Vallankumouksellinen 1960-luku lähestyi loppuaan. Dylan olisi voinut olla Woodstockin päätähti, muttei halunnut olla missään tekemisissä kukkaiskansan suurtapahtuman kanssa. Rockin Shakespeare oli totaalisen muuttunut mies. Dylanista oli tullut onnellinen perheenisä, hän ei halunnut olla ”sukupolven äänitorvi”, vaan oman tiensä kulkija, individualisti, kuten aina aikaisemminkin. Niinpä hän etsi innoitusta Nashvillestä ja päätti levyttää hyväntuulisen country-levyn.
Ymmärrän hyvin miksi Nashville Skyline (1969) oli ja on vaikea levy kriitikoille ja monille Dylan-diggarille. Se on niin totaalisen erilainen kuin esim. rock-kauden (1965-66) psykedeelis-anarkistiset levyt. Sanoitukset ja sävelmät noudattelevat aika paljon country-traditiota. Ei mitään monimutkaista tai häiritsevää. Pintapuolisesti laulujen tärkein sisältö tuntuu olevan se, että rakas pysyisi vierellä vielä seuraavankin yön ja että huhut pettämisestä eivät olisi totta.
Jos Nashville Skylinea vertaa Dylanin
aikaisempiin levyihin syntyy tilanne, jossa levyn arvoa on erittäin vaikea hahmottaa. Jos haluaa ymmärtää mihin Dylan on Skylinella pyrkinyt ja mitä hän mahdollisesti on saavuttanut, pitää levyä tarkastella muusta Dylan-tuotannosta erillään. Jopa silloinkin levyn heikkoudet tulevat kiusallisesti esille. Mukaan on otetty liian monta keskinkertaista tai jopa huonoa kappaletta. Pitkä minuus tulee myös siitä, että vain 27 minuutin kestoista tuotetta myydään albumina.
Syväkuuntelussa ja nimenomaa unohtaen mitä kaikkea Dylan on levyttänyt ennen ja jälkeen Skylinea, levyn arvokas ydin alkaa kuitenkin hahmottua. Lay Lady Lay ja Tonight I’ll Be Staying Here With You ovat komeita sävellyksiä ja vaikka Girl From The North Country oli julkaistu jo aikaisemminkin, saa se uuden, mielenkiintoisen ulottuvuuden kun Dylan laulaa sen nimenomaa Johnny Cashin kanssa. Pidän myös kappaleista I Threw It All Away sekä Tell Me That It Isn’t True .
Ihan kelpo musiikkia tämä siis on. Remasteroidulla SACD-levyllä soundit ovat upeat. Kerrankin Dylan on elämäänsä tyytyväinen. Ehkä Dylan on tätä levyä ideoidessaan kysynyt itseltään: miksi kapinoida kun voi vain yksinkertaisesti tehdä hyvää musiikkia? Valitettavasti tällä levyllä hän ei ole vienyt tuota ideaa loppuun, vaan on tyytynyt nopeasti purkittamaan mitä hänellä sillä hetkellä on sattunut olemaan. 27 minuuttia ei kuitenkaan riitä, varsinkin kun puolet kappaleista on esityksinä ja sävellyksinä keskinkertaisia. Toki tämä on parempi levy kuin seuraavana vuonna julkaistu Self Portrait (1970), mutta ei kovin paljon parempi.
Siirtymävaiheen albumi * * * ½
Harri Huhtanen 2007
Aika jänniä ovat nämä Youngin 1980-luvun levyt. Ne ovat huonossa maineessa ja itsekin muistelin, ettei Young ollut tehnyt yhtään merkittävää levyä 1980-luvulla. Nyt kun olen jo useamman kuukauden ajan kuunnellut Youngin 1980-luvun tuotantoa, on käsitykseni muutamista tuon ajan levyistä muuttunut aika radikaalistikin.
kuunnella levy pari kertaa ja kirjoittaa sen jälkeen Winterludeen lyhyt arvostelu tyyliin: ”yksi Youngin 1980-luvun huonoimmista levyistä”. Onneksi en kuitenkaan kirjoita arvosteluja aikaisempien muistikuvien perusteella! Pari kuuntelukertaa ei riittänytkään. Ajattelin: ”okei täytyy varmaan kuunnella tämä 5 kertaa, jotta ei sitten tule tehtyä hätäistä arviota”. Mutta huomasinkin pitäväni levystä yhä enemmän jokaisen uuden kuuntelukerran jälkeen ja lopulta päädyin kuuntelemaan levyn peräti 10 kertaa!
Levy alkaa komeasti svengaavalla Weight Of The World kappaleella, jossa Young toteaa, miten asiat 1980-luvulla ovat muuttuneet:
Adele puhdisti pöydän Grammyistä eli hän voitti kaikki sarjat, joissa oli ehdolla. Viime vuonna ilmestynyttä ADELE 21 levyä on nyt myyty jo 18 miljoonaa kappaletta ja tämä siis aikana, jolloin yleisesti valitetaan että levymyynti on vähentynyt! Hiipii mieleen sellainen kerettiläinen ajatus, että olisikohan osasyynä 2000-luvun levymyynnin vähentymiseen tähän saakka ollut tarpeeksi lahjakkaiden artistien puute?
On korkea aika antaa kunniaa tälle persoonalliselle, omaleimaiselle ja ainutlaatuiselle 1970-luvun suomirockin/folkin/singer-songwriter- musiikin pioneeriryhmälle. Kasevaa on vaikea verrata mihinkään ulkomaalaiseen bändiin, koska heidän tyylinsä oli niin uniikki. Joitain yhtymäkohtia ehkä löytyy Eagelsien varhaistuotannosta, lähinnä nuo stemmalaulut ja kauniit melodiat. Tuore 35v-juhlajulkaisu on komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa! Arkistoista on kaivettu esiin noin 40min 1970-luvun TV-taltiointeja. Niissä bändi on parhaimmillaan! Myös vuosien 1982 ja 1983 taltioinnit ovat mielenkiintoisia, mutta ehdottomasti eniten mieltäni lämmittivät juuri nuo 1970-luvun pätkät, jotka muistan nähneeni TV:stä jo silloin kun ne ensimmäisen kerran näytettiin.
VIHDOINKIN…pääsin Kasevan keikalle! Eilen Porin Teatterissa näin ja kuulin bändiä ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oikeasti LIVENÄ. Istuin neljännessä rivissä, teatteri oli loppuunmyyty. Hieno tunnelma ja hieno konsertti josta yritän jossain vaiheessa saada tänne jonkinlaisen kokonaisarvion. Tämä viesti nyt kuitenkin alkajaisiksi Twitter-tyyppisenä pikatiedotteena siitä, että minä tein sen! En mennyt katsomaan Helsinkiin megasuosittua U2:ta, vaan pieneen porilaisteatteriin Kasevan intiimiä ja nostalgista konserttia! Satakunnan Kansan (23.8.2010) mukaan Kaseva soitti Porissa alla olevan setin:
En päivällä sua nää – Meidän huoneessa 1982
Eilinen keikka Barhovissa, Raumalla ei vetänyt vertoja elokuiselle Porin Teatterin keikalle, syy ei kuitenkaan ollut bändin, vaan örveltävän yleisön. Vaikutti siltä ,että suurin osa oli tullut vain viettämään tavallista lauantain tanssi-iltaa ja alkoholinkulutus oli sen mukaista. Parhaimmillaan Kasevan omaperäinen musiikki on konserttitiloissa, tästä taannoinen Porin teatterin konsertti oli hyvä esimerkki. Hienoa oli kuitenkin nähdä taas Kaseva livenä, se on pääasia
että ”pojat” jaksavat jatkaa keikkailua eivätkä anna Kaseva-musiikin jäädä pölyttymään radion arkistoihin. Minulla oli muuten molemmat Kaseva älppärini mukana, mutta tilaisuutta nimmarien pyytämiseen ei tullut. No, ehkä sitten ensi kerralla. Koska saavuin kaupunkiin jo perjantaina, tuli myös turismia harrastettua eli kyllä on Rauman vanha kaupunki komea! Ei se turhaan ole päässyt Unescon maailmanperintölistalle. Ottakaapa siitä oppia porilaiset!
Olen aina pitänyt hirveästi JJ Calesta ja minulla on kaikki hänen vinyyliajan levynsä. Kolme vuotta sitten JJ Cale ryhtyi yhteistyöhön hyvän ystävänsä Eric Claptonin kanssa ja tuloksena on rento, mutta erittäin hieno ja musiikillisesti raffinoitu levy! JJ Calen tavaramerkki on aina ollut sama kuin parhailla bluesmiehillä eli minimalismi, vähäeleinen soitto jolla hän kuitenkin pystyy ilmaisemaan enemmän kuin monet suureelliset muusikot. JJ Calen tapauksessa vähän on aina enemmän! Tällä levyllä tosin iso joukko erittäin lahjakkaita soittajia (mm. edesmennyt Billy Preston) pitävät huolta siitä, että vähän on ”kuorrutettu paljolla” .
Syyskuussa 1962 Lontoon Regent Streetin Polyteknisessä koulussa Cambridgestä tullut Roger Waters tapasi Nick Masonin ja Richard Wrightin. Amerikkalainen rhythm’n’blues sekä moderni jazz kiinnostivat heitä. Niinpä kaverukset soittivat vuosina 1962-64, ennen Pink Floydin syntyä yhdessä useammassa eri kokoonpanoissa, joissa oli heidän lisäkseen vaihtuvia muusikoita. Näitä etsikkovaiheen bändejä olivat mm. Sigma 6, The Meggadeaths ja The (Architectural) Abdabs. Abdabissa olivat mukana Keith Noble (laulu), Juliette Gale (laulu) sekä Clive Metcalfe (basso), Waters (kitara), Wright (rytmikitara) ja Mason (rummut).
Syyskuussa 1963, Waters ja Mason muuttivat vuokralle taloon osoitteessa 39 Stanhope Gardens. Talon omistaja Mike Leonard toimi myös opettajana Regent Streetin polyteknisessä koulussa. Loppuvuodesta 1963 Pink Floyd kaverukset joutuivat taas vaihtamaan bändin nimeä, koska Noble ja Metcalfe erosivat bändistä.
64 kun Watersin Cambridgen aikojen kaveri Syd Barrett muutti Lontooseen. Tässä vaiheessa uusi kuusimiehinen bändi alkoi esiintyä nimillä The Tea Set sekä Leonard’s Lodgers. Syd Barrettin ehdotuksesta bändin nimi muutettiin vuonna 1965 The Pink Floyd Soundiksi, joka myöhemmin lyhennettiin nykyiseen muotoonsa Pink Floyd. Valitettavasti näiltä kolmelta Pro-Pink Floyd vuodelta (1962-1964) ei ole säilynyt filmi- tai audiomateriaalia tai jos on, niin sitä ei julkaistu edes tällä uudella The Early Years megaboksilla.
pursuava tulkinta Tysonin* Four Strong Windista on jotenkin helyttävän kaunis ja jää suorastaan soimaan päässä pitkäksi aikaa. Upeat sanat!
Pink Floydin The Early Yearsin ykkösboksin (PFREY1) kakkos-CD:llä on Tukholman konsertin (10.9.67) lisäksi harvinainen De Lane Lea studioilla 20.10.67 äänitetty soundtrack, joka oli tarkoitettu John Lathamin animaatiofilmiin nimeltään Speak. Yllättävää kyllä, Latham ei hyväksynyt lyhytelokuvansa soundtrackiksi Pink Floydin äänitteitä ja ehkäpä siksi nauhoitukset jäivät 50 vuodeksi pölyttymään EMI:n arkistoihin. Nyt kun olen katsonut Lathamin lyhytfilmin olen sitä mieltä että lokakuussa 1967 äänitetyt kappaleet John Latham Version 1-9 olisivat maniosti sopineet Lathamin elokuvan ääniraidaksi. Tosin PFREY1:llä julkaistut otot ovat kestoltaan yhteensä lähes 30 minuuttia, joten Lathamille ilmeisesti lähetettiin niitä lyhennetty, editoitu versio, koska Speak-elokuva on kestoltaan vain 11 minuuttia. Valitettavasti PFREY:llä ei ole tätä editoitua versiota, joten ei ole tiedossa minkälainen soundtrack Lathamille lähetettiin.

viimeisellä sivulla on kuitenkin seuraavanlainen maininta: ”Stockholm Material: Anders Lind, Peter Adamsson”. Muista lähteistä sain selville että nimenomaa Anders Lind olisi äänitteen omistaja. EMI:n kanssa oli jo aikaisempina vuosina ollut neuvotteluja äänitteen julkaisemisesta, mutta vasta nyt eli vuonna 2016 Lindin äänite ilmestyi virallisesti. Pieni joukko faneja pääsi kuitenkin kuulemaan tämän historiallisen nauhoituksen kokonaan jo vuonna 2011 kun Tukholmassa lehdet mainostivat kahta tapahtumaa (3. ja 7.5.2011), jossa alkuperäinen nauha soitettaisiin uudestaan alkuperäisessä paikassa Sveavägen 41 talossa. Tässä
reproduktiossa Pink Floydin soittajat oli korvattu aidon näköisillä mallinukeilla! Ylempänä kuva tästä hyvin eriskummallisesta konsertista, joka lehtien mukaan oli loppuunmyyty!
Lopuksi hieman taustatietoja Gyllene Cirkeln jazzklubista, joka toimi vain noin viisi vuotta (1962-67) Sveavägen 41:ssä vuonna 1961 valmistuneessa ABF-talossa. Hyvin lähellä sitä on monta historiallista paikkaa: mm. komea Grand elokuvateatteri, jonka edessä Olof Palme murhattiin. Hänet on haudattu talon vieressä sijaitsevalle