Bob Dylanin levyjen sijoitukset 1960-luvulla

1960-luku oli Dylanille hyvää aikaa.  Albumeja hän julkaisi vuosittain (lukuunottamatta vuotta 1968) ja niiden sijoitukset myyntilistoilla olivat erittäin hyviä. Listaan tähän vain US- ja UK-sijoitukset, koska ne ovat tiedossani. 1960-luvulla rock LP-levyjen myynnistä valtaosa tapahtui anglomaissa eli artisin levyjen sijoitukset Amerikassa ja Englannissa kuvastivat tuohon aikaan hyvin koko maailman myyntiä.  2010 -luvulla formaattien sekamelska ja muiden maiden kasvava osuus levymyynnistä ja striimauksista on sotkenut tilannetta niin pahasti että on vaikea enää hahmottaa ketkä artistit maailmalla parhaiten menestyvät.

Bob Dylan…………………………. 1962  US –      UK 13
The Freewheelin’ Bob Dylan……… 1963  US 22    UK 1 Platinum
The Times They Are a-Changin’….   1964  US 20    UK15 Gold
Another Side of Bob Dylan……….   1964  US 43    UK 8 Gold
Bringing It All Back Home ……….. 1965  US 6      UK 1 Platinum
Highway 61 Revisited …………….  1965  US 3      UK 4 Platinum
Blonde on Blonde ………………..   1966  US 9     UK 3 Platinum x2
John Wesley Harding …………….. 1967  US 2     UK 1 Platinum
Nashville Skyline …………………  1969  US 3     UK 1 Platinum
 

Tarkempia tietoja näistä levyistä täällä: https://winterlude.fi/category/08-bob-dylanin-levyt/

dylan-1966Muutama yllätyskin listalla on. Dylanin debyytti ei Amerikassa pääsyt lainkaan Billboardin listalle. Britit olivat kuitenkin valveutuneempia ja saarivaltiossa albumi sentään sijoittui kohtalaisen hyvin.  Toinen  – ainakin minulle – pieni yllätys on se, ettei Blonde On Blonde  noussut Amerikassa kuin sijaluvulle 9. Lisäksi Nashville Skylinen kova listamenestys on hieman yllättävää sen huomioiden että jälkitarkastelussa levy on ehkä niitä häntäpään tuotoksia Dylanin koko 1960-luvun katalogia tarkastellessa. Mutta varmaankin Nashvillen menestys on seurausta nimenomaa siitä mitä Dylan oli tehnyt 1960-luvun alkuvuosina. Dylanhan peruutti maailmankiertueensa vuonna 1966 moottoripyöräonnettomuuden jälkeen ja juuri tuolloin hän oli maineensa huipulla. Huhuttiin jopa että Dylan oli kuollut. Kiertue-elämän hän jätti yli seitsemäksi vuodeksi ja siksi jokaista hänen uutta levyään odotettiin kiihkeästi.

20161209hh

Pink Floyd: More 1969

Psykedeelinen musiikki syntyi Lontoon underground-piireissä 1960-luvun puolivälissä. Tämän musiikkisuuntauksen merkittävin edustaja oli Pink Floyd -niminen yhtye, joka Syd Barrettin johdolla lähti tutkimaan ihmismielen syvimpiä sopukoita musiikin ja lyriikan keinoin. Syd Barrett käytti aktiivisesti LSD:tä ja muita huumeita, jotka koituivat myöhemmin hänen tuhokseen. Bändin muut jäsenet ovat näihin päiviin saakka kieltäneet käyttäneensä huumeita.

more-frontVuonna 1969 Pink Floyd teki Roger Watersin johdolla soundtrackin Barbet Schroederin elokuvaan MORE. Elokuva kertoo saksalaisesta Stefanista, joka värikkäiden vaiheiden jälkeen päätyy Ibizan saarelle, jossa hän kuolee huumeiden yliannostukseen.

Pink Floydin elokuvaan tekemä soundtrack on bändin kollektiivinen työ, mutta sävellyksistä ja lyriikoista vastaa suurimmaksi osaksi Roger Waters. Musiikillisesti ja lyriikoiltaan soundtrack-albumi on pintapuolisesti tarkastellen sirpaleinen, mutta näistä sirpaleista muodostuu paikoitellen erittäin vaikuttava ja elämänmakuinen kokonaisuus.

pink-floyd-soundtrack-from-the-film-more-2c06404096Hyvä taiteilija voi eläytyä muiden ihmisten kohtaloihin ja jopa kuvata niitä vakuuttavasti, vaikkei itse olisi kokenut sanoja asioita. Watersin lyriikat ja koko bändin musiikki menee tällä levyllä parhaimmissa kappaleissa todella syvälle. Koko teos on yllättävän kliininen kuvaus siitä, miten huumeet vääristävät ajattelun ja todellisuuden. Huumeiden käyttäjä kokee autuuden ja onnen hetkiä, mutta seuraavassa hetkessä kaikki voi olla ahdistavaa kaaosta. Epäilen, että Waters on ammentanut tämän levyn huikeat lyriikat seuratessaan hyvän ystävänsä Syd Barrettin vaipumista yhä syvemmälle omiin huumehuuruisiin fantasiamaailmoihinsa. Parhaimmillaan Waters on tällä levyllä niin hyvä, että minun on vaikea uskoa, että hän olisi kyennyt ammentamaan näin hienoja tekstejä pelkästään Schroederin elokuvaa katsomalla.

Green Is The Colour on yksi Watersin kaikkien aikojen parhaista kappaleista. Siitä kirjoittaessa oikeastaan sanat loppuvat, sillä vaikka kappale on tietyllä tavalla arkipäiväinen rallatus, on kokonaistunnelma toisaalta täysin ainutlaatuinen ja johdattaa kuulijan aikaan jota ei enää ole (eikä taida koskaan enää tullakaan) – viattomuuden aikaan.

Heavy hung the canopy of blue
Shade my eyes and I can see you
White is the light that shines
Through the dress that you wore
She lay in the shadow of a wave
Hazy were the visions overplayed
Sunlight on her eyes but moonshine
Made her cry everytime
Green is the color of her kind
Quickness of the eye
Deceives the mind
Envy is the bond between
The hopefull and damned

Seuraavana kuultava Cymbaline on myös upea kappale:

The path you thread is narrow
And the drop sheer and very high
The ravens all are watching
From a vantage point nearby
Apprehension creeping
Like a tube train up you spine
Will the tihgtrope reach the end
Will the final couplet rhyme

pink-floyd-more-23Kontrastina lyyrisille tunnelmapaloille on levyllä muutamia varsin psykedeelisiä Wrightin ja Masonin instrumentaaleja, jotka voi tulkita huumetrippien ahdistavien jaksojen kuvaukseksi (esim. Up The Khyber sekä todella vaikuttavat Main Theme ja Quicksilver).

Teemallisesti More on siis varsin hyvin rakennettu. Valitettavasti muutamia mokia on kuitenkin päässyt livahtamaan levylle. The Nile Songin ja Ibiza Barin intro kuulostavat aivan samasta puusta veistetyltä ja muutoinkin kappaleiden rähjäinen yleissoundi istuu mielestäni vähän huonosti tälle levylle. Nämä kappaleet kuulostavat hutaisten tehdyiltä. Sama ongelma piinaa More Bluesia, jonka funktio tällä levyllä jää minulle täysin hämärän peittoon, sillä kappale kuulostaa lonkalta vedetyltä blues-harjoitelmalta, joka normaalitilanteessa olisi päätynyt hyllytetyn, 40 vuotta myöhemmin julkaistavan lisämateriaalin joukkoon.

Moren avaa komeasti luonnon rauhan ja mystisten tunteiden “ylistys” Cirrus Minor . Aivan liian lyhyeksi jäävä päätöskappale Dramatic Theme on rytmillisesti mielenkiintoinen ja tempaa kuulijan mukaan hypnoottiseen ja surrealistiseen maailmaansa.

Jos Moren 13 kappaleesta ottaisi pois 3-4 keskinkertaista, hutaisten tehtyä ja kokonaisuuteen huonosti istuvaa harjoituskappaletta, olisi jäljellä jäävän albumin musiikillinen ja teemallinen kokonaisuus aika huikea! More on kuitenkin vain se mikä se on, vahvuuksineen ja puutteineen. Levyssä, joka jaksaa kiehtoa vielä 30 kuunteluvuoden jälkeen on kuitenkin pakko olla jotain ainutlaatuista!

Parhaiden kappaleiden ansiosta hyvä levy   ♥ ♥ ♥ ♥

Harri Huhtanen 2008

Bob Dylanille kirjallisuuden Nobel -palkinto 2016! -Take 8

patti-and-bobBob Dylan on valmistanut puheen, joka luetaan 10.joulukuuta 2016 Nobel -palkintojen jakotilaisuudessa. Vielä ei tiedetä kuka Dylanin puheen lukee. Lisäksi tilaisuudessa kuullaan Dylanin musiikkia, sillä Patti Smith esittää A Hard Rain’s A-Gonna Fallin.  Lisätietoja  luettavissa Rolling Stonen verkkosivuilta:

http://www.rollingstone.com/music/news/bob-dylan-to-provide-nobel-speech-patti-smith-to-perform-w453745

Kiitokset Marialle vinkistä!

20161206hh

Leonard Cohen: Various Positions 1984

cohen-variousVuoden 2016 päivitys. Various Positions kuulostaa edelleen epätasaiselta kokonaisuudelta, mutta koska mukana on muutamia vuosien saatossa elämää suuremmiksi nousseita kappaleita, kuten esimerkiksi kaikkien Idols- ja  xFactor-tyyppisten laulukilpailujen kestosuosikki Hallelujah annan nyt levylle hieman enemmän psiteitä kuin vuonna 2007.

Levyn sisältö:  Dance Me To The End Of Love /  Coming Back To You /  The Law / The Night Comes On /  Hallelujah / The Captain /  Hunter’s Lullaby /  Heart With No Companion /  If It Be Your Will

Levyn muusikot:  Leonard Cohen  / Jennifer Warnes – laulu // Sid McGinnis – kitara / Richard Crooks – rummut / Anjani Thomas, Crissie Faith, Erin Dickins, Lani Groves, Merle Miller, Ron Getman, Yvonne Lewis – taustalaulu /  John Lissauer – piano, kosketinsoittimet, taustalaulu, tuotanto / Leanne Ungar – äänitykset ja miksaus / John Crowder – basso ja taustalaulu

Seitsemännellä studiolevyllään, Various Positions (1984) Cohen alkaa viimeinkin päästä eroon folk-leimastaan ja löytää uutta tyyliään jota tällä kerralla on ollut räätälöimässä John Lissauer. Valitettavasti tälläkin levyllä on selviä huteja, kappaleita jotka olisi pitänyt jättää jollekin rarities- kokoelmalle. Erityisen paha tyylirikko on mielestäni country & western -tyylisen, harvinaisen ponnettoman The Captainin sijoittaminen upean hallelujahHallelujah-hitin perään. A-puolen avauskappale, humpparytmiin sovittu Dance Me To The End Of Love saattaa aluksi hieman hätkähdyttää näennäisellä viihteellisyydellään, mutta sanoituksessa on potkua ja kokonaisuutena kappale kuuluu Cohenin laulukatalogin menestyneimpään ja tunnetuimpaan osastoon. Albumin vähemmän tunnetuista kappaleista nostaisin esiin rytmillisesti ja sovituksellisesti uusia uria etsivän The Lawin sekä erityisesti kauniin päätöskappaleen, If It Be Your Will.  Levyn lyriikat eivät nouse Cohenin parhaimpien tekstien tasolle, mutta teemallisesti albumi on vähintäänkin kiinnostava. Tavallisten rakkauslaulujen rinnalle Cohen on ottanut albumille mukaan mystis-sävytteisiä lauluja kuolleista vanhemmistaan.

      • I went down to the place
      • Where I knew she lay waiting
      • Under the marble and snow
      • I said, Mother, I’m frightened
      • The thunder and lightning
      • I’ll never come through this alone

Vaikka kokonaisuus jättää toivomisen varaa, poikkeaa tämä levy kahdesta edellisestä edukseen tietyn tyylillisen vakauden ja näkemyksen ansiosta. Myös levyn äänittäjä ja miksaaja Leanne Ungar on tehnyt huolellista työtä. Taustalaulajia on peräti 10 ja heidän ansiostaan levyn parhaat laulut saavat mukavasti lihaa ympärilleen ilman että kuitenkaan sorrutaan Spectorin barokkimaiseen ylikuorruttamiseen.

KLASSIKKOBIISIEN SIIVITTÄMÄNÄ  VARSIN HYVÄ LEVY   * * * *

Harri Huhtanen 2007

Bob Dylan: Self Portrait 1970

dylan-portrait-1970Julkaisin alla olevan ”mietelmän” Winterludessa kymmenen vuotta sitten eli vuonna 2006. Sen jälkeen Dylanin Bootleg Series- sarjassa on ilmestynyt äänitteitä, jotka antavat selvästi paremman kuvan vuosien 1969- 1970 sessioista.  Perusasioita ne eivät kuitenkaan muuta eli vuonna julkaistu Self Portrait oli tavallaan huti Dylanilta eli huolellisemmalla materiaalin valinnalla ja riittävällä ajankäytöllä albumista olisi tullut paljon parempi. Mutta Dylanhan ei näitä jää miettimään, koska hän on aina jo matkalla seuraavaan kohteeseen, kuten Tangled Up In Bluen teksti todistaa…

Tupla LP:n sisältö:

sp-1970-albumYkköspuoli:  ”All the Tired Horses” (Dylan) – 3:12 / ”Alberta #1” (Kansansävelmä, Dylanin sovitus) – 2:57 / ”I Forgot More Than You’ll Ever Know” (Cecil A. Null) – 2:23 / ”Days of ’49” (Alan Lomax, John Lomax, Frank Warner) – 5:27 / ”Early Mornin’ Rain” (Gordon Lightfoot) – 3:34 / ”In Search of Little Sadie” (Kansansävelmä, Dylanin sovitus) – 2:27

Kakkospuoli:  ”Let It Be Me” (Gilbert Bécaud, Mann Curtis, Pierre Delanoë) – 3:00 / ”Little Sadie” (Kansansävelmä, Dylanin sovitus) – 2:00 /   ”Woogie Boogie” (Dylan) – 2:06 / ”Belle Isle” (Kansansävelmä, Dylanin sovitus) – 2:30 / ”Living the Blues” (Dylan) – 2:42 / ”Like a Rolling Stone (Live)” (Dylan) – 5:18

Kolmospuoli : ”Copper Kettle (The Pale Moonlight)” (Alfred Frank Beddoe) – 3:34 / ”Gotta Travel On” (Paul Clayton, Larry Ehrlich, David Lazar, Tom Six) – 3:08 /  ”Blue Moon” (Lorenz Hart, Richard Rodgers) – 2:29 / ”The Boxer” (Paul Simon) – 2:48 /  ”The Mighty Quinn (Quinn the Eskimo) (Live)” (Dylan) – 2:48 / ”Take Me as I Am (Or Let Me Go)” (Boudleaux Bryant) – 3:03

Nelospuoli :  ”Take a Message to Mary” (Felice Bryant, Boudleaux Bryant) – 2:46 / ”It Hurts Me Too” (Kansansävelmä, Dylanin sovitus) – 3:15 / ”Minstrel Boy” (Live) (Dylan) – 3:32 / ”She Belongs to Me” (Live) (Dylan) – 2:43 / ”Wigwam” (Dylan) – 3:09 / ”Alberta #2” (Kansansävelmä, Dylanin sovitus) – 3:12

sessions-1970-bLive-esitykset on äänitetty 31. elokuuta 1969 Isle of Wight Festivalilla.

Muusikot:

session-s-1970

Levyn suurin ongelma on sen aivan HAJANAISUUS. Esitystyylien sekamelska on melkoinen.  Dylan on kuitenkin Dylan eli aina kun Dylan tarttuu mikrofoniin on selvää, että mitään KESKINKERTAISTA on turha odottaa. Dylan voi hämmentää ja Dylan voi mokata, mutta Dylan EI voi olla keskinkertainen!   Tällä hämmentävällä levyllä on muutamia sellaisia esityksiä, jotka olisi ehdottomasti pitänyt jättää julkaisematta, mutta vastapainona  ja onneksi mukana on myös muutamia aivan upeita esityksiä.

Näitä diggaan:  ALL THE TIRED HORSES / EARLY MORNIN’ RAIN / LET IT BE ME (Elvis-style) / BELLE ISLE / THE BOXER (Simon & Garfunkel-style) / THE MIGHTY QUINN /TAKE A MESSAGE TO MARY / ALBERTA #2

NÄMÄ OLISI PITÄNYT JÄTTÄÄ JULKAISEMATTA: I Forgot More More Than You’ll Ever Know / In Search Of Little Sadie / Little Sadie / Blue Moon (tulkinta menee laulun osalta överiksi)

Laadin nämä muistilistat, jotta minun olisi helpompi arvioida kokonaisuutta. Hajanaisuudesta ja esitysten suurista laatueroista johtuen tämä on pakko luokitella Dylanin ”välityöksi”. Toisaalta kun 24:stä esityksestä 8 on hyviä tai erinomaisia,ei olisi oikein antaa kovin huonoa arvosanaa.

Hajanainen levy, jolla on kuitenkin muutamia oikein hyviä esityksiä     * * * +

 

Arvostelun teksti:    Harri Huhtanen 2006

Pink Floyd: The Piper At The Gates Of Dawn 1967

piper-front*= nythän levyn julkaisusta on kulunut jo melkein 50 vuotta …

Pink Floydin 40 vuotta sitten* julkaisema debyyttilevy, Piper At the Gates Of Dawn (1967) on edelleen täysin relevantti, todellinen klassikko. Levyn suurin vahvuus on uraauurtavuus. Tällaista levyä ei kukaan ollut julkaissut aikaisemmin, musiikillinen ilmaisutyyli on täysin uusi ja jännittävä. Bändin energialataus on valtava ja esim. kakkospuolen avausbiisi, Interstellar Overdrive kuuluu Pink Floydin kappaleiden kärkikaartiin. Ihailen tällä levyllä myös sitä totaalista ehdottomuutta ja artistista narsismia millä perusteella kappaleet on valittu. Barrettin sävellykset hallitsevat Piperia, mutta silti levy on hienolla tavalla kollektiivinen. Barrett on tämän levyn totaalisen orginelliteetin takuumies. Barrettin maailma ja ilmaisutapa on äärimmäisen outo, tuntuu kuin miehen musiikki olisi syntynyt tyhjästä. Aivan varmaan Barrettkin on vaikutteensa jostain imenyt, mutta mistä? Siinäpä mielenkiintoinen työsarka tuleville rockhistorioitsijoille.

5166LP:n A-puoli on täydellinen: Barrettiin Lucifer Sam sopii hyvin Astronomy Dominen perään. Myös Barrettin Matilda Mother, Flaming ja Pow R.Toc H. ovat hienoja biisejä ja päätöskappale, Watersin Take Up Thy Stethoscope And Walk toimii merkkilisine ääniefekteineen upeasti päätöskappaleena.

B-puolella on yksi tyylirikko: Barrettin ”keijumaailman” tunnelmia luotaava The Gnome ei sovi ollenkaan aggressiivisen Interstellar Overdriven perään. Chapter 24, The Scarecrow ja erityisesti Bike edustavat tyylikkäästi Barrettin universumia, jossa kaikki on toisin kuin meidän kuolevaisten maailmassa. Sanoitukset ovat sekoitus arkielämän pieniä tapahtumia, fantasiaa ja ”keiju” -huumoria.

Piper on upea levy myös siinä mielessä, että se on samanaikaisesti täydellinen ajankuva ja ajaton klassikko. Roman Polanski kertoi muistelmissaan, että se joka ei ole ollut svengaavassa Lontoossa flower powerin aikoihin (1967) ei voi koskaan ymmärtää, miten fantastista aikaa se oli. Minä en ollut Lontoossa 1967, mutta onneksi on kirjoja, joiden avulla voi revitalisoida nuo tapahtumat ja erityisen hienoa on se, että on olemassa tämä Piper-levy, joka toimii upealla tavalla dokumenttina tuosta merkillisestä murrosajasta. Luovuus oli tuolloin huipussaan, valitettavasti sitä luovuutta vauhdittavat kovat huumeet, joiden käytöstä joutui jälkeen päin maksamaan kovan ”veron”.

Uraauurtava levy !      *  *  *  *  *

Harri Huhtanen 2006

John Bauldie (1949-1996)

bauldiebymwalkerVuosien varrella Dylan-fanzineja on tullut ja mennyt, yleensä mennyt. Sitkein niistä on ISIS, joka aloitti jo 1985 ja ”is still going strong”. Mutta suurin ja kaunein  on Dylan fanzinien Rolls Royce, The Telegraph, jolla oli parhaimmillaan yli 3000 tilaajaa. Varmaan lehti ilmestyisi edelleen ellei sen olemassaolo olisi päättynyt yllättävään tragediaan eli päätoimittaja John Bauldien (1949 –1996) kuolemaan helikopteri onnettomuudessa. Onhan se näyttävä tapa lähteä, mutta mitään sellaista John, jolla oli monta Dylan – projektia juuri siihen aikaan menossa, ei varmaankaan ollut edes kuvitellut tapahtuvan. Äsken Wikipediaa selaillessa huomasin jälleen kerran miten katoavaista on maallinen kunnia, sillä vaikka John oli Dylan-maailmassa legendaarinen ja kaikkien (ainakin nimeltä) tuntema, kuitataan hänen elämäntyönsä Wikipediassa muutamalla hassulla rivillä.

 

 

The Telegraph (1981-1997) jäi kuitenkin elämään ja samoin kuin jokaisen kunnon muslimin pitää kerran elämässään käydä Mekassa on jokaisen (hardcore) Dylan-fanin syytä kerran elämässään hankkia itselleen The Telegraphista Complete Set (Issues 1-56), vaikka se miten ”kirvelisi” lompakon pohjalla ostoksen jälkeen…

Harri Huhtanen 2009

TOP 10 Elokuu 2009

Alla elokuun 2009 TOP10 albumilistani:

muddy-waters-1947-1967

ALBUMILISTA 20

  1. ( – ) MUDDY WATERS: The Complete Muddy Waters 1947-67 (9CD) (1992) (UUSI)
  2. (01) GENESIS: Selling England By The Pound (LP) (1973) (4kk )
  3. (02) GENESIS: Foxtrot (LP) (1972) (2kk)
  4. ( – ) GENESIS: Genesis Archive 1967‑75 (4CD)  (1998) (UUSI)
  5. (02) JOY DIVISION: Heart And Soul. (4CD) (recordings 1978-81, produced  1997/2008) (4kk)
  6. ( – ) FLEETWOOD MAC: The Blues Collection . (2LP) (1989, rec. 1970)  (UUSI)
  7. (07) YES: Going For The One (LP) (1977) (2kk)
  8. ( – ) JEFF BECK: Blow By Blow (LP) (1975) (UUSI)
  9. ( – ) ENO: Another Green World (LP) (1975) (UUSI)
  10. (09) BOB DYLAN: Together Through Life (2009) (3kk)

Muddy Waters (1913-1983) on legendaarinen, suuri bluesartisti, jonka vaikutus myös rockiin on ollut suunnaton. Edesmennyt Anttila tavaratalo myi aikanaan tätä Watersin upeaa 9CD:n boksia pilkkahintaan. Boksilla on peräti 205 Watersin esitystä vuosilta 1947-67, ilmeisesti kaikki Chess-ajan äänitteet, musiikkia boksilla on yli 10 tuntia!  Tämä vuonna 1992 ilmestynyt boksi oli siis aivan huikea löytö henkilölle, joka ei aikaisemmin ollut päässyt kovin syvällisesti tutustumaan Watersin varhaistuotantoon.  Netistä en löytänyt yhtään sivustoa, jossa olisi listattu näiden esityksien tarkat äänitysvuodet, mutta itse boksin mukana tuli hieno, 62-sivuinen esittelyvihko, jossa nämä äänitystiedot ovat luettavissa eli suosittelen hankkimaan alkuperäisen boksin. Alla muutama sivusto, jonka kautta boksin voi hankkia itselleen:

https://www.discogs.com/Muddy-Waters-The-Complete-Muddy-Waters-1947-1967/release/7878569

https://www.amazon.com/The-Complete-Muddy-Waters-1947-1967/dp/B000ZC8XMU

Led Zeppelin: III 1970 – johdanto

Lokakuussa 1969 ilmestynyt Led Zeppelin II oli räjäyttänyt pankin eli singonnut lopullisesti Zeppelinin koko rock-maailman tietoisuuteen.  Niinpä vuonna 1970 bändin keikat olivat yhä kysytympiä ja konserttipalkkiot yhä suurempia.

Tammikuussa 1970 Zeppelin keikkaili Englannissa ja esiintyi mm. Lontoon kuuluisassa Royal Albert Hallissa.  Tämä konsertti taltioitiin myös filmille, joka tosin julkaistiin virallisesti vasta 33 vuotta myöhemmin ilmestyneellä Led Zeppelin DVD:llä.

170px-ledzepeuro1970Helmikuussa 1970 oli vuorossa muu Eurooppa: Zeppelin esiintyi mm. Helsingin Kulttuuritalolla (23.2.), Tukholmassa (26.2.), Amsterdamissa (27.2.),  Kööpenhamissa (28.2.), Montreuxissa (7.3.), Munchenissä (8.3.), Wienissä (9.3.), Hampurissa (10.- 11.3.) ja Dusseldorfissa (12.3.).

Maaliskuu jatkui  bändin viidennellä Pohjois-Amerikan kiertueella.  Zeppelin soitti 24 keikkaa eri puolilla USA:a  ja Kanadaa. Tässä vaiheessa myös bändin keikkapaikat olivat kasvaneet 2000-paikkaisista teattereista 10 000 -paikkaisiksi ureiluareenoiksi.  Yleisö oli levotonta monessa paikassa ja kahnaukset poliisin kanssa sekä jopa konserttien keskeytykset alkoivat olla ikävää ”rutiinia” bändille.

bron-yr-aur-15-1024x516Niinpä Plant ja Page vetäytyivätkin heti Amerikan kiertueen jälkeen maaseudun rauhaan syrjäiseen Walesiin, jossa he asustelivat pienessä Bron Yr Aur -nimisessä erämajassa säveltäen ja harjoitellen uutta materiaalia tulevaa levyänsä varten. Varsinaisia äänityksiä varten bändi kokoontui toukokuussa 1970 Hampshiressa sijaitsevaan Headley Grange -nimiseen, vuonna 1795 rakennettuun kolmikerroksiseen, arvokkaaseen kartanoon, jossa uusien kappaleiden raakaversioita taltioitiin rekkaan rakennetun mobiilistudion avulla.

iceland70-6Kesäkuussa Zeppelin matkusti Islantiin esiintymään Reykjavikissä (22.6.). Viikkoa myöhemmin bändi oli taas kotikonnuillaan ja esiintyi suurfestivaaleilla Bathissa. Aikalaisraporttien mukaan yleisöä oli kertynyt paikkalle yli 150 000. Zeppelinin manageri Grant oli varmistanut bändille esiintymisajankohdan auringonlaskun ajaksi ja myös tämä lisäsi keikan vaikuttavuutta. Useampi kuvausryhmä kuvasi keikan, mutta sitä ei ole vieläkään (2016 mennessä) julkaistu virallisesti. Tässä vaiheessa Zeppelin oli päättänyt testata uuden, tekeillä olevan levyn materiaalia live-tilanteessa soittamalla Bathissa kolme täysin uutta, julkaisematonta  kappaletta: Immigrant Song, Since I’ve Been Loving You ja That’s The Way.

Heinäkuussa Zeppelin palasi Keski-Eurooppaan ja esiintyi neljästi Saksassa: Kölnissä (16.7.), Essenissä (17.7.), Frankfurtissa (18.7.) ja  Berliinissä (19.7.). Kolmen edellä mainitun uutuuskappaleen lisäksi bändi testasi Sakassa myös uutuuskappaletta Bron-Y-Aur.

Elokuussa oli vuorossa kuudes Amerikan kiertue. Sitä ennen bändi oli touko-kesäkuussa 1970  ahkeroinut Lontoossa Olympic -studioilla purkittaen uuden, Led Zeppelin III  -albumin materiaalia. Page jatkoi materiaalin työstämistä vielä Lontoon Island -studioilla  sekä lopuksi Memphis Tennessen Ardent -studioilla.

zeppelin-1970-msgElo-syyskuun Amerikan kiertue käsitti 19 konserttia ja vanhaan tapaan bändi matkusti pitkin ja poikin laajaa Pohjois -Amerikan mannerta. Kaikki vanhat fanit eivät pitäneet Zeppelinin uudesta akustisesta materiaalista, mutta kiertueen edetessä bändi hioi uusista kappaleista entistä tiukemman ja tyylipuhtaamman minisetin.  Kiertueen päätöskonsertissa, New Yorkin kuuluisassa Madison Square Gardenissa (19.9.) bändi debytoi vielä kaksi uutuuskappaletta: Gallows Pole ja Out On The Tiles. Led Zeppelinin III:lle bändi valitsi 10 äänitetyistä 17 kappaleesta ja Amerikan kiertueen päättyessä he olivat esittäneet niistä jo kuutta konserteissaan.

Led Zeppelin III ilmestyi lokakuussa 1970 ja ampaisi sekä Amerikan että Englannin myyntilistojen ykköseksi syrjäyttäen jopa Beatlesin Abbey Roadin.  Kotimaan lehdistö joka oli Zeppelinin uran alussa suhtautunut heihin vihamielisesti alkoi lopultakin lämmetä bändille ja siihen aikaan arvostetun Melody Makerin lukijat äänestivät Led Zeppelinin maailman parhaaksi bändiksi, arvoasema jota The Beatles oli hallinnoinut melkein koko 1960-luvun ajan.

Harri Huhtanen 2016   

Mike Oldfield: Tubular Bells 1973 – johdanto

MO_Label_DesignHarva tietää, että Mike Oldfield (s. 1953) soitti folkia englantilaisissa pubeissa jo 1960-luvulla. Murrosikäisenä hän alkoi kehitellä suurta instrumentaaliteosta, jonka hän nimesi myöhemmin Tubular Bellsiksi. Ensimmäiset Tubular Bells -demot valmistuivat jo vuonna 1971 Lontoossa. Vuonna 1972 Oldfield lähetti turhaan demo-nauhojaan lontoolaisiin levy-yhtiöihin. Koko albumin pituinen instrumentaaliteos ei vaikuttanut levy-yhtiöiden pomojen mielestä riskinoton arvoiselta. Tuleva liikemiesnero Richard Branson tajusi kuitenkin Oldfieldin ainutlaatuisuuden ja oli valmis ottamaan riskin. Julkaistakseen Oldfieldin Tubular Bellsin (1973) hän perusti Virgin -levy-yhtiön. Riskinotto kannatti, sillä levystä tuli Virgin -yhtiön ehdoton hittituote. Englannin listalla Tubular Bells nousi hitaasti, mutta varmasti ja vuoden kyttäilyn jälkeen se vihdoin päätyi ykköseksi ja kaikkiaan listaviikoja tälle klassikkoalbumille kertyi hämmästyttävät 279! Pelkästään Englannissa levyä myytiin yli 2 miljoonaan kappaletta. Maailmanlaajuinen myynti on nykyään (2010) ylittänyt jo 15 miljoonan kappaleen rajan.

4855540-low_res-tubular-bells_0_0Mike Oldfield on julkaissut lukuisia levyjä Tubular Bellsin jälkeen, mutta mikään niistä ei ole saavuttanut yhtä suurta mainetta. Bransonista tuli Oldfieldin ansiosta upporikas, rikkaampi kuin Oldfield ja siksi 1980-luvulla heidän välinsä alkoivat rakoilla. Oldfield oli nuorena miehenä mennyt tekemään 35 vuoden sopimuksen Bransonin kanssa ja siksi suurimman rahallisen hyödyn Oldifieldin levyistä sai vuoteen 2008 saakka Branson! Nyttemmin Oldfield on saanut levyjensä oikeudet takaisin ja hänen uusin levy-yhtiönsä on Mercury, joka on 2009 lähtien julkaissut deluxe-painoksia Oldfieldin alkuaikojen teoksista.  Nykyään (2010) 57-vuotias Mike Oldfield asuu Bahama-saarilla. Hänellä on seitsemän lasta kolmesta suhteesta. Uusi levy, Music of the Spheres (2008) edustaa puhtaasti klassista musiikkia ja Englannin klassisen musiikin listalla se nousikin ykköseksi. Vaikka Oldfieldin musiikki on melkoisesti etääntynyt rokista ja progesta, on hän edelleen suuren yleisön suosikki Englannissa, sillä uusin levy nousi myös pop-listalla sijaluvulle 9.

Harri Huhtanen 2010