Krakowassa kuljetusrekkoja näyttäisi olleen peräti kahdeksan!
Tiistaina Gabrielin oli määrä esiintyä Kööpenhaminassa Areenalla joka sijaitsi aika kaukana keskustasta. Kaverini oli mennyt sinne jo aamutuimaan siinä toivossa että kuulisi soundcheckin. Hän lähetti minulle Tukholmaan whatsup -videoita Kööpenhamista jo päivällä. Kööpenhaminan Areenan varkikkoalueella oli peräti kuusi isoa kuljetusrekkaa ja kolme isoa bussia. kaikki viittasi siis siihen että Gabrielin vuoden 2023 konsertti oli teknisesti haastava eli henkilökuntaa oli paljon ja monimutkaisia video- ja valojärjestelyjä oli luvassa. Myöhemmät viestit vahvistivat tämän oletukseni oikeaksi.
”How many more times…” – Led Zeppelinin ykkösalbumin erään kappaleen sanoin voisin kysyä miten usein oikein on tullut matkattua Turun ja Tukholman väliä laivalla. Syykin on selvä. Lentoliput Turku- Tukholma välillä maksavat maltaita ja kaiken huipuksi Tukholman lentokenttä on yli 50 km päässä keskustasta eli sieltä keskustaan siirtyminen taxilla tai junalla ei ole mitään halpaa puuhaa.
Hartwall-areenan turhan pitkään jatkuneen pattitilanteen vuoksi Suomi jää nyt kerta toisensa jälkeen merkittävien, maailmanluokan rockartistien euroopankiertueiden ulkopuolle. Kulttuuritalo on liian pieni maailmanluokan artisteille, Jäähalli liian kolkko ja vanhanaikainen ja Olympiastadion vähän turhan iso (paitsi kotimaiselle live-suuruudelle Antti Tuiskulle). Mikä siis neuvoksi? Jos vuori ei tule Muhammedin luokse niin Muhammedin pitää mennä vuoren luokse! Eli selkokielellä: suomalaisen fanin pitää tällä hetkellä ostaa yhä useammin lippuja huippuartien keikoille ulkomaisiin konsertteihin ja maksaa päälle kalliit matkakulut.
Olin kaverini kanssa sopinut, että ostamme liput Peter Gabrielin Tukholman keikalle keskiviikkona 31.toukokuuta 2023. Kaverini pani paremmaksi ja osti liput myös Kööpenhaminan edellispäivän keikalle. Maksoimme itsemme kipeäksi, jotta saimme paikat permannon 4. riviltä. Matkustimme molemmat Tukholmaan Turusta jo sunnuntain iltalaivalla. Aamulla kaverini jatkoi siitä suoraan Kööpenhaminaan, minä jäin Tukholmaan odottamaan keskiviikon keikkaa.
Vuonna 2018 Enolla oli näyttely Sarajevossa ja tässä hän signeeraa näyttelyn julisteita.
Boksin mukana tuleva 63-sivuinen kirjanen on erinomainen, siinä on paljon enemmän tietoa Enon projekteista kuin mitä netistä löytää tai sanotaanko niin että jos nuo kaikki tiedot haluaisi löytää netistä menisi siihen tolkuttomasti aikaa, helpompi tapa on ostaa tämä mainio boksi ja saada siinä mukana tämä kirja, jossa on kaikki tarvittava tieto näiden kuuden CD:n ymmärtämiseen. Parasta kirjassa on se, että Eno kertoo omin sanoin projekteistaan ja kokemuksistaan ja ajatuksistaan eli tämän kirjan kirjoittaja ei ole joku ulkopuolinen asiantuntija, vaan taitelija itse.
Kirjassa Eno kertoo aina olleensa kiinnostunut sekä musiikista että kuvataiteista. Aluksi hän suunnitteli taidemaalarin uraa ja opiskelikin tämän vuoksi taidenkoulussa viisi vuotta. Englannin lukiota vastavassa oppilaitoksessa (College) Eno sai opettajakseen Roy Ascottin jota hän suuresti arvosti. Hänen opetuksensa innostamana Eno alkoi kokeilla taiteen tekemistä valolla ja musiikilla. Hän kertoo tavallaan halunneensa yhdistää kuvataiteen ja musiikin hidastamalla musiikkia ja nopeuttamalla kuvataidetta, jotta ne kaksi kohtaisisivat.
1970-luvulla Eno osti siihen aikaan vielä harvinaisen kapistuksen nimeltään videokamera. Hän alkoi sillä tuottaa videotaideteoksia ja hänen ensimmäiset videonäyttelynsä olivat New Yorkissa jo vuonna 1978. Seuraavat näyttelyt toteutuivat 1981 ja 1985. Eno alkoi käyttää TV:eitä näyttelyissään. Hän asetti ne epätavalliseen asentoon ja syötti niihin vaihtuvia maalauksia ja valokuvia. Sitten hän alkoi kokeilla erilaisilla väriyhdistelmillä. Vähitellen Enon videotaide -näyttelyjä oli ympäri maailmaa. Hän mainitsee kirjassa seuraavat: Vancouver, Lyon, Berliini, Pariisi, Rooma,Madrid ja Boston.
Kuva- ja videotaitelijana Eno oli siis tunnettu jo 1980-luvulla. Kirjan alussa hän kertoo filosofiansa musiikin osalta seuraavasti:
”Halusin, että kuulijan kuuntelukokemus on samanlainen kuin kokemus henkilöllä, joka katselee jokea. Joen vesi vaihtuu jatkuvasti, mutta joki pysyy samana.”
Tätä filosofiaa Eno on nerokkaasti toteuttanut tällä Music For Installations -boksilla.
Brian Eno keksi 1970-luvulla yhdistää useamman nauhurin sarjaan siten että hän sai viiveellä aikaan uusia vaihtuvia äänikokonaisuuksia. Näitä sävellyksiään hän alkoi kutsua Ambient -musiikiksi.
Musiikkia voi pitää ajattomana jos aika ei vaikuta sen arvoon tai merkitykseen. Ongelmana tässä on se, että kuka määrittelee milloin musiikki on arvokasta tai merkityksellistä? Myyntiluvut antavat osviittaa, mutta eivät voi olla ainoa kriteeri musiikin arvoa ja merkitystä arvioitaessa. Klassinen musiikki on hyvä esimerkki siitä, ettei ajaton musiikki ole välttämättä omana aikanaan suosituinta, mutta kaukaisessa tulevaisuudessa se voi olla sitä, kuten esimerkiksi Mozartin kohdalla kävi. Elinaikanaan Mozart ei suinkaan ollut Euroopan suosituin säveltäjä, mutta ne jotka olivat häntä suositumpia ovat autuaasti painuneet unholaan jo satoja vuosia sitten mutta Mozartin teoksista julkaistaan uusia levyjä joka vuosi kymmenittäin. Voidaan siis suurella varmuudella sanoa, että Mozartin musiikki on ajatonta eli arvokasta ja merkityksellistä.
Populaarimusiikki on harvoin ajatonta. Brian Eno oli aluksi selkeästi populaarimusiikin tekijä esimerkiksi Roxy Musicin riveissä, mutta varsin nopeasti hän siirtyi sooloartistiksi ja alkoi tehdä ajatonta musiikkia joka kylläkin edelleen aika usein sijoitetaan populaari / rockmusiikin genreen, mutta siihen genreen Enon musiikki istuu kyllä aika huonosti. Hän itse määriteli jo 1970-luvulla musiikkinsa Ambient -musiikiksi. Ambient -termiä käytetään kovin löyhästi ja välillä väärinkin. Kaikki instrumentaalimusiikki ei suinkaan ole ambient-musiikkia, vaan ambient musiikista on kysymys silloin kun musiikki keskittyy melodian sijaan enemmän äänikuvioihin ja musiikilla pyritään luomaan tietty mielentila tai tunnelma.
Enon yli viiden tunnin kestoinen 6CD:n Music For Installations on mitä suurimmassa määrin ajatonta musiikkia. Siksi ei haittaa yhtään vaikka kesti viisi vuotta ennen kuin kirjoitan toistamiseen tästä teoksesta. Tämän musiikin arvo ja ajankohtaisuus on aivan sama nyt kuin mitä se oli vuonna 2018. Ainoa mikä on muuttunut on se, etteivät lehdet enää kirjoita tästä teoksesta, mutta vuonna 2018 kyllä kirjoittivat ahkerastikin, sillä edelleen netistä löytyy kymmeniä lehtiarvosteluja tästä teoksesta.
Vuoden 2016 uusintapainoksella on tuplasti kappaleista alkuperäiseen albumiin verratuna. Tämä johtuu siitä, että Oldfield sävelsi ja elokuvassa kuultiin enemmän hänen musiikkiaan kuin vuoden 1984 alkuperäisellä albumijulkaisulla. Tämä on poikkeuksellista, sillä yleensä on niin että soundtrack-albumilla kuullaan enemmän artistin musiikkia kuin mitä kuultiin itse elokuvassa.
Vuonna 1984 Mike Oldfield valmisteli kahta albumia ilmeisesti samanaikaisesti. Aikaisemmin kirjoitin menestysalbumi Discoverystä , joka ilmestyi kesäkuussa 1984. Toinen albumi oli soundtrack elokuvaan TheKilling Fields ja se ilmestyi marraskuussa. Tämä on tietääkseni ainoa soundtrack-albumi jonka Oldfield on säveltänyt pitkän uransa aikana. Jo elokuvan nimen perusteella kyseessä on jälleen ajankohtainen albumi, onhan Ukrainan sodassa jo toinen vuosi menossa ja enpä usko että kukaan kuvitteli että Euroopassa sodittaisiin vielä vuonna 2023!
The Killing Fields on hyvin kunnianhimoinen, sillä se on Oldfieldin tuotannossa täysin poikkeuksellinen neoklassinen, elektronisella musiikilla höystetty albumi. Tällä levyllä ei ole pop-rallatuksia, mutta albumin parhaat orkestraatiot ovat kyllä hyvin melodisia, kauniita ja mieleenpainuvia! Uskon että tästä levystä pitää sitä enemmän mitä useammin tämän kuuntelee. Minulla on takana vasta neljä kuuntelukertaa ja jo nyt pidän levystä hyvin paljon. Tuntuu että tällä levyllä Oldfield uskaltaa toteuttaa (epäkaupallisia) ideoitaan vähän rohkeammin kuin edeltävillä menestyslevyillään.
Alkuperäinen albumi oli kestoltaan vain 38 minuuttia, mutta vuonna 2016 julkaistiin remasteroitu painos, jossa kappaleiden määrää oli lisätty alkuperäisestä yhdeksästä peräti yhdeksääntoista. Tyypilliseeen tapaan Oldfield soittaa tällä albumilla lähes kaikki instrumentit itse. Koska klassiset ja kuoro-osuudet ovat tällä levyllä niin vaikuttavia on syytä kuitenkin mainita, että ne hoiti Bavarian State Orchestra sekä Tölzer Boys Choir.
Torstaina 18.5.2023 Puolan Krakowassa yleisö kuuli jotain täysin ainutlaatuista! Peter Gabrielin ensimmäisessä soolokonsertissa sitten vuoden 2014 kuultiin ilmeisesti valtaosa uuden albumin kappaleista, myös sellaisia, joita hän ei ole vielä näyttänyt videokanavallaan, jossa hän esittelee yhden uuden kappaleen joka kuukausi täydenkuun aikaan.
Panopticom, Four Kinds of Horses, i/o, Playing for Time ja The Court on jo nähty ja kuultu Youtubessa alkuvuoden kuukausi -paljastuksissa, mutta nyt ne kuultiin ensimmäistä kertaa myös livenä. Sitten kuultiin myös seuraavat kokonaan julkaisemattomat uudet kappaleet: Olive Tree, Home, Road to Joy, Live and Let Live sekä yksi Gabrielin edesmenneelle äidille omistettu kappale, jonka nimestä ei vielä ole varmuutta. Uskoakseni nämä viisi kokonaan julkaisematonta kappaletta päätyvät myös tulevalle i/o -albumille.
Konsertin loput 14 kappaletta on julkaistu Gabrielin aikaisemmilla albumeilla, mutta näissäkin kahdesta kuultiin uudet versiot.
Cherry Red Records julkaisi vuonna 2013 alkuperäisestä The Welsh Connetion -albumista laajennetun 2CD:n painoksen, jossa on yksi singlen B-puoli sekä elokuun 1976 konserttin Kaliforniassa.
Sanotaan että kaikki hyvä loppuu aikanaan. Valitettavasti vain 1960- ja 1970-luvuilla brittimuusikoiden egot olivat niin suuria että aika monet todella hyvät bändit kokivat riitojen vuoksi turhan ennenaikaisen lopun. Vuoteen 1976 tultaessa Man oli tehnyt rivakkaan tahtiin jo kymmenkunta toinen toistaan hienompaa studiolevyä, mutta sitten muusikoiden väliset riidat muuttuivat niin pahoiksi, että bändi katsoi parhaaksi hajota. Tilanne oli siinäkin mielessä erikoinen, että he olivat juuri solmineet suuren Amerikkalaisen MCA levy-yhtiön kanssa sopimuksen kolmesta studioalbumista. Ainoastaan The Welsh Connection (1976) julkaistiin. MCA antoi armon käydä oikeudesta ja kun bändin jäsenet totesivat etteivät voisi toimittaa niitä kahta puuttuvaa studiolevyä niin MCA suostui sellaiseen poikkeusjärjestelyyn että riitti kun bändin viimeisestä kiertueesta julkaistaisiin live-albumi, jolla bändin ”velka” levy-yhtiölle sitten kuitattaisiin. Näin tapahtuikin seuraavana vuonna.
Hajoamisvaiheessa 1976 bändin jäsenet väittivät etteivät enää koskaan palaisi yhteen. Mutta: never say never again! Niin he vaan palasivat yhteen jo vuonna 1983. Mikään ei kuitenkaan ollut ennallaan, levytyssopimusta ei ollut, joten studiolevyjen sijaan fanit saivat tässä bändin uudessa vaiheessa vain satunnaisia live-albumeita. Vasta vuonna 1992 ilmestyi seuraava Manin studiolevy. Sen jälkeenkin julkaisutahti oli jotain aivan muuta kuin kultaisella 1970-luvulla. Onneksi Man jatkoi kuitenkin live-bändinä ja keikkailee vielä nykyään, tosin kovin harvakseltaan. Näistä 1990- ja 2000-luvun Man -asioista löytyy enemmän juttua tämän kategorian aikaisemmissa julkaisuissani.
Lauantaina 13.5.2023 Euroviisuissa koettiin jotain täysin ainutlaatuista! Sanotaan etteivät ihmiset enää katso TV:tä ja että tajontaa eri formaateissa on niin paljon, ettei yhteistä nimittäjää tapahtumille enää löydy. Sanotaan että kulttuuri on pirstoitunut. Tavallaan tämä pitää paikkansa, mutta näköjään kun on kysymys kansallisen identiteetin ”suurista” kysymyksistä, niin tuo pirstoutumisväite ei lainkaan pidä paikaansa. Linnan Juhlat kerää joka vuosi yli miljoona katsojaa, samoin Suomen jääkiekkojoukkueen mitallipelit. Uutena tähän miljoona -kategoriaan on tullut mukaan Euroviisujen finaali. En muista miten paljon katsojia Lordin vuoden 2006 finaaliesitys sai, mutta Suomen vuoden 2023 Euroviisujen finaaliedustaja Kääriä ilmeisesti peittosi jopa Lordin katsojamäärässsä, sillä YLE:n ilmoituksen mukaan finaalia katsoi uskomattomat 2.8 miljoonaa suomalaista! Maailmanlaatuisesti finaalia ilmoitettiin katsoneen yli 160 miljoonaan ihmistä! Aikaisemmin täysin tuntematon Jere Pöyhönen nousi siis maailmanmaineeseen nopeammin kuin Beatles! Tai oikeastaan on ennenaikaista puhua maailmanmaineesta, sillä edes euroviisuvoittajat eivät välttämättä ole menestyneet kovin hyvin voittonsa jälkeen. Kääriän tapauksessa on kuitenkin elementtejä, jotka viittaavat siihen että hän voisi menestyä jopa kansainvälisesti. Vaikka hän jäi kakkoseksi niin hän sai ylivoimaisesti eniten yleisöääniä ympäri Eurooppaa ja jos artisti haluaa tehdä keikkoja, joihin tulee yleisöä niin silloin ei asiantuntijaraadeista ole paljon apua, vaan ratkaisevaa on, miten tunnettu ja pidetty artisti on suuren yleisön keskuudessa.
Kääriää hypetettiin Suomen TV:ssä ja radiossa valtavasti ennen loppukilpailua, mutta se ei sinänsä todista mitään sillä kaikkein näiden vuosikymmenien aikana jotka olen seurannut Euroviisuja on Suomen lehdistö ja TV aina antanut ymmärtää että kaikki rakastavat Suomen kappaletta, mutta sitten loppupeleissä on käynyt niin että joko kappale ei ole edes päässyt finaaliin tai jos on päässyt sinne niin on sijoittunut erittäin huonosti. Kääriän kohdalla oli kuitenkin toisin, sillä yleensä totuuden Euroviisujen loppupeleistä kuulee kansainvälisiltä vedonlyöntitoimistoilta, joiden antamat vedonlyöntikertoimet aina kohtalaisen luotettavasti ennustavat sen mikä maa menestyy ja mikä ei. Nyt siis kävi niin, että vedonlyöntitoimistojen mukaan voiton veisi joko Suomi tai Ruotsi. Taisi olla niin että enemmistö vedonlyöntitoimistoista oli sitä mieltä että Ruotsi voittaisi ja niinhän siinä sitten kävikin.
RuotsinLoreen voitti nyt jo toisen kerran. Edellinen voitto oli 2012 ja sen jälkeen hänestä ei kuitenkaan tullut kansainvälistä superstaraa, joka kiertäisi ympäri maailmaa pitkillä konserttikiertueilla. Nykyäänhän konserttien määrä ratkaisee artistin ansiot, koska striimauksesta ei saa rahaa ja levymyynti on romahtanut siitä mitä se oli vielä 1990-luvulla.
Kääriällä on nyt tuhannen taalan paikka, sillä hän voitti ylivoimaisesti yleisöäänestyksen ja erityisesti Liverpoolissa esiintymisareenan yleisö diggasi häntä enemmän kuin omaa edustajaansa. Tämä kävi harvinaisen selväksi loppukilpailun pisteiden laskennassa, jolloin Liverpoolilais-yleisö jopa häiritsi sitä huutamalla yhteen äänen koko ajan Cha-Cha!
Peter Gabriel on nyt julkaissut jo viidennen uuden albumin kappaleista. Euroopan kiertue alkaa viikon kuluttua Puolan Krakowassa (18.5.23). Uusin julkaisu on nimeltään Four Kinds Of Horses.
2010-luvulla Mike Oldfield sai vihdoinkin omien levyjensä oikeudet takaisin Virginiltä ja alkoi julkaista niistä uusia painoksia. Vuoden 1982 Five Miles Out -albumista ilmestyi laajennettu painos vuonna 2013.
1970-luvun loppupuolella Mike Oldfieldin suosio alkoi laskea ja siksi Virginin levypomot pyysivät häntä säveltämään pitkien, yli 20 minuutin kestoisten instrumentaalikappaleiden sijaan lyhyitä tarttuvia pop-kappaleita. Oldfield on niin lahjakas että tämäkin häneltä sujui kyllä, mutta hän ei suinkaan halunnut muuttua pelkäksi pop-artistiksi ja siksi hän alkoi julkaista albumeja, joiden toisen puolen täytti pitkä instrumentaaliteos ja toisen puolen lyhyemmät ”pop”-kappaleet.
Loppuvuoden 1981 Oldfield käytti uuden Five Miles Out-albumin valmisteluun. Uusi albumi ilmestyi maaliskuussa 1982 ja menestyi paremmin kuin kaksi edeltävää Oldfield -albumia. Englannin listalla se nousi sijaluvulle 7, samoin Saksassa. Ruotsissa sijoitus oli no. 5. Saksassa levyä myytiin yli 250 000, Espanjassa ja Englannissa yli 100 000.
Five Miles Out nosti Oldfieldin uudestaan kärkiartistien kategoriaan. Oldfield lähti levyn julkaisun jälkeen peräti 100 keikan maailmankiertueelle, jonka yhteydessä hän esiintyi myös Suomessa. Olin tuolla keikalla. Se on ainoa Oldfieldin keikka, jolla olen ollut. En muista mitä kappaleita hän soitti, mutta erityisen hyvin mieleeni jäi uuden albumin hittibiisi Family Man sekä se, että Oldfield vaikutti erittäin karismaattiselta. Harmi ettei Suomen keikkoja ole enää tullut vuoden 1982 jälkeen eikä varmaan tulekaan sillä viimeisen 20 vuoden aikana Oldfield ei ole juurikaan keikkaillut.
