(Re) VDGG: Good Bluff (LP) (1975) (Re from 1/10) (2+1kk)
Joku saattaa nyt ihmetellä miksi tällä loppuvuoden TOP10 listallani on peräti kuusi Van Der Graaf Generator -albumia uusien, hienojen loppuvuodesta 2021 julkaistujen albumien sijasta. Tämän kertaisen valintani perustelut löytyvät täältä:
Olen nyt kuunnellut tämän uuden ABBA albumin niin monta kertaa että uskallan kirjoittaa arvioni. Valitettavasti en nyt pisteytä Voyagea, koska monestakin syystä normaali pisteytys tekisi tälle levylle vääryyttä. Voyage ei ole rokkia eli jos etsit rocklevyä, niin ei kannata ostaa tätä Abban uutta. Sen sijaan jos olet kiinnostunut melodisesta popmusiikista, kauniista balladeista, joulutunnelmasta ja nostalgiasta niin silloin Voyage kannattaa hankkia. Minulla on CD-boksi jolla on kaikki Abban alkuperäiset albumit ja ne kuunneltuani voin todeta ettei Voyage ole suinkaan paras Abba-albumi, mutta ei huonoinkaan. Ylipäätään Abban albumit ovat ongelmallisia arvioitavia siksi että levyllä saattaa olla muutama aivan järjettömän hieno hittibiisi, mutta kun kuuntelee koko levyn niin kokonaisuus ei sytytä. Niinpä sanoisin että Abba on bändi, jonka paras albumi on se Greatest Hits -kokoelma, sillä Abba on aina ollut parhaimmillaan yksittäisten hittibiisien tekemisessä. Albumikokonaisuudet sen sijaan eivät ole Abban vahvuusaluetta. Suomessa Voyage on otettu lämpimästi vastaan sillä ensimmäisellä viikolla se meni suoraan Suomen virallisen myyntilistan ykköseksi ja on pärjännyt listalla hyvin sen jälkeenkin. Nyt Joulu on jo niin lähellä että kaikki ovat varmaan jo ostaneet lahjat, mutta voisin sanoa että Voyage on erinomainen joululevy kaiken ikäisille henkilöille. Ei siis rokkia, vaan koko perheen nostalgista musiikkia. Paluu 1970-luvulle. Aikaan ennen nettiä, jolloin ihmiset tiesivät asioista paljon vähemmän mutta ehkä sen vuoksi olivat myös vähemmän ahdistuneita. Jatkuva tietotulva kun nujertaa helposti pienen ihmisen.
Kuuntelin GFAD:tä jo 1980-luvulla ja olen aina pitänyt tästä levystä paljon. Gentle Giant yritti GFAD:llä breikata USA:ssa eli koukeroinen ja monimutkainen proge vaihtui äkillisesti selväpiirteisempään ja helpommin hahmotettavaan pop-rokkiin. Siitä tuli kuitenkin fanien ja kriittikkojen osalta täystyrmäys! Levy ei noussut ollenkaan Billboardin Top200 -listalle ja lisäksi GG- fanit olivat käärmeissään bändin rajusta tyylinvaihdoksesta. Edelleen netissä on luettavissa paljon tuoreitakin arvosteluja, joissa tätä levyä mollataan oikein olan takaa. Levylle annetaan 1-2 tähteä! Minä en taas ymmärrä ollenkaan sellaisia arvioita. Minusta levyt pitäisi arvioida itsenäisinä kokonaisuuksina. Jos unohdetaan minkälaisia albumeja GG teki ennen GFAD:ta niin minun on edelleen pakko todeta että tämä on erinomainen pop-rock albumi! Itse asiassa pidän tästä vuosi vuodelta entistä enemmän. Pitää muistaa että jo ennen GG:tä Shulmanin veljekset menestyivät Englannissa täysin erilaisella bändillä nimeltään Simon Dupree And The Big Sound . Kyseessä oli pop-bändi jota on mahdoton yhdistää GG:hen ellei tiedä että samat miehet siirtyivät vuonna 1970 popista progeen! Vuonna 1978 he yrittivät tehdä samanlaista täyskäännöstä takaisin lähtökohtaansa, mutta se ei onnistunut ja varmaan GFAD-albumin huono menestys nopeutti bändin ennenaikaista hajoamista joka tapahtui 1980. Punkvuosi 1978 oli täysin väärä ajankohta siirtyä koukeroisesta ja fanien hartaasti arvostamasta progesta poprokkiin. Uutta fanikuntaa ei syntynyt ja vanhat fanit olivat kiukkuisia kun uusi albumi oli niin suoraviivainen. GFAD todistaa kuitenkin hienosti miten lahjakkaita muusikkoja Shulmanin veljekset ja kosketinsoittaja Minnear ovat. Jos tämä levy olisi ilmestynyt 1960-luvulla tai 2000-luvulla niin luulen että tämä olisi mennyt listojen kärkeen. GG julkaisi vielä yhden levyn GFAD:in jälkeen vuonna 1980 ja yritti siinä palata proge- soundiin, mutta tuo viimeinen levy on oikeasti huono, sillä siinä kopioidaan osittain Genesis– soundeja ja lisäksi kappaleet eivät ole ollenkaan hyviä. Ikävää että GG:n ura päättyi näin.
PF:n vuoden 1972 Tokion keikasta ilmestyi bootleg CD:eitä jo 1990-luvulla. Tässä yksi niistä.
Pink Floyd on nyt joulukuussa 2021 julkaissut vähin äänin peräti 14 vuosien 1970-72 keikkaa sekä striimauspalvelu Spotifyssä että Tidalissa! Asiasta ensimmäisenä taisi uutisoida englantilainen veteraanirocklehti NME. Tosin heidän linkkinsä johtivat ainoastaan Spotifyn palveluihin. Itse käytän Tidalia, jossa äänitteiden taso on yleensä parempi ja siksi on hienoa että nämä keikat ilmestyivät myös Tidaliin! Tidalissa lukee että ne ovat MASTER -versioita, mutta en vielä tiedä eroavatko ne viime vuosina Youtubessa julkaistuista äänitteistä. Toivottavasti tässä kohtaa Tidalin master on nimensä veroinen, sillä osa youtubessa julkaistuista äänitteistä on selvästi yleisöäänitteitä eikä suinkaan miksauspöydästä otettuja ammattilaisäänitteitä. Jo ennen youtubea nämä keikkaäänitteet kiersivät vuosikymmeniä hardcore PF-harrastajien keskuudessa eli näiden äänitteiden historia on todella pitkä ja siksi on erittäin hienoa että PF nyt lopulta salli näiden julkaisun myös virallisesti. Julkaistaanko nämä myös fyysisinä LP- ja CD-levyinä jää nähtäväksi. Olettaisin että myös fyysisiä levyjä on tulossa markkinoille, koska bändihän on käytännössä lopettanut toimintansa jo vuonna 2004 eli heillä ei tässä tilanteessa ole muuta mahdollisuutta kuin turvautua arkistojulkaisuihin, jos haluavat edelleen olla markkinoilla mukana. Alla linkki NME:n aihetta käsittelevään artikkeliin:
Päivitys 28.6.2023. Alkaa näyttää siltä että Fogerty on jo poistunut Euroopasta, sillä ylihuomenna hänellä on kiertueen startti Amerikassa. Suomi näyttää siis jälleen jääneen ilman Fogertyä, joten muutin tämän artikkelin otiskkoa eli otin tuon ”kesällä 2023” arvauksen sieltä pois.
Päivitys 22.3.2023. Viime viikkoina alla olevaa artikkeliani on silmäilty ahkerasti eli selvästikin monet odottavat saavansa tietää koska se Fogerty oikein tulee Suomeen. Monet ovat ostaneet lippunsa jo pari vuota sitten. Olen seurannut Fogertyn keikkakalenteria ja pikkuhiljaa sinne on alkanut ilmestyä myös Euroopan kesäkeikkoja, mutta Helsinkiä ei vaan odottelusta huolimatta ole ilmaantunut listalle. Aina en ehdi näitä päivityksiä tehdä reaaliajassa, joten jos olette aiheesta kiinnostuneita kannattaa teidän seurata tätä sivustoa:
Päivitys 10.6.22. Eipä toteutunut tämäkään konsertti VIELÄ. Fogerty on siirtänyt Euroopan keikkansa vuodelle 2023. Tuttuun tapaan vanhat liput on kelvollisia myös siirretyille päivämäärille. Fogertyn keikkatoimisto ei ole vielä ilmoittanut uutta keikkapäivää, mutta varmaankin se ajoittuu kesään 2023.
Jospa Korona vähän huilaisi hommiltaan kesällä 2022 niin sittenpä näkisimme peräti yhdennentoista kerran Fogertyn Suomessa! Tarkempia tietoja tulevasta keikasta täällä:
Kolmannen Koronavuoden aattona veteraaniartistit miettivät kuumeisesti eläketurvaansa. Korona vei keikat ja striimauspalvelut levymyyntitulot ja niinpä moni huippuartisti on päätynyt vuosina 2020-2021 myymään tuotantonsa oikeuksia pois kunhan joku niistä kunnon kauppahinnan maksaa. Aikaisemmin olen Winterludessa raportoinut Dylanin ja Neil Youngin ennätyskaupoista, mutta vanha kunnon Bruce peittosi nyt heidät molemmat, ainakin kauppasumman osalta. On nimittäin raportoitu että hiljattain Sonyn kanssa tekemästään kaupasta Bruce kuittaisi jopa yli 500 miljoonaa dollaria! Tällä hetkellä tämä on maailmanennätys lauluoikeuksien kaupoissa, mutta tuskin se ennätykseksi jää, sillä edelleen löytyy lukuisia huippuartisteja, jotka vasta pohtivat tuotantonsa myymistä.
Dylanin, Youngin ja Brucen kauppojen loppusummat eivät kuitenkaan ole kunnolla vertailukelpoisia, koska Dylanista ja Youngista poiketen Bruce luopui ilmeisesti kaikista vanhan tuotantonsa oikeuksista, hän myi jopa alkuperäiset masternauhansa! Young oli ehkä ovelin, sillä hänelle jäi vähän yli 50% oikeuksista, jolloin hänellä säilyi veto-oikeus nykyisen omistajan julkaisuihin. Myös Dylanin kaupan ulkopuolelle jäi tiettyjä rahantuottoisia oikeuksia. Ilmeisesti siis Bruce on ensimmäinen mega-artisti joka on kokonaan luopunut tuotantonsa oikeuksista. Näitä asioita on kuitenkin valtavan vaikea tarkkaan analysoida koska tässä vaiheessa mikään näistä sopimuksista ei ole julkinen ja lisäksi myös kauppasummat ovat vain anonyymien sisäpiiriläisten ilmoituksia. Bruce ja hänen toimistonsa eivät ole vahvistaneet tuota nyt ilmoitettua 500 miljoonan kauppasummaa. Toisaalta eivät he ole sitä kieltäneetkään ja sanotaanhan että vaikeneminen on myöntymisen merkki. Aiheesta tarkemmin täällä:
Yllä olevalla kuvalla ei ole mitään tekemistä virallisen L.A.Woman -boksin kanssa. Kuva julkaistiin Steve Hoffman Foorumilla. Lähinnä kuvan funktio on huomauttaa, että tuottaja Botnickin väite siitä että kappaleet olisi äänitetty muutamalla otolla ei pidä paikkaansa, koska osasta kappaleita tehtiin ilmeisesti yli 10 ottoa.
Vaikka näissä juhlajulkaisujen remasteroinneissa on pieniä parannuksia alkuperäisiin levyihin verrattuna eivät ne kuitenkaan ole niin merkittäviä että näitä kannattaisi niiden vuoksi hankkia. Sen sijaan ohessa tuleva lisämateriaali on yleensä kiinnostavaa, samoin esittelyvihkoset, jotka sisältävät tietoja alkuperäisten levyjen valmisteluvaiheista. Erityisesti tällä L.A. Womanin Deluxe-boksilla on mukana ilahduttavan paljon julkaisematonta sessiomateriaalia. Marraskuun 1970 ja tammikuun 1971 välisenä aikana Doors äänitti tuottaja Bruce Botnickin lausunnon mukaan albumin kuudessa päivässä. Valitettavasti edes tällä 50-vuotisjuhlapainoksella ei paljasteta minä päivänä mikin otto (take) on äänitetty. Kuuluisan ja erittäin perusteellisen Doors-kronologian The Doors On The Road (1997) julkaissut Greg Shaw ilmoittaa kuitenkin kirjassaan, että L.A. Womania olisi äänitetty joulukuussa 1970 sekä tammikuussa 1971 pienessä The Doors Workshop – nimisessä toimistorakennuksessa, osoitteessa 8512 Santa Monica Boulevard. Lisäksi äänityksiä oli tehty jo marraskuussa 1970 Sunset Sound Recorders -studiossa, osoitteessa 6650 Sunset Boulevard.
Esittelyvihkosessa Botnick kertoo seuraavaa: ”yleensä laulujen äänityksiin tarvittiin vain muutama otto ja virheet korjasimme sen sijaan että olisimme tehneet uuden oton”. Tämäkään ei täysin pidä paikkaansa, sillä jo nyt julkaistusta materiaalista voi kuulla että osaa kappaleista kokeiltiin huomattavasti useammin kuin ”pari kertaa”. Myös esittelyvihkon kuvat sivulla 12 ovat harhaanjohtavia, sillä niiden yläpuolella olevassa tekstissä mainitaan ”original multitrack session tapes” mitä kuvien esittämät kotelot eivät suinkaan ole, koska kappalemerkintöjen yläpuolella koteloiden oikeassa yläreunassa on teksti ”A/D 96khz 24bit – 1/26/11”. Kuvissa on siis masternauhojen digitaalisia kopiota. Amerikassa päivämäärät merkitään kuukausi-päivä-vuosi ja näin ollen tuo kuvien merkintä tarkoittaa päiväystä 26.tammikuuta 2011 ja ilmeisesti nämä digitaaliset nauhat valmistettiin masternauhoista vuoden 2012 juhlajulkaisua varten.
Klassisen rockin harrastajille paljastetaan näissä uusintajulkaisuissa asioita vain vähän kerrallaan ja niinpä tälläkin kertaa herää enemmän uusia kysymyksiä kuin mitä saadaan vastauksia vanhoihin kysymyksiin. Botnick esimerkiksi kertoo ,että sessiot olivat hyvin kurinlaisia ja Doorsit työskentelivät lähes toimistoaikoina eli kello 9-17. Jos siis väite siitä että levy äänitettiin vain kuudessa päivässä pitää paikkansa ja jos lasketaan että tuosta 8 tunnin ”työajasta” äänityksiin olisi käytetty vaikka vain 3 tuntia per sessiopäivä niin silloinkin masternauhoja pitäisi olla levy-yhtiön holveissa 18 tunnin verran! Tällä kertaa siitä julkaistiin ilahduttavasti peräti 2 tuntia 33 minuuttia, mutta mikään complete -sessiojulkaisu tämäkään boksi ei ole ja epäilen vahvasti ettei tämä jää L.A. Womanin viimeiseksi arkistojulkaisuksi.
Nyt on sitten ilmestynyt Doorsien 50-vuotisjuhlajulkaisusarjan viimeinen boksi L.A. Woman. Jim Morrison kuoli vain jotain kuukausia alkuperäisen L.A. Womanin ilmestymisen jälkeen Pariisissa. Valitettavasti bändi teki vielä kaksi levyä ilman Morrisonia. Se oli virhe, sillä näissä levyissä Doorsien musiikin taso laski aivan pohjamutiin. En usko enkä toivo että noista post-Morrison levyistä julkaistaan mitään juhlapainoksia. Sen sijaan vuonna 1978 ilmestynyt An American Prayer, jossa bändi teki jälkikäteen säestyksen Morrisonin alkuperäiseen vuoden 1969 runonauhoitukseen voisi olla sellainen, josta ehkä saisi jopa kuuntelukelpoisen juhlapainoksen lisukkeilla.
Rhinon nyt julkaisema L.A. Womanin juhlapainos noudattaa edeltävien julkaisujen formaattia eli alkuperäinen levy julkaistaan remasteroituna vinyyli + CD -levynä ja lisukkeena on kaksi CD:tä (pääosin) aikaisemmin julkaisematonta sessiomateriaalia. Alla boksin sisältö:
CD 1: Original Stereo Mix (remastered)
The Changeling
Love Her Madly
Been Down So Long
Cars Hiss By My Window
L.A. Woman
L’America
Hyacinth House
Crawling King Snake
TheWASP (Texas Radio And The Big Beat)
Riders On The Storm
Bonus kappaleet
Hyacinth House – Demo
Riders On TheStorm – Sunset Sound Version *
CD2: L.A. Woman Sessiot 1
TheChangeling *
Love Her Madly *
Riders On TheStorm *
L.A. Woman (Part 1) *
CD3: L.A Woman Sessiot 2
L.A. Woman (Part 2) *
She Smells So Nice *
Rock Me Baby *
Mr. Mojo Risin *
Baby Please Don’t Go *
L.A. Woman (Part 3) *
Been Down So Long *
Get Out Of My Life Woman *
Crawling King Snake *
The Bastard Son Of Jimmy & Mama Reed (Cars Hiss By My Window) *
Been Down So Long *
Mystery Train *
The WASP (Texas Radio And The Big Beat) *
LP: Original Stereo Mix (remastered)
Sama sisältö kuin CD:llä lukuunottamatta bonuskappaleita, joita vinyylilevyllä ei ole.
Neil Young on vaivihkaa äänittänyt nykyisen Crazy Horsen kanssa uuden studioalbumin nimeltään Barn ja se ilmestyy huomenna (10.12.21). Alla uuden albumin biisilistaus:
Niin, otsikkoon olisi ehkä pitänyt liittää tuo nykyajan rukouslisä eli “…jos Korona suo…”. Mutta siis: hieno uutinen, koska viimeksi heidän erinomaista vuoden 2019 Flow festivaalikeikkaansa TV:stä katsellessani harmittelin sitä, etten ole vielä koskaan päässyt Curen keikalle. Mutta nyt siis tilasuuteni viimeinkin koitti. Tarkempia tietoja tulevasta keikasta täällä:
WINTERLUDE FINLAND 