1960-luvulla tietyt artistit alkoivat kasvattaa mainettaan ja erottua joukosta sillä että he konserteissaan lisäsivät äänentoiston volyymia kipurajoille. The Who, Led Zeppelin, The Cream ja Jimi Hendrix muun muassa tulivat tunnetuiksi keikoista, joiden jälkeen kuulijoiden korvat soivat vielä seuraavallakin viikolla. 1970- ja 1980-luvun heavybändit jatkoivat samalla ”lentokonehalli -linjalla”. Oli konsertteja, joissa 100db:n vaararaja ylittyi ja niinpä konsertin järjestäjät alkoivat myydä korvatulppia konserteissaan.
Miten tarpeellista tämä oli esittettävän musiikin kannalta? Alussa bändit käyttivät tätä volyymitemppua häikäilemättömästi hyväkseen, koska kyseessä oli uusi asia ja uudet asiat aina kiinnostavat ihmisiä. 1970-luvulla asia ei enää ollut uusi ja siksi yleisö piti houkutella paikalle jollain muulla tavoin. Siirryttiin aikaan, jolloin esitettävän musiikin äänenvolyymin merkitys oli jossain muussa. Osa bändeistä ajatteli, että kovaa soittaminen lisäsi ”katu-uskottavuutta”. He ajattelivat, että musiikki ei ole coolia, jos sen esittää liian hiljaa ja lisäksi he olettivat että yleisö odottaa ja jopa vaatii sitä.
Minusta tarpeellinen äänenvolyymi määräytyy aika paljon muusikin genren perusteella. Heavy- tai progemusiikki kuulostaa yleensä paremmalta jos siinä riittävästi dynamiikkaa (eli että hiljaiset kohdat ovat todella hiljaisia ja voimakkaat kohdat tulevat riittävän kovalla volyymilla). Folk- ja countrymusiikki ei yleensä vaadi kovaa soittamista, vaan saattaa olla jopa toimivampaa hiljaa soitettuna.
Konsertissa kuitenkin liian hiljaa soitettu musiikki heikentää elämystä eli siihen kannattaa varautua että konsertissa äänenvolyymi ylittää yleensä 60Db ja jos ei ylitä niin on vaara että keikka latistuu (varsinkin jos kyseessä on iso hallikeikka).
Miten sitten on muusikkojen ja kuulijoiden kuulon laita kun soitetaan kovaa? Juttelin kerran erään rockmuusikon kanssa ja hän totesi, että se on asiakkaan ongelma. Tällä hän viittasi siihen että kun 1960-luvulla kaiuttimet olivat yleensä soittajien takana, niin siihen aikaan he tietenkin saivat kaikista kovimman äänivyöryn päälleen (ja siksi aika monet 1960-luvun starat ovat nykyään enemmän tai vähemmän kuuroja). Nykyään kaiuttimet ovat katossa tai lavan edessä, jolloin itse lavalla äänenvolyymi on paljon pienempi kuin katsomon puolella.
Harri Huhtanen 2018
tarpeen, koska asia lienee nyt tullut selväksi. Kapunki on siis täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia muistoja loistokkaasta roomalaisajasta. Ainoa mikä on hävinnyt on varsinainen roomalaiskaupunki, pienine huviloineen ja kauppoineen. Kaupungin nykyiset talot on rakennettu pääasiassa 1700-, 1800- ja 1900-luvulla. Kaikkien noiden talojen alla on roomalaisasutusta. Niinpä arkelogit odottavat vesi kielellä tilanteita, jolloin katuja revitään auki tai jokin rakennus puretaan, koska silloin he pääsevät taas tekemään hienoja löytöjä maan alla lepäävästä Augusta Trevorumista! Aivan hiljattain eräässä tuollaisessa kaivaustyössä arkeologit löysivät roomalaisen ylimyksen rahakätkön, jossa oli valtava määrä kultarahoja (Aureus). Nykyrahaksi muutettuna löytyneiden kultakolikoiden arvo oli yli 5 miljoonaa euroa! Trierissä asui siis tuohon aikaan keisarin lisäksi ylimyksiä, jotka olivat nykymittapuullakin arvioiden superrikkaita.
The Doorsien kolmas albumi, Waiting For The Sun täyttää tänä vuonna jo kunnioitettavat 50 vuotta! Juhlan kunniaksi bändin elossa olevat jäsenet ja Rhino -levy-yhtiö ovat päättäneet julkaista juhlalevyn, jossa on alkuperäisen stereolevyn lisäksi 14 aikaisemmin julkaisematonta esitystä. Rolling Stone -lehden ennakkotiedon mukaan juhlalevy julkaistaan 14.9.2018. Alla tämä uuden julkaisun sisältö:
