Legendaarisia rockbändejä pienessä Suomen maassa ei ole kovin montaa. Yksi näistä on ehkä 1970-luvun suosituin ja tunnetuin progebändi Suomessa eli Wigwam. Bändi yritti aikanaan läpimurtoa myös Englannissa saatuaan sikäläisessä rocklehdistössä ylistäviä kommentteja levyistään, mutta jostain syystä ensimmäinen Englannin kiertue meni penkin alle eli yleisöä ei tullutkaan oletettua määrää keikoille ja sitten tulikin jo punk-aalto, joka pyyhkäisi ison joukon jopa maailmanmaineeseen päässeitä proge-bändejä unholaan. Ajat olivat muuttuneet. Proge ei enää ollut IN, vaan OUT. Nykyään progella on taas oma vankka harrastajakuntansa, mutta genrellä kesti lähes 20 vuotta toipua oletetusta ”kuoliniskusta”, jonka Punk sille antoi Sex Pistolsien ja Clashin kaltaisten bändien rynniessä vauhdilla maailmanmarkkinoille 1970-luvun jälkipuoliskolla.
Wigwam on viettänyt viime ajat hiljaiseloa, mutta nyt kun se on täyttämässä komeat 50 vuotta on bändi päättänyt lähteä nimellä Wigwam Experience pienelle, kolmen keikan kiertueelle. Alla sovitut keikat:
28.9. Kulttuuritalo, Helsinki
29.9. Tampere-talo, Tampere
6.10. Logomo, Turku
Wigwam Experience on kiinnostava synteesi eri aikakausien Wigwamia. Experience – yhtyeessä 1960-luvun kokoonpanosta on mukana enää kosketinsoittaja Jukka Gustavson. Muut bändissä soittavat muusikot ovat tulleet mukaan vasta vuonna 1974 tai sen jälkeen.
Wigwamin ensimmäiset levyt olivat hyvin kokeilevia ja saavuttivat lähinnä kulttimainetta. Kaupallista menestystä Wigwam sai vasta vuonna 1975 julkaistulla Nuclear Nightclubilla.
Experiencessä soittavat Gustavsonin lisäksi: kitaristi Pekka ”Rekku” Rechardt, basisti Paavo ”Pave” Maijanen, kosketinsoittaja Esa Kotilainen ja rumpali Jan Noponen. Lisäksi keikoilla kuullaan vierailijoita, kuten Pedro Hietanen ja Mikko Rintanen.
Juhlavuoden kunniaksi Svart Records julkaisee paljon Wigwamiin aikaisempaa tuotantoa uusina vinyylipainoksina. Tänä vuonna on jo ilmestynyt Jim Pembroken soololevyjä, Wigwamin 7″-vinyyliboksi sekä Dark Album, joka sisältää myös albumin alkuperäisen version. Seuraavaksi vuorossa ovat tulpa-lp-julkaisut Nuclear Nightclubista ja Lucky Golden Stripes And Starposesta. Syksyllä vuorossa ovat Wigwamin 90-luvun albumit.
Lisäksi Soundi-lehden numerossa 6/2018 on paljon asiaa Wigwamista.
Harri Huhtanen 2018
Vuonna 1969 edellisenä vuonna Pink Floydiin liittyneestä David Gilmourista tuli yhä merkittävämpi hahmo bändissä. Vaikka kesäkuussa 1969 Englannissa ilmestyneen More -albumin kaikki kappaleet oli säveltänyt Roger Waters joko yksinään tai bändin kanssa, niin tällä levyllä Gilmour hoiti kaikki lauluosuudet. Erityisesti Gilmourin esittämät Green Is The Colour ja Cymbaline kuulostavat todella vaikuttavilta vielä lähes 50 vuotta julkaisunsa jälkeenkin! More-albumin työstäminen oli uudenlainen kokemus bändille. EMI:n Abbey Road studioiden sijaan he äänittivät levyn Lontoon PYE:n studioilla, koska EMI:n studioilla ei ollut elokuvan kuvaruutujen laskemisessa tarvittavaa (Picture Frame) laitetta. Kyseessä oli erittäin intensiivinen projekti, sillä studioon mennessään heillä ei ollut valmiita kappaleita, vaan säveltäminen hoidettiin päivällä ja yöt käytettiin kappaleiden äänittämiseen elokuvan kuvanauhan tahdissa. Äänitysprojekti alkoi maanantaina 3.helmikuuta 1969 ja valmista tuli jo perjantaina 7.helmikuuta! Vielä nykyäänkin (vuonna 2018) tiedot tästä albumista ovat puutteelliset, sillä osa PYE:ssä tehdyistä masternauhoista ilmeisesti varastettiin. Tällä PF Early Years -boksilla kuullaan nyt vihdoinkin esimerkiksi julkaisemattomat kappaleet Hollywood ja Seabirds.
1960-luvulla, aikana jolloin tietokoneet ja tietokonepelit suuren yleisön tai edes rockmuusikkojen käytössä olivat utopiaa, oli Pink Floydin kosketinsoittaja Richard Wright todellinen ”Hi-Tec” -mies ohjaillessaan huhtikuussa 1969 Festival Hallissa Azimuth Co-Ordinatorin kahdella joystickillä ääniä kuuteen kaiuttimeen, jotka oli sijoitettu eri puolille salia. Äänen panorointi ja quadrofoninen käsittely tuottivat melkoisen elämäyksen yleisölle, joka ei ollut koskaan aikaisemmin kokenut vastaavaa!
Äänite 4½/5. Hieman yllättäen Manchesterin äänite ei ole kiertueen paras, vaikka onkin CBS -levy-yhtiön tekemä ja vaikka tämä on nimenomaa niitä harvoja 1966 kiertueen äänitteistä, jotka on julkaistu aikaisemmin. Manchesterin konserttihan julkaistiin jo Bootleg Series vol. 4 :lla vuonna 1998. Akustisen osuuden äänite on kieltämättä erittäin korkeatasoinen eli sille annan pisteitä 5/5. Soittimet toistuvat luonnollisesti ja ovat äänitteellä hyvin balanssissa. Valitettavasti konsertin sähköinen osuus ei ole tallentunut yhtä korkeatasoisena. Alussa kokonaissoundi puuroutuu jonkin verran ja salikaikua on hieman liian paljon. Joissain sähköisen osuuden kappaleissa on myös selvää digitaalista kireyttä.
kosketinsoittimet toistuvat hienosti. Leopardissa on yleisön möykästä huolimatta tiukka soundi. Ballardin loppupuolella (ajassa 07:19) yleisöstä kuullaan myöhemmin legendaariseksi muodostunut ”Judas!” -huuto, joka saa Dylanin polttamaan päreensä, sillä hän tiuskaisee takaisin (ajassa 07:36) ”I don’t believe you!… you’re a liar!”, jonka jälkeen Dylan ja bändi aloittavat agressiivisen version Rolling Stonesta, jolla arvostelivat ja buuaajat jälleen hiljennetään. Hieno konsertti ja erinomainen äänite, mutta nyt kun kuunneltavissa ovat kaikki kiertueen nauhoitukset, pitää todeta ettei Manchester ehkä sittenkään ole kiertueen paras konsertti, vaikka on kieltämättä kiertueen kuuluisin juuri tuon Juudas-episodin vuoksi.
