THE BASEMENT TAPES (1967) REVISITED – Take 2

CD1:  22 kappaletta (58:33)

Levyn sisältö: Edge of the Ocean /  My Bucket’s Got a Hole in It ( Clarence Williams ) /  Roll on Train /  Mr. Blue (DeWayne Blackwell) / Belshazzar (  Johnny Cash) /  I Forgot to Remember to Forget ( Charlie Feathers, Stanley Kesler) / You Win Again (Hank Williams) / Still in Town  (Hank Cochran, Harlan Howard) /  Waltzing with Sin (Sonny Burns, Red Hayes) /  Big River (Cash) (Take 1) /  Big River (Take 2) / Folsom Prison Blues (Cash) / Bells of Rhymney ( Idris Davies, Peter Seeger ) / Spanish is the Loving Tongue (Charles Badger Clark) / Under Control /   Ol’ Roison the Beau (Traditional) / I’m Guilty of Loving You / Cool Water (Bob Nolan) / The Auld Triangle (Brendan Francis Behan) / Po’ Lazarus (Traditional) / I’m a Fool for You (Take 1) / I’m a Fool for You (Take 2)

Ensimmäisellä CD:llä on 12 coveria, 2 traditionaalisesta kappaleesta uudelleen sovitettua esitystä sekä 8 Dylanin omaa sävellystä.

Levyllä on yllättävän hyvät soundit. Välillä melkoista säröilyä, mikä johtuu ilmeisesti jo nauhoitusvaiheessa tapahtuneista virheistä. Nauhojen ikääntyminen on saatu kuitenkin hyvin ”tohtoroitua” eli instrumentit toistuvat selkeinä ja kirkkaina. Osa vanhempien BT ‑bootlegien lämmöstä kuitenkin puuttuu, koska nauhakohina on poistettu kokonaan. Pahimmat CD‑karikot eli metallinen ja kalsea ääni on kuitenkin tässä tapauksessa varsin hyvin vältetty. Diskantitkaan eivät leikkaudu yhtä selvästi kuin huonoimmissa CD‑taltioinneissa. Bassoa on mukana maltillisesti. Instrumenttien kokonaisbalanssi on aika hyvä. Dylanin laulu on ehkä nostettu vähän voimakkaammin pintaan kuin joillain bootlegeilla, mutta koska Dylan on ”pääosassa”, tämä tuotannollinen ratkaisu sallittakoon. The Band on loistava! Ei voinut Dylan tuohon aikaan toivoa tai löytää parempaa säestysbändiä. Bandin lämminhenkinen, kotoisen rento soundi sopii näihin äänitteisiin aivan upeasti!

4257158130_fb30c535f5Ykkös CD:n ehdottomia huippuja ovat vanhat suosikkini I’m a Fool for You sekä aina yhtä upea, lähes 6‑minuuttinen irlantilaisen runoilijan Brendan Francis Aidan Behanin* teksti The Auld Triangle  (viereisessä kuvassa Behanin patsas). Pidän kovasti myös Beatles‑henkisestä Mr. Bluesta sekä jo aikaisemmin julkaistusta Spanish is the Loving Tonguesta. Levyn avaava Edge of the Ocean, jota en ole aikaisemmin koskaan kuullut, on varsin mielenkiintoinen. Bells Of Rhymney on niin kaunis, että sekin nousee levyn kärkibiiseihin.

Ymmärrän hyvin miksi Dylan on niin pitkään ollut haluton julkaisemaan näitä nauhoja. Vaikka osa esityksistä on todellisia helmiä, joiden kohdalla tuntuu aivan käsittämättömältä, että joku artisti voi pantata niitä lähes 50 vuotta, niin totuuden nimessä todettakoon että paljon mukana on myös sellaista vapaata jammailua ja aina Dylanin laulu ja fraseeraukset eivät osu ihan nappiin. Hienoa, että mukaan on otettu kuitenkin ”koko totuus” eli jos jokin on mennyt pieleen niin sekin on mukana, koska se kuuluu tähän historialliseen kokonaisuuteen ja tämä lisää autenttisuuden tunnetta näitä äänitteitä kuunnellessa.

Olen kuunnellut ykkös CD:n vasta 2 kertaa, mutta jo nyt täytyy todeta, että toisella kuuntelukerralla levy tuntui vielä paremmalta kuin ensimmäisellä ja kun levy paranee kuuntelukertojen lisääntyessä on se aina hyvä merkki eli silloin tietää kuuntelevansa jotain merkittävää!

P.s. Sen verran ”kotoisia” jotkut esityksistä ovat, etten kyllä suositte tätä kenellekään ENSIMMÄISEKSI Dylan levyksi. Vasta sitten kun on kunnolla päässyt sisään Dylanin ”maailmaan” kannattaa ottaa tämä levy kuunteluun.

Harri Huhtanen 2014

2016 lisäys * – Behan oli Dublinissa vuonna 1923 syntynyt irlantilainen kirjailija, joka kirjoitti romaaneja, novelleja, runoja ja näytelmiä. Behan kuoli traagisesti jo 41-vuotiaana vuonna 1964. Ei ole tiedossa mistä Dylan ”poimi” The Auld Trianglen, mutta The Basement Tapes esitys on kerrassaan ihastuttava ja tuntuu käsittämättömältä että Dylan jätti sen julkaisematta.

Pink Floyd: The Early Years 1965-1972, 27 levyä (2016)

floyd-original-line-upMuistan kun vuosia sitten haukuin Neil Youngin Archives -boksia hankalan kokoiseksi ja muotoiseksi. Pink Floyd laittoi paremmaksi ja pakkasi vuosien 1965-1972 harvinaisen materiaalin  hulppeaan, lähinnä isoa kenkälaatikkoa muistuttavaan boksiin, jonka sisällä on paljon tyhjää. Pääboksin sisältä löytyvät yksittäiset mini-boksit (7 kpl) sekä painomateriaali -boksi (1kpl).  Painomateriaali on pakattu matalaan, mutta muutoin isoon boksiin. Levybokseja on peräti 7 kappaletta ja ne on pakattu vähän turhankin tiukasti emokoteloon.  Jokainen yksittäinen boksi sisältää 1-2 CD’tä, 1-2 DVD’tä sekä 1-2 Blu-Ray’tä sekä erillisen  taskun jossa on kopioita konserttilipuista, konserttiohjelmista, mainoksista jne. Aikaisemmin  julkaisemattomia kuvia löytyy tekstivihosta, joka on liimattu kunkin miniboksin keskiosaan.  Yhteensä levyjä on näissä seitsemässä mini -boksissa seuraavasti: CD’t 10 kpl  /  DVD’t   9 kpl /  Blu-Rayt   8 kpl.  Lähtökohtaisesti DVD- ja BD-levyjen sisältö on sama, joten en tiedä miksi niitä on
eri määrä.

Odotukseni tältä boksilta ovat kovat. Olen yli 20 vuotta kärsivällisesti odottanut että Pink Floyd lopultakin julkaisisi oikeita arkistojen aarteita, kuten Dylan koko ajan tekee. Olen jättänyt tässä odotellessa hankkimatta ainakin
kolme Pink Floyd-boksia juuri siksi että ne ovat sisältäneet julkaisematonta materiaalia  vain nimellisesti. Pink Floyd on bändi joka on 1990-, 2000- ja 2010- luvuilla ahkerasti tumblr_m5mpbqvdss1qitzf9o1_1280julkaissut uusia kokoelmia vanhoista levyistään ilman kunnollisia lisukkeita.  Olen koko ajan tietänyt että julkaisematonta materiaalia heillä on paljon ja ihmetellyt miten pitkään he oikein sitä panttaavat. En usko että tässäkään boksissa on  kaikki julkaisukelpoinen audiomateriaali,  mutta kuvamateriaalin osalta tämä saattaa olla jopa lopullinen kokoelma, sillä kuvamateriaalia tuolta ajalta on kuitenkin säilynyt vähemmän kuin  nauhoituksia.  Boksissa on mm. kokonaisuudessaan nyttemmin harvinaiseksi käyneet More– ja La Vallee -elokuvat.

Harri Huhtanen 2016

THE BASEMENT TAPES (1967) REVISITED – Take 1

img_0241Dylanin Bootleg Series 11 julkaistiin marraskuussa 2014 useampana versiona. Laajin näistä käsitti kuusi CD:tä ja oli täydellisin koskaan virallisesti julkaistu Basement Tapes -kokoelma. Tässä kirjoitussarjassa arvostelen complete boksin kokonaisuudessaan…      

BOKSIN SISÄLTÖ

Tässä ennakkokatselmuksessa keskityn vain boksin ulkomusiikilliseen sisältöön. Kuuntelun perusteella tehdyn äänimateriaalin arvion aika tulee sitten paljon myöhemmin.Luettelen aluksi asioita, joiden olisin toivonut olevan toisin. Olin kuvitellut, että BS11 olisi LP‑kokoinen (33x 32cm) boksi, kuten BS10. Mutta eipä ollutkaan, vaan pikemminkin ”kuvakirjakokoa” (21,5 x22cm). Toinen pieni pettymys oli ,että vaikka boksissa on peräti kaksi kirjaa, on varsinaista tekstiä sivumäärään (42 + 122 sivua) suhteutettuna aika vähän. Kolmanneksi iso osa valokuvista on sellaisia, jotka olen eri yhteyksissä jo aikaisemmin nähnyt. Onneksi positiivisia asioita onkin sitten paljon enemmän. Alla alustavaa luetteloa niistä:

1. Boksin kotelo on vankkaa pahvia eli ei kyllä ihan tavallisessa käsittelyssä repeä liitoksistaan.

2. Lo & Behold ‑niminen 122 ‑sivuinen valokuvakirja on sidottu, kannet ovat paksut, sivujen paperilaatu erinomainen ja siksi pääasiassa mustavalkoiset valokuvat toistuvat niissä erittäin tarkkoina.

3. Sama pätee itse levykansioon, joka on siis samankokoinen 42 sivuinen kirja, jonka etu‑ ja takasivuille levyt on sijoitettu jännän näköisiin kelanauhakoteloita muistuttaviin taskukansioihin. Tämänkin kirjan paperilaatu ja painojälki on erittäin korkeatasoista

Tekstit

Ykköskirjassa eli albumikansiossa on Sid Griffinin (sivut 3‑18), Clinton Heylinin (sivut 23‑33) ja Jan Haustin (sivut 34‑36) 2014 kirjoitetut tuoreet artikkelit Basement Tapesin historiasta. Kakkoskirjassa nimeltään Lo And Behold on Ben Rollinsin johdantokirjoitus (sivu 1) sekä John Sheelen (sivu 107) selostus vuoden 1975 virallisen Basement Tapes 2LP:n valokuvaus‑sessioista.

1076476160Valokuvat

Valokuvia on sivumääräisesti paljon enemmän kuin tekstiä mikä onkin ymmärttävää kun tutkinnan alla on näin rajattu aihe. Ykköskirjan kuvien tekijä on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Elliott Landy . Hän vastaa myös kakkoskirjan ensimmäisen kappaleen kuvista (sivut 4‑ 37, 1968). Toisen kappaleen (sivut 40‑47, 1967) valokuvia en ole aikaisemmin nähnyt. Takakannen krediitti‑osiossa mainitaan vain että kuvat on saatu Arie De Reusilta . Kolmanteen kappaleeseen (sivut 49‑104) on kerätty sekalainen joukko kuvia muiden artistien Basement Tapes ‑kappaleiden levytyksistä, mukana on myös valokopioita vuosien 1967‑69 lehtiartikkeleista sekä levy‑yhtiön tiedotteista ja kirjeistä sekä muutamien BT ‑bootlegien, Dylan‑kirjojen ja Dylan‑aiheisten lehtijulkaisujen kansista. Kirjan viimeiseen eli neljänteen kappaleeseen (sivut 106‑119) on kerätty John Steelen virallisen vuoden 1975 BT‑albumin valokuvaus session kuvia.

Nämä tiedot nyt aluksi. Tutkimus jatkuu. Hienoa, että nämä ikivanhat nauhat on pelastettu ja julkaistaan vihdoinkin niiden historiallista arvoa kunnioittavassa kokonaisuudessa.

Harri Huhtanen 2014

Bob Dylanille kirjallisuuden Nobel -palkinto 2016! -Take 7

92471643_dylan1_paBob Dylan on lähettänyt Nobel -komitealle harvinaisen kirjeen, jossa hän ilmoittaa arvostavansa paljon saamaansa palkintoa, mutta ettei hän muiden sitoumuksien vuoksi voi valitettavasti saapua paikalle noutamaan sitä.   Nobel-”draama” siis jatkuu. Seuraavaksi saamme jännittää pitääkö Dylan puolen vuoden sisällä vaaditun luennon. Jos palkinnonsaaja ei pidä luentoa säädetyssä ajassa voi hän menettää palkintonsa.

Komitean lausunnossa todetaan: ”Odotamme luentoa, jonka Bob Dylan on velvollinen pitämään – se on ainoa vaatimus – kuuden kuukauden kuluessa palkintopäivämäärästä, joka on 10.joulukuuta 2016”

20161116hh

Leonard Cohen: Recent Songs 1979

bookletLevyn sisältö:The Guests /  Humbled In Love /  The Window /  I Came So Far For Beauty
Un Canadien Errant (The Lost Canadian) / The Traitor /  Our Lady Of Solitude / The Gypsy’s Wife /  The Smokey Life / Ballad Of The Absent Mare

Muusikot: Leonard Cohen – laulu ja akustinen kitara /  Mitch Watkins, Ricardo Gonzalez, Filipe Perez – kitarat /  Everado Sandoval – guitarrón  / Abraham Laboriel, Charles Roscoe Beck, John Miller – bassot / John Lissauer – piano ja sovitukset / Garth Hudson – Yamaha piano / Bill Ginn – sähköpiano / Randy Waldman – urut / Steve Meador – rummut / John Bilezikjian – oud  / Raffi Hakopian, Agostin Cervantes, Armando Quintero, Luiz Briseño, Miguel Sandoval – viulut / Paul Ostermayer – saksofoni / Edgar Lustgarten – sello / Jose Perez, Pablo Sandoval – trumpetti /  Earl Dumler – oboe / Jennifer Warnes, Jim Gilstrap, Julia Tillman Waters, Maxine Willard Waters, Roger St. Kenerly, Stephanie Spruill – taustalaulu / Jeremy Lubbock ja Luiz Briseño –jousisovitukset ja orkesterin johtaminen

Epäonnisen Spector-seikkailun jälkeen Cohen on kuudennella studiolevyllään, Recent Songs (1979) jälleen liikkeellä itsenäisenä taitelijana. Tämäkin levy on kokeilu. En tiedä mitä kaikkea Cohenille tapahtui vuosina 1977-79, mutta ainakin hänen äitinsä kuoli, kuten hän tämän levyn kansiteksteissä mainitsee. Cohen yrittää tälläkin levyllä epätoivoisesti löytää uutta suuntaa ja uutta ilmaisutyyliä. Muutamissa levyn kappaleissa hän onkin onnistunut erittäin hyvin uudistamaan laulutyyliään, mutta mitään mestariteosta tästä levystä ei valitettavasti kuitenkaan syntynyt, sillä musiikkityylien kirjo on liian laaja ja liian epämääräinen. Tällä levyllä kuullaan folkkia, yökerho-jazzia, mexicanaa, americanaa jne. Ei synny yhtenäistä linjaa. Muutamissa kappaleissa on hieno sanoitus, muutamissa taas varsin keskinkertainen. Soittajat ovat huippuluokkaa, mutta edustavat niin erilaisia tyylilajeja, että välillä yhdistelmät kuulostavat hieman oudoilta.

rnf1Ihailen eniten kakkospuolen avauskappaletta The Traitor , jossa Cohen on onnistunut uudistamaan ilmaisunsa täydellisesti. Hän laulaa tämän upean folk-balladin erittäin softisti ja myös fraseeraus on uudistunut. Tekstin rytmitys muistuttaa Dylan parhaita folk-teoksia. Toinen upea kappale on vanhoista persialaisista runoista innoituksensa saanut The Guests, joka avaa vinyylilevyn ykköspuolen. Sekä edellisellä että tällä kappaleella loistavat erityisesti levyn huippumuusikot Raffi Hakopian (viulu) sekä John Bilezikjian (kreikkalainen Oud-soitin).  Levyn muut kappaleet eivät pahemmin minua innosta, lukuunottamatta niitä, joilla soittavat Hakopian tai Bilezikjian, joita ilman tämä levy olisi paljon huonompi.

Parhaiden kappaleiden ansiosta kelpo levy   * * * * –

Harri Huhtanen 2007

Miksi kukaan enää julkaisee albumeja?

zombies-odessey-oracEräs tuttavani kysyi minulta ilkikurisesti tuhansien levyjen kokoelmaani katsellessaan: “miksi kukaan enää julkaisee albumeja?”. Hän tiesi että se oli minulle inhottava, mutta tarpeellinen kysymys. Heitin pallon hänelle takaisin ja kysyin: “Miksi kukaan enää julkaisee romaaneja?  Eikö olisi järkevämpää julkaista vain korkeintaan 10-sivuisia tarinoita ja nekin mieluummin vain sähköisinä versioina?”

Kulttuuri ja se mikä on arvokasta ei muutu teknologian “käskystä” tai trendien ikeessä.  1900-luvulla ennustettiin että ooppera kuolee äänilevyjen ja musikaalien vuoksi. Eipä vaan ooppera kuollut. 1960-luvulla väitettiin että TV tappaa elokuvateatterit ja hetken näyttikin siltä, mutta nykyään elokuvissa käydään enemmän kuin koskaan aikaisemmin.  2000-luvulla väitettiin että Internet tappaa TV:n, mutta niin vaan taas kävi että TV:n katsojaluvut putosivat vain hetkellisesti ja todellisuudessa TV-kanavien määrä on lisääntynyt koko 2000-luvun ajan. Esimerkkejä siitä, miten uusi teknologia ei ole syrjäyttänyt vanhaa on loputtomiin. Viestini tässä on se, että Spotify ja vastaavat palvelut eivät loppupeleissä uhkaa albumeja. Kiireisimmät ihmiset tosin varmaan siirtyvät pelkkien irtobiisien kuunteluun, mutta ei siinä ole mitään uutta. Ainahan on ollut paljon ihmisiä, joita musiikki kiinnostaa vain satunnaiskuuntelussa.

Hyvä albumi on kuin romaani. Se on laajempi konaisuus. Siitä voi nauttia enemmän kuin yksittäisestä hittibiisistä. Elokuvakin kestää kaksi tuntia. Voiko kukaan kuvitella maailmaa, jossa esitettäisiin vain 3-6 minuutin elokuvia?!  Albumien formaatit vaihtuvat ajan myötä: ensin oli savikiekot, sitten LP:t, sitten CD ja DVD ja varmaan vielä ajan myötä tulee uusia formaatteja, mutta albumi käsitteenä ja kultturellisena tuotteena ei mihinkään häviä, koska aina löytyy ihmisiä jotka arvostavat ja haluavat kuulla kokonaisuuksia irtobiisien ja potpourien sijaan.

 Harri Huhtanen 2016   

Helsinki 10.-12.11.2016 – osa 3

83e56e9dc0a63847fefbd74087805565Lauantaina 12.11.16 vierailin heti aamutuimaan Kampin keskuksen vieressä sijaitsevassa levykauppa Äxssä Fredikinkadulla. Vaikka valtakunnallinen levykauppa Äx myy ensisijaisesti uusia levyjä ovat he viime vuosina panostaneet kiitettävästi myös käyttyihin levyihin. Helsingin Äxstä tarkempi kuvaus myöhemmin sarjassani kaikki Suomen vinyylidivarit.

Ennen Turkuun paluuta ruokailu oli uudessa japanilais-korealaisessa ravintola Helmessä, joka sijaitsee japanese-coursemyös Kampissa, Eerikinkatu 14:sta. Ravintola oli saanut hyviä arvosteluja lehdissä ja netissä. Alakerrassa oli korealainen puoli, jossa asiakkaat valmistavat itse ruokaa pöytiin upotetuilla pannuilla.  Yläkerrassa tarjoillaan sekä kylmiä että lämpimiä japanilaisia annoksia. Takapihan lähtökohtaisesti kolkko, pitkänomainen huoneisto oli saatu sisustettua yllättävän viihtyisäksi. Alkuannokset olivat herkullisia, pääruokien taso oli vaihtelevampi. Seurueemme loppulasku oli varsin kohtuullinen eli juomineen hinnaksi tuli 30e/ henkilö.

Harri Huhtanen 2016

Helsinki 10.-12.11.2016 – osa 2

km-renessanssi-784x294px

Perjantai 11.11.16 alkoi surkeissa merkeissä. Heräsin jo kahdeksalta siihen että kännykkääni tuli viesti Leonard Cohenin kuolemasta. Avasin heti TV:n  ja totesin ,että Donald Trump-mielenosoitusten ohella Cohenin kuolema oli pääuutinen myös kaikilla kaapelikanavilla. Aamiaisen jälkeen oli vuorossa vierailu läheisessä Kansallismuseossa, jossa oli menossa harvinainen Pohjois-Italian renesanssitaidetta esittelevä näyttely. Bresciasta oli tuotu Suomeen peräti neljäkymmentä 1500-luvun renesanssimestarien öljyvärimaalausta ja mikä parasta: näyttelyssä kuvaaminen oli sallittua!  Italiassahan näin ei ole, mutta onneksi Suomessa ollaan vielä tässä asiassa turistiystävällisempiä.  Iltapäivän ruokailu oli Luklan lähellä sijaitsevassa välimerellisessä Bar Teo -ravintolassa, joka on erikoistunut edullisiin tapas-annoksiin. Valitettavasti tällä kertaa edullisuus ja laatu eivät kohdanneet, sillä 10 tapas-annoksen menussa lähes puolet annoksista oli varmaan suoraan marketin purkeista siirretty asiakkaan lautaselle. Esimerkiksi dolmadeseja ei oltu vaivauduttu edes mikrossa lämmittämään ja sama vaikutelma oli sienissä. Onneksi jälkiruuat olivat hieman parempia.12b67ee760d52a056e9d8f375df3c173

Illan kohokohta oli Procol Harumin konsertti Finlandia -talolla. Yleisö oli varsin varttunutta, keski-ikä oli tässäkin tapahtumassa (vrt. diary 4.9.16) selvästi yli 50v.  Valitettavasti konsertti ei ollut yhtä hieno kuin loppuvuoden 2015 konsertti Logomossa.

Harri Huhtanen 2016

Helsinki 10.-12.11.2016 – osa 1

21579_200x200Torstaina 10.11.16 matkustin Helsinkiin. Keskiviikkona oli varmistunut ,että Donald Trump on seuraava USA:n presidentti. Lunta oli tullut erityisesti pääkaupunkiseudulla yön ja päivän aikana melkoisesti ja koska aurauskalusto ei ollut vielä ehtinyt kaikkea kärrätä pois, olivat kadut ja tiet varsin loskaisia. Tuuli teki seitsemän asteen pakkasesta melko purevan. Onneksi aika läheltä Crowne Plazaa löytyi kodikas nepalilainen ravintola nimeltään Lukla. Annokset eivät olleet ylirasvaisia kuten monissa muissa Helsingin nepalilaisissa ravintoloissa ja mausteitakin oli käytetty hillitysti ja taidolla. Lisäksi annosten hinnat olivat varsin maltillisia. Niinpä tätä uutta Runeberginkadun ja Mannerheimin tien risteyksessä sijaitsevaa ravintolaa voin lämpimästi suositella. tart113

Illalla oli vuorossa Yrjönkadulla sijaitsevan Lilla Teaternin Molieren Tartuffe. Tämä oli ensimmäinen kerta kun vierailin Lilla Teaternissa.  Sovituksen, dramaturgian ja näytelijätyön osalta esitys ei vetänyt vertoja Kansallisteatterissa syyskuussa näkemälleni Luulosairaalle. Tosin Tartuffen pääroolissa esiintynyt Asko Sarkola oli ajoittain hyvinkin vakuuttava. Ehkäpä nautintoani vähensi se että näyttelijät puhuivat ruotsia ja että puvustus ja lavasteet olivat moderneja päinvastoin kuin Kansallisteatterin Luulosairaassa.

Harri Huhtanen 2016