Miten populaarimusiikki on Suomessa muuttunut vuosina 1970-2019?

ellinoora

Varsinaisesti suomirock syntyi punk-aallon jälkimainingeissa 1970-luvun loppupuolella, jolloin muutamassa vuodessa Eppu Normaali, Ismo Alanko, Tuomari Nurmio ja Pelle Miljoona – vain muutamia sen ajan staroja mainitakseni –  nousivat koko kansan tietoisuuteen. Heidän edeltäjänsä Wigwam ja Tasavallan Presidentti olivat edustaneet ”elitististä” progea jopa maailmanvalloitushengessä. Punk muutti kaiken. Musiikin piti olla suomenkielistä, yksinkertaista ja tanssittavaa. Edellä mainitut ovat ”alkuräjähdyksen” jälkeenkin pärjänneet hyvin eli levyttävät edelleen ja ovat jossain määrin suosittujakin. 2000-luvulla Suomessakin tilanne alkoi kuitenkin dramaattisesti muuttua sillä miesrokkareiden tilalle suosioon nousivat nuoret naispopparit, joita levyteollisuus syyti markkinoille entistä kiivaammalla tahdilla. Osasyynä tähän voi olla myös se ,että nuoret naiset vaan olivat ”parempia” eli heillä oli taiteellista kunnianhimoa ja ideoita enemmän ja miehet jäivät tässä tilanteessa muutamaa ”Cheekiä” lukuunottamatta paitsioon. Myös Idols -tyyppisten TV-formaattien suuri suosio johti siihen että bändimusiikki ja sellainen musiikki joka ei sovi 90 sekunnin raameihin ei enää päässyt kovin hyvin esille, vaan tippui vähitellen marginaaliin. 2000-luvulla suosioon nousseiden naisartistien luettelo on pitkä kuin ”nälkämaan kartta”: Jonna Tervomaa, Irina, Maija Vilkkumaa, TikTak, Indica, Katri, Stella, Nylon Beat, Anna Eriksson, Aikakone, Movetron, Gimmel, Kemopetrol, Siiri Nordin, Hanna Pakarinen, Laura Närhi, Laura Voutilainen, Anna Abreu, Johanna Kurkela, Jippu, Jenni Vartiainen, Anna Puu, PMMP, Suvi Teräsniska, Erin, Diandra, Jannika B, Chisu, Sanni, Haloo Helsinki, Janna, Paula Vesala, Evelina, Ellinoora, Alma jne. Osa näistä nuorista naisartisteista on jo ”edesmenneitä”, siis kaupallisesti tarkoittaen, ei fyysisesti. Osa toisaalta menestyy hyvin vuodesta toiseen kuten Jenni Vartiainen. Kilpailu on siis paljon kovempaa kuin bresneviläisenä aikana, jolloin Suomessa oli vain muutamia näkyviä artisteja. Nyt heitä on kymmenittäin ja heistä valtaosa on naisia ja bändejäkin johtavat nykyään naiset. Silti uutisoidaan että rockfestivaaleilla pitäisi olla naiskiintiö?! Vuosi vuodelta yhä enemmän alkaa vaikuttaa siltä että se kiintiö tarvittaisiin nimenomaa miesten suojelemiseksi, koska menestyvät miesartisit alkavat olla tässä maassa (Cheekiä lukuunottamatta) katoava luonnonvara.

Harri Huhtanen 2019             

Gösta Sundqvist (1957-2003) – osa 5

göstakoe-eläinpuisto

Gösta oli renesanssimies. Hän oli kiinostunut kulttuurista ja sen tekemisestä monipuolisesti. Sen sijaan julkisuus kiinnosti häntä yhä vähemmän uran loppupuolella. Niinpä hän lopetti haastattelujen antamisen jo kahdeksan vuotta ennen kuolemaansa eli vuonna 1995. Aika pian sen jälkeen hän muutti perheineen stadista omakotitaloon Espooseen, jonne hän kuljetti myös 4000 äänilevyn ja tuhansien videokasettien kokoelmansa. En tiedä miten paljon kirjoja kulki muuttokuorman mukana, mutta Gösta oli myös klassisen kirjallisuuden suuri ystävä ja erityisen lähellä hänen sydäntään oli 1800-luvulla Venäjällä vaikuttanut Tsehov, jonka novellikokoelmia ja näytelmiä julkaistaan edelleen yli 100 vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen. Loppuaikoinaan Göstä poltti kynttiläänsä kaikista mahdollista päistä sillä hän sävelsi ja tuotti levyjä vuosittain, teki Koe-eläinpuisto -radio-ohjelmaansa yli 700 jaksoa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Koe-el%C3%A4inpuisto )  ja kirjoitti Helsingin lehtiin valtavan määrän pakinoita.  Hänellä oli 1990-luvun levyjen huippumyynnin seurauksena  iso määrä verovelkoja ja lisäksi murheena oli  hänen jalkapalloseuransa, joka ei tuottanut voittoa. Yleinen levymyynti hiipui 2000-luvulle tultaessa ja tämän hiipumisen kohteeksi joutui myös supersuosittu Leevi and the Leavings. Göstalla oli kova stressi jota hän purki väärällä tavalla eli tekemällä entistä enemmän työtä. Lopputuloksena oli yllättävä kuolema vain 46-vuotiaana.

Harri Huhtanen 2019

Gösta Sundqvist (1957-2003) – osa 4

Yksityisesti eli siten että vain kuvaaja oli paikalla suostui Gösta poseeraamaan kultalevyjensä kanssa. Kuvan tyhjät kaljakorit ovat göstamaista rekvisiittaa sillä tiettävästi Gösta ei juurikaan käyttänyt alkoholia (päinvastoin kuin rokkarit yleensä). 

leevigöstajakultalevyt

Koska Gösta ei bändinsä kanssa keikkaillut oli heidän nousunsa maineeseen hidasta. Muutoinkin 1980-luvulla, ennen nettiä tiedot uusista asioista välittyivät huomattavasti hitaammin kuin 2000-luvun instant-kulttuurissa.  Vasta bändin kuudes, vuonna 1988 ilmestynyt levy Häntä koipien välissä singaisi bändin koko kansan tietoisuuteen. Muutamassa vuodessa sitä myytiin yli 40 000 kappaletta.  Sen jälkeen Leavingsien levyjä myytiin tasaiseen tahtiin hyvin koko 1990-luvun ajan, vaikka yleisesti levymyynti Spotifyn ja muiden vastaavien netin suoratoistopalveluiden vuoksi koko ajan hiipui. Vuonna 2001 Suomessa kultalevyn raja laskettiin 15 000 kappaleeseen!

Yleensä rokkarit haluavat juhlia menestystään ja monet heistä järjestävät juhlia joka tapauksessa, vaikka menestystä ei olisi tullutkaan. Tässä suhteessa Göstä oli aivan eri maata. Hän ei halunnut osallistua mihinkään virallisiin juhliin ja siksi 1990-luvulla tuottaja Pekka Aarnio päätti helpottaa Göstan julkisuuskammoa järjestämällä bändin kultalevybileet omakotitalossaan Helsingin Jollaksessa. Paikalla olivat kaikki bändin soittajat vaimoineen ja Göstan sisko Haije miehineen. Koska tiedettiin että Gösta pitää joka tapauksessa hakea kotoa, lähti Paananen hakemaan häntä. Paananen joutui nolona ilmoittamaan juhlaväelle, että Gösta oli kieltäytynyt bileistä, koska hänellä ”on niin paljon kirjoitushommia ja deadlinet painavat päälle”. Bändi ja muu juhlaväki sai siis juhlia kultalevyä ilman miestä, joka ne kaikki kultalevyn biisit oli kirjoittanut!

Harri Huhtanen 2019 

Bob Dylan: Tempest 2012 – osa 7

dylantempestwasted

TEMPEST – päiväkirja   24.helmikuuta 2013

LONG AND WASTED YEARS (laulu no. 4)
Laulun intro on ihastuttava. Dylan ja bändi pystyvät lataamaan lyhyeen esitykseen uskomattoman paljon lämpöä, nostalgiaa, herkkyytä ja kaipuuta, jotain sellaista mitä ei enää vuosikymmeniin ole radiosta tai television musiikkiohjelmissa kuullut. Dylan elää eri maailmassa. Sellaisessa, joka oli joskus mutta jota ei enää ole. Laulussa on vain kymmenen lyhyttä säkeistöä. Dylanin teksti kulkee eri aika- ja aihetasojen välillä arvoituksellisena, kuten niin usein aikaisemminkin. Menetetyn rakkaan kaipuun kuvauksesta siirrytään tällaisiin säkeisiin:

My enemy crashed into the dust
Stopped dead in his tracks and he lost his lust
He was run down hard and he broke apart
He died in shame, he had an iron heart

Kenestä Dylan kirjoittaa?! Lisää arvoituksia seuraa 8.säkeessä:

Two trains running side by side
Forty miles wide, down ther eastern line

10.säkeistö sulkee kauniisti arvoituksellisen ja nostalgisen tarinan:

We cried on that cold and frosty morn
We cried because our souls were torn
so much for tears, so much for these long and wasted years

Harri Huhtanen 2013

LED ZEPPELIN LIVE ! – johdanto 4/6

Led Zeppelin hyväksyttiin Rock’n’Roll Hall Of Fameen 1995. He myös esiintyivät tilaisuudessa yhdessä Neil Youngin kanssa.  

LedZeppelin-NeilYoung

Led Zeppelin soitti viimeisen kiertuekeikkansa Berliinin Eissporthallessa 7.heinäkuuta 1980. Tämän jälkeen bändin manageri Grant ehti jo buukata bändille loppuvuoteen 1980 yhdeksäntoista keikan kiertueen joka ei siis kuitenkaan toteutunut, koska rumpali Bonham kuoli jo ennen kiertueen alkua. Kuluneen 39 vuoden aikana – uskomatonta mutta totta, bändin hajoamisesta on siis todellakin kulunut jo niin kauan! – Zeppelin on  esiintynyt yhdessä vain viidesti ja nekin esiintymiset ovat olleet vain lyhyitä minikeikkoja, poikkeuksena Lontoon vuoden 2007 O2 konsertti, joka oli täysimittainen. Alla kaikki tunnetut Zeppelinin esiintymiset bändin hajoamisen jälkeen.

13.07.85  Live Aid, JFK Stadium, Philadelphia, USA
(julkaistu bootlegina nimellä Still Flying)

14.05.88  Atlantic 40th Anniversary concert,
Madison Square Garden, New York, USA  (Still Flying)

28.04.90  Heath Hotel, Bewdley, Englanti
(juhlaesiintyminen Jason Bonhamin häiden jatkoilla)

12.01.95  Rock’n’Roll Hall Of Fame Induction,
Hotel Waldorf-Astoria, New York, USA (The Story So Far)

10.12.07  Ahmet Ertegun Tribute Concert, O2, Lontoo, Englanti
(virallinen konserttijulkaisu Celebration Day
ilmestyi vasta viisi vuotta konsertin jälkeen eli 2012)

Viimeisimmästä yhteisesiintymisestä (Plant, Page ja Jones) on siis jo yli 11 vuotta aikaa.  Nähdäänkö Zeppelin vielä esiintymässä?  Uskoisin että nähdään jossain erillistilaisuudessa, mutta reunion toiveet ja ajatukset kiertueesta sen sijaan hiipuvat vuosi vuodelta bändin jäsenten ikääntyessä.  Tosin todelliset rokkarithan eivät koskaan jää eläkkeelle.  Eläviä esimerkkejä tästä ovat Rolling Stones ja Bob Dylan, jotka jatkavat edelleen keikkailua, vaikka ovat ohittaneet 70 vuoden ”rajapyykin” jo kauan sitten.

Harri Huhtanen 2019

Bob Dylan: Tempest 2012 – osa 6

USA-TITANIC

TEMPEST – päiväkirja    4.lokakuuta 2012
Tempest (2012) on vahva työ, tarkastelipa sitä miltä kantilta tahansa. En ryhdy vielä kymmenen kuuntelukerran jälkeen asemoimaan levyä, mutta päätin tänään että vaikka albumit pitäisi arvostella kokonaisuutena, arvostelen ja pisteytän poikkeuksellisesti tämän levyn laulu laululta.

TEMPEST  (laulu no. 9)
Tämä on Dylania parhaimmillaan. Maailmanlopun allegoria, joka on sovitettu kauniisti vanhan irlantilaisen kansansävelmän melodiaan. Pintapuolisesti tulkiten tämä on varsin kliininen kertomus siitä mitä tapahtui TITANICilla 100 vuotta sitten. Pinnan alla on kuitenkin syvempi sanoma. Ihmiskunta matkaa kohti tuhoaan. Kehitysusko on vailla pohjaa, jos unohdetaan luonto. Luonto kostaa ja voittaa lopulta. Ilmastomuutos, jäätikköjen sulaminen, tulvat, hirmumyrskyt, maanjäristykset jne. Vaikka länsimaissa ihmisillä on nyt mukavaa ja tuntuu ,että luonto on ”hallinnassa”, ovat kovat ajat edessä. Tästä Dylan haluaa muistuttaa meitä Titanic -allegoriallaan. Titanicin piti olla maailman turvallisin ja hienoin alus eli mitä loistavin esimerkki siitä miten ihminen voittaa luonnon.

Over the waves she rode / Sailing into tomorrow /  To a golden age foretold

Kertomuksen tarkkailija näkee kuitenkin unessaan tuhon ja yrittää varoittaa ihmisiä, mutta turhaan.

He dreamed that Titanic was sinking /  And he tried to tell someone

Ihmiset eivät kuitenkaan välitä varoituksista, vaan matkaavat kehitysuskossaan kohti lopullista tuhoa. Kun tuho sitten tulee, aiheuttaa itsekkyys lopullisen murhenäytelmän kun epätoivoiset ihmiset taistelevat paikasta pelastusveneissä, joita ei riitä kaikille.

Brother rose up against brother / In every circumstance
They fought and slaughtered each other / In a deadly dance

14-minuuttinen laulu ei tunnu yhtään liian pitkältä, sillä vaikka tarina on tuttu ottaa Dylan kuulijan koukkuunsa heti ensi säkeistöillä ja magia säilyy loppuun saakka. Vaikka sanoma on pessimistinen, jää musiikista ja kokonaisesityksestä ylevä vaikutelma ja laulu alkaa soida päässä. Alussa Dylan laulaa lähes virheettömästi, loppua kohden vaurioituneiden äänihuulten ongelma jonkin verran kuitenkin palaa, mutta siihen ei kiinnitä huomiota, koska Dylan rytmittää säkeet täydellisesti ja NET-bändin säestys rullaa niin kauniisti koko pitkän kappaleen alusta loppuun saakka. Vaikka laulu on äänitetty studiossa, jossa olisi helppo yhdistellä näin pitkä laulu useista otoksista, kuulostaa kokonaisesitys siltä kuin laulu olisi yksinkertaisesti äänitetty yhdellä, jatkuvalla otolla. Kun levyn tuottajana on Dylan on tämä oletus jopa todennäköisin vaihtoehto.  Klassinen huippuesitys, jossa on väkevä allegorinen sanoma.

(Lisäys 18.3.19: ”Kehitysusko on vailla pohjaa, jos unohdetaan luonto. Luonto kostaa ja voittaa lopulta. Ilmastomuutos, jäätikköjen sulaminen, tulvat, hirmumyrskyt, maanjäristykset jne.” – kuudessa vuodessa tämä Dylanin sanoma ei ole vanhentunut, vaan muuttunut yhä ajankohtaisemmaksi!”)

Harri Huhtanen 2012 ja 2019

SCOTT WALKER (1943-2019)

scottwalker

Nero? Erakko? Ihmisvihaaja? Hullu? Humoristi?  – Jotain päiviä sitten (22.3.19) 76-vuotiaana  menehtynyt Noel Scott Engel, taiteilijanimeltään Scott Walker  oli täysin omanlaisensa artisti, jonka kehityskulku on erittäin hämmentävä. Amerikkalainen Scott perusti 1960-luvun alkupuolella kahden kaverinsa kanssa senaikaisen ”poikabändin” jonka he nimesivät Walker Brothersiksi. He tekivät ”käänteisen” valloituksen eli kun siihen aikaan Beatles-mania oli huipussaan USA:ssa muuttivat Walkersin ”veljekset” (todellisuudessa he eivät olleet lainkaan sukua toisilleen) Iso Britanniaan ja tekivät levy-yhtiö Philipsin suojissa muutamia isoja hittejä saarivaltiossa vuosina 1965-66, mm. Make It Easy on Yourself, jota myytiin lopulta yli miljoona kappaletta!   Toinen UK:ssa ykköspaikalle noussut, komeasti menestynyt single oli The Sun Ain’t Gonna Shine Anymore. Siinä vaiheessa Scotille tuli rahaa ovista ja ikkunoista, mutta hittikappaleet olivat muiden säveltämiä ja koko poikabänditouhu alkoi vähitellen tympäistä häntä, sillä hän halusi tehdä musiikkia omilla ehdoillaan.  Ensimmäisen soololevynsä Scott teki jo vuonna 1967 ja sekin menestyi UK:ssa hienosti nousten listalla kolmoseksi. Vuonna 1968 julkaistu Scott 2   menestyi vielä paremmin eli nousi listaykköseksi. Mutta sitten alkoivat vaikeudet. Scott 3 oli jo osittain kokeellinen ja siitä yleisö ei pitänyt ja myyntiluvut alkoivat tippua, tosin parhaimmillaan tämänkin levy oli listakolmosena.  Varsinainen kaupallinen floppi oli Scott 4, joka aluksi julkaistiin hänen oikealla nimellään ja yleisö ei tunnistanut artistia ja niinpä levy ei noussut ollenkaan myyntilistalle!  Albumi vedettiin nopeasti markkinoilta ja vasta myöhemmin se julkaistiin nimellä Scott 4. Vaikka kriitikot kehuivat Scott 4 albumia, alkoi Scottin kaupallinen ja taiteellinen alamäki tämän jälkeen. Hän julkaisi useita levyjä 1970-luvulla, mutta ne jäivät yleisön ja kriitikkojen huomiota vaille.  Scott ymmärsi ”yskän” ja piti taukoa levyttämisessä peräti kuusi vuotta. Sekään ei auttanut sillä myös 1984 ilmestynyt levy menestyi kaupallisesti heikosti. Sitten seurasi erikoinen muutos. Scott siirtyi kokonaan kokeelliseen musiikkiin ja julkaisi vasta 11 vuoden tauon jälkeen, vuonna 1995, albumin Tilt, joka  oli jotain aivan uutta: disharmooninen, synkkä ja aavemainen.  Myöhemin ilmeni että kyseessä oli trilogia, jonka kaksi jälkimmäistä osaa olivat  The Drift (2006) ja Bish Bosch (2012). Sen jälkeen Scott keskittyi kokonaan elokuvamusiikin tekoon. Vuonna 2012 YLE Teema näytti Stephen Kijakin ohjaaman  dokumenttielokuvan Scott Walker: 30 Century Man, joka oli valmistunut vuonna 2006. Koska Scott oli hyvää vauhtia jäämässä marginaaliin, antoi elokuva hänelle hetkellisen nosteen, sillä  haastateltujen artistien joukossa olivat mm. David Bowie (joka osittain myös tuotti filmin),Brian Eno, Sting, Damon Albarn,  Jarvis Cocker, Radiohead. Elokuvan ensi-ilta oli  London Film Festivaaleilla. Elokuva oli hämmentävä. Vuonna 2012 sen nähtyäni vaikutelmakseni kuitenkin jäi, että kyllä Scott oli ihan järjissään, vaikka studiosessioissa hän mm. halusi pitkään äänittää ääniä jotka syntyivät eläinten ruhojen mätkimisestä! Eräs elokuvassa haastatelluista  artisteista kertoi menneensä eräänä iltana Lontoossa juhliin, jossa soitettiin koko ilta Scottin 2000-luvun tuotoksia ja kun muut ihastelivat Scottin neroutta oli kyseinen artisti sitä mieltä, että he olivat kaikki hulluja sillä se musiikki oli niin sekopäistä!  Mitä itse ajattelen Scotista?  Minulla on muutamia hänen varhaisia levyjään ja ne eivät erityisemmin ole tehneet vaikutusta, mutta tämä 2006 dokumentti oli omalla tavallaan veret seisauttava, täysin ainutlaatuinen, mitään sellaista en aikaisemmin ollut nähnyt tai kuullut. Kaikki siinä oli niin erilaista. Pink Floydin 1960-luvun kokeilut olivat ”kevyttä” kamaa siihen ”haudantakaiseen” soundiin ja kerrontaan verrattuna, jonka Scott oli uudeksi taiteilija -imagokseen luonut.  Populaarimusiikki oli muisto vain kun Scott Danten ja Samuel Beckettin hengessä lauloi aavemaisesti omituisen huumorin sävyttämiä säkeitään disharmonisen musiikin soidessa taustalla. Kyllä Scott kiistatta oli loppuaikoinaan Taiteilija isolla T:llä!

Harri Huhtanen 2019         

Gösta Sundqvist (1957-2003) -osa 3

Voiko bändi toimia 25 vuotta keikkailematta ja menestyä?  Kyllä voi. Leevi and The Leavings on sen todistanut. Heidän parhaita levyjään on myyty yhteensä yli 500 000 kappaletta. Huippuna vuonna 1997 julkaistu kokoelma Keskiviikko -40 ensimmäistä hittiä jota on myyty yli 150 000 kappaletta!  Pienessä Suomessa ja nykyisenä striimausaikana se on erittäin kova myyntimäärä.

Miksi huippusuosittu bändi ei keikkaillut?  Tämä johtui Göstasta, joka  ei pitänyt suurista väkijoukoista tai matkustamisesta. Gösta oli myös tinkimätön ja halusi tehdä asiat oman päänsä mukaan. Hän viihtyi parhaiten perheensä parissa ja esiintyminen olisi rajoittanut tätä. Yhtyeen muut jäsenet olisivat mielellään tehneet keikkoja. Tarjouksia tuli jatkuvasti, mutta Gösta kertoi niistä bändille vasta jälkikäteen – esimerkiksi eräs suomalainen merkittävä rockfestivaali tarjosi bändille yhdestä keikasta 600 000 markan esiintymispalkkion (nykyrahassa yli 100 000 euroa) 1980–90-lukujen vaihteessa.  Mutta senkin tarjouksen Gösta hylkäsi.

leeviandtheleavingsteuvo

Tiettävästi ainoa Leevi and The Leavingsin live-esiintyminen oli Suomen euroviisukarsinnoissa 1981 ja onneksi Leavingsiä ei valittu. Sanon onneksi, koska jos Leavings olisi voittanut olisi  bändi erittäin suurella todennäköisyydellä kokenut tyypillisen Suomen edustajan kohtalon eli jäänyt viimeiseksi ja urheiluhullussa Suomessa se olisi voinut olla ikävä juttu bändin tulevaisuutta ajatellen.

Hämärästi muistan että 1990-luvun alkupuolella bändi olisi soittanut erässä Suomen television rockohjelmassa livenä Teuvo, maanteiden kuningas kappaleen, mutta tätä ei mainita Wikipedian Leavings -artikkelissa. Voi olla että se on ollut sittenkin playback. Hieno biisi kuitenkin ja teki minuun vaikutuksen jo silloin.  Erityisesti kitaristi Juha Karastien mandoliiniosuus tekee kappaleesta musiikillisesti hienon.

Harri Huhtanen 2019 

 

LED ZEPPELIN LIVE ! – johdanto 3/6

Led Zeppelin vauhdissa ensimmäisellä keikallaan Kööpenhaminassa pienellä nuorisoklubilla 7.syyskuuta 1968.

ledzeppelincopenhagen1968

Miten monta keikkaa Zeppelin soitti uransa aikana? Vastaus riippuu siitä miten määritellään keikka. Kaikkiaan tällä hetkellä tiedot löytyvät 567 keikasta, joista osa on juhlatilaisuuksissa soitettuja minisettejä. Varsinaisia, täysimittaisia keikkoja lienee 562 kappaletta.  Ensimmäisen keikkansa bändi soitti 7.9.1968 pienessä Kööpenhaminalaisessa Gladsaxe Teen Clubissa.  Viimeisimmän kerran Zeppeliniä on kuultu livenä 10.12.2007 järjestetyssä Ahmet Ertegun Tribute Concertissa, jolloin bändi esiintyi Lontoon täpötäydessä O2 hallissa. Liput sinne jaettiin hyvin erikoisella tavalla eli Internet -arvonnalla, jossa jokaisen maan kiintiö oli rajattu, Suomestakin vain muutama onnellinen pääsi todistamaan tuota historiallista tapahtumaa, joka todellisuudessa oli Zeppelinin ensimmäinen varsinainen konsertti vuoden 1980 jälkeen. Monet odottivat ja toivoivat että sitä olisi seurannut täysimittainen kiertue, koska bändi oli tuota yhtä keikkaa varten harjoitellut kuukausia. Robert Plant löi kuitenkin kaikki ällikälle kieltäytymästä satojen miljoonien dollarien kiertuetarjouksesta!  Aluksi väitettiin myös ettei O2 keikkaa koskaan julkaista virallisesti. Onneksi tämä oli mediahömppää, sillä ympäri maailmaa lähetettävää elokuvaa varten keikka oli tallennettu useilla HD-kameroilla ja on kuvanlaadullisesti ja äänellisesti aivan eri luokkaa kuin aikaisempi vuoden 1973 New Yorkin Madison Square Gardenin keikka joka julkaistiin elokuvana The Song Remains The Same vuonna 1976. Viive O2 keikan julkaisussa oli kuitenkin huomattavasti pidempi eli se ilmestyi vasta vuonna 2012 kauppoihin CD-, DVD-, Blu-Ray- ja Boxi -versioina nimellä Celebration Day.

Harri Huhtanen 2019

LED ZEPPELIN LIVE ! – johdanto 2/6

led-zeppelinbonhamdies

Led Zeppelinin manageri Peter Grant oli sopinut bändille 19 keikan kiertueen Kanadaan ja USA:aan loka-marraskuuksi 1980.  Kiertueen harjoitukset alkoivat 24.syyskuuta 1980 Bray Studioilla Berkshiressä Englannissa. Jo ensimmäisenä harjoituspäivänä ilmeni ettei rumpali John Bonham ollut soittokunnossa ja siksi Robert Plant keskeytti harjoitukset ja ilmoitti että ne jatkuvat seuraavana päivänä. Aamulla 25.syyskuuta Pagen avustaja Rick Hobbs meni Bonhamin asunnolle kello 8 aamulla ja totesi että mies nukkuu. Päätettiin odottaa. Kun Bonham ei ilmestynyt harjoituksiin usean tunnin odottelun jälkeenkään, meni roudari Benji Le Fevre hänen asunnolleen klo 13.45. Bonham todettiin kuolleeksi. Hän oli tiettävästi nauttinut 40 vodka-annosta edeltävänä iltana. Bonham oli kuollessaan vain 32 vuotias.

Syntyneessä tilanteessa suurin osa suosituista bändeistä olisi vain yksinkertaisesti palkannut uuden rumpalin ja jatkunut toimintaansa. Zeppelinin kohdalla tilanne oli kuitenkin erilainen. Plant ja Bonham olivat molemmat Birminghamista ja tunteneet toisensa jo lapsuudessa. Siksi Plant ei voinut hyväksyä että bändi jatkaisi ilman alkuperäistä rumpaliaan. Amerikan kiertue peruttiin välittömästi. Bonham haudattiin 7. lokakuuta. Jatkosta keskusteltiin ja manageri Grant puolsi bändi hajottamista. 4. joulukuuta Grant julkaisi Atlantic-levy-yhtiön kautta lehdistötiedotteen jossa hän ilmoitti bändin hajoamisesta.

Päätös on pitänyt. Uskomattomista tarjouksista (500 miljoonaa dollaria yhdestä kiertueesta) huolimatta Plant on pitänyt kiinni siitä, ettei bändiä koota uudelleen. Lähimpänä reunionina oltiin vuonna 2007, jolloin bändi soitti studiossa yhdessä useita kuukausia harjoitellessaan Lontoon O2 muistokeikkaa varten.   Page ja Jones olisivat halunneet että muistokeikkaa olisi seurannut oikea kiertue, mutta Plant kieltäytyi ja siksi Zeppelinin toistaiseksi viimeinen konsertti jäi irtokeikaksi. Onneksi keikka kuitenkin taltioitiin ja julkaistiin mainiona Celebration Day –boksina  vuonna 2012.

Harri Huhtanen 2019