Japanissa maskikulttuuri on edelleen voimissaan. Tässä jonotetaan Dylanin ensimmäisiin Japanin konserteihin vuoden 2018 jälkeen.
Japanin kiertue on päättynyt ja se toteutui aikaisemmin ilmoittamani aikataulun mukaan eli lisäkeikkoja tai peruutuksia ei tullut. Vuosien 2021-2024 kiertue perustuu RARW-albumin materiaaliin suurelta osin ja siksi nytkään ei koettu seteissä mitään suuria yllätyksiä. Tosin pientä “elämää” oli settien loppupuolella ja näistä normisetistä poikkeavista kappaleista selvitys alla:
06.04.23 Osaka That Old Black Magic (FA)
07.04.23 Osaka That Old Black Magic (FA)
08.04.23 Osaka That Old Black Magic (FA)
11.04.23 Tokio That Old Black Magic (FA)
12.04.23 Tokio Truckin’ (GD)
14.04.23 Tokio Brokedown Palace (GD) / Melancholy Mood (FA)
15.04.23 Tokio Not Fade Away (BH)
16.04.23 Tokio Brokedown Palace (GD)
18.04.23 Nagoya Brokedown Palace (GD)
19.04.23 Nagoya Not Fade Away (BH)
20.04.23 Nagoya Truckin’(GD) / Only A River (GD)
Lyhenteet: FA= Fallen Angels, Dylanin cover-albumi, GD= Grateful Dead, kappaleen on säveltänyt joku tai jotkut GD:n jäsenistä, BH= Buddy Hollyn kappale.
Koska toukokuussa 1973 ilmestynyt Tubular Bells saavutti valtavan suosion Englannissa ja Manner-Euroopassa ja joitain vuosia myöhemmin myös USA:ssa niin oli selvää että kun kyseessä oli instrumentaaliteos niin ennemmin tai myöhemmin siitä tehtäisiin myös klassinen sovitus. Itse asiassa se tehtiin jo vuosi albumin ilmestymisen jälkeen. Asialla oli David Bedford, joka sovitti teoksen klassisille instrumenteille. Teos esitettiin livenä Barking Town Hallissa jo syyskuussa 1974 ja teoksen muusikot olivat lontoolaisen Royal Philharmonic Orchestran soittajia. BBC lähetti esityksen livenä radiossa. Live-esityksessä kitaraa soitti Steve Hillage. Myöhemmin tästä esityksestä tehtiin albumi siten että Steven kitara-osuudet korvattiin jälkiäänitetyillä Mike Oldfieldin kitaraosuuksilla.
Klassisen orkesterin versio Tubular Bellsistä (TB) poikkeaa merkittävästi 1973 julkaistusta, alkuperäisestä proge/rock -albumista, jossa basson, kitaroiden, mandoliinin ja tubular bellsien osuus on hyvin merkittävä. Klassisessa versiossa Bedford on korvannut basson, mandoliinin ja pitkältä myös kitarat erilaisilla torvi- ja puhallinsoittimilla. Klassisessa versiossa Oldfieldin kitaroita kuullaan vasta albumin kakkospuolen loppupuolella. Alkuperäisessä TB:ssä muutamat rockosuudet ovat kohtalaisen “junnaavia” ja tätä on onnistuneesti lievennetty klassisessa versiossa, mutta minuuspuolella on kuitenkin enemmän asioita eli ei tämä TB:n orkesteriversio pärjää alkuunkaan alkuperäiselle albumille, joka on ajaton mesteriteos muutamista puutteistaan huolimatta.
Nykyään myös Mike Oldfieldin keikoista löytyy bootleg-julkaisuja.
Mike Oldfield oli vasta 20-vuotias kun hänen debyyttialbuminsa Tubular Bells (1973) singautti hänet hetkessä supertähdeksi. Kuluneen bisnes-fraasin mukaan pitää takoa silloin kun rauta on kuumaa. Kaikki halusivat vuonna 1973 nuorelta Mikelta haastatteluja, bisnesväki halusi että hän lähtisi mahdollisimman nopeasti kiertueelle ja suuri yleisö odotti samaa. Paljon myöhemmin BBC:lle antamassaan haastattelussa Mike kertoi että tämä nopea ja valtava huomio aiheutti sen että hän alkoi saada paniikkikohtauksia. Hän ei kokenut olevansa valmis kiertueelle, vaan halusi vain tehdä uusia levyjä studiossaan. Niinpä vuosina 1973-1978 Mike esiintyi julkisesti vain joitain kertoja Englannissa. Kiertueelle hän suostui lähtemään vasta 1979 eli kuusi vuotta menestyslevynsä julkaisun jälkeen! 1970-luvulla tällaista käytöstä pidettiin bisnespiireissä idiotismina, sillä siihen aikaan piti lähteä välittömästi kiertueelle jos levy menestyi. Toinen ”peikko” oli punkrock, joka 1970-luvun lopussa kaatoi isojakin progebändejä. Mike oli tavallaan myös progeartisti ja koska hänen levykataloginsa käsitti siinä vaiheessa vain kourallisen levyjä oli olemassa suuri mahdollisuus, ettei Miken kiertue tulisi menestymään enää vuonna 1979. Mutta toisin kävi. Yleisön kiinnostus Miken ainutlaatuista musiikkia kohtaan oli selättänyt jopa punkaallon eli vuosina 1979-84 Mike keikkaili menestyksellisesti lähes taukoamatta Euroopassa. Lisäksi hänellä oli iso määrä keikkoja Amerikassa, Japanissa, Australiassa ja Uudessa -Seelannissa.
Tubular Bellsin ensimmäinen videoitu esitys vuodelta 1973.
Youtube on mainio lähihistorian tallentaja. Perehtyessäni uudestaan Mike Oldfieldin tuotantoon löysin Youtubesta kolmiosaisen haastattelun, jonka Oldfield on antanut ilmeisesti vuonna 2003, koska kolmiosaisen haastattelun viimeisessä osassa puhutaan Tubular Bellsin 30-vuotisjuhlajulkaisusta. Lisäksi haastattelussa mainitaan että Oldfield täyttää 50 vuotta ja koska hän syntynyt 1953 niin siitäkin arvioiden haastattelu on tehty vuonna 2003.
BBC:n toimittaja saa mediaa pitkään vältelleen Oldfieldin avautumaan aivan uskomattomalla tavalla. Lisäksi haastattelussa on Miken suusta kuultuna aivan uusia faktoja mm. Tubular Bellsistä. Olen aina ihaillut levyn introa, mutta en ole aikaisemmin mistään lukenut sitä mitä Mike sanoo BBC:n haastattelussa. Mike kertoo että intro perustuu erääseen Bachin sävelmään! Näin siis aina käy. Kaikki ne 1960- ja 1970-luvun kappaleet joita rakastan yli kaiken ovat enemmän tai vähemmän pöllitty Bachin upeasta sävelkatalogista. Enkä sano tätä pahalla vaan hyvällä. Bach on universaali nero eli kaikki rockartistit jotka käyttävät hänen teemojaan saavat ainakin minulta siunauksen, sillä jos käyttää Bachin teemoja on jonkin suuren ja pysyvän äärellä. Bach ei ole trendimuusikko, vaan ajaton ja iätön. Bach on aina parasta mitä musiikissa voi olla.
Toinen uusi tieto, jonka Mike kertoi haastattelussa oli se, että hän sai tuottaja Bransonilta vain viikon studioaikaa Tubular Bellsin äänittämiseen. Ehkä tämä loppupeleissä oli hyvä asia, sillä kovan paineen alla joskus syntyy parempaa musiikkia kuin jos aikataulu on täysin avoin. Tubular Bellsin jättimenestyksen jälkeen Mikella oli aikaa hioa levyjään niin kauan kuin hän halusi, mutta Ommadawnia lukuunottamatta uusia mestariteoksia ei enää ole syntynyt.
1960-luvulla Beatles, Rollarit ja Doorsit joutuivat tekemään ensimmäiset levynsä 2-raitanauhureilla eli kerrokselliset äänitykset eivät tuolloin olleet mahdollisia. 1960-luvun loppupuolella tilanne parani kun markkinoille tulivat 8-raitanauhurit, mutta niilläkin olisi ollut vaikeaa tehdä Tubular Bellsin (1973) kaltaista mestariteosta, jonka Oldfield sävelsi käytössään olleella, uudella 24-raitanauhurilla. 1980-luvun jälkeen raitojen määrä menetti merkityksensä, koska aika pian oli mahdollista tehdä jopa 100-raitanauhoituksia, mutta siitä ei ollut enää mitään apua kun teosten säveltäjät eivät pystyneet hyödyntämään sellaista määrää raitoja järkevällä tavalla.
Bluesiin ja poppiin riittää hyvin 4-raitanauhuri, mutta jos haluaa koristella musiikin jousilla tai muilla oheisvempaimilla niin silloin ehkä on hyvä mikäli käytössä on 8-raitanauhuri. Syy siihen miksi Oldfieldin debyyttilevystä tuli niin valtaisi menestys oli toistaalta se, että Tubular Bellsin teema oli niin vaikuttava, mutta toisaalta suurta yleisöä varmaan ihastutti se suveriini ja täysin uusi tapa, jolla Oldfield oli äänittänyt monikerroksellista musiikkia. Levyllä voidaan kuulla samanaikaisesti 4-6 eri teemaa, jotka Oldfield on upeasti sovittanut yhteen. Samanlainen mestariteos on vuonna 1975 julkaistu Ommadawn. Tosin se on maailmalla huonommin tunnettu.
Kuten olen aikaisemmin toisessa yhteydessä kirjoittanut 1980-luvulla rockmusiikki muuttui radikaalisti, koska markkinoille tulvi jokamiehen syntikoita, jotka eivät enää maksaneet omakotitalon hintaa, vaan joita köyhemmätkin, aloittelevat bändit pystyivät ostamaan. Ensimerkkejä siitä miten halvoilla syntikoilla noustiin suureen maineeseen ja myytiin valtavasti levyjä on erityisesti Englannista paljon, mutta mainitsen tässä vain yhden bändin, nimittäin Human Leaguen, joka tuntemattomuudesta nousi valtavaan suosioon muutaman vuoden ajaksi. Tämä syntikkabuumi ja sitä seurannut rockvideoiden valtakausi oli vaikeaa aikaa monille bluesrock- ja folkrock-artisteille. He vierastivat sähkörumpuja ja syntikkasoundia ja monet heistä joutuivat hetkeksi aivan hakoteille yrittäessään olla trendikkäitä. Mike Oldfield sen sijaan ui valtavirrassa kuin kala vedessä. Hänhän oli alunperinkin multi-insrumentalisti eli hän otti avosylin vastaan uudet syntikat ja niihin liittyvät ohjelmoinnit. Koska Oldfield ei yrityksistään huolimatta ollut enää kolmen ensimmäisen levynsä levynsä (Tubular Bells 1973, Hergest Ridge 1974 ja Ommadawn 1975) jälkeen onnistunut luomaan täysipainoista, uudenlaista instrumentaaliteosta alkoi hän tehdä 3-5 minuutin hittibiisejä. Hän oli yllättävän hyvä siinäkin sillä esimerksi Crisies -albumin (1983)Moonlight Shadow oli valtava hitti ympäri Eurooppaa ja Suomen radiokin soitti sitä ahkeraan ja muun muassa Kaija Koo saa kiittää uransa rakettimaista nousua tästä hienosta kappaleesta, josta Kaija teki ihan kelvollisen suomiversion.
1960- ja 1970-luvulla Englannissa tehtiin joitain albumeita, joiden elinkaari on todella pitkä. Osa niistä on kohta 60 vuotiaita ja osa on jo kypsässä 50 vuoden iässä. Mike Oldfieldin mestariteos Tubular Bells (1973) täyttää toukokuussa 2023 50 vuotta ja kun ostin Tubular Bellsin 25-vuotisjuhlapainoksen vuonna 1998 niin olin aivan varma, että myös 50-vuotisjuhlapainos tullaan julkaisemaan. Ja nyt se on totta, sillä toukokuussa ilmestyy Tubular Bellsin 50-vuotisjuhlapainos. Siinä on joitain lisukkeita, mutta ei mitään dramaattista uutta eli jos diggaa Tubular Bellsiä niin saman musiikkinautinnon saa aikaisemmista painoksistakin. En tiedä ostanko itsekään tuota juhlapainosta, koska siinä on niin vähän uutta, julkaisematonta materiaalia.
Olen varma että myös Tubular Bellsin 100 -vuotis juhlapainos tullaan julkaisemaan vuonna 2073, mutta valitettavasti minä ja Mike Oldfield emme ole sitä julkaisua enää todistamassa. Anglorock-musiikin parhaat teokset ovat saavuttaneet kaupallisesti saman aseman kuin Mozart ja kumppanit eli näitä teoksia myydään todennäköisesti satoja vuosia, koska erinomainen musiikki ei vanhene ja puhuttelee yhtä lailla eri aikakausien ihmisiä.
Mike Oldfield on edelleen suosituin Englannissa, vaikka hän on asunut jo pitkään poissa kotimaastaan. Hänen kotistudionsa on nykyään Bahama-saarilla. Oldfieldin kotisivuilta ei löytynyt mainintaa siitä että hän itse osallistuisi juhlakonsertteihin eli ilmeisesti tämä juhlavuosi 2023 hoidetaan tribuuttikonserttien voimalla. Ensimmäiset tribuuttikonsertit järjestettiin Englannissa jo helmikuussa 2023 ja niistä kuvia ja tarkempia tietoja täällä:
Myös tulevan I/O -albumin nimikappale löytyy nyt Youtubesta. Se on jo neljäs uuden albumin videojulkaisu. Tällä kappaleella esiintyvät seuraavat muusikot: Manu Katché (rummut), Peter Gabriel (piano, syntikat, ohjelmointi), Oli Jacobs (ohjelmointi), Katie May (lyömäsoittimet, kitarat, syntikat), Tony Levin (basso), David Rhodes (kitarat) ja Soweto Gospel Choir (kuoro-osuudet).
Tässä on yksi esimerkki Coitus Intin jälkeisistä Juice-albumeista. Kuten huomaatte Juice ei noteeraa muita kuin äänittäjän ja kansitaitelijan! Onneksi Wikipedia tule tässä avuksi ja levyllä esiintyvät muusikot ovat Kaj Martin (rummut), Juuso Nordlund ( basso), Petteri Salminen (kitara) ja Eero ”Safka” Pekkonen (urut).
Minulla oli suurin osa Juicen ja kumppanien 1970-luvulla julkaisemia Love Records -levyjä. Lyhyen Coitus Int. -kauden jälkeen Juice alkoi todella tehdä ”soololevyjä”, siis tarkoitan sitä ettei levykansissa enää mainittu juurikaan muita kuin herra Leskinen. Tämä tyyli oli yleistä Amerikassa 1960-luvulla, mutta 1970-luvulla kansainvälisesti alettiin paremmin kirjata levynkansiin kaikki tai ainakin suurin osa levyllä esiintyvistä soittajista. Siinä mielessä Juice toimi vähän vanhakantaisesti. Joku voisi sanoa narsistisesti, mutta se ehkä olisi vähän liioittelua.
En ole vuosikausiin kuunnellut omistamiani Juice-albumeita, mutta olen nyt ottanut ne uuteen kuunteluun ja täytyy sanoa, että ovatpa nämä epätasaisia ja aika erikoisia kokonaisuuksia. Lähes jokaisella albumilla on jokin ”kuolematon” klassikkobiisi, mutta siihen se sitten helposti jääkin. Nämä ”taustasoittajat”, joita ei mainita albumien kansiteksteissä tekevät kyllä hyvää työtä, mutta aika monet Juicen biisit ovat enemmän nokkelan sanoituksen kuin sävellyksen varassa. Huumoribiisejä on paljon, mutta huumoribiisien ongelma on se, että ne yleensä vanhenevat paljon nopeammin kuin hyvin tehdyt rakkausbiisit. Monet Juicen klassisista biiseistä ovat nimenomaa rakkausbiisejä Eino Leinomaisilla mollisoinnuilla ryyditettyinä. Niissä Juice on parhaimmillaan sekä runoilijana että lauluntekijänä. Ne biisit tulevat elämään vuosikymmeniä. Juicen julkaisemat albumit kokonaisuusina sen sijaan eivät välttämättä kestä aikaa yhtä hyvin.
Kirjoitin aikaisemmin musiikillisesta “traumastani”, jonka vuoksi en ole käytännössä enää kuunnellut Leonard Cohenia vuoden 2016 kuolinuutisen jälkeen. Reaktio oli tietysti järjenvastainen, koska päinvastoin minun olisi pitänyt lisästä Cohenin musiikin kuuntelua, mutta ihminen ei ole kone eli jopa omien käytösmallien ennustaminen on vaikeaa. Seitsemän vuoden jälkeen olen kuitenkin nyt lopultakin palannut Cohenin musiikin pariin. Erityisesti live-äänitteisiin ja olenkin tehnyt muutamia todella hienoja löytöjä ja niinpä päätin kunnioittaa Cohenin live-uraa avaamalla Winterludeen samanlaisen live-keikkojen arvosteluketjun kuin minkä avasin Led Zeppelinille joitain vuosia sitten.
Mutta olkaa kärsivällisiä. En voi luvata että näitä Cohen live-arvosteluja tulisi kovin tiuhaan tahtiin. Pyrin kuitenkin lähestymään aihetta kokonaisvaltaisesti eli en rajoita juttujani pelkkien virallisten live -julkaisujen arviointiin vaan Zeppelin -ketjun tapaan arvostelen tarvittaessa myös faniäänitteitä, bootlegeja ja puolivirallisia julkaisuja.
En löytänyt mistään tietoa siitä miten monta keikkaa Cohen teki uransa aikana, mutta sen verran kuitenkin selvisi että keikkoja oli eniten Euroopassa, koska Cohen ei jostain syystä koskaan saavuttanut merkittävää suosiota USA:ssa. Euroopassa sen sijaan Cohen oli hyvin kuuluisa ja haluttu live-artisti, jonka keikat ja levyt myivät hyvin.
Euroopassa Cohen keikkaili ainakin vuosina 1970, 1972, 1974, 1976, 1979, 1985 (ensimmäinen ja toinen Suomen konsertti), 1988 (kolmas Suomen konsertti), 1993 (neljäs Suomen konsertti). Vuoden 1993 jälkeen Cohen aikoi lopettaa keikkailun ja hän pitkin taukoa keikkailusta peräti 15 vuotta. Taloudelliset syyt pakottivat hänet kuitenkin palaamaan kiertueille, koska 2000-luvulla paljastui että hänen kirjanpitäjänsä oli varastanut kaikki hänen säästönsä ja vaikka Cohen voitti oikeusjutun ei kirjanpitäjältä saatu koskaan rahoja takaisin ja irvokkainta asiassa oli se, että USA:ssa jossa voidaan antaa jopa yli 100 vuoden vankeustuomioita tämä Cohenin ryöstänyt kirjanpitäjä sai alle 2 vuoden tuomion ja varmaan hän tällä hetkellä nauttii drinkkejä jossain veroparatiisissa ja naureskelee partaansa miten helppoa jopa kuuluisan artistin ryöstäminen on!
Vuonna 2008 Cohen lähti laajalle maailmankiertueelle, joka jatkui vuoteen 2010 saakka. Tämän pitkän kiertueen yhteydessä Cohen esiintyi Helsingissä 2008 (viides Suomen konsertti) ja 2010 (kuudes Suomen konsertti). Viimeiselle maailmankiertueelle Cohen lähti 2012, jolloin hän esiintyi jälleen Helsingissä (seitsemäs ja viimeinen Suomen konsertti). Kaikkiaan Cohen teki siis ainakin 11 kiertuetta Euroopassa vuosina 1970-2012. Euroopan keikkoja lienee siis yli 300 ja kun tähän päälle lasketaan USA:n ja muun maailman keikat niin veikkaisin että keikkoja Cohenille kertyi uransa aikana yli 500. Kun ura kesti yli 40 vuotta ei tämä sitä ajatellen ole paljon, mutta pitää muistaa että keikkalukua pudottaa olennaisesti Cohenin varsin pitkä keikkatauko vuosina 1994- 2007.
Kuva on peräisin Cohenin viimeiseltä Suomen keikalta syyskuussa 2012 Helsingin Nokia Areenalla.
Kahden tunnin aherruksen jälkeen Rock Theatren miehillä on hnymy herkässä, sillä Linnateatterin keikka onnistui erinomaisesti ja yleisökin oli ehkä tavallista innokkaampaa. Esiintyjät vasemmalta oikealle: Charles Plogman, Janne Hyöty, Bo-Anders Sandström, Jere Lahti ja Anton Plogman.
Kolmesta kuulemastani RT:n keikasta tämä oli kaikkein paras! Miksi? Alla esitän perusteluni.
Ensinnäkin bändin ohjelmisto on laajentunut ja monipuolistunut. Tällä keikalla kuultiin kappaleita peräti kuudelta Genesiksen albumilta vuosilta 1971-76. Aikaisemmilla keikoilla alkuvuosien kahden albumin kappaleet olivat dominoineet ohjelmistoa, nyt pääpaino oli selvästi legendaarisen Selling England by the Pound (1973) -albumin kappaleissa, joista valtaosan bändi soitti Linnateatterissa. Lisäksi kuultiin joitain kappaleita myös albumeilta Lamb Lies Down on Broadway (1974), A Trick of the Tail (1975) ja Wind and Wuthering (1976) . Vanhaa ohjelmistoakaan ei ollut kokonaan hylätty, sillä mukana oli edelleen muutamia Nursery Crymen (1971) ja Foxtrotin (1972) kappaleita. Setin monipuolisuus teki hienosti kunniaa klassisen ajan (1970-77) Genesikselle!
Toiseksi minusta bändi soitti selvästi vapautuneemmin kuin kahdella aikaisemmin näkemälläni keikalla (Paraisilla 2018 ja Loimaalla 2020). Mukaan oli otettu jopa vähän hassuttelua ja yleisön laulattamista. Interaktio yleisön kanssa oli selvästi kehittynyt parempaan suuntaan. Sitä oli hienoa katsella ja kuunnella!
Kolmanneksi bändi soitti upeasti yhdessä ja erikseen!Aikaisemmin muistaakseni hieman kritisoin Anton Plogmanin kosketinsoitinosuuksia, mutta nyt en, nyt hän oli todella hyvä! Bo-Anders Sandström lauloi ja soitti uudenlaisella vapautuneisuudella, mutta kuitenkin hienosti Gabrielin ja Collinsin laulutyyliä mukaillen. Charles Plogman pääsi loistamaan HackettinFirth of Fifth mestariteoksen pitkässä soolo-osuudessa, jonka hän soitti taidokkaasti. Janne Hyöty komppasi muita tyylikkäästi ja Jere Lahti soitti toisessa setissä komean, pitkän rumpusoolon.
Mitä vielä? Ei mitään, sillä eiköhän yllä olevasta jo selvinnyt että olin innoissani keikasta paikan päällä ja nyt edelleenkin, jopa kaksi kuukautta myöhemmin. Aion jatkossakin käydä bändin keikoilla, sen verran hyviä ne ovat.
WINTERLUDE FINLAND 