CD1: 22 kappaletta (58:33)
Levyn sisältö: Edge of the Ocean / My Bucket’s Got a Hole in It ( Clarence Williams ) / Roll on Train / Mr. Blue (DeWayne Blackwell) / Belshazzar ( Johnny Cash) / I Forgot to Remember to Forget ( Charlie Feathers, Stanley Kesler) / You Win Again (Hank Williams) / Still in Town (Hank Cochran, Harlan Howard) / Waltzing with Sin (Sonny Burns, Red Hayes) / Big River (Cash) (Take 1) / Big River (Take 2) / Folsom Prison Blues (Cash) / Bells of Rhymney ( Idris Davies, Peter Seeger ) / Spanish is the Loving Tongue (Charles Badger Clark) / Under Control / Ol’ Roison the Beau (Traditional) / I’m Guilty of Loving You / Cool Water (Bob Nolan) / The Auld Triangle (Brendan Francis Behan) / Po’ Lazarus (Traditional) / I’m a Fool for You (Take 1) / I’m a Fool for You (Take 2)
Ensimmäisellä CD:llä on 12 coveria, 2 traditionaalisesta kappaleesta uudelleen sovitettua esitystä sekä 8 Dylanin omaa sävellystä.
Levyllä on yllättävän hyvät soundit. Välillä melkoista säröilyä, mikä johtuu ilmeisesti jo nauhoitusvaiheessa tapahtuneista virheistä. Nauhojen ikääntyminen on saatu kuitenkin hyvin ”tohtoroitua” eli instrumentit toistuvat selkeinä ja kirkkaina. Osa vanhempien BT ‑bootlegien lämmöstä kuitenkin puuttuu, koska nauhakohina on poistettu kokonaan. Pahimmat CD‑karikot eli metallinen ja kalsea ääni on kuitenkin tässä tapauksessa varsin hyvin vältetty. Diskantitkaan eivät leikkaudu yhtä selvästi kuin huonoimmissa CD‑taltioinneissa. Bassoa on mukana maltillisesti. Instrumenttien kokonaisbalanssi on aika hyvä. Dylanin laulu on ehkä nostettu vähän voimakkaammin pintaan kuin joillain bootlegeilla, mutta koska Dylan on ”pääosassa”, tämä tuotannollinen ratkaisu sallittakoon. The Band on loistava! Ei voinut Dylan tuohon aikaan toivoa tai löytää parempaa säestysbändiä. Bandin lämminhenkinen, kotoisen rento soundi sopii näihin äänitteisiin aivan upeasti!
Ykkös CD:n ehdottomia huippuja ovat vanhat suosikkini I’m a Fool for You sekä aina yhtä upea, lähes 6‑minuuttinen irlantilaisen runoilijan Brendan Francis Aidan Behanin* teksti The Auld Triangle (viereisessä kuvassa Behanin patsas). Pidän kovasti myös Beatles‑henkisestä Mr. Bluesta sekä jo aikaisemmin julkaistusta Spanish is the Loving Tonguesta. Levyn avaava Edge of the Ocean, jota en ole aikaisemmin koskaan kuullut, on varsin mielenkiintoinen. Bells Of Rhymney on niin kaunis, että sekin nousee levyn kärkibiiseihin.
Ymmärrän hyvin miksi Dylan on niin pitkään ollut haluton julkaisemaan näitä nauhoja. Vaikka osa esityksistä on todellisia helmiä, joiden kohdalla tuntuu aivan käsittämättömältä, että joku artisti voi pantata niitä lähes 50 vuotta, niin totuuden nimessä todettakoon että paljon mukana on myös sellaista vapaata jammailua ja aina Dylanin laulu ja fraseeraukset eivät osu ihan nappiin. Hienoa, että mukaan on otettu kuitenkin ”koko totuus” eli jos jokin on mennyt pieleen niin sekin on mukana, koska se kuuluu tähän historialliseen kokonaisuuteen ja tämä lisää autenttisuuden tunnetta näitä äänitteitä kuunnellessa.
Olen kuunnellut ykkös CD:n vasta 2 kertaa, mutta jo nyt täytyy todeta, että toisella kuuntelukerralla levy tuntui vielä paremmalta kuin ensimmäisellä ja kun levy paranee kuuntelukertojen lisääntyessä on se aina hyvä merkki eli silloin tietää kuuntelevansa jotain merkittävää!
P.s. Sen verran ”kotoisia” jotkut esityksistä ovat, etten kyllä suositte tätä kenellekään ENSIMMÄISEKSI Dylan levyksi. Vasta sitten kun on kunnolla päässyt sisään Dylanin ”maailmaan” kannattaa ottaa tämä levy kuunteluun.
Harri Huhtanen 2014
2016 lisäys * – Behan oli Dublinissa vuonna 1923 syntynyt irlantilainen kirjailija, joka kirjoitti romaaneja, novelleja, runoja ja näytelmiä. Behan kuoli traagisesti jo 41-vuotiaana vuonna 1964. Ei ole tiedossa mistä Dylan ”poimi” The Auld Trianglen, mutta The Basement Tapes esitys on kerrassaan ihastuttava ja tuntuu käsittämättömältä että Dylan jätti sen julkaisematta.
Muistan kun vuosia sitten haukuin Neil Youngin Archives -boksia hankalan kokoiseksi ja muotoiseksi. Pink Floyd laittoi paremmaksi ja pakkasi vuosien 1965-1972 harvinaisen materiaalin hulppeaan, lähinnä isoa kenkälaatikkoa muistuttavaan boksiin, jonka sisällä on paljon tyhjää. Pääboksin sisältä löytyvät yksittäiset mini-boksit (7 kpl) sekä painomateriaali -boksi (1kpl). Painomateriaali on pakattu matalaan, mutta muutoin isoon boksiin. Levybokseja on peräti 7 kappaletta ja ne on pakattu vähän turhankin tiukasti emokoteloon. Jokainen yksittäinen boksi sisältää 1-2 CD’tä, 1-2 DVD’tä sekä 1-2 Blu-Ray’tä sekä erillisen taskun jossa on kopioita konserttilipuista, konserttiohjelmista, mainoksista jne. Aikaisemmin julkaisemattomia kuvia löytyy tekstivihosta, joka on liimattu kunkin miniboksin keskiosaan. Yhteensä levyjä on näissä seitsemässä mini -boksissa seuraavasti: CD’t 10 kpl / DVD’t 9 kpl / Blu-Rayt 8 kpl. Lähtökohtaisesti DVD- ja BD-levyjen sisältö on sama, joten en tiedä miksi niitä on
julkaissut uusia kokoelmia vanhoista levyistään ilman kunnollisia lisukkeita. Olen koko ajan tietänyt että julkaisematonta materiaalia heillä on paljon ja ihmetellyt miten pitkään he oikein sitä panttaavat. En usko että tässäkään boksissa on kaikki julkaisukelpoinen audiomateriaali, mutta kuvamateriaalin osalta tämä saattaa olla jopa lopullinen kokoelma, sillä kuvamateriaalia tuolta ajalta on kuitenkin säilynyt vähemmän kuin nauhoituksia. Boksissa on mm. kokonaisuudessaan nyttemmin harvinaiseksi käyneet More– ja La Vallee -elokuvat.
Dylanin Bootleg Series 11 julkaistiin marraskuussa 2014 useampana versiona. Laajin näistä käsitti kuusi CD:tä ja oli täydellisin koskaan virallisesti julkaistu Basement Tapes -kokoelma. Tässä kirjoitussarjassa arvostelen complete boksin kokonaisuudessaan…
Valokuvat
Bob Dylan on lähettänyt Nobel -komitealle harvinaisen kirjeen, jossa hän ilmoittaa arvostavansa paljon saamaansa palkintoa, mutta ettei hän muiden sitoumuksien vuoksi voi valitettavasti saapua paikalle noutamaan sitä. Nobel-”draama” siis jatkuu. Seuraavaksi saamme jännittää pitääkö Dylan puolen vuoden sisällä vaaditun luennon. Jos palkinnonsaaja ei pidä luentoa säädetyssä ajassa voi hän menettää palkintonsa.
Levyn sisältö:
Ihailen eniten kakkospuolen avauskappaletta The Traitor , jossa Cohen on onnistunut uudistamaan ilmaisunsa täydellisesti. Hän laulaa tämän upean folk-balladin erittäin softisti ja myös fraseeraus on uudistunut. Tekstin rytmitys muistuttaa Dylan parhaita folk-teoksia. Toinen upea kappale on vanhoista persialaisista runoista innoituksensa saanut The Guests, joka avaa vinyylilevyn ykköspuolen. Sekä edellisellä että tällä kappaleella loistavat erityisesti levyn huippumuusikot Raffi Hakopian (viulu) sekä John Bilezikjian (kreikkalainen Oud-soitin). Levyn muut kappaleet eivät pahemmin minua innosta, lukuunottamatta niitä, joilla soittavat Hakopian tai Bilezikjian, joita ilman tämä levy olisi paljon huonompi.
Eräs tuttavani kysyi minulta ilkikurisesti tuhansien levyjen kokoelmaani katsellessaan: “miksi kukaan enää julkaisee albumeja?”. Hän tiesi että se oli minulle inhottava, mutta tarpeellinen kysymys. Heitin pallon hänelle takaisin ja kysyin: “Miksi kukaan enää julkaisee romaaneja? Eikö olisi järkevämpää julkaista vain korkeintaan 10-sivuisia tarinoita ja nekin mieluummin vain sähköisinä versioina?”
Lauantaina 12.11.16 vierailin heti aamutuimaan Kampin keskuksen vieressä sijaitsevassa levykauppa Äxssä Fredikinkadulla. Vaikka valtakunnallinen levykauppa Äx myy ensisijaisesti uusia levyjä ovat he viime vuosina panostaneet kiitettävästi myös käyttyihin levyihin. Helsingin Äxstä tarkempi kuvaus myöhemmin sarjassani kaikki Suomen vinyylidivarit.
myös Kampissa, Eerikinkatu 14:sta. Ravintola oli saanut hyviä arvosteluja lehdissä ja netissä. Alakerrassa oli korealainen puoli, jossa asiakkaat valmistavat itse ruokaa pöytiin upotetuilla pannuilla. Yläkerrassa tarjoillaan sekä kylmiä että lämpimiä japanilaisia annoksia. Takapihan lähtökohtaisesti kolkko, pitkänomainen huoneisto oli saatu sisustettua yllättävän viihtyisäksi. Alkuannokset olivat herkullisia, pääruokien taso oli vaihtelevampi. Seurueemme loppulasku oli varsin kohtuullinen eli juomineen hinnaksi tuli 30e/ henkilö.

Torstaina 10.11.16 matkustin Helsinkiin. Keskiviikkona oli varmistunut ,että Donald Trump on seuraava USA:n presidentti. Lunta oli tullut erityisesti pääkaupunkiseudulla yön ja päivän aikana melkoisesti ja koska aurauskalusto ei ollut vielä ehtinyt kaikkea kärrätä pois, olivat kadut ja tiet varsin loskaisia. Tuuli teki seitsemän asteen pakkasesta melko purevan. Onneksi aika läheltä Crowne Plazaa löytyi kodikas nepalilainen ravintola nimeltään Lukla. Annokset eivät olleet ylirasvaisia kuten monissa muissa Helsingin nepalilaisissa ravintoloissa ja mausteitakin oli käytetty hillitysti ja taidolla. Lisäksi annosten hinnat olivat varsin maltillisia. Niinpä tätä uutta Runeberginkadun ja Mannerheimin tien risteyksessä sijaitsevaa ravintolaa voin lämpimästi suositella. 
