappale päättää tämän Beckin aikanaan rankasti aliarvostutun levyn. Kirjoitan “rankasti aliarvostetun levyn”, koska nyt vuoden 2023 uusintakuunteluissa olen löytänyt aivan uusia helmiä tältä jo 50 vuotta vanhalta levyltä. Täytyykin heti todeta etteivät nämä uudet JBG-soittajat ole mitään B-muusikkoja, vaan heidän työpanoksensa tällä levyllä on hyvin merkittävä.
Mitä muuta hyvää tällä levyllä siis on kuin klassinen Definitely Maybe? Vaikka Tench ei vokalistina ole läheskään yhtä hyvä kuin Rod Stewart niin hän on yllättävän hyvä ykköspuolen Dylan -coverissa Tonight I’ll Be Staying With You. Sovitus on Beckin ja sen lisäksi että Tench laulaa hienosti lataa Beck taustalle muutaman erittäin nautinnollisen kitaraosuuden. Tämä on erittäin hidas versio Dylanin kappaleesta ja ehkäpä juuri siksi niin onnistunut. Dylanin uskomattoman hieno sanoitus pääsee komeasti oikeuksiinsa tällä versiolla. Ykköspuolella myös Sugar Canella ja I Can’t Give Back The Love I Feel For You’lla Beckin kitarointi on hienoa kuultavaa. Kakkospuolella on neljä kappaletta ja oikeastaan ne kaikki kuulostavat nyt vuoden 2023 kuuntelussa hyviltä!
Uskon että tämän levyn arvostus vain kasvaa vuosien saatossa!
Koska Jeff Beckin kaksi ensimmäistä albumia ovat molemmat kestoltaan selvästi alle 40 minuuttia, niin ne mahtuvat hyvin yhdelle CD:lle, jollainen julkaistiin vuonna 1991. Tällä julkaisulla on sikäli hyvä perusteet että soittajat näillä molemmilla levyillä ovat rumpalia luukuunottamatta samat.
Jeff Beckin toinen “soololevy”, Beck-Ola (1969), on mitä suuremmassa määrin “bändilevy”, mutta otsikoin tämän sen mukaan mitä levyn etiketissä lukee eli siinä lukee vain Jeff Beck, tosin sitten albumin kannen takaosassa lukee sentään Jeff Beck Group. Beckin kakkonen on parempi kuin ykkönen, joka sekin oli hyvä levy. Tässä vaiheessa kuitenkin tämä upea bändi (Stewart, Wood ja Hopkins) on hitsautunut entistä paremmin musiikillisesti yhteen ja rumpalin vaihto on myös selvästi kohottanut musiikin tasoa, joka alkaa nyt olla jo “korkealaatuista”, vaikka sellainen termi ehkä paremmin sopii klassisen musiikin arvosteluihin. Uusi rumpali on nimeltään Tony Newman.
Mikä sitten on muutunut ykköslevyyn verrattuna? Erityisesti se, että tällä levyllä Beck suuntasi entistä enemmän hyvän lapsuuden soittokaverinsa Jimmy Pagen viitoittamalle tielle. Page oli perustanut edellisenä vuonna Led Zeppelinin ja bändi julkaisi tammikuussa 1969 yhden rockhistorian kaikkien aikojen parhaista albumeista, nimeltään yksinkertaisesti Led Zeppelin ja koska seuraavillakaan Zeppelin -albumeilla ei ollut varsinaista nimeä ryhdyttiin bändin debyyttilevyä rocklehdistössä kutsumaan nimellä Led Zeppelin I. Beck halusi Zeppelinin luoman soundin innostamana omalle levylleen enemmän hardrock -vaikutteita. Kakkosalbumi äänitettiin 1960-luvulle tyypilliseen tapaan vauhdilla eli tiettävästi äänityspäiviä oli vain kuusi eli levy käytännössä purkitettiin huhtikuussa 1969 aikaisemmin mainitsemissani lontoolaisissa huippustudioissa.
Mikä Beck-Olasta tekee niin hyvän? Mainitsin jo intensiivisen yhteissoundin. Lisäksi muutamilla Beck-Olan kappaleilla kuuluu yllättävän voimakkaana Zeppelinin vaikutus, mutta ne kappaleet eivät suinkaan ole mitään plagiaatteja, vaan ne ovat ainoastaan Zeppelinin luoman uuden tyylin mukaisia. Rod Stewart on vokalistina taas erinomainen, kuten aina. Ron Woodin bassottelu täydentää hyvin Beckin kuvioita. Kuten jo totesin uusi rumpali Newman on erittäin hyvä. Ei suinkaan mikään John Bonham, mutta bändin kokonaissoundia ajatellen kuitenkin mies paikallaan. Ja sitten kirsikkana kakun päälle tulee edesmennyt Nicky Hopkins (1944-1994), joka edellisalbumin vierailun jälkeen otettiin bändiin mukaan vakituiseksi jäseneksi. Nicky keventää mukavasti Beck-Olan muutoin ajoittain ehkä liiankin raskaaksi muuttuvaa hardrock-soundia. Nickyn soitossa on jotain vastustamattoman hienoa! Kun arvioidaan tätä levyä kokonaisuutena ei Nickyä voi silloin missään tapauksessa sivuuttaa. Hänen merkityksensä tämän levyn onnistumisessä on yllättävänkin suuri.
Mutta palataan tuohon mitä alussa kirjoitin. Tämä on siis bändilevy. Väitteeni perustan sille että Beck on ollut Beck-Olalla mukana vain kahden kappaleen kirjoittajana ja vaikka hän on uskomattoman hyvä joillain tämän levyn kappaleilla, niin Beck-Olan kokonaisuus on hieno vain siksi että juuri nämä soittajat yhdessä äänittivät tämän levyn. He eivät siis ole pelkkiä Beckin säestäjiä, vaan täysiverisiä kokonaisuuden tekijöitä. En tiedä onko tällä “epäbalanssilla” osuuteensa siihen että kesällä 1969 tämä Beckin erinomainen bändi hajosi. Rod Stewart ja Ron Wood lähtivät Small Faces-bändiin, jonka uudeksi nimeksi tuli Faces ja aika pian tämän jälkeen alkoi myös Rod Stewartin menestyksekäs sooloura joka on jatkunut näihin päiviin saakka. Ron Wood päätyi myöhemmin legendaariseen Rolling Stones -yhtyeeseen, joka teki hänestä oikeasti rikkaan ihmisen. Myös Nicky Hopkins lähti Beckin bändistä ja hänkin keikkaili Rollins Stonesien kiertueilla, tosin hän ei päätynyt vakiojäseksi kuten Wood.
Luulenpa ettei Beck enää saanut koskaan kasaan yhtä hienoa bändiä, tämä ei kuitenkaan lannistanut häntä, vaan hän jatkoi valitsemallaan taiteellisesti tinkimättömällä tiellä ja saavutti uusia merkkipaaluja myös ilman näitä huippusoittajia, joiden kanssa hänellä oli kunnia työskennellä vuosina 1968-69.
Jeff Beck vieraili monessa yhtyeessä 1960-luvulla. Kirjoitan vieraili, koska yleensä nämä vierailut olivat hyvin lyhyitä. Julkisuuteen ja maineeseen Beck nousi Yardbirdsien pääkitaristina vuosina 1965-66. Hän peri Yardbirdsissä “kitarajumala” Eric Claptonin pestin, sillä kun bändi alkoi suuntautua enemmän pop-musiikkiin kuin bluesiin niin Eric päätti erota bändistä. Bändi pyysi sitten pääkitaristiksi Jimmy Pagea, mutta tämä ei siinä vaiheessa ollut valmis luopumaan rahakkaasta sessiomuusikon pestistään ja suositteli heille Jeff Beckiä. Niinpä Beck päätyi siihen aikaan huippusuosittuun Yardbirds-bändiin. Hän ei kuitenkaan viihtynyt kiertueilla bändin kanssa ja niinpä hän jo syksyllä 1966 erosi bändistä eli hänen Yardbirds-pestinsä jäi vain runsaan vuoden pituiseksi.
Beck ei pitänyt kompromisseista eikä hän halunnut olla “taustamuusikko”,vaan oman tiensä kulkija. Siksi hän aloitti Epic-levymerkillä soolouransa vuonna 1968 ja tämä sooloura jatkui aina vuoteen 2022 saakka eli peräti 54 vuoden ajan!
Beckin ensimmäinen soololevy sisälsi lähinnä tunnettujen blues-artistien kappaleita eli kyseessä oli cover-levy. Sovitukset olivat kuitenkin “beckmäisiä” ja ennakoivat heavyrokin tuloa. Beckin säestäjät olivat myös sieltä kovimmasta päästä. Laulusolistina hänellä oli nykyinen multimiljönääri Rod Stewart, bassoa soitti nykyinen multimiljönääri ja pitkäaikainen Rolling Stones kitaristi Ron Wood. Muutamilla kappaleilla pianossa kuultiin legendaarista Nicky Hopkinsia.
Levy äänitettiin sen ajan parhaissa lontoolaistudiossa (Olympic, Abbey Road ja De Lane Lea). Vaikka albumin kappaleet ovat enimmäkseen cover-biisejä on niiden toteutus ja bändin kokonaissoundi sen verran komea, että ei tästä levystä voi olla pitämättä eikä tämä ole yhtään vanhentunut eli 54 vuoden varttuneeseen ikään päässyt Truth kuulostaa erinomaiselta myös vuonna 2023!
Dylan-harrastajat voivat taas kerran nauttia Dylanin ehtymättömien äänitearkistojen harvinaisista hedelmistä kun 27.tammikuuta 2023 ilmestyy Bootleg Series -sarjassa (Vol.17) vuosien 1996-97 äänityssessioista peräti kolme CD:tä ja lisäksi boksilla on mukana mielenkiintoinen UUSI miksaus Dylanin 1990-luvun menestyslevystä Time Out Of Mind (TOOM). CD4:llä on live-äänitteitä konsserteista 1998-2001. Kuten aikaisemminkin tulee levyjen mukana kirja jossa kerrotaan kattavasti ajankohdan tapahtumista. Jos ei halua ostaa 5CD:n tuhtia ja hintavaa boksia (154e) niin tarjolla on myös suppeampi ja huomattavasti edullisempi (32e) 2CD:n painos.
CD1 – Time Out of Mind (2022 Remix) 1. Love Sick 2. Dirt Road Blues 3. Standing in the Doorway 4. Million Miles 5. Tryin’ to Get to Heaven 6. ‘Til I Fell in Love with You 7. Not Dark Yet 8. Cold Irons Bound 9. Make You Feel My Love 10. Can’t Wait 11. Highlands
CD2 – Outtakes + Alternates 1. The Water is Wide (8/19/96, Teatro) 2. Dreamin’ of You (10/1/96, Teatro) 3. Red River Shore – version 1 (9/26/96, Teatro) 4. Love Sick – version 1 (1/14/97, Criteria Studios) 5. ‘Til I Fell in Love with You – version 1 (10/3/96, Teatro) 6. Not Dark Yet – version 1 (1/11/97, Criteria Studios) 7. Can’t Wait – version 1 (1/21/97, Criteria Studios) 8. Dirt Road Blues – version 1 (1/12/97, Criteria Studios) 9. Mississippi – version 1 (1/11/97, Criteria Studios) 10. ‘Til I Fell in Love with You – version 2 (1/16/97, Criteria Studios) 11. Standing in the Doorway – version 1 (1/13/97, Criteria Studios) 12. Tryin’ to Get to Heaven – version 1 (1/18/97, Criteria Studios) 13. Cold Irons Bound (1/9/97, Criteria Studios)
CD3 – Outtakes + Alternates 1. Love Sick – version 2 (1/14/97, Criteria Studios) 2. Dirt Road Blues – version 2 (1/20/97, Criteria Studios) 3. Can’t Wait – version 2 (1/14/97, Criteria Studios) 4. Red River Shore – version 2 (1/19/97, Criteria Studios) 5. Marchin’ to the City (1/5/97, Criteria Studios) 6. Make You Feel My Love – take 1 (1/5/97, Criteria Studios) 7. Mississippi – version 2 (1/11/97, Criteria Studios) 8. Standing in the Doorway – version 2 (1/13/97, Criteria Studios) 9. ‘TilI Fell in Love with You – version 3 (1/16/97, Criteria Studios) 10. Not Dark Yet – version 2 (1/18/97, Criteria Studios) 11. Tryin’ to Get to Heaven – version 2 (1/12/97, Criteria Studios) 12. Highlands (1/16/97, Criteria Studios)
CD4 – Live (1998-2001) 1. Love Sick (6/24/98, Birmingham, England) 2. Can’t Wait (2/6/99, Nashville, Tennessee) 3. Standing In The Doorway (10/6/00, London, England) 4. Million Miles (1/31/98, Atlantic City, New Jersey) 5. Tryin’ to Get to Heaven (9/20/00, Birmingham, England) 6. ‘Til I Fell in Love with You (4/5/98, Buenos Aires, Argentina) 7. Not Dark Yet (9/22/00, Sheffield, England) 8. Cold Irons Bound (5/19/00, Oslo, Norway) 9. Make You Feel My Love (5/21/98, Los Angeles, California) Julkaistu aikaisemmin “Things Have Changed” maxi-singlellä 10. Can’t Wait (5/19/00, Oslo, Norway) 11. Mississippi (11/15/01, Washington, D.C.) 12. Highlands (3/24/01, Newcastle, Australia)
CD5 – Bonus (julkaistu aikaisemmin The Bootleg Series Vol. 8:lla: Tell Tale Signs, Rare and Unreleased 1989–2006) 1. Dreamin’ of You – Tell Tale Signs (10/1/96, Teatro) 2. Red River Shore – Tell Tale Signs, version 1 (1/19/97, Criteria Studios) 3. Red River Shore – Tell Tale Signs, version 2 (1/8/97, Criteria Studios) 4. Mississippi – Tell Tale Signs, version 1 (9/96, Teatro) 5. Mississippi – Tell Tale Signs, version 3 (1/17/97, Criteria Studios) 6. Mississippi – Tell Tale Signs, version 2 (1/17/97, Criteria Studios) 7. Marchin’ to the City – Tell Tale Signs, version 1 (1/5/97, Criteria Studios) 8. Marchin’ to the City – Tell Tale Signs, version 2 (1/6/97, Criteria Studios) 9. Can’t Wait – Tell Tale Signs, version 1 (10/1/96, Teatro) 10. Can’t Wait – Tell Tale Signs, version 2 (1/5/97, Criteria Studios) 11. Cold Irons Bound – Tell Tale Signs, live (6/11/04, Bonnaroo Music Festival) 12. Tryin’ to Get to Heaven – Tell Tale Signs, live (10/5/00, London, England)
Sen verran minua harmitti tuo outtakes-CD:n minimalismi, että aloin tutkia josko muilta Youngin virallisilta julkaisulta löytyisi lisää Harvest-sessioissa äänitettyä materiaalia ja kuinka ollakaan Youngin samana vuonna eli 1972 julkaisemalla soundtrack-levyllä Journey Through The Past (JTTP) on peräti kolme Harvest-sessioissa syyskuussa 1971 äänitettyä kappaletta. Ajalle tyypilliseen tapaan levyllä ei ole mitään tarkempia tietoja äänitteiden lähteistä. Onneksi 2000-luvulla Internet ja Wikipedia ovat avanneet näitä “mysteerejä”. Wikipedian mukaan nämä kolme JTTP:n Harvest -outtakesia on äänitetty 26.-27.9.1971. Koska JTTP:stä ei vieläkään ole julkaistu CD-painosta, vaikka yli 10 000 Young fania on allekirjoittanut vetoomuksen, jossa he vaativat tämän albumin uudelleenjulkaisemista, niin aivan hyvin Young olisi voinut julkaista nämä outtakesit jo tällä Harvest-juhlapainoksella (koska tännehän ne olisivat kuuluneetkin). Mutta ei. Sen sijaan hän julkaisi vain 7 minuutin outtakes -CD:n. Ainoa perustelu tälle on se, että superkalliilla vinyyliboksilla (lähes 200e) nämä kappaleet on painettu singlemuotoon. Mikä olisi estänyt julkaisemasta enemmän outtakeseja ja siirtämästä niitä LP:lle tai LP:eille? Ei mikään. Tutkimattomia ovat joskus taiteilijoiden tiet.
Youngin keikoista Stray Gatorsin (SG) kanssa on julkaistu vuosikymmenien kuluessa lukuisia bootlegeja. Toivottavasti näistä edes osa päätyy myös virallisiksi julkaisuksi, sillä se lyhyt aika, jonka Young teki yhteistyötä näiden soittajien kanssa tuotti todella hienoja uusia kappaleita ja äänitteitä.
Mutta siis JTTP:ltä löytyvät Harvest -outtakesit ovat nämä: Are You Ready For The Country? (2:00), Alabama (6:29) ja Words (15:51). Nämä kolme ovat mielenkiintoisia ja “ylipitkä” Words on silkkaa hunajaa ja rocktaivasta! En ymmärrä miksi Young ei näitä julkaissut Harvestin juhlapainoksella?! Kirjoitan myöhemmin Youngin ja bändin syksyn latosessioista, mutta mukana tulleen DVD-dokumentin katsoneena saatan jo tässä vaiheessa ilmoittaa, että syksyn 1971 sessiot olivat todella maagisia! Youngilla on pitkän uransa aikana ollut tapana usein myös kuvata levytysessionsa vähän samaan tapaan kuin Beatles teki uransa loppuvuosina. Olen nähnyt monia tällaisia Youngin sessiotaltiointeja eri vuosilta ja ne ovat olleet kieltämättä hyviä, mutta yleensä niistä on tullut sellainen fiilis että levy on parempi eli visuaalisuus ei ole lisännyt äänitteen arvoa, vaan joskus jopa vähentänyt sitä. Toisin on näiden vuoden 1971 kuvausten suhteen. Näissä on taltioitu maagisia hetkiä siten että ne välittyvät myös katsojalle. “Transsissa” eivät siis ole pelkästään soittajat vaan myös katsoja pystyy aistimaan kaksiulotteisen “aikakoneen” kautta että jotain ainutlaatuista on tapahtumassa! Kokemuksen syvyyttä lisää tieto siitä että kaikki Harvest -sessioiden soittajat Youngia lukuunottamatta ovat jo kuolleet. Siinä mielessä tämä vuoden 1971 dokumenttielokuva on todellinen yli 50 vuoden aikamatka menneisyyteen.
Boksilla on kaikkiaan kolme CD:tä. Virallisen Harvest -albumin lisäksi mukana on 23.2.1971 Lontoossa live-yleisön edessä nauhoitettu ja televisioitu BBC -konsertti sekä kolmas CD, jolla on kolme Harvest -sessioissa hyllytettyä kappaletta.
Set list FM:n sivuston mukaan Young esitti BBC-konsertissa kaikkiaan 13 kappaletta, joista nyt julkaistulla CD:llä ja DVD:llä on mukana vain 8. Formaattiongelmasta ei voi olla kyse, koska nyt julkaistu äänite + filmi on kestoltaan vain 32 minuuuttia eli CD:lle ja DVD:lle olisi kyllä hienosti mahtunut koko konsertti jopa välispiikkeineen. Laitan alle (oletun) koko setin ja merkitsen sinisellä ne kappaleet jotka nyt julkaistiin tällä live-levyllä (* merkintä viittaa kappaleeseen, joka äänitettiin Harvest-sessioissa, mutta jota ei julkaistu seuraavana vuonna ilmestyneellä studioalbumilla):
01 Out on the Weekend (Harvest 1972)
02 Old Man (Harvest 1972)
03 Journey Through the Past* (julkaistiin 1973 levyllä Time Fades Away)
Pienilukuinen, tarkkaan valittu studioyleisö kuuli siis livenä ainakin 7 (setlist FM:n mukaan jopa 9) sellaista kappaletta, joita ei oltu vielä julkaistu ja näistä 4 (setlist FM:n mukaan jopa 6) päätyi siis seuraavana vuonna julkaistulle Harvest-albumille.
Tämä puolen tunnin kestoinen vuoden 1971 BBC -konsertti on ollut kuunneltavissa netissä jo ainakin 10 vuoden ajan, ehkä pidempäänkin. Virallisilla äänitteillä on kuitenkin se etu, että niissä äänen- ja kuvanlaatu on usein parempi, koska artistien tuotantoyhtiöt käyttävät yleensä alkuperäisiä nauhoituksia, joita sitten vielä nykyisen studiotekniikan keinoin “trimmataan” entistä paremmiksi. Hienoin näyttö siitä mihin nykyisellä digitaalitekniikalla parhaimmillaan pystytään ovat tuoreet 1960-luvun Beatles-albumien remasteroinnit. Niinpä on ikävää, että tässä Youngin hienossa vuoden 1971 soolokonsertissa Youngin ja pianon ääni voimakkaimmissa kohdissa vähän särkyy tai yläohjautuu. Tästä on boksin julkaisun jälkeen tullut valituksia myös Young-sivustoillekin ja Young itsekin joitain viikkoja sitten pahoitteli julkisesti asiaa ja lupasi selvittää levy-yhtiön kanssa voidaanko tämä ääniongelma jotenkin korjata. Tässä vaiheessa emme siis tiedä onko ääniongelma jo alkuperäisessä vuoden 1971 äänitteessä vai onko CD:n ja DVD:n koodaus tehty jotenkin huonosti. Onneksi äänitteen kuvanlaatu on kuitenkin (täysin) virheetön.
Kolmas CD on ikään kuin herja niille vaatimuksille, joita olen aikaisempina vuosina esittänyt. Olen yleensä valittanut siitä, että alkuperäisille albumeille lisätyt bonuskappaleet usein vähän pilaavat alkuperäisen teoksen fiilistä, koska jos mahtipontisesti päättyvän hienon teemalevyn loppuun tunketaan useita B-tason julkaisemattomia kappaleita tai vaihtoehtoisia ottoja niin se luo levyn loppuun sellaisen lässähdyksen. Young on selvästi ottanut huomioon toiveeni ja lopputulos on aika erikoinen! Kolmannen CD:n nimi on Harvest Outtakes ja kun Dylan julkaisee vanhoista albumeistaan outtakeseja tuntikaupalla niin Young on päätynyt tuotantoyhtiönsä kanssa julkaisemaan outtakes CD:n jolla on kokonaista kolme kappaletta ja kestoaika on huimat 7 minuuttia! Youngille tiedoksi että yhdelle CD-levylle mahtuu 79 minuuttia musiikkia äänentoiston kärsimättä! Boksin outtakes levy on siis melkoinen rimanalitus. Bad Fog Of Loneliness ja Dance Dance Dance kun ovat vain keskinkertaisia kappaleita. Ainoa merkityksellinen biisi tällä “mini” CD:llä on Journey Through The Past, joka tosin on julkaistu jo aikaisemminkin virallisesti. En usko, että nämä kolme ovat ainoat Harvest-sessioiden hyllytetyt kappaleet. Young taitaa siis edelleen pantata niitä loppuja tai sitten ne ovat vielä huonompia eikä hän siksi halua niitä julkaista.
Vuonna 1966 Chris Farlowe oli vielä hoikka ja terveenoloinen nuorimies, joka nousi UK-listan ykköseksi tällä rollari -singlellä.
Olin tarkoituksella jättänyt opiskelematta mikä näiden kolmen 1960-luvulla syntyneen bändin tilanne oli heidän tullessaan esiintymään Helsingin Kulttuuritalolle reilusti yli 50 vuotta ensimmäisten keikkojensa jälkeen. En siis ollut katsonut Youtubesta miltä Soft Machine, Man tai Colosseum näyttivät ja kuulostivat vuonna 2022. Illan artistien henkilöhistorioita olin toki tutkinut jonkin verran jo ennakolta joten tiesin, että illan tähdistä suurin olisi vasta tulossa lavalle. Hän oli Colosseumin laulusolisti, 82-vuotias Chris Farlowe, joka oli liittynyt bändiin jo syksyllä 1970. Ennen kuin kerron illan esityksestä lienee paikallaan avata hieman Chrisin uraa, joka oli selvästi pidempi kuin kaikilla muilla illan artisteilla.
Chris aloitti esiintymisensä jo vuonna 1957 lontoolaisessa John Henry Skiffle Groupissa. 1960-luvun alkupuolella Chris pääsi myös levyttämään useammankin yhtyeen kanssa. Sitten hän siirtyi Andrew Loog OldhaminImmediate levymerkille ja levytti 11 singleä, joista 5 oli Rolling Stones covereita. Yksi rollaribiiseistä nosti hänet peräti Englannin listan ykköspaikalle, nimittäin vuonna 1966 julkaistu Out Of Time.
Syyskuussa 1970 Chris siirtyi Colosseum -yhtyeen laulusolistiksi. Bändin kahta ensimmäistä (vuonna 1969 julkaistua) albumia lukuunottamatta Chris oli laulajana kaikilla Colosseum -levyillä vuosina 1970-2015. Bändi tosin oli “telakalla” vuodet 1971-1994 ja tuolloin Chris hankki elantonsa vaihtelevista sivuprojekteista. Hän oli muun muassa mukana kahdella legendaarisen Led Zeppelin -kitaristin Jimmy Pagen levyllä. Hän esiintyi usein myös Van Morrisonin kanssa.
Kaikkiaan Chris on julkaissut joko omissa nimissään tai muiden kanssa yli 20 albumia, yli 20 singleä ja hän on ollut mukana kymmenillä kokoelmalevyillä joko pääroolissa tai vierailevana artistina. Koska hän ei itse kirjoita biisejä on Chrisin maine tullut nimenomaan siitä että hän on loistava soul/blues/rock -tulkitsija. Entuudestaan tunsin hänet vain siitä Castlen vuonna 1986 julkaisemasta Mr. Soulful kokoelma -albumista, jonka ostin jo 1980-luvulla. Levyn 1960-luvulla otetussa kansikuvassa Chris on vielä nuori ja hoikka. En ollut katsonut netistä miltä hän näyttää nykyään ja siksi bändin sisääntuloa odotellessa tilanne oli jännittävä. Miltä Chris kuulostaisi ja näyttäisi 54 vuotta myöhemmin?!
Hankin Harvest-albumin muistaakseni 1980-luvun alkupuolella, toki olin kuullut albumin klassisia kappaleita jo 1970-luvulla radiossa ja ainakin yhdellä kokoelmalevyllä. Nuorempana kuuntelin Harvestia todella paljon, olen kuunnellut albumin varmaan kymmeniä kertoja. 2000-luvulla Harvestini on jäänyt vähän pölyttymään lukuunottamatta jaksoa 2006-2008, jolloin kirjoitin laajempaa Young-albumien arvostelusarjaa. En ollut tyytyväinen silloin kirjoittamaani Harvest-arvosteluun ja siksi sitä ei löydy myöskään tästä uudesta Winterludesta (2016-). Parhaat levyt kestävät aikaa kuitenkin erinomaisesti eli joskus voi olla järkevää ottaa etäisyyttä rakastamaansa levyyn. Toisinaan uusintakuuntelussa rakkaus syntyy uudelleen, joskus taas tulee “avioero” eli huomaa, ettei alkuperäinen ihastus ole kestänyt ajan hammasta.
Youngin The Stray Gators -bändi vasemmalta oikealle: Tim Drummond (basso) , Jack Nitzsche (Slide kitara ja piano), Neil Young (kitara ja laulu) , Kenny Buttrey (rummut) ja Ben Keith (Steel kitara ja Dobro). Valokuva: JOEL BERNSTEIN. Kuvattu Broken Arrow Ranchilla Syyskuussa 1971.
Olen nyt kuunnellut Harvestin 50-vuotisjuhlajulkaisun jo viisi kertaa ja joudun toteamaan että kyllä, rakkauteni tähän levyyn ei ole hiipunut. Harvestin kymmenen kappaletta ovat kestäneet hienosti aikaa! Albumilla ei ole yhtään keskinkertaista kappaletta, mutta erinomaisia sitäkin enemmän.
Jättihitti Heart Of Gold on soinut radiossakin kohtalaisen usein. Se on yhtä hieno kuin muistinkin! Harvest ja Old Man ovat myös edelleen erittäin vaikuttavia! Alabama edustaa tämän countryrock-albumin rokimpaa osastoa ja toimii edelleen erinomaisesti! Out On The Weekend avaa albumin tyylikkäästi ja päätöskappale Words on edelleen aivan fantastinen! Ehkä eniten aikalaiskritiikkiä tällä albumilla aiheuttivat A Man Needs A Maid ja There’s A World, jotka äänitettiin poikkeuksellisesti Youngin Englannin matkan aikana Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa. Näitä kappaleita moitittiin sovituksellisesti yliampuviksi ja huonosti countryrock-biisien sekaan sopiviksi. Joudun tunnustamaan, että näistäkin kahdesta biisistä pidin heti alusta alkaen ja nyt vuoden 2022 uusintakuuntelussa pidän näistä ehkä vieläkin enemmän kuin 1980-luvulla! Klassiset taustat sopivat erinomaisesti nimenomaa näihin kappaleisiin ja Lontoon sinfoniaorkesterissa on huippuammattilaisia, jotka hoitavat osuutensa tyylikkäästi. Heroiinin vaaroista kertova The Needle And The Damage Done on myös klassikkobiisi joka on edelleen ajankohtainen ja edelleen yhtä hieno kuin mitä se oli yli 40 vuotta sitten! Ehkä eniten countryrokkia tällä levyllä edustaa Are You Ready For The Country ja sekin on edelleen säilyttänyt tenhovoimansa! Kaikki nämä komeat kappaleet esitetään 37 minuutissa. Enempää ei tarvita, koska kaikki tuli jo sanottua. Näistä voisi kirjoittaa sivukaupalla, mutta se on turhaa, kuunnelkaa mieluummin tämä levy kokonaan ja kohtalaisen lujaa, jotta tämän musiikin kaikki hienot nyanssit pääsevät kuuntelussa kunnolla esille.
Neil kokosi tätä levyä varten uuden väliaikaisbändin, jolle hän antoi nimeksi Stray Gators. Youngin luottobändihän on Crazy Horse, jonka kanssa meno on yleensä raskaammin rokkaavaa. Stray Gators sen sijaan loihtii tälle albumille uudenlaisen, sofistukoidumman countrysoundin, jota sitten vielä höystetään klassisen musiikin lisämausteilla kahdessa edellä manitussa kappaleessa. Suosittelen kuuntelemaan päätöskappaleen Words suurella volyymilla, koska erityisesti siinä Stray Gatorsin tyylipuhdas soundi pääsee silloin hienosti oikeuksiinsa! Valitettavasti vain kaikki tämän väliaikaisbändin soittajista Youngia itseään lukuunottamatta ovat jo ehtineet siirtyä yläkerran soittokuntaan. Viikatemies ei kuitenkaan pääse käsiksi siihen mitä he tekivät vuonna 1971. Harvest on mestariteos. Yksi Youngin pitkän uran parhaista levyistä!
WINTERLUDE FINLAND 