Legendat yhdessä tammikuussa 2020. Peter Green, Greeny-kitara ja Kirk Hammett.
Boksi on jämäkkää tekoa ja pidän kovasti sen kansitaiteesta, erityisesti väritykset ovat onnistuneita. Tämä keikkataltiointi ei tietenkään mene listojen kärkeen, mutta laatutavaraa myydäänkin pitkään ja hartaasti eli jossain muodossa tämä ainutlaatuinen levytys on saatavilla vielä tulevinakin vuosina, siitä olen ihan varma.
Pidän myös 46-sivuisesta, LP-kokoisesta kirjasta, joka tulee boksin yhteydessä. Valitettavasti vain sen informaatiosisältö ei ole kaikilta osin kunnossa, sillä esimerkiksi yksittäisten kappaleiden esiintyjiä ei ole kirjattu, mutta tämän puutteen korvaa melko hyvin Mick Fleetwoodin lämminhenkinen ja paljon mielenkiintoisia tietoja sisältävä kuvaus konsertin ennakkojärjestelyistä sekä tärkeimpien artistien esittelyt. Micken tekstistä varmistuu se, että oli tosiaan onnekas sattuma että konsertti pystyttiin järjestämään juuri ennen kuin Korona-rantautui Iso Britanniaan ja teki pitkäksi aikaa yleisökeikkojen järjestämisen mahdottomaksi.
Micken artikkelin jälkeen kirjassa esitellään kuvin ja tekstein kaikki konsertin esiintyjät. Näissä teksteissä mukavaa on se, että artistit itse ovat ne saaneet / joutuneet kirjoittamaan esittelynsä. Teksteistä huomaa ketkä ovat “kynämiehiä” ja ketkä eivät. Joukossa on todella lyhyitä tekstinpätkiä ja sitten taas pitkiä, analyyttisempiä kirjoituksia. Positiivisin yllätys minulle oli Metallica -kitaristi Kirk Hammettin teksti, joka on hieno. Mies selvästi arvostaa erittäin paljon Peter Greeniä ja tämän osoituksena hän mm. joitain vuosia sitten osti alunperin Peterin omistaman vuoden 1959 kitaran, jolla Peter on säveltänyt osan suurimmista hiteistään. Peter oli myynyt kitaransa blueskitaristi Gary Moorelle jolta se siis siirtyi Hammetille. Kirk soitti tätä legendaarista Greenyksi kutsuttua kitaraa helmikuun 2020 keikalla ja silloin viimeistään kuuli miten hyvin hän oli sisäistänyt Greeninsä, sillä Hammettin soittama Green Manalishi oli todella maaginen ja minulle konsertin ehdoton kohokohta!
Ennen vanhaan nuoret miehet vain kokoontuivat kellariin soittamaan ja siitä syntyi bändi. Nykyään tilanne on toinen eli ”ammattiapua” ja jopa ”oppikirjoja” aiheesta löytyy ihan suomenkielelläkin!
Kansainvälisestikin on kirjoitettu jo pitkään siitä, että Rock on kuolemassa pois. Sen sijaan paljon vähemmän on kirjoitettu siitä, että ylipäätään myös bänditoiminta on tavallaan hätää kärsimässä. Enkä nyt puhu Koronan aiheuttamassta keikkakadosta, vaan pidemmän linjan kehityksestä ja ilmiöstä josta Oskari Onninen kirjoitti aivan hiljattain pitkän ja hyvän artikkelin, joka julkaistiin mm. Satakunnan Kansassa (29.4.2021). Tässä kaksisivuisessa artikkelissa Onninen tarkastelee ilmiön kehitystä kylläkin ensi sijaisesti vain Suomessa ja pelkästään myyntitilastojen valossa. Suomen 2010-luvun myyntitilastot, joissa nykyään huomioidaan kattavasti myös verkkokuuntelu, osoittavat selvästi kaksi ilmiötä: bändijulkaisujen määrä TOP100 -listalla on vähentynyt 2010-luvulla ja uusien bändien osuus myynnistä on pysynyt tasaisen pienenä. Voimakkaimmin ovat 2010-luvulla kasvaneet Fiitit (tarkoittaa äänitettä jonka bändi tai artisti on tehnyt vierailevan tähden kanssa).
Todellisuudessa myyntitilastojen tarkastelu ei kuitenkaan kerro siitä mikä on tilanne kellaribändien suhteen. Onko niitä nykyään vähemmän, saman verran tai enemmän kuin aikaisemmin? Onnisella on epäsuora vastaus tähänkin kysymykseen. Hän on haastatellut mm. Johanna -kustannusyhtiön Minna Koivistoa , joka toteaa tilanteesta näin: “Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi signata bändejä, vaan siitä ettei niitä yksinkertaisesti ole” . Tämä on yllättävä lausunto, sillä tähän saakka minäkin olin ajatellut, etteivät levy-yhtiöt mielellään enää kiinnitä bändejä, vaan mieluummin yksittäisiä artisteja. Koiviston mukaan näin ei siis ole ja jos tämä on totta viittaa se siihen, että myös bändiäänitteiden tarjonta olisi vähentynyt mikä puolestaan viittaa siihen että ylipäätään uusia bändejä olisi Suomessa entistä vähemmän. Tämä tosin on ns. epäsuoraa päättelyä, jonka todistusvoima ei välttämättä ole kovin hyvä.
Itse haluan tarkastella kehitystä vähän kansainvälisemmin. Eurooppalaisia nettiradiota kuuntelemalla minulle on tullut sellainen tuntuma että ainakin Keski-Euroopassa rock ja proge elävät ja voivat hyvin, tosin nykyään ehkä enemmän marginaalissa kuin vaikkapa 1960- ja 1970-luvuilla. Nettiradioista bongaamani minulle ja varmaan lähes kaikille suomalaisille tuntemattomat bändit ovat sellaisia, joilla ei yleensä ole sopimusta minkään levy-yhtiön kanssa, vaan he julkaisevat musiikiaan digitaalisena useilla eri sosiaalisen median alustoilla.
Missä bänditoiminta siis enää kukoistaa kellarien lisäksi? No, tietenkin keikkalavoilla! Viimeistään Korona-aika on todistanut miten tärkeitä fyysiset live-keikat ovat. Ei tietokoneen ruudulta kuunneltu striimikeikka vastaa sitä minkä kokee aidossa keikkaympäristössä. Lisäksi yksittäiset artistitkin tarvitsevat ympärilleen sen bändin kun tulevat festarilavalle tuhatpäisen yleisön eteen.
Kysymykseeni bändien tulevaisuudesta vastaan siis, että kyllä bändejä tarvitaan tulevaisuudessakin, erityisesti keikkaympäristössä. Valitettavasti vain bändien 1970-luvun listadominanssi lienee taaksejäänyttä aikaa, sillä yksittäinen artisti joka tuottajan ja koneiden kanssa väsää studiossa tarttuvan räp- tai pop-biisin menee jatkossakin listojen kärkeen ja pysyy siellä, koska ei suurta yleisöä koti- tai matkakuuntelussa kiinnosta kenen toimesta ja miten ja millä vehkeillä ne biisin taustat on tehty. Pääasia on se artistin laulu ja että biisi on “tarttuva”.
Neil Young lauloi legendaarisella Rust Never Sleeps -albumillaan “rock’n’roll will never die”. Tästä ottaisin käyttöön linen “progressive rock will never die”, sillä 1970-luvun lopussa monet uskoivat että proge ihan oikeasti kuolee pois. Valtaosa proge-bändeistä joutui lopettamaan toimintansa koska ei ollut enää keikkoja eivätkä levyt myyneet entiseen tapaan. Tilanne oli silloin jopa pahempi kuin nyt Korona-aikana kun keikat ylipäätään ovat kiellettyjä.
Uutiset progen kuolemasta olivat kuitenkin 1980-luvulla ennenaikaisia, sillä 1990-luvulla Internet ja nostalgiabuumi muuttivat tilanteen perusteellisesti. Vanhoilta proge-bändeiltä ilmestyi toinen toistaan hienompia bokseja ja tämä innosti nuoria ympäri Eurooppaa perustamaan uusia proge-bändejä ja lisäksi monet jo toimintansa lopettaneet bändit jatkoivat siitä mihin olivat jääneet. Kirsikkana kakun päällä olivat 2000-luvulla aloittaneet Internet -radioasemat, jotka keskittyivät soittamaan pelkästään progea.
Vuonna 2021 tilanne on se, että proge-musiikki ei enää juhli listakärjessä eivätkä isot levy-yhtiöt ole kiinnostuneita proge-musiikista, mutta uudet bändit pääsevät kuitenkin nettiradioon ja he voivat mainostaa omakustanteitaan useilla sosiaalisen median alustoilla. Lisäksi on perustettu ilahduttavan paljon uusia, pieniä levy-yhtiöitä, jotka julkaisevat ennakkoluulottomasti myös uusien proge-bändien musiikkia.
Olen kuunnellut enimmäkseen erästä ranskalaista ja hollantilaista nettiradiokanavaa, joista olen laittanut tänne tietoja jo aikaisemminkin. Niiden kautta olen löytänyt useita kymmeniä hienoja proge-bändejä, joista kukaan ei tiedä mitään Suomessa ja jotka eivät ole päässeet levyttämään, eivät ainakaan millekään suurelle levy-yhtiölle.
Proge siis elää voi hyvin ainakin Euroopassa. Tuleeko progesta joskus taas yhtä suosittua kuin se oli 1970-luvun alkupuolella? En usko, mutta tärkeintä on että genre säilyy elossa ja kaiken edellä mainitun perusteella uskon, että progella on ainakin Euroopassa ruusuinen tulevaisuus, siis muusikoille, jotka eivät pidä päätavoitteenaan sitä että heistä tulisi miljonäärejä.
Korona-kevään 2021 odotetuin levy tuli myyntiin vasta eilen (30.4.2021), vaikka levyssä lukee että se on tuotettu jo viime vuonna (2020). Kuten nykyään tapana on, julkaistiin tämänkin albumi useina erilaisina versioina. Halvimmillaan Tämän Peter Greenin muistokonsertin saa ostamalla “karvalakki” CD -version, jonka saa alle 20 eurolla. PG diggarina tilasin kuitenkin itselleni jo tammikuussa tuon isoimman boksin, jossa on 4LP:tä, 2 CD:tä ja 1 Blu-Ray -levy.
En tiedä oliko Peter Greenin pitkäaikaisella muusikkoystävällä Mick Fleetwoodilla kuudes aisti kun hän järjesti tämän konsertin. Tiedossa oli että Peter Greenin terveys oli reistaillut jo pitkään, mutta ymmärtääkseni tiedossa ei ollut että Peter kuolisi alle puolen vuoden kuluttua tästä konsertista. Eikä Mick Fleetwood ainakaan voinut mitenkään tietää, miten voimallisesti Korona iskee Eurooppaan ja siksi oli hieno “sattuma” että konsertti ehdittiin järjestää Lontoossa helmikuussa 2020, vähän ennen kuin Englannissakin yleisötilaisuudet kiellettiin Korona-vaaran vuoksi.
Ja minkä esintyyjäkartiin Mick saikaan mukaan tähän ainutlaatuiseen tribuuttikonserttiin! Väitän ettei tämän tason porukkaa enää nykyään saada samalle keikkalavalla edes viiden vuoden välein! Sen lisäksi että tässä oli mukana monta “vanhan” rockin huippunimeä oli Mick saanut mukaan myös uudemman polven huippusoittajia. Alla konsertin esiintyjät. Melko mykistävä kattaus!
Mick Fleetwood, Fleetwoodin Macin perustaja ja rumpali, mukana edelleen bändissä Christine McVie, Fleetwoodin Macin pitkäaikainen laulaja, mukana edelleen bändissä Jeremy Spencer, alkuaikojen Fleetwood Macin kitaristi Neil Finn, legendaarisen Crowded House -bändin nokkamies, nykyään mukana Fleetwood Macissä John Mayall, kitaristi, merkittävin edelleen elossa oleva valkoinen blues-muusikko Bill Gibbons, legendaarisen ZZ Top- yhtyeen kitaristi ja laulaja Steven Tyler, legendaarisen Aerosmith -yhtyeen laulaja Noel Gallagher, legendaarisen Oasis-yhtyeen biisinikkari ja kitaristi Peter Townshend, legendaarisen The Who -yhtyeen perustaja ja kitaristi David Gilmour, legendaarisen Pink Floydin kitaristi ja nykyinen nokkamies Bill Wyman, legendaarisen Rolling Stones -yhtyeen pitkäaikainen basisti Kirk Hammett, legendaarisen Metallica- bändin kitaristi
Vähemmän tunnetuista muusikoista mukana olivat nämä: Dave Bronze, basisti, kiertänyt mm. Eric Claptonin kanssa ja ollut mukana joillain hänen levyillään Jonny Lang, amerikkalainen kitaristi, laulaja ja lauluntekijä, julkaissut useita soololevyjä Andy Fairweather Low, laulaja, kitaristi ja tuottaja, keikkaillut Claptonin ja Watersin bändeissä Ricky Peterson, amerikkalainen kosketinsoittaja, keikkaillut mm. Princen kanssa Zak Starkey, legendaarisen Ringo Starrin poika, soittanut rumpuja mm. Whon ja Oasiksen riveissä Rick Vito, amerikkalainen multi-instrumentalisti, soittanut paljon mm. Bob Segerin kanssa
Nämä 18 loistavaa muusikkoa siis tulkitsivat Peter Greenin klassisia sävellyksiä Lontoon Palladiumissa 25.helmikuuta 2020!
Vuonna 1986 Pink Floydin tilanne oli varsin kummallinen, sillä alkuperäinen basisti ja legendaaristen Pink Floyd-albumien ideoija Roger Waters oli eronnut bändistä ja lisäksi alkuperäinen kosketinsoittaja Rick Wright oli erotettu Watersin toimesta bändistä jo vuonna 1979, mutta Gilmour palkkasi hänet uudestaan Watersin lähdettyä, mutta ei jostain syystä ottanut häntä takaisin varsinaiseksi bändijäseneksi. Niinpä ensimmäisen post-Waters albumin kannessa poseerasivat ainoastaan Gilmour ja Mason 1980-luvun tyylipuvuissa.
1960- ja 1970-luvulla kun bändit hajosivat perustivat jäljelle jääneet bändin jäsenet yleensä uuden bändin uudella nimellä. 1980-luvulla tilanne oli kuitenkin olennaisesti muuttunut, sillä osa bändeistä oli kasvanut kaupallisesti niin suuriksi, että ne muistuttivat jo brändi -tuotteita samaan tapaan kuin Coca Cola, Lewis-farkut tai Apple-yhtiö. Niinpä kriisin syntyessä suositun bändin alkuperäisestä nimestä haluttiin pitää kiinni ja tästä alkoivat oikeusriidat siitä kuka kulloinkin oli bändin alkuperäisen nimen haltija. 1960-luvulla jurdiikka ei vielä ollut se ensimmäinen asia mitä nuoret miehet ajattelivat rockbändejä perustaessaan. Niinpä ilmeni että useimpien bändien kohdalla nimioikeuksia ei ollut missään vaiheessa juridisesti määritelty ja tämä on aiheuttanut paljon oikeusriitoja 1980-luvulla lähtien.
Basisti Roger Waters oli ollut perustamassa Pink Floydia Syd Barrettin kanssa vuonna 1965. Pari vuotta myöhemmin Syd meni huumeista niin sekaisin, ettei hän ollut enää työkykyinen. Vaikka Syd oli ollut alusta saakka Watersin sydänystävä, katsoi Waters parhaaksi erottaa Sydin bändistä ja tilalle uudeksi pääkitaristiksi otettiin vuonna 1968 David Gilmour. Ensimmäisillä vuoden 1968 videoilla on nähtävissä, miten varovainen Gilmour oli alussa. Olihan hän uustulokas bändissä, jossa Waters, Nick Mason ja RickWright olivat jo kokeneita tekijämiehiä. Sitten seurasi Pink Floydin paras aika eli vuodet 1968-1973, jolloin bändi oli erittäin innovatiivinen ja demokraattinen ja kaikkien ääni ratkaisi kun levyjä työstettiin. Tilanne alkoi muuttua vuonna 1974 kun The Dark Side Of Moonin (TDSOTM) myynti sinkosi bändin rikkaiden ”taivaaseen”! USA:n Billboardin listaväki joutui jopa muuttamaan listan sääntöjä TDSOTM:n vuoksi, koska 1980-luvulla alkoi vaikuttaa siltä, ettei levy putoa koskaan Billboardin listalta ellei keksitä jotain sääntöä, jonka perusteella tällaisen ikisuosikin voi siirtää ”jäähylle”. TDSOTM:n käsittämätön ja loppumaton suosio ilmeisesti vaikutti haitallisesti Watersiin, koska hän oli ideoinut tämän teemalevyn. Seuraavalla levyllä, I Wish You Were Here (1975) jännitteet Gilmourin ja Watersin välillä lisääntyivät. Tilanne paheni entisestään Animals (1976) ja The Wall (1979) -levyillä, jotka olivat myös Watersin ideoimia teemalevyjä. The Wallin äänitysten aikaan Waters meni jopa niin pitkälle että hän erotti alkuperäisen kosketinsoittaja Wrightin bändistä! Ristiriidat Watersin ja Gilmourin välillä huipentuivat The Final Cut (1983) levyyn, joka oli käytännössä Watersin soololevy, joka julkaistiin Pink Floydin nimellä. Waters ja Gilmour suuntasivat soolourille, mutta saivat hyvin nopeasti huomata, että heidän nimensä EIVÄT olleet brändejä. Yleisöä tuli keikoille paljon vähemmän kuin Pink Floydin keikoille. Watersin ja Gilmourin välille alkoi riita bändin nimestä ja tuotanto-oikeuksista ja valitettavasti se riita jatkuu edelleen, lähes 40 vuotta myöhemmin. Tämä ikiriita myös estää sen etteivät nämä Pink Floydin kaksi keskeistä luovaa ”dynamoa” pysty työskentelemään yhdessä Pink Floydin nimissä. Yleensä näissä jutuissa Waters esitetään ”pahana” hahmona, joka estää bändin comebackin. Viime aikoina tilanne on ilmeisesti kuitenkin kääntynyt toisinpäin eli Waters haluaisi tehdä uudestaan yhteistyötä Gilmourin ja Masonin kanssa, mutta Gilmour ei halua palata vanhaan kokoonpanoon. Gilmourin johtamalta Pink Floydilta ilmestyi vuonna 2014 albumi Endless River ja sen jälkeen Gilmour totesi eräässä haastattelussa että se valitettavasti jää bändin viimeiseksi uudeksi studioalbumiksi. Ympyrä tuntuu siis sulkeutuneen. Waters halusi lopettaa bändin jo vuonna 1983, mutta Gilmour päätti jatkaa bändin luotsaamista ilman Watersia ja onnistui siinä, sillä Pink Floyd on edelleen yksi maailman suosituimmista rockbändeistä. Nyt kun kosketinsoittaja Wright on kuollut ja Gilmour ajattelee, ettei hän voi enää työskennellä yhdessä Watersin kanssa on hän lopettamassa bändiä. Tosin mitään virallista lopetusilmoitusta ei ole vielä tehty ja ainahan Gilmour voi jatkaa julkaisemalla uusia arkistojulkaisuja Pink Floydin tuotannosta vuosilta 1965-2019.
Dylan äänitti Lanoisin kanssa Oh Mercyä yöaikaan näin hienossa huvillassa New Orleansin Soniat Streetillä maaliskuussa 1989.
1.Political World (3:43) / 2. Where Teardrops Fall (2:30) / 3. Everything Is Broken (3:12) / 4. Ring Them Bells (3:00) / 5. Man in the Long Black Coat (4:30) / 6. Most of the Time (5:02) / 7. What Good Am I? (4:45) / 8. Disease of Conceit (3:41) / 9. What Was It You Wanted (5:02) / Shooting Star (3:12)
Levyllä soittavat muusikot (numerot viittaavat kappaleisiin):
Bob Dylan – laulu, kitara, piano, huuliharppu, 12-kielinen kitara, urut (1-10) / Daniel Lanois – dobro, steel-kitara, kitara, omnichord (1- 7 ja 9-10) / Malcolm Burn – tamburiini, koskettimet, basso (3-7 ja 9) / Willie Green – rummut (1, 3, 6 ja 8-10) / Tony Hall – basso (1, 3, 6, 8 ja 10) / Brian Stoltz – kitara (1, 3, 8 ja 10) / Mason Ruffner – kitara (1 ja 8-9) / Cyril Neville – perkussiot (1, 6, 9) / Paul Synegal – kitara (2) /Larry Jolivet – basso (2) / Alton Rubin, Jr. – pyykkilauta (2) / John Hart – saksofoni (2) / Rockin’ Dopsie – haitari (2) / Daryl Johnson – perkussiot (3)
1980-luku oli levytysten suhteen hankalaa aikaa Dylanille. Keikat myivät edelleen hyvin, kaikki halusivat edelleen nähdä Dylanin livenä, mutta levymyynti takkusi. Knocked Out Loaded 1986 (KOL) ja Down In The Groove 1988 (DITG) olivat arvostelijoiden mielestä melkoisia floppeja eli enimmäkseen ne saivat arvostelijoilta 2/5 tähteä mikä on todella huono tulos kun puhutaan Dylanin kaltaisesta tekijästä. Tosin tässä yhteydessä lienee syytä todeta, että eräät sessioissa mukana olleet muusikot ovat väittäneet, että vuosien 1986-88 sessiomateriaalista olisi saanut kasattua paljon paremmatkin albumit. Joten ehkäpä nämäkin teokset joskus tulevaisuudessa kokevat ”renessanssin” Bootleg Series -sarjassa kun sessioiden outtakes -äänitteitä julkaistaan.
Kesällä 1988 U2:n Bono suositteli Dylanille yhteistyötä kanadalaisen huipputuottaja Daniel Lanoisin kanssa. Dylan oli säveltänyt joukon uusia kappaleita ja ilmeisesti hän aluksi kokeili niiden äänittämistä Rolling Stones -kitaristi Ron Woodin kanssa. Dylan ei kuitenkaan ollut tyytyväinen lopputulokseen ja niinpä näitä nauhoja ei ole vieläkään julkaistu virallisesti. Sen sijaan maaliskuussa 1989 New Orleansissa Daniel Lanoisin kanssa äänitetyistä sessionauhoista syntyi syyskuussa 1989 julkaistu Oh Mercy -albumi sekä neljä upeaa hyllytettyä kappaletta, jotka ilmestyivät virallisesti vasta paljon myöhemmin eri yhteyksissä. Jokainen näistä kappaleista olisi aivan hyvin voinut päättyä myös julkaistulle levylle, niin hyviä ne olivat! Nämä loistavat Oh Mercy-pudokkaat ovat tietenkin Born In Time,Series Of Dreams, God Knows ja Dignity .
Oh Mercy on täysin ainutlaatuinen levy! Dylan halusi äänittää kaikki sen kappaleet öisin ja kun sitten Lanois vielä rakensi esityksiin sellaisen vähän aavemaisen tunnelman, syntyi jotain sellaista mitä Dylanilta ei aikaisemmin oltu kuultu. Edeltävistä KOL ja DITG -studiolevyistä poiketen Oh Mercy oli sekä rakenteeltaan, esityksiltään että tunnelmaltaan hyvin yhtenäinen ja vangitsi kuulijansa välittömästi. Oh Mercyllä ei ole skippi-kappaleita eikä sitä jätä kesken, vaan sen yleensä kuuntelee samantien loppuun saakka.
Arvostelijat olivat haltioissaan. He olivat saaneet arvostamansa taitelijan takaisin! Tähtiä arvosteluissa tuli yleensä 4-5/5 eli levyä pidettiin jo ilmestymisaikanaan eräänlaisena klassikkona. Myös levymyynti selkeästi piristyi, vaikka listan huipulle ei Dylanilla vieläkään ollut asiaa. Myös Dylan itse piti levystä niin paljon että jo neljän kuukauden kuluttua sen ilmestymisestä Dylan oli esittänyt kaikki albumin kappaleet livenä!
Ja tässä näiden viimeisten erillisboksien sisällöt. Vol.5 ja Vol. 6 ovat myynnissä myös erillisinä painoksina, mutta Vol. 7 omistajaksi pääsee ainoataan, jos ostaa koko mega-boksin (hinta yli 700 euroa!).
VOL 5: 1971: Reverber/ation
CD
Nothing, Part 14 (Echoes work in progress) – 7:01
BBC Radio Sessio, 30.9.1971
Fat Old Sun – 15:33 / One of These Days – 7:19 /Embryo – 10:43 / Echoes – 26:25
DVD ja Blu-Ray– levyt
Aspekte -ohjelma – 9:51
Haastattelu + Atom Heart Mother (osa) Hampuri, 25.2.1971, puhaltimet ja kuoro, kapelimestarina Geoffrey Mitchell
A Saucerful of Secrets (osa) Offenbach, 26.2.1971
Cinq Grands Sur La Deux’, Abbaye de Royaumont, Asnierès-sur-Oise, Ranskassa 15.6.1971 – 17.55
Set the Controls for the Heart of the Sun / Cymbaline
’71 Hakone Aphrodite Open Air Festival, Hakone, Japani, 6.–7.8.1971
Atom Heart Mother – 15.11
Echoes alkuperäinen 4.0 Quad miksaus 1971 – 23.35
VOL 6: 1972: Obfusc/ation
CD 1
Obscured by Clouds, 2016 miksaus
Obscured by Clouds – 3.03 / When You’re In – 2.31 / Burning Bridges – 3.30 /The Gold It’s in the… – 3.07 / Wot’s… Uh the Deal? – 5.09 / Mudmen – 4.18 / Childhood’s End – 4.33 / Free Four – 4.16 / Stay – 4.06 / Absolutely Curtains – 5.52
CD 2
Pink Floyd Live at Pompeii ( 2016 stereo miksaus)
Careful with That Axe, Eugene – 6.45 / A Saucerful of Secrets – 10.35 /One of These Days – 5.50 / Set the Controls for the Heart of the Sun – 12.49 /Echoes – 24.56 / Careful with That Axe, Eugene (vaihtoehtoinen versio) – 6.06
DVD ja Blu-Ray -levyt
Obscured by Clouds -levyn äänitykset, Château d’Hérouville, Ranska, 23.–29.2.1972
Wot’s…Uh the Deal? (mukana valokuvia sessioista) – 5.04 /Pop Deux: dokumentti Obscured by Cloudsin äänityksistä sekä David Gilmourin ja Roger Watersin haastattelut – 7.14
Brighton Dome, UK, 29.6.1972
Set the Controls for the Heart of the Sun / Careful with That Axe, Eugene
Roland Petit Pink Floyd Ballet, Ranska, uutispätkiä 1972–73
Actualités Méditerranée, Marseille, 22.11.1972 – 3.29 /JT Nuit – Les Pink Floyd, Marseille, 26.11.1972 – 3.04 /JT 20h – Pink Floyd, Pariisi, 12.1.1973 – 3.01 / Journal de Paris – Les Pink Floyd , Pariisi, 16.1.1973 – 5.03 / Poitiers – Autour du passage des Pink Floyd, Ranska, 29.11.1972 – 4.27
Pink Floyd: Live at Pompeii ( 60 minuutin versio elokuvasta, 5.1 äänimiksaus 2016
Careful with That Axe, Eugene – 6.40 / A Saucerful of Secrets – 10.09 / One of These Days – 5.58 / Set the Controls for the Heart of the Sun – 10.24 / Echoes – 26.10
VOL 7: 1967–1972: Continu/ation
Vol. 7:n ”täkynä” on harvinaisten sessioäänitteiden lisäksi peräti kolme täyspitkää elokuvaa*, joissa oli mukana Pink Floydin musiikkia!
CD
BBC Radio Sessio, 25.9.1967
Flaming – 2.42 / The Scarecrow – 1.59 / The Gnome – 2.08 / Matilda Mother – 3.20 / Reaction in G – 0.34 / Set the Controls for the Heart of the Sun – 3.19
BBC Radio Sessio, 20.12.1967
Scream Thy Last Scream – 3.35 / Vegetable Man – 3.07 / Pow R. Toc H. – 2.45 / Jugband Blues – 3.50
Muita äänitteitä
Baby Blue Shuffle in D Major (BBC Radio Sessio, 2.12.1968) – 3.58
Blues (BBC, Radio1, 30.9.1971) – 4.59
US Radion mainos: Ummagumma – 0.22
The Committee -elokuvan muusiikkia,No. 1 – 1.06
The Committee -elokuvan muusiikkia, No. 2 – 3.25
Moonhead (livenä BBC: n TV.n kuuhun laskeutumisen ohjelman yhteydessä, 1969) – 7.16
Echoes (livenä Wembleyllä, 1974) – 24.10
DVD/Blu-Ray 1
Hampstead Heath and St. Michael’s Church, Highgate, London, UK, Maaliskuussa 1967
Arnold Layne (vaihtoehtoinen versio) – 2.56
P1–P wie Petersilie, Stuttgart, 22.7.1969 – 16.52
Corporal Clegg / Bändin haastattelu / A Saucerful of Secrets
Bath Festival of Blues & Progressive Music, Shepton Mallet, UK, 27.6.1970
Atom Heart Mother – 3.46
Kralingen Music Festival Rotterdam, Hollanti, 28.6.1970
Set the Controls for the Heart of the Sun / A Saucerful of Secrets
The Amsterdam Rock Circus, Amsterdam, 22.5.1972
Atom Heart Mother / Careful with That Axe, Eugene / A Saucerful of Secrets
The Committee (elokuvan täyspitkä versio)*
DVD/Blu-Ray 2
More (elokuva, 116 minuuttia)*
La Vallée/The Valley (elokuva, 105 minuuttia)*
Lisäksi pääboksissa on mukana viisi alkuperäistä 7” singleä uusintapainoksina, alkuperäisin kansin
Arnold Layne ( Arnold Layne / Candy and a Currant Bun)
See Emily Play ( See Emily Play / The Scarecrow)
Apples and Oranges ( Apples and Oranges / Paintbox )
It Would Be So Nice ( It Would Be So Nice / Julia Dream )
Point Me at the Sky( Point Me at the Sky / Careful With That Axe, Eugene)
Onko skotlantilainen Jack Bruce maailman paras rock-basisti? Vastaan samoin kuin Voice Of Finland -kilpailun tuomarit yleensä vastaavat kun pitää pudottaa osa kilpailijoista: “tänään valituksi tulee…”. Muusikkoja on vähintään yhtä vaikeaa asettaa tiukkaan paremmuusjärjestykseen. Valintani teen sen perusteella mitä kuulen esimerkiksi hiljaittain virallisesti julkaistuilla Cream -yhtyeen vuoden 1968 keikkatallenteilla. Kuulen niillä jotain hyvin ainutlaatuista, eikä se johdu pelkästään siitä että Eric Clapton oli siihen aikaan Jimi Hendrixiin verrattava “kitarajumala”. Myös Bruce on liekeissä noilla keikoilla!
Kuten huippumuusikot yleensäkin, omisti Bruce koko elämänsä musiikille. Hän lähti kiertueille heti kun se oli mahdollista eli vuonna 1962. Ja hän jatkoi keikkailua aina 2010-luvulle saakka. Brucen uran eri vaiheiden lukeminen on hengästyttävää. Bruce oli “levoton sielu”, hän oli mukana lukuisissa bändeissä, mutta yleensä ne hajosivat tai jos eivät hajonneet niin hän ainakin lähti niistä pois jo 1-2 vuoden kuluttua. Lisäksi hänen soittoaan voi kuulla yli 70:llä eri albumilla. Soololevyjä Bruce ehti julkaista parikymmentä. Alkupään levyjä lukuunottamatta ne eivät kuitenkaan menestyneet kovin hyvin. Tähän vaikutti varmaan se, ettei Bruce tehnyt musiikillisia kompromisseja eli hänen sävellyksensä olivat usein musiikillisesti haastavia ja kuten jo nuorena, hän toi mielellään rockmusiikkiin mukaan jazz-elementtejä.
Vaikka Bruce oli monessa mukana ja halusi koko ajan kehittyä ja uudistua ei hän päässyt menneisyyden “haamuja” pakoon. Maailmalla menestynyt supertrio Cream, joka oli koossa vain muutaman vuoden (1966-68) oli se, jonka musiikkiin hän joutui eri yhteyksissä elämänsä aikana yhä uudestaan palaamaan.
Brucen maksan toiminta heikkeni vuonna 2003 niin paljon että hänelle jouduttiin tekemään maksansiirto. Toipuminen operaatiosta ei aluksi sujunut suunnitelmien mukaan, sillä hänen kehonsa hylki uutta maksaa. Onneksi Bruce kuitenkin lopulta toipui. Sanon onneksi nimenomaa siksi että todennäköisesti tilanteen vakavuus sai Brucen ja rumpali Ginger Bakerin väliaikaisesti sopimaan riitansa ja kun Eric Claptonkin saatiin mukaan, päästiin päivittämään Cream 2000-luvulle. Yhtye ei lähtenyt kuitenkaan kiertueelle vaan teki vuonna 2005 ainoastaan rajoitetun määrän keikkoja legendaarissa Lontoon Albert Hallissa sekä New Yorkin Madison Square Gardenissa. Muistaakseni kaikki nämä keikat loppuunmyytiin ennätysajassa ja myöhemmin niistä julkaistiin LP:eitä, CD:eitä, DVD:eitä ja Blu-Ray -levyjä. Näillä levyillä uusi sukupolvi pääsi kuulemaan maailman kovinta rockbändiä, joka oli aluperin soittanut jäähyväiskeikkansa jo vuonna 1968!
Päivitys 4.10.21. Katsokaa myös tämän artikkelin perässä olevat kommentit (2kpl).
Kun nuorena aloittaa ehtii mukaan moneen. Duane alkoi soittaa kitaraa jo 12-vuotiaana ja hän esiintyi koko 1960-luvun monessakin eri bändiviritelmässä, kunnes hän tajusi että vuonna 1969 kasattu Allman Brothers Band oli se, joka johtaisi hänet menestykseen ja kunniaan. Tosin kunniaa Duane oli saanut jo tätä ennen. Sillä Amerikan kuuluisimmat levytuottajat olivat löytäneet hänet ja niinpä Duane oli jo ennen Allman Brothersia täystyöllistetty sessiomuusikko. Hän soitti sessiomuusikkona vuosina 1968-1971 muun muassa Wilson Pickettin, Clarence Carterin, Aretha Franklinin, King Curtisin, John Hammondin, Boz Scaggsin, Johnny Jenkinsin, Lulun, Derek and the Dominosien ja lukuisten muiden artistien levyillä. Wikipediasta löytyy yli 50 levyn listaus, mutta fanisivuistoilta löysin listauksen jonka perusteella Duane olisi ollut mukana useammalla sadalla levyllä! Totuus löytyy varmaan jostain näiden kahden arvion välimaastosta.
Eric Clapton ihastui Duanen soittotyyliin ja otti hänet vuonna 1970 mukaan uuden bändinsä Derek and the Dominoes albumille Layla and Other Assorted Love Songs .
Valitettavasti Duanen varhainen kuolema jätti kesken hänen ainoan sooloalbumiprojektinsa. Muscle Shoalsin Fame -studioiden omistaja Rick Hall oli erityisen ihastunut Duanen soittotyyliin ja ehdotti hänelle sooloalbumin tekemistä. Hän pyysi myös Duanea laulamaan omia kappaleitaan. Tätä hän arasteli samoin kuin Jimi Hendrix aikanaan. An Anthology (1972) -kokoelman tekstivihossa Tony Glover siteeraa Rickin lausuntoja, joissa tämä kertoo että Duanen soololevyä työstettiin tosissaan useamman viikon ajan. Tarkkaa ajankohtaa ei mainita, mutta Anthologylle otettu Duanen laulama ja soittama, komea yli 8 minuutin kestoinen tulkinta Jack Dupreen kappaleesta Goin’ Down Slow on äänitetty helmikuussa 1969 ja on hieno näyttö siitä, miten komea tuosta sooloalbumista olisi voinut tulla ellei kohtalo olisi puuttunut peliin 29.10.1971.
TheAllman Brothers oli hieno amerikkalainen bändi, joka oli jo toiminta-aikanaan (1969-2014) erittäin suosittu ja arvostettu USA:ssa. Myös Euroopassa bändi noteerattiin, mutta jäi täällä ehkä vähemmälle huomiolle kuin kotimaassaan. Bändin uralla mahtuu suuria menestyksiä ja valtavia tragedioita. Suurin tragediosta on varmaan se, että bändin superlahjakas kitaristi Duane Allman kuoli jo bändin uran alkuaikoina vuonna 1971 eli vain 24-vuotiaana. Ironista on sekin, että Duane oli juuri saanut päätökseen vieroitushoitonsa ja oli raitistuneena menossa ystävänsä luokse moottoripyörällään kun hän törmäsi rekka-autoon 29.lokakuuta 1971. Kosketinsoittimista bändissä vastannut veli, Gregg Allman eli 46 vuotta Duannen kuoleman jälkeen. Gregg alkoi sairastella 2000-luvulla ja niinpä bändi päätti lopettaa toimintansa vuonna 2014. Gregg kuoli maksasyöpään vuonna 2017 ja nyt kun molemmat Allman -veljekset ovat kuolleet on tärkeää ettei bändi jatka enää alkuperäisellä nimellään. Bändi teki kuitenkin erityisesti vuosina 1969-1972 niin hienoja biisejä, että varmaan tämä musiikkillinen perintö jatkuu cover-bändien toimesta. Allman Brothers Band oli aikaan vahvimmillaan livenä ja siksi on hienoa, että vuonna 1971 julkaistiin 2LP Live At The Fillmore East. Erityisesti kriitikkojen arvostus tätä upeaa levyä kohtaan on vuosi vuodelta kasvannut. Independet -lehti meni jopa niin pitkälle että väitti levyä kaikkien aikojen parhaaksi rock live-albumiksi! En tiedä onko tuo jo liioittelua, mutta sanotaan vaikka niin että tuo Allmanien live-levy pääsee kyllä kaikkien aikojen viiden parhaan live-levyn joukkoon.
