Bob Dylan: Nashville Skyline 1969

bob_dylan-nashville_skyline-traseraVallankumouksellinen 1960-luku lähestyi loppuaan. Dylan olisi voinut olla Woodstockin päätähti, muttei halunnut olla missään tekemisissä kukkaiskansan suurtapahtuman kanssa. Rockin Shakespeare oli totaalisen muuttunut mies. Dylanista oli tullut onnellinen perheenisä, hän ei halunnut olla ”sukupolven äänitorvi”, vaan oman tiensä kulkija, individualisti, kuten aina aikaisemminkin. Niinpä hän etsi innoitusta Nashvillestä ja päätti levyttää hyväntuulisen country-levyn.

Ymmärrän hyvin miksi Nashville Skyline (1969) oli ja on vaikea levy kriitikoille ja monille Dylan-diggarille. Se on niin totaalisen erilainen kuin esim. rock-kauden (1965-66) psykedeelis-anarkistiset levyt. Sanoitukset ja sävelmät noudattelevat aika paljon country-traditiota. Ei mitään monimutkaista tai häiritsevää. Pintapuolisesti laulujen tärkein sisältö tuntuu olevan se, että rakas pysyisi vierellä vielä seuraavankin yön ja että huhut pettämisestä eivät olisi totta.

Jos Nashville Skylinea vertaa Dylanin lady7spfrontaikaisempiin levyihin syntyy tilanne, jossa levyn arvoa on erittäin vaikea hahmottaa. Jos haluaa ymmärtää mihin Dylan on Skylinella pyrkinyt ja mitä hän mahdollisesti on saavuttanut, pitää levyä tarkastella muusta Dylan-tuotannosta erillään. Jopa silloinkin levyn heikkoudet tulevat kiusallisesti esille. Mukaan on otetty liian monta keskinkertaista tai jopa huonoa kappaletta. Pitkä minuus tulee myös siitä, että vain 27 minuutin kestoista tuotetta myydään albumina.

Syväkuuntelussa ja nimenomaa unohtaen mitä kaikkea Dylan on levyttänyt ennen ja jälkeen Skylinea, levyn arvokas ydin alkaa kuitenkin hahmottua. Lay Lady Lay ja Tonight I’ll Be Staying Here With You ovat komeita sävellyksiä ja vaikka Girl From The North Country oli julkaistu jo aikaisemminkin, saa se uuden, mielenkiintoisen ulottuvuuden kun Dylan laulaa sen nimenomaa Johnny Cashin kanssa. Pidän myös kappaleista I Threw It All Away sekä Tell Me That It Isn’t True .

i_threw_it_all_away_single_coverIhan kelpo musiikkia tämä siis on. Remasteroidulla SACD-levyllä soundit ovat upeat. Kerrankin Dylan on elämäänsä tyytyväinen. Ehkä Dylan on tätä levyä ideoidessaan kysynyt itseltään: miksi kapinoida kun voi vain yksinkertaisesti tehdä hyvää musiikkia? Valitettavasti tällä levyllä hän ei ole vienyt tuota ideaa loppuun, vaan on tyytynyt nopeasti purkittamaan mitä hänellä sillä hetkellä on sattunut olemaan. 27 minuuttia ei kuitenkaan riitä, varsinkin kun puolet kappaleista on esityksinä ja sävellyksinä keskinkertaisia. Toki tämä on parempi levy kuin seuraavana vuonna julkaistu Self Portrait (1970), mutta ei kovin paljon parempi.

Siirtymävaiheen albumi   * * * ½

Harri Huhtanen 2007

Neil Young: Landing On Water 1986

neil-young-landing-on-waterAika jänniä ovat nämä Youngin 1980-luvun levyt. Ne ovat huonossa maineessa ja itsekin muistelin, ettei Young ollut tehnyt yhtään merkittävää levyä 1980-luvulla. Nyt kun olen jo useamman kuukauden ajan kuunnellut Youngin 1980-luvun tuotantoa, on käsitykseni muutamista tuon ajan levyistä muuttunut aika radikaalistikin.

Muistelen ostaneeni vuonna 1986 ilmestyneen Landing On Waterin (vinyylinä) melko pian sen ilmestymisen jälkeen. Minulla on myös hämärä muistikuva siitä, etteivät kriitikot olleet kovin innoissaan levystä. Taisin kuunnella Landingin kymmenkunta kertaa ja sen jälkeen se jäi lähes 20 vuodeksi pölyttymään levyhyllyyni. Levyn uudelleen arvioinnin aloitin vasta keväällä 2008. Tarkoitukseni oli landing-backkuunnella levy pari kertaa ja kirjoittaa sen jälkeen Winterludeen lyhyt arvostelu tyyliin: ”yksi Youngin 1980-luvun huonoimmista levyistä”.  Onneksi en kuitenkaan kirjoita arvosteluja aikaisempien muistikuvien perusteella! Pari kuuntelukertaa ei riittänytkään. Ajattelin: ”okei täytyy varmaan kuunnella tämä 5 kertaa, jotta ei sitten tule tehtyä hätäistä arviota”. Mutta huomasinkin pitäväni levystä yhä enemmän jokaisen uuden kuuntelukerran jälkeen ja lopulta päädyin kuuntelemaan levyn peräti 10 kertaa!

Uskokaa tai älkää tämä on varsin mielenkiintoinen Young-levy! Tämä on sekä teemallisesti että musiikillisesti erittäin yllättävä ja (paradoksaalisesti) innostava levy. Voin hyvin kuvitella, että perinteisiin Young-balladeihin ja rock-kappaleisiin fiksoituneet Young-fanit eivät varmaan voi sietää tätä levyä, sillä tällä levyllä Young lähtee lähes tyhjältä pöydältä. Rock on edelleen se kivijalka jolle hän tämänkin ”talon” rakentaa, mutta lähes kaikki muu on raikkaalla ja yllättävällä tavalla uudistettu.

Levyn 1980-lukulaisten trendisoundien takana ovat syntetisaattorimiehet Steve Jordan ja Danny Kortchmar. Young itse on merkitty kolmanneksi syntetisaattorisoittajaksi. Dylanin Empire Burlesquella (1985) kasari-soundi pilasi monta asiaa, mutta Young on selvästi muuntautumiskykyisempi, sillä hän saa hienot melodiansa svengaamaan jopa 1980-luvun syntikkaversioina. Musiikillisesti levy on muutamaa B-puolen droppia lukuun ottamatta hienosti tuotettu ja sovitettu. Vaikka levyn perussanoma on melankolinen, soitetaan kaikki kappaleet uptempossa ja innostavasti. Näitä kappaleita alkaa väkisinkin hyräilemään mielessään! Jos Youngista ei olisi tullut rockjumala Neil Young, olisi hän aivan varmaan pärjännyt myös taustatyöläisenä eli pop-biisien säveltäjänä.

Eniten minua askarruttivat tämän levyn lyriikat ja oikeastaan niiden vuoksi jatkoin levyn kuuntelua paljon suunniteltua pidempään. Aluksi minusta tuntui, että Young laulaa itsestään, mutta kun kappaleiden sanoma laulu laulun jälkeen muuttui yhä synkemmäksi, ajattelin että ehkä hän onkin tällä levyllä luonut sellaisen kuvitteellisen, depressiivis-angstisen hahmon, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan.

neil-young-7-45-aussie-vinyl-singleLevy alkaa komeasti svengaavalla Weight Of The World kappaleella, jossa Young toteaa, miten asiat 1980-luvulla ovat muuttuneet:

I used to carry the weight of the world / On my back

Avauskappale sekä kolmantena kuultava Hippie Dream kertovat selvästi Youngin omista ajatuksista :

Just because it’s over for you/ Don’t mean it’s over for me / It’s a victory for the heart /Every time the music starts / So please don’t kill the machine

Young laulaa hippiajan (musiikin) ihanuudesta ja siitä, että vaikka 1980-luvun jupit ajattelevat että se on kaikki ohi, ei se häneltä ole ohi, ei ainakaan niin kauan kuin hippiajan musiikki vielä soi levysoittimessa. Hippie Dream on musiikillisesti mielenkiintoinen ja erityisesti pidän sen kohdan sovituksesta, jossa toistetaan säettä. ”don’t kill the machine”.

Kertojan henkilöllisyyden selvittämisen kannalta ongelmallisempia ovat kappaleet Violent Side, Bad News Beat, I Got a Problem, Pressure sekä Drifter. Jos Young todella kertoo niissä itsestään eikä jostain angstisesta ”Billistä”, niin tekstien perusteella hänen asiansa olivat vuonna 1986 todella huonosti.  Mutta kuten sanottu: synkkä sanoma esitetään uptempossa, musiikki on sovitettu siten että se innostaa eikä demppaa. Kaikesta huolimatta tätä levyä on ilo kuunnella ja pidän siitä ,että Youngin Landingilla valitsemat sovitusratkaisut ovat uniikkeja ja erityisen hienosti Young käyttää muutamilla tämän levyn kappaleilla San Franciscon poikakuoroa.  Ehkäpä tämän levyn sanoma on kiteytetty kansikuviin. Lentokone on syöksynyt veteen, mutta matkustajat ovat päässeet turvallisesti pelastuslauttoihin. Asiat ovat siis menneet huonosti, mutta tulevaisuuden kannalta mitään ei ole menetetty, sillä loppujen lopuksi kaikki toimivat oikein ja selvisivät kriisistä hengissä…

Hyvä levy    * * * *

Harri Huhtanen 2008

ADELE

adele

Päivitys 2016:

Adele Laurie Blue Adkins on syntynyt 5.5.1988. Tähän mennessä hän on julkaissut kolme albumia, jotka hän on nimennyt ikänsä mukaan. Adelen uusimman, loppuvuodesta 2015 ilmestyneen levyn nimi on 25.  Ilmeisesti levyn julkaisu viivästyi, ainakaan numero ei enää täsmää Adelen ikään, sillä toukokuussa 2015 Adele juhli jo 27.syntymäpäiväänsä.  Alla olevat kirjoitukset on poimittu vanhasta Winterludesta, jossa julkaisin ne vuonna 2012.

Joulukuussa 2011

Vuoden 2011 kuuma nimi artistirintamalla on ollut 21-vuotias ADELE, joka julkaisi debyyttialbuminsa Adele 19 vuonna 2008. Debyytillään Adele menestyi Iso-Britanniassa, mutta tänä vuonna julkaistu kakkosalbumi, Adele 21 oli varsinainen pankinräjäyttäjä, sillä se ja menestyksellinen USA:n kiertue nostivat Adelen koko maailman tietoisuuteen. Vuoden 2012 Grammy-gaalassa Adele on ehdolla peräti kuudessa eri kategoriassa. Syyskuussa Adele esiintyi Lontoossa kuuluisassa Albert Hallissa. Konsertti kuvattiin ja siitä on jo julkaistu laadukkaat DVD- ja Blu-Ray -tallenteet. TV2 lähettää kyseisen konsertin TÄNÄÄN (31.12.11) klo 23.35.

Maaliskuussa 2012

adele-grammysAdele puhdisti pöydän Grammyistä eli hän voitti kaikki sarjat, joissa oli ehdolla. Viime vuonna ilmestynyttä ADELE 21 levyä on nyt myyty jo 18 miljoonaa kappaletta ja tämä siis aikana, jolloin yleisesti valitetaan että levymyynti on vähentynyt! Hiipii mieleen sellainen kerettiläinen ajatus, että olisikohan osasyynä 2000-luvun levymyynnin vähentymiseen tähän saakka ollut tarpeeksi lahjakkaiden artistien puute?

YLE lähetti 2012 Grammy gaalan parhaat palat joitain päiviä sitten ja Adelen esityksessä kiinnitti huomiota se, miten hienosti hän täyttää lavan pelkällä äänellään. Rhianna ja Kate Perry olivat myös hyviä, mutta he tarvitsivat tuekseen valtavan määrän tanssijoita sekä yleisiä gimmikkejä. En tiedä onko Adele yksittäinen ilmiö vai onko hän alku uudelle trendille, jossa lavashown jatkuvasti lisääntyneestä ulkomusiikillisista painotuksesta ollaan vähitellen taas palaamassa kohti aidompaa, riisutumpaa musiikillista ilmaisua.

Harri Huhtanen 2011-2012

KASEVA

Alkuperäiset viestit ilmestyivät vanhassa Winterludessa vuosina 2009-2010.

Joulukuussa 2009

1On korkea aika antaa kunniaa tälle persoonalliselle, omaleimaiselle ja ainutlaatuiselle 1970-luvun suomirockin/folkin/singer-songwriter- musiikin pioneeriryhmälle. Kasevaa on vaikea verrata mihinkään ulkomaalaiseen bändiin, koska heidän tyylinsä oli niin uniikki. Joitain yhtymäkohtia ehkä löytyy Eagelsien varhaistuotannosta, lähinnä nuo stemmalaulut ja kauniit melodiat.  Tuore 35v-juhlajulkaisu on komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa! Arkistoista on kaivettu esiin noin 40min 1970-luvun TV-taltiointeja. Niissä bändi on parhaimmillaan! Myös vuosien 1982 ja 1983 taltioinnit ovat mielenkiintoisia, mutta ehdottomasti eniten mieltäni lämmittivät juuri nuo 1970-luvun pätkät, jotka muistan nähneeni TV:stä jo silloin kun ne ensimmäisen kerran näytettiin.

Elokuussa 2010

img_3373VIHDOINKIN…pääsin Kasevan keikalle! Eilen Porin Teatterissa näin ja kuulin bändiä ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oikeasti LIVENÄ. Istuin neljännessä rivissä, teatteri oli loppuunmyyty. Hieno tunnelma ja hieno konsertti josta yritän jossain vaiheessa saada tänne jonkinlaisen kokonaisarvion. Tämä viesti nyt kuitenkin alkajaisiksi Twitter-tyyppisenä pikatiedotteena siitä, että minä tein sen! En mennyt katsomaan Helsinkiin megasuosittua U2:ta, vaan pieneen porilaisteatteriin Kasevan intiimiä ja nostalgista konserttia! Satakunnan Kansan (23.8.2010) mukaan Kaseva soitti Porissa alla olevan setin:
img_3382

Pena – Kun maailma elää 1976
Silloin kun – Silloin kun 1974
Tyhjää – Silloin kun 1974
Ikävä – Kun maailma elää 1976
No Reply – Beatles cover
Thing We Said Today -Beatles cover
Karoliina – Silloin kun 1974
Miljoona – julkaisematon biisi?
Äijä lähti tänään – Meidän huoneessa 1982
Julie – Silloin kun 1974
Turhaan mua huudat – Kun maailma elää 1976
img_3378En päivällä sua nää – Meidän huoneessa 1982
Joku jota rakastan – Kun maailma elää 1976
Sipuli-Sanni – Kun maailma elää 1976
Striptease tanssija – Silloin kun 1974
Vanha mies – Silloin kun 1974
Kun maailma elää – Kun maailma elää 1976
Naula läpi pään – Kun maailma elää 1976
Monen vuoden jälkeen – Kun maailma elää 1976

Tuosta puuttuu ehdottomasti MARI, joka myös konsertissa kuultiin. Alunperin tämä hittikappale oli single-julkaisu, mutta liitettiin myöhemmin debyyttilevyn CD-painoksen (Siboney 1991) bounusbiisiksi. MILJOONA on tietääkseni julkaisematon biisi, jonka lopussa muutoin niin rauhallisesta yleisöstä kuultiin useampiakin: ”Studioon, studioon!” -huutoja.

Syyskuussa 2010

img_3492Eilinen keikka Barhovissa, Raumalla ei vetänyt vertoja elokuiselle Porin Teatterin keikalle, syy ei kuitenkaan ollut bändin, vaan örveltävän yleisön. Vaikutti siltä ,että suurin osa oli tullut vain viettämään tavallista lauantain tanssi-iltaa ja alkoholinkulutus oli sen mukaista. Parhaimmillaan Kasevan omaperäinen musiikki on konserttitiloissa, tästä taannoinen Porin teatterin konsertti oli hyvä esimerkki. Hienoa oli kuitenkin nähdä taas Kaseva livenä, se on pääasia img_3516että ”pojat” jaksavat jatkaa keikkailua eivätkä anna Kaseva-musiikin jäädä pölyttymään radion arkistoihin. Minulla oli muuten molemmat Kaseva älppärini mukana, mutta tilaisuutta nimmarien pyytämiseen ei tullut. No, ehkä sitten ensi kerralla.  Koska saavuin kaupunkiin jo perjantaina, tuli myös turismia harrastettua eli kyllä on Rauman vanha kaupunki komea! Ei se turhaan ole päässyt Unescon maailmanperintölistalle. Ottakaapa siitä oppia porilaiset!

Lokakuussa 2010

Olen nyt siis nähnyt Kasevan kahdesti livenä. Rauman reissu ei harmita yhtään, varsikin kun nyt Kasevan loppuvuoden keikkakalenteri näyttää ihan tyhjää. Kasevan keikkoja myy Karppanen Oy ja firman nettisivulla Kasevalle ei ole tällä hetkellä buukattu yhtään keikkaa! Saattaa siis olla ,ettei Kasevaa enää tänä vuonna nähdä lavalla, mutta toivottavasti kuitenkin 2011 ja mielellään teatterissa tai jossain muussa intiimissä tilassa (ei enää tanssiravintola -keikkoja, kiitos).

Harri Huhtanen 2009-2010

Top 10 Heinäkuu 2009

Alla heinäkuun 2009 TOP10 albumilistani:

ALBUMILISTA 19

  1. (01) GENESIS: Selling England By The Pound (LP) (1973) (3kk )
  2. (-  )   GENESIS: Foxtrot (LP) (1972) (UUSI)
  3. (02) JOY DIVISION: Heart And Soul. (4CD) (recordings 1978-81, produced  1997/2008) (3kk)
  4. (03) PETER GABRIEL: So. (1986) (2kk)
  5. ( – )    GENESIS: Live (LP) (1973) (UUSI)
  6. (04) YES: Yessongs (3LP)(1973) (4kk)
  7. ( – )    YES: Going For The One (LP) (1977) (UUSI) 
  8. ( – )    JJ CALE & ERIC CLAPTON: The Road To Escondido. (2006) (UUSI)
  9. (07) BOB DYLAN: Together Through Life (2009) (2kk)
  10. (08) NEIL YOUNG: Fork In The Road (2009) (3kk)

jj-cale-300x300Olen aina pitänyt hirveästi JJ Calesta ja minulla on kaikki hänen vinyyliajan levynsä. Kolme vuotta sitten JJ Cale ryhtyi yhteistyöhön hyvän ystävänsä Eric Claptonin kanssa ja tuloksena on rento, mutta erittäin hieno ja musiikillisesti raffinoitu levy! JJ Calen tavaramerkki on aina ollut sama kuin parhailla bluesmiehillä eli minimalismi, vähäeleinen soitto jolla hän kuitenkin pystyy ilmaisemaan enemmän kuin monet suureelliset muusikot. JJ Calen tapauksessa vähän on aina enemmän! Tällä levyllä tosin iso joukko erittäin lahjakkaita soittajia (mm. edesmennyt Billy Preston) pitävät huolta siitä, että vähän on ”kuorrutettu paljolla” .

Pink Floyd: The Early Years 1965-1972 – Take 4

pinkfloyd-e1430416156202Syyskuussa 1962 Lontoon Regent Streetin Polyteknisessä koulussa Cambridgestä tullut  Roger Waters tapasi Nick Masonin ja Richard Wrightin. Amerikkalainen rhythm’n’blues sekä moderni jazz  kiinnostivat heitä. Niinpä kaverukset soittivat vuosina 1962-64, ennen Pink Floydin syntyä yhdessä useammassa eri kokoonpanoissa, joissa oli heidän lisäkseen vaihtuvia muusikoita. Näitä etsikkovaiheen bändejä olivat mm. Sigma 6, The Meggadeaths ja The (Architectural) Abdabs.  Abdabissa olivat mukana  Keith Noble (laulu), Juliette Gale (laulu) sekä Clive Metcalfe (basso), Waters  (kitara), Wright (rytmikitara) ja Mason (rummut).

firstversions_pinkfloyd_abdabsSyyskuussa 1963, Waters ja Mason muuttivat  vuokralle taloon osoitteessa 39 Stanhope Gardens. Talon omistaja Mike Leonard  toimi myös opettajana Regent Streetin polyteknisessä koulussa.  Loppuvuodesta 1963 Pink Floyd kaverukset joutuivat taas vaihtamaan bändin nimeä,  koska Noble ja Metcalfe erosivat bändistä.

Uuteen bändiin tuli vuonna 1964 kitaristi   Bob Klose , joka  suositteli Watersia vaihtamaan soittimekseen basson ja laulajaksi tuli Chris Dennis. Pink Floydin synnyn kannalta vielä keskeisempi muutos tapahtui kesällä 19floyd196464  kun Watersin Cambridgen aikojen kaveri Syd Barrett muutti Lontooseen. Tässä vaiheessa uusi kuusimiehinen bändi alkoi esiintyä nimillä The Tea Set sekä Leonard’s Lodgers.  Syd Barrettin ehdotuksesta bändin nimi muutettiin vuonna 1965 The Pink Floyd Soundiksi, joka myöhemmin lyhennettiin nykyiseen muotoonsa Pink Floyd. Valitettavasti  näiltä kolmelta Pro-Pink Floyd vuodelta (1962-1964) ei ole säilynyt filmi- tai audiomateriaalia tai jos on, niin sitä ei julkaistu edes tällä uudella The Early Years megaboksilla.

20161121hh

THE BASEMENT TAPES (1967) REVISITED – Take 3

CD2:26 kappaletta (67:43)

Johnny Todd  (Trad.) /  Tupelo  (John Lee Hooker) / Kickin’ My Dog Around (Trad.) / See You Later Allen Ginsberg (Take 1) /  See You Later Allen Ginsberg (Take 2)  /  Tiny Montgomery (Originally released with overdubs in 1975 on The Basement Tapes) /  Big Dog /  I’m Your Teenage Prayer /  Four Strong Winds (Ian Tyson) / The French Girl (Take 1) (Tyson, Sylvia Tyson) / The French Girl (Take 2) /  Joshua Gone Barbados  (Eric Von Schmidt) / I’m in the Mood  (Bernard Besman, Hooker ) Baby Ain’t That Fine (Dallas Frazier) / Rock, Salt and Nails (Bruce Phillips) / A Fool Such As I (William Marvin Trader) / Song for Canada  (Pete Gzowski, Tyson) / People Get Ready (Curtis Mayfield) / I Don’t Hurt Anymore (Donald Robertson, Walter Rollins) / Be Careful of Stones That You Throw         (Benjamin Lee Blankenship)  / One Man’s Loss /  Lock Your Door /  Baby, Won’t You Be My Baby /  Try Me Little Girl /  I Can’t Make it Alone /  Don’t You Try Me Now                        

Toisella CD:llä on 13 coveria, 2 traditionaalista kappaletta sekä 11 Dylanin omaa sävellystä.

Kakkos CD:n alussa on useita huumoripläjäyksiä ja erityisen paljon Dylan kikattaa laulaessaan See You Later Allen Ginsbergiä. Mukana on selvästi sisäpiirihuumoria ja se miten hauskoja nämä vedot loppupeleissä eli kuulijan kotona ovat, riippuu täysin kuulijasta ja hänen mielentilastaan. Olen nyt kuunnellut kakkos CD:n kolme kertaa ja ensimmäisellä kuuntelukerralla nämä huumoripläjäykset vaikuttivat vähän häiritseviltä, toisella kerralla aloin jo varovaisesti diggailla muutamaa niistä ja tänään, kolmannella kuuntelukerralla alkoi hymykin jo hiipiä kuulijan suupieliin. Missään tapauksessa nämä huumorivedot eivät suinkaan ole mitään kakkos CD:n kärkibiisejä. Ylipäätään kokonaisuutena ykkös CD taitaa olla selvästi parempi kuin kakkonen, tältä minusta ainakin nyt, kolmen kuuntelukerran jälkeen vaikuttaa. Kakkos CD:lläkin on kuitenkin myös joitain helmiä. Dylanin ja The Bandin laahaava ja elämän kurjuutta ian_and_sylviapursuava tulkinta Tysonin* Four Strong Windista on jotenkin helyttävän kaunis ja jää suorastaan soimaan päässä pitkäksi aikaa. Upeat sanat!

    All the good times are gone  / But I’m bound to moving on

Heti perään kuullaan lähes yhtä ”kurjankaunis” tulkinta Tysonin The French Girlistä. Nämäkään eivät ole ”aloittelijoille” tarkoitettuja biisejä, vaan näitä ymmärtää vasta kun on päässyt vähän syvemmälle Bobin musiikilliseen ajatusmaailmaan. Vanha Columbian mainoslause kuului: ”Nobody sings Dylan like Dylan!”. Minä lisäisin mielelläni mainoslauseisiin myös tämän: ”Nobody sings covers like Dylan!”. Kärkiesitysten joukkoon nousee myös persoonallinen tulkinta Curtis Mayfieldin hienosta People Get Ready ‑kappaleesta.

Edelleen ihailen näillä nauhoilla The Bandin musisointia. Se on niin hallitun rentoa, suorastaan klassista folkrokkia vai sanoisiko laajemmin americanaa. Mikään Dylanin NET‑bändeistä ei pääse lähellekään näitä soundeja. Parhaassa musiikissa yksinkertainen on kaunista, on vain aika vaikeaa soittaa yksinkertaisesti niin että se on kaunista. The Band suoriutuu näillä nauhoilla vaikeasta tehtävästään suorastaan erinomaisesti.

*2016 lisäys: kandalaiset Ian ja Sylvia Tyson alkoivat keikkailun jo 1950-luvulla, mutta kumma kyllä levyttämään Ian pääsi vasta 1973, jolloin hän oli jo maailmankuulu. Sen jälkeen mies on julkaissut albumeja tasaiseen tahtiin ja tällä hetkellä hänen kataloginsa käsittää jo 17 albumia, joista tuorein julkaistiin viime vuonna.

Harri Huhtanen 2014

Pink Floyd: The Early Years 1965-1972 – Take 3

walker2-22-06-1Pink Floydin The Early Yearsin   ykkösboksin (PFREY1) kakkos-CD:llä on Tukholman konsertin (10.9.67) lisäksi harvinainen De Lane Lea studioilla 20.10.67 äänitetty soundtrack, joka oli tarkoitettu John Lathamin animaatiofilmiin nimeltään Speak. Yllättävää kyllä, Latham ei hyväksynyt lyhytelokuvansa soundtrackiksi Pink Floydin äänitteitä ja ehkäpä siksi nauhoitukset jäivät 50 vuodeksi pölyttymään EMI:n arkistoihin. Nyt kun olen katsonut Lathamin lyhytfilmin olen sitä mieltä että  lokakuussa 1967 äänitetyt kappaleet John Latham Version 1-9 olisivat maniosti sopineet Lathamin  elokuvan ääniraidaksi. Tosin PFREY1:llä julkaistut otot ovat kestoltaan yhteensä lähes 30 minuuttia, joten Lathamille ilmeisesti lähetettiin niitä lyhennetty, editoitu versio, koska Speak-elokuva  on kestoltaan vain 11 minuuttia.  Valitettavasti PFREY:llä ei ole tätä editoitua versiota, joten ei ole tiedossa minkälainen soundtrack Lathamille lähetettiin.

John Latham oli suunnittelemassa Pink Floydin vuosien 1966-67 konsertien taustaelokuvia, joissa yleensä erilaiset värit valuivat laajenevissa, venyvissä ja supistuvissa kuplissa bändin soittaessa psykedeelistä musiikkiaan. Vuonna 1921 syntynyt John  Latham oli yksi merkittävämpiä brittiläisen modernin taiteen edutajia. Hän oli myös aktiivisesti mukana psykedeelisen rokin läpimurrossa vuosina 1966-1967. Nyttemmin hänen perustamansa taidetalo on suljettu, mutta toimintaa on tarkoitus jatkaa jossain muodossa myöhemmin. Lisätietoja aiheesta täällä:

http://flattimeho.org.uk/

Ja se Speak sitten?  On aivan selvää ,ettei näin epäkaupallista elokuvaa löydy mistään kaupasta, mutta onneksi netistä on saitteja, joiden avulla tällaisia eksoottisia elokuviakin voi katsoa:

20161120hh

TOP 10 Marraskuu 2016

Alla marraskuun 2016 albumilistani

see-emily-play

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

ALBUMILISTA 107

  1. (01)  PINK FLOYD: The Piper At The Gates Of Dawn (3CD) (1967,2007) (2kk)
  2. (02)  CAMEL: Mirage (LP) (1974) (2kk)
  3. (RE) ENO: Another Green World (LP) (1975) (RE from 09/09) (2+ 1kk)
  4. (06)  QUEEN: Innuendo (LP) (1991) (2kk)
  5. ( – )  PINK FLOYD: The Early Years 1965-1972 (10CD, 9 DVD, 8 BD) (2016) (UUSI)
  6. ( – )  BOB DYLAN: The 1966 Live Recordings (36 CD) (2016) (UUSI)
  7. (09)  DAVID BOWIE: The Man Who Sold The World (CD) (1970, 2015) (2kk)
  8. ( – )  KENT: Isola (CD) (1997) (UUSI)
  9. ( – )   EPPU NORMAALI: Kahdeksas Ihme (LP) (1985) (UUSI)
  10. ( – )   J.KARJALAINEN: J.Karjalainen ja Mustat Lasit (LP) (1981) (UUSI)

Alunperin ajattelin että ottasin Dylanin ja Pink Floydin uudet megaboksit listalleni vasta sitten kun olen ne kuunnellut huolellisesti alusta loppuun saakka, mutta sitten tajusin että siihen kuluu todennäköisesti useita kuukausia, koska levyjä näissä kahdessa kokoelmassa on yhteensä peräti 63 kpl!  Ja toisaalta kun olen nyt molemmista kokoelmista kuunnellut vasta kaksi levyä, olen jo niiden perusteella vakuuttunut siitä, että molemmat julkaisut ovat erittäin merkittäviä ja erittäin laadukkaita ja siksi uskalsin nostaa ne jo tässä vaiheessa listan keskivaiheille. Kuuntelun jatkuessa sitten joko pudotan tai nostan näitä, joka tapauksessa on selvää että molemmat tullevat viipymään pitkään listallani.

Pink Floyd: The Early Years 1965-1972 – Take 2

3157162

Pink Floydin The Early Yearsin   ykkösboksin (PFREY1) kakkos-CD:llä on erittäin mielenkiintoinen Tukholman keikan (10.9.1967) nauhoitus, joka on tehty Gyllene Cirkeln jazzklubilla. Boksin esittelyvihossa ei suoraan kerrota kuka nauhoituksen on tehnyt, mutta dsc_0081viimeisellä sivulla on kuitenkin seuraavanlainen maininta: ”Stockholm Material: Anders Lind, Peter Adamsson”.  Muista lähteistä sain selville että nimenomaa Anders Lind olisi äänitteen omistaja.  EMI:n kanssa oli jo aikaisempina vuosina ollut neuvotteluja äänitteen julkaisemisesta, mutta vasta nyt eli vuonna 2016 Lindin äänite ilmestyi virallisesti.  Pieni joukko faneja pääsi kuitenkin kuulemaan tämän historiallisen nauhoituksen kokonaan jo  vuonna 2011 kun Tukholmassa lehdet mainostivat kahta tapahtumaa (3. ja 7.5.2011), jossa alkuperäinen nauha soitettaisiin uudestaan alkuperäisessä paikassa Sveavägen 41 talossa. Tässä 100967reproduktiossa Pink Floydin soittajat oli korvattu aidon näköisillä mallinukeilla! Ylempänä kuva tästä hyvin eriskummallisesta konsertista, joka lehtien mukaan oli loppuunmyyty!

Mutta minkälainen oli ”The Real Thing” eli  konsertti vuonna 1967?  Kuvia siitä ei juurikaan löydy mistään. Ohessa yksi, joka näyttää hyvin eriskummalliselta. Yleisö istuu ravintolapöydissä ruokalautaset edessään!  Bändin taakse on kiinnitetty iso lakana, joka sekin on vähän repsahtanut! Synkkää ja syvällistä musiikkia hieman koomisissa puitteissa siis. Kuinka moni kuulijoista mahtoi ymmärtää kuuntelevansa bändiä, joka olisi maailmankuulu vielä 50 vuotta myöhemmin?!

1280px-abf-huset_stockholm_2012Lopuksi hieman taustatietoja  Gyllene Cirkeln jazzklubista, joka  toimi vain noin viisi vuotta (1962-67) Sveavägen 41:ssä vuonna 1961 valmistuneessa ABF-talossa. Hyvin lähellä sitä on monta historiallista paikkaa: mm. komea Grand elokuvateatteri, jonka edessä Olof Palme murhattiin. Hänet on haudattu talon vieressä sijaitsevalle  Adolf Fredriks kyrkogård -hautausmaalle.

20161119hh