Odds and Ends /  Orange Juice Blues  (Richard Manuel) /  Million Dollar Bash / Yazoo Street Scandal (Robbie Robertson)  / Goin’ to Acapulco / Katie’s Been Gone (Manuel, Robertson) /  Lo and Behold! / Bessie Smith  (Rick Danko, Robertson) / Clothes Line Saga /  Apple Suckling Tree /  Please, Mrs. Henry / Tears of Rage (Dylan, Manuel)  //  Too Much of Nothing  / Yea! Heavy and a Bottle of Bread / Ain’t No More Cane / Crash on the Levee (Down in the Flood) /  Ruben Remus Manuel, Robertson / Tiny Montgomery / You Ain’t Goin’ Nowhere /  Don’t Ya Tell Henry /  Nothing Was Delivered /  Open the Door, Homer /  Long Distance Operator /  This Wheel’s on Fire  (Danko, Dylan)

Jos The Basement Tapes olisi julkaistu tuoreeltaan eli alkuvuodesta 1968, olisi sen sisältö ollut varmaan aika samanlainen kuin rekisteröidyn ja muille artisteille tarjotun 14 kappaleen Dwarf demon (katso artikkelin edellinen osa). Siksi on hyvin yllättävää ,että kun virallinen The Basement Tapes albumi lopulta vuonna 1975 julkaistiin, oli siltä jätetty pois sellaiset klassikkokappaleet kuin I Shall Be Released ja The Mighty Quinn. Vuoden 1975 Basement tuplalle päätyi kuitenkin suurin osa eli 12 Dwarf demon 14:sta kappaleesta. Vuoden 1975 The Basement Tapes albumin rungon muodostavat siis vuoden 1967 Dwarf demon -äänitteet. Näiden lisäksi mukaan otettiin Dylan esittämistä kappaleista Odds and Ends, Goin’ to Acapulco, Clothes Line Saga ja Apple Sucking Tree. The Bandin esittämiä kappaleita on ripoteltu pitkin levyä ja ne jotenkin katkaisevat jatkumon, vaikka äänitteet on yritetty “standaroida” kuulostamaan samanlaisilta kuin alkuperäiset vuoden 1967 The Basement Tapes -äänitteet.  The Band  on hyvä, sitä en kiistä, mutta olisi ehkä ollut järkevämpää erottaa heidän äänitteensä omaksi kokonaisuudekseen ja koota Dylanin esitykset yhteen. Näin levystä olisi tullut yhtenäisempi. Lisäksi vuonna 2017 kismittää se mitä kaikkia “aarteita” jäi tältä vuoden 1975 julkaisulta pois!  Mutta tätä on ehkä turha valittaa, sillä sama on toistunut myöhemminkin useilla Dylanin virallisilla levyillä. Dylan jättää timantteja julkaisematta ja saattaa niiden tilalla julkaista keskinkertaisia kappaleita. Mutta julkaistu mitä julkaistu.

Yhteenvetona totean että eri tavoin toteutettuna vuoden 1975 The Basement Tapes olisi voinut olla yksi Dylanin uran merkkipaaluista. Erinomaista materiaalia kertyi näissä vuoden 1967 sessioissa niin  valtavasti. Julkaistu albumi on pikemminkin salaisuuden verhon raottamista ja kun lisäksi kappaleet koottiin levylle hyvin erikoisella tavalla ei voida puhua mistään “mestariteoksesta”, vaikka vuonna 1975 New York Timesin kriittikko niin väittikin. Tällaisenaan vuoden 1975 The Basement Tapes on hieno näyte siitä miten paljon Dylanin tyyli muuttui vuonna 1967 kiihkeiden, avantgardisten rockvuosien 1965-66 tyylistä. Tämä tyylinmuutos ei kuitenkaan vaikuttanut negatiivisesti Dylanin kykyyn kirjoittaa kuolemattomia kappaleita. Tästä osoituksena ovat The Basement Tapesille mukaan otetut vuoden 1967 äänitteet Tears Of Rage, You Ain’t Goin’ Nowhere sekä This Wheels On Fire.

Tuotannollisista puutteistaan huolimatta hyvä levy!   * * * *

Harri Huhtanen 2017

The Basement Tapes ilmestyi kesäkuussa 1975 ja menestyi hyvin. Se nousi Amerikan Billboard -listalla sijaluvulle 7 ja Englannin listalla tupla-albumi oli parhaimmillaan sijalla 8. New Yorkin Timesin kriitikko innostui jopa niin paljon että nimitti levyä “erääksi Amerikan populaarimusiikin historian merkittävämmäksi levyksi”. Myös Rolling Stone -lehti ja Washington Post ylistivät levyä. Tuolloin kukaan ei tuntunut tietävän mitä kaikkea levyltä oli jätetty pois ja miten alkuperäisiä nauhoja oli “kaltoinkohdeltu” overdubbauksilla. Kaikki tämä paljastui vasta paljon myöhemmin. Onneksi alkuperäisiä nauhoituksia ei hävitetty, onneksi ne säilyivät, sillä – kuten nyt tiedämme – vuoden 1975 Basement -julkaisu oli vasta heiveröinen alku kohti todellista  The Basement Tapes -julkaisua, joka näki päivänvalon vasta marraskuussa 2014. Tuolloin julkaistu 138 kappaleen boksi paljasti ensimmäistä kertaa maailmalle Basement- sessioiden laajuuden sekä sen miten monen eri musiikkityylin materiaalia Dylan ja The Band työstivät maaliskuusta lokakuuhun vuonna 1967. Sessioiden edetessä Dylan kirjoitti yhä enemmän omia, uusia kappaleita. Niitä syntyi yli 30. Osa niistä on nyttemmin saavuttanut klassikkostauksen, kuten I Shall Be Released . Lokakuussa 1967 näistä uusista Dylanin sävellyksistä tehtiin muusikkopiirejä varten 14 kappaleen Dwarf Music demo, jonka kappaleita muut muusikot alkoivat julkaista ja Dylan sai pitkän keikkataukonsa aikana näistä hyvät rahat, sillä lähes poikkeuksetta muiden artistien tulkinnat Dwarf -demon kappaleista menestyivät erittäin hyvin listoilla.  Muun muassa seuraavat artistit tehtailivat hittejä näillä Dylanin vuonna 1967 kirjoittamilla kappaleilla: Peter, Paul And Mary; Ian & Sylvia; Manfred Mann; Julie Driscoll, Brian Auger and the Trinity; The Byrds; Fairport Convention ja tietenkin myös The Band!

(jatkuu / continues…)

Harri Huhtanen 2017

Shangri-La Ranch, Malibu, jossa Dylan ja The Band valmistelivat The Basement Tapes albumia Rob Frabonin kanssa.

Lähes kahdeksan vuoden odotuksen jälkeen, tammikuussa 1975 Dylan antoi levy-yhtiölleen luvan ryhtyä valmistelemaan kellarinauhojen virallista julkaisua.  The Band oli ostanut Malibusta tilan, jolle he perustivat Rob Frabonin avulla äänitysstudion. Alkuperäiset vuoden 1967 kellarinauhat olivat Garth Hudsonilla ja sovittiin että Fraboni alkaisi työstämään niitä julkaisua varten. Fraboni oli edellisenä vuonna työskennellyt Dylanin kanssa Planet Waves -albumin parissa sekä Dylan-Band live-albumin Before the Flood.  Myöhemmin Fraboni kertoi että Robbie Robertson valitsi tupla-albumin kappaleet sekä sen ettei Dylania  kovin usein näkynyt studiossa. Äänitysten yksi erikoispiirre oli alkuperäisten stereo-nauhojen uudelleenmiksaus  mono-äänitteiksi. Lisäksi joidenkin alkuperäisnauhojen päälle Robertson ja muut The Bandin jäsenet äänittivät uusia kosketinsoitin-, kitara- ja rumpu -osuuksia. Sitten vielä kokonaisuutta “sotkettiin“ lisäämällä tupla-albumille useita The Bandin äänityksiä, joiden ajoitus on edelleen epäselvä.  Robertson puolustautui väittämällä, ettei heillä ollut käytössään kaikkia kellarinauhoja ja siksi hän otti mukaan myös muuta materiaalia. Väite kuulostaa sikäli epäuskottavalta, että levy-yhtiö ei ollut mukana vuonna 1967, vaan alkuperäiset äänitteet teki Garth Hudson, joka oli myös valmistelemassa vuoden 1975 julkaisua.

(jatkuu / continues…)

Harri Huhtanen 2017

Vuoden 2017 perspektiivistä tämä legendaarinen levytys näyttäytyy aivan erilaisessa valossa kuin vuonna 1975, jolloin se ilmestyi.  Vuoden 1975 virallinen The Basement Tapes on jotenkin kärsinyt “inflaation” viimeistään sen jälkeen kun The Bootleg Series Vol. 11 ilmestyi vuonna 2014. Erityisesti TBS Vol.11 julkaisun laajempi versio, jossa on peräti kuusi CD-levyä, paljastaa mitä kaikkea vuoden 1975 The Basement Tapesilta puuttuu. Alunperinhän näitä “kellarinauhoja” ei ollut tarkoitettu suuren yleisön kuultavaksi, mutta koska Dylanin syrjäänvetäytyminen vuonna 1967, juuri kun hän oli maineensa huipulla, aiheutti valtavan kysynnän, alettiin näitä kellarinauhoja siirtää vinyyleille.  Niinpä Dylan, tahtomattaan, synnytti bootleg-teollisuuden joka on edelleen voimissaan. Jo kesällä 1968 Jann Wenner kirjoitti Rolling Stone -lehdessä että Dylanin “Kellarinauhat pitää julkaista”. Wenner oli saanut kuultavakseen 14 kappaleen demon, jota hän kehui vuolaasti. Koska Columbia ja Dylan eivät reagoineet tähän vaikka kysyntä oli ilmiselvää, ilmestyi kesällä 1969 kaikkien aikojen ensimmäinen rock-bootleg nimellä Great White Wonder .  Kyseessä oli tupla-albumi, jolla oli seitsemän Woodstockin kellarisessioissa äänitettyä kappaletta sekä julkaisemattomia nauhoituksia, jotka Dylan oli tehnyt joulukuussa 1961 Minneapoliksessa.  

(jatkuu / continues…)

Harri Huhtanen 2017

Lily of the West (trad.) /  Can’t Help Falling in Love (George Weiss / Hugo Peretti / Luigi Creatore) / Sarah Jane (trad.) /  The Ballad of Ira Hayes (Peter LaFarge)   //   Mr. Bojangles (Jerry Jeff Walker) /Mary Ann (trad.) /  Big Yellow Taxi (Joni Mitchell) / A Fool Such as I (Bill Trader) /  Spanish Is the Loving Tongue (Billy Simon / Charles Badger Clark)

Dylan-albumin aloitusraita Lily Of The West on kerrassaan upea!  Se ja kuusi seuraavaa kappaletta on äänitetty kesällä 1970 New Morning -sessioissa, mutta jostain syystä kaikki nämä jäivät pois New Morning albumilta vuonna 1970.

Myös kakkosraita Can’t Help Falling In Love kuulostaa vuonna 2017 paremmalta kuin 1970-luvulla. Tämä on Dylanin kunnianosoitus Elvis Presleylle, jonka esittämä versio kappaleesta on paljon tunnetumpi kuin Dylanin. Ehkäpä tätä 1970-luvulla vieroksuttiin juuri siksi ,että ajateltiin tämän olevan ”Elvis-karaokea”. Huuliharpulla ja erikoisella fraseerauksellaan Dylan ottaa kuitenkiin tämänkin kappaleen omiin nimiinsä.

Kolmantena kuultava, traditionaalinen Sarah Jane on uptempo-biisi ja lukuunottamatta ärsyttävää tauslaulajien ”la la la la la la la lalaa” hoilotusta, tämä kyllä menettelee.

Vinyylilevyn A-puolen päättävä The Ballad Of Ira Hayes kertoo alkoholisoituneesta intiaanista, joka soti kotimaansa puolesta, mutta jolle kotimaa ei tarjonnut muuta kuin yksinäisen kuoleman köyhyydessä ja unohduksessa. Tämä on yksi näitä Dylanin 1970-luvun tarinoita syrjäytyneistä tai väärin kohdeltuista ihmisistä.  Alunperin pidin tätä sentimentaalisena ja teennäisenä, mutta nyt vuonna 2017, tarina jotenkin tavoittaa minut paremmin ja Dylankin vaikuttaa vilpittömämmältä tarinaa kertoillessaan.

Vinyylilevyn B-puolen avauskappale Mr. Bojangles on ensimmäinen kappale, johon aikanaan ihastuin tällä levyllä. Alunperin kappaleen kirjoitti ja levytti country-muusikko  Jerry Jeff Walker  vuonna 1968.  Kuluneen 49 vuoden aikana kymmenet artistit ovat levyttäneet tämän nyttemmin jo klassikkostatuksen saaneen kappaleen . Jotenkin muistaisin että 1970-luvulla Dylanin versiota kritisoitiin, mutta en tuota kritiikkiä silloin oikein ymmärtänyt enkä taida ymmärtää vieläkään. On totta että Dylanin laulu on tällä kappaleella idiosynkrastista, mutta sehän on vain hyvä, jälleen tässä on Dylanin ”puumerkki”, hän ottaa laulun omakseen ja erottautuu joukosta.

Mary Annissa on sama ongelma kuin monilla muillakin tämän levyn kappaleilla. Taustalaulajat tekevät kappaleesta vähän liian ”siirappisen”. Dylan pärjäisi kyllä oikein hyvin ilman heitäkin ja sanonpa jopa että jos nauhoituksesta poistaisi näiden taustalaulajien hoilotuksen, joka tässäkin ennemän häiritsee kuin antaa lisäarvoa esitykseen, niin lopputulos olisi ollut parempi.

Lähestytään levyn loppua ja valitettavasti esitysten taso laskee koko ajan. Joni Mitchell on, kuten Dylankin, täysin omanlaisensa artisti.  Tässäkin kappaleessa Dylan laulaa kyllä hyvin, mutta mitä tekevät taustalaulajat?  Hoilaavat: ”uuu uuu paa paa”. Ei hyvä. Muutoinkin Jonin tyyliset kappaleet eivät sovi lainkaan Dylanille eli en ymmärrä miksi hän on tämän biisin äänittänyt.

Yhteenveto?  Parhaiden esitysten vuoksi tätä on erittäin vaikea väittää keskinkertaiseksi levyksi. Huonoimpien esitysten vuoksi on myöskin vaikea perustella että tämä olisi hyvä levy.  Dylanin laulu on kuitenkin yksi kantavista elementeistä tällä levyllä. Moni asia voi ehkä olla näissä esityksissä pielessä, mutta ei Dylanin laulu. Siksi päädyn luokittelemaan tämän levyn näin…

Parhaiden esityksien vuoksi keskinkertaista parempi levy   * * * ½ 

Harri Huhtanen 2017

Harri Huhtanen 2017         

 

Lily of the West (trad.) /  Can’t Help Falling in Love (George Weiss / Hugo Peretti / Luigi Creatore) / Sarah Jane (trad.) /  The Ballad of Ira Hayes (Peter LaFarge)   //   Mr. Bojangles (Jerry Jeff Walker) /Mary Ann (trad.) /  Big Yellow Taxi (Joni Mitchell) / A Fool Such as I (Bill Trader) /  Spanish Is the Loving Tongue (Billy Simon / Charles Badger Clark)

1970-luvulla Dylan oli ehkä herkempi sille mitä lehtimiehet kirjoittivat hänestä, sillä vaikka Columbian marraskuussa 1973 julkaisema Dylan -niminen traditionaalisista ja cover-kappaleista  kokoonkyhätty albumi menestyi kohtalaisen hyvin USA:ssa eli nousi Billboardissa sijaluvulle 17, ei Dylan antanut vielä 1980-luvulla lupaa julkaista tätä albumia CD:nä, vaikka lähes kaikki muut Dylanin levyt siirrettiin jo tuolloin digitaaliseen muoton.  Varmaan Dylanin vastenhakoisuutta palata tähän levyyn uusintajulkaisun muodossa lisäsi se, että tämä taitaa olla ainoa Dylanin albumi, joka ei noussut ollenkaan Englannin listalle. Mistä tällainen harvinainen ilmiö johtui; sitä voimme vain arvailla. Todennäköisesti lehtimiesten murskakritiikki oli ainakin osasyynä siihen että Euroopassa tätä levyä ei pahemmin arvostettu 1970-luvulla. Itse kuulin levyn muistaakseni ensimmäisen kerran joskus 1975 ja omistukseeni sain sen 1980-luvun alkupuolella. Alusta saakka olen ajatellut niin ,että levyllä on sekä hienoja että huonoja biisejä, jos tämän levyn arvosteluongelman haluaa suoraviivaistaa. Vaikka jokainen levy pitäisi arvioida omana erillisenä kokonaisuutenaan, en voi vuonna 2017 pidättäytyä vertaamasta tätä kaikkiin muihin cover-levyihin, joita Dylan on tehnyt pitkän uransa aikana. Alun perin Dylania varmaan on harmittanut että hän ei ole tällä levyllä päässyt päättämään mitä kappaleita levylle on otettu mukaan, mutta toistaalta kun vuonna 2017 kuuntelee alkuperäisen Self Portraitin (1970) rinnalla Another Self Portraitia (2013) ja tajuaa, miten huonosti Dylan itse vuonna 1970 valitsi kappaleet Self Portraitille, jättäen ilmiselviä helmiä hyllylle ja julkaisten ilmiselviä huteta, niin alkaa miettiä että olisiko vuoden 1973 Dylan levystä tullut yhtään parempaa, vaikka hän olisi itse saanut päättää biiseistä.

Dylan -albumin yhdeksästä kappaleesta seitsemän ensimmäistä on ilmeisesti peräisin kesäkuun 1970 New Morning -sessioista ja kaksi viimeistä on poimittu huhtikuun 1969 Self Portrait -sessioista. Ehkä näistä kahdesta viimeistä on hyvä aloittaa levyn arvio, sillä ilmeisesti levyn huono maine osaltaan perustuu niihin. Sekä A Fool Such As I että Spanish Is the Loving Tongue kuulostavat aika hirveiltä, vaikka Dylan laulaakin hyvin. Texmex-henkinen balladi Spanish erityisesti panee miettimään onko Dylan tehnyt biisin tosissaan vai onko kyse sittenkin huumoripläjäytyksestä. Koko kappaleen orkestraatio sekä taustalaulajien ”la la la la la la la” -hoilotus on varmaan ollut vuonna 1973 hätkähdyttävää kuultavaa nuorille, jotka olivat sitä ennen oppineet tuntemaan Dylanin tinkimättömänä artistina, joka esitti omia kappaleita It’s Alright Ma I’m Only Bleeding tai Ballad of A Thin Man. Neljässä vuodessa näin valtava muutos rockjumalasta eräänlaiseksi meksikolaisen tanssiorkesterin laulusolistiksi on ollut varmaan aika veret seisauttava kokemus alkuperäisille Dylan faneille!

(jatkuu / continues…)

Harri Huhtanen 2017

Kiihkeän rockkauden (1965-66) jälkeen Dylan kääntyi sisäänpäin ja vaihtoi jälleen tyyliä. Hän levytti folkrokkia (John Wesley Harding 1967), kantria (Nashville Skyline 1969), americanaa (Self Portrait 1970) ja out law  kantria (Pat Garrett & Billy the Kid 1973). Pääasiassa cover biiseistä koostunut tupla-albumi Self Portrait sai aikanaan täystyrmäyksen kriitikoilta. Nyttemmin kriitikkojen kannanotot ovat lieventyneet, koska Bootleg Series Vol. 10 -julkaisu Another Self Portrait (2013) sisälsi muutamia aivan upeita, aikaisemmin julkaisemattomia Self Portrait (1969) – ja New Morning (1970)- sessioissa äänitettyjä kappaleita. Aivan viime vuosina Dylan on uudestaan palannut americanan ja cover-kappaleiden pariin julkaisemalla vuosina 2015-2017 peräti viisi cover-levyä! Tämäkin on lieventänyt asenteita näitä 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa julkaistuja Dylanin levyjä kohtaan, joita silloin pidettiin tyylirikkoina ja jonkinlaisina ”harha-askelina” väkevän rockkauden jälkeen.  Uuteen tarkasteluun on tämän ”buumin” myötä päässyt myös aikanaan Dylanin huonoimmaksi levyksi tituleerattu Dylan, jonka Columbia julkaisi 1973 ilman Dylanin lupaa.

(jatkuu / continues…)

Harri Huhtanen 2017