MAN: Rhinos, Vinos + Lunatics (1974)

Manin Kulttuuritalon konsertista on ehtinyt kulua vasta vähän yli kolme kuukautta ja haluaisin jo nyt kovasti päästä uudestaan heidän keikalleen, vaikkei  Kultturitalolla 2022 soittanutkaan kuin yksi bändin alkuperäisjäsen. 1970-luvun mestarit Micky Jones (k. 2010) ja Deke Leonard (k. 2017) eivät olleet enää sattuneista syistä mukana.  Niinpä alkuperäisen basistin Martin Acen Josh -poika  ja James Beck olivat Kulttuuritalolla mahdottoman tehtävän edessä eli heidän olisi pitänyt olla yhtä hyviä kuin Micky ja Deke olivat aikoinaan. Hyviä he olivat toki, mutta eivät yhtä hyviä. Niinpä olisi kiva jos joku olisi keksinyt aikakoneen, jolla pääsisi Manin Suomen keikoille vuoteen 1976, sillä juuri tuohon aikaan bändi oli parhaimmillaan.  Mutta kun sinne ei nyt pääse niin on pakko tyytyä näihin hienoihin 1970-luvun albumeihin, joilla voi kuulla miten tyylikkäästi Micky ja Deke aikoinaan soittivat.   

Minulla ei vielä ole kaikkia Manin albumeja, joten en voi vielä sanoa mikä niistä on paras, mutta ainakin nämä omistamiani levyt ovat lähes kautta linjan erittäin hienoa työtä! Näitä kuunnellessa tulee aina hyvälle tuulelle! Tänään olen kuunnellut ahkerasti vuoden 1974 Rhinos, Vinos + Lunatics (RVL) -albumia, jolla soittavat Mickyn ja Deken lisäksi  Malcolm Morley (kitara, kosketinsoittimet ja laulu),   Ken Whaley (basso) ja Terry Williams (rummut ja laulu).  Tämän albumin kohdalla sattui lisäksi sellainen harvinainen tapaus, että albumista kirjoitettu suomenkielinen Wikipedian artikkeli on laajempi kuin englanninkielinen. Yleensähän asia on toisinpäin eli englantilaiset kirjoittavat omista kulttibändeistään kilometrien pituisia fanitekstejä, joista suomalaiset sitten sorvaavat sellaisen karvalakki -version eli tekstit lyhenevät murto-osaan englanninkielisestä versiosta. Tavallaan ihmettelen miksi tämän levyn englanninkielinen artikkeli on niin tynkä, koska levy nousi aikanaan Englannin listalla sijaluvulle 24 ja bändillä on edelleen Englannissa tai oikeammin Walesissa paljon faneja.  

RVL-albumi on joka tapauksessa jälleen kerran upea näyttö siitä, mihin Man huippuaikoinaan pystyi. Ehkäpä poikkean tässä kohtaa normaalista linjastani ja annankin erään Allmusicin lukijan arvostella tämän levyn. Alla vapaamuotoinen suomennokseni Roxanne Walshin vuonna 2020 kirjoittamasta  tekstistä:

”Manin huippuhetki ja paras paketti heidän laulujaan. Paino tällä levyllä on nimenomaa laulujen kirjoittamisessa, sillä onhan bändi todistanut erinomaisen soittotaitonsa jo aikoja sitten. Albumin ykköspuoli sijoittuu jonnekin Steely Danin ekojen albumien ja Grateful Deadin Mars Hotel-aikakauden välimaastoon. Mickey ja Deke loistavat sekä soittajina että laulajina ykköspuolella.  Levyn kakkospuoli on enemmän jammailua, kuten yleensä Manin kohdalla. Tosin tällä kertaa myös pitkät kappaleeet ovat erittäin hienosti jäsenneltyjä ja sävellettyjä. ”  

 

Harri Huhtanen 2023

The Doors: L.A.Woman, 50th anniversary Deluxe edition 2021  – osa 3

Surullista tässä levyssä on se, että nämä olivat viimeiset sessiot joissa bändi soitti Jim Morrisonin kanssa. Kun sessiot päättyivät tammikuussa 1971 suuntasi Jim Pariisiin eikä koskaan palannut siltä matkalta. Positiivista L.A. Woman –sessioissa on kuitenkin se, että bändin viimeisestä levystä Jimin kanssa tuli niin hyvä ja lisäksi nyt tämän Deluxe-painoksen myötä saadaan suuren yleisön kuultavaksi myös merkittävä osa hyllytetyistä otoista. Näistä voi jokainen todentaa äänitysinsinööri Botnickin aikaisemman väitteen että vaihteeksi Jim työskenteli studiossa kurinalaisesti eli oli enimmäkseen selvin päin näitä äänitteitä tehdessään. Kuten olen aikaisemmin todennut, vaikka nyt julkaistiin peräti 2 tuntia 33 minuuttia sessionauhoituksia ei siinä suinkaan ole kaikki, mutta todennäköisesti nyt julkaistut sessionauhat sisältävät olennaisen sessioista eli en usko että mitään jättiyllätyksiä on enää tulevaisuudessa tulossa. Kun bändin neljästä jäsenestä on enää kaksi hengissä niin ei olisi mitään mieltä pantata jotain huippuottoa eli uskon, että tässä 2021 julkaisussa on kaikki olennainen 1970-71 sessioiden osalta.


Julkaistulla L.A. Womanilla on kymmenen kappaletta. Julkaisemattomia sessionauhoituksia tällä boksilla on kuitenkin ensisijaisesti vain viidestä kappaleesta. En tiedä johtuuko se siitä, että näitä viittä kappaletta pidettiin julkaisua valmistellessa merkittävämpinä vai siitä, että lopuista viidestä kappaleesta ei ole olemassa riittävästi vaihtoehtoisia ottoja? Oli miten tahansa niin nämä viisi kappaletta joista on päätetty paljastaa vaihtoehtoiset otot tulevat ilmeisesti käsitellyiksi kokonaan, sillä kun Botnick toteaa että muutamalla otolla selvittiin niin ilmeisesti se koskeekin lähinnä noita viittä tällä julkaisulla syrjään jäänyttä kappaletta, sillä sessionauhojen viisi fokukseen päätynyttä kappaletta käsittävät kukin lähemmäs kymmenen erillistä ottoa!

Pisin osuus tulee L.A.Womanille, josta kuullaan eri versioita peräti 34 minuutin verran. Studiossa kappale ei näiden äänitteiden perusteella muuttunut dramaattisesti, mutta joissain versiossa bändi soittaa hieman eri tavalla ja myös Jim varioi tulkintaansa.

Been Down So Longista kuullaan myös lukuisia versioita joiden kokonaiskesto on 28 minuuttia.

Albumin avauskappaleesta The Changelingista kuullaan ottoja lähes 27 minuutin verran. Osa näistä haastaa selvästi kappaleesta julkaistun version. Jim selvästi panostaa tähän lauluun, joka kertoo muutoksesta eli ilmeisesti hän oli jo tässä vaiheessa päättänyt muuttaa Los Angelesista pois. Tosin laulussa hän ei vielä paljasta sitä että hän muuttaa Pariisiin.

Myös Love Her Madlystä kuullaan useita versiota 21 minuutin verran.

L.A. Womanin hienoin ja kuolemattomin kappale on Riders On The Storm. Siitä kuullaan sessionauhoituksia 18 minuuttia, mutta minusta mikään niistä ei kilpaile julkaistun version kanssa eli julkaistu versio on paras.

Harri Huhtanen 2023

Progfeast 2.11.2022 Kulttuuritalolla! -osa 14

Colosseum -osa 5

Colosseum soitti 90 minuutin setin, mutta olin yllättynyt siitä etten tunnistanut suurinta osaa kappaleista.  Jälkeenpäin sain tietää, että setti sisälsi mm. kolme uutta kappaletta bändin samana vuonna (2022) ilmestyneeltä uudelta albumilta. Set lists FM:ssä listataan vain 8 kappaletta, joista 2 on cover-kappaleita ja lisäksi siellä listataan ainakin yksi kappale joka on uudemmalta Bread & Circuses -albumilta jota en myöskään ollut aikaisemmin kuullut. Tavallaan olin vähän pettynyt kun en kuullutkaan alkuaikojen minulle tuttuja Colosseum – kappaleita, mutta toisaalta ymmärsin ettei bändi voi soittaa vuodesta toiseen pelkästään yli 50 vuotta vanhoja kappaleita!

Minulle konsertin kohokohta oli yli 20 minuuttinen Valentyne Suite, jonka aikana Chris Farlowe vetäytyi syrjään, koska hänhän ei ollut tuon kappaleen levytysaikana vielä mukana bändissä eli ei siksi laulanut kyseistä biisiä Helsingissä.   

Konsertin loppupuolella Farlowe ilmoitti että he tulisivat keikan jälkeen signeeraamaan levyjä ja antamaan muutoinkin nimmareita alakertaan. Olipa hieno ele!  Olin jo väliajalla ostanut bändin uuden albumin Restoration  ja totta kai halusin siihen niin kuuluisan staran nimmarin. Ja Chris todella lunasti lupauksensa eli kun tulin alas niin siellä he olivat kitaristi Mark Clarken kanssa  ja nimmarit tulivat kuin apteekin hyllyltä Restoration CD-levyni kanteen!

Hieman jälkeenpäin hätkähdin kun jollain somesaitilla kirjoitettiin moittivasti että Farlowella olisi natsisympatioita. Minulle mies kuitenkin näyttäytyi tukielinsairauden runtelemana vanhana, erittäin sympaattisena ja fanejaan arvostavana  miehenä jolla oli edelleen voimakas palo esiintymiseen ja kyky laulaa niin hyvin, ettei hänen puolestaan tarvinnut pelätä vaikka mittarissa oli jo 82 vuotta!                

Text & Photo: Harri Huhtanen 2023

TASAVALLAN PRESIDENTTI – osa 5

Lisää näitä myöhäisherännäisen tunnustuksia. Korjaamolla vasta ostin Pressan viimeisimmän levyn joka on äänitetty 2005-2006. Aikanaan en edes huomannut että sellainen levy oli julkaistu eikä siitä minusta kyllä paljon missään kirjoitettukaan. Siksi oletin väärin, että levy ei olisi ”aito” pressa -albumi vaan sellaista laimeaa jälkilämmittelyä. No, tämä on taas hyvä osoitus siitä ettei pidä olettaa asioita eikä tehdä loppupäätelmiä media-huomion tai sen puuttumisen perusteella, vaan ainoa oikea tapa saada varmuus asiasta on tutkia itse.

Six Complete (2006) – albumi EI ole laimeaa jälkilämmittelyä, vaan aito ja hyvä pressa-albumi! Jos luette sitä tunnettua englantilaista progesivustoa niin älkää uskoko mitä siellä kirjoitetaan. Siellä arvostelija, jonka nimeä en nyt edes viitsi tähän laittaa sattuneista syistä, väittää että Six Complete on vaatimaton levy verrattuna pressan neljään ensimmäiseen levyyn. Myönnän ettei Six Complete ole suinkaan pressan paras levy, mutta ei kyllä huonoinkaan. Onko tämä bändi edes tehnyt yhtään huonoa levyä? Six Complete on täysiverisinen ja monella tapaa kiinnostava ja mieleenpainuva pressa -albumi. Hienoa että pystyivät vielä 2000-luvulla tekemään näin kovatasoisen levyn!

Six Completella on enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Ehkäpä aloitan huonoista puolista jotta päästään varsinaiseen asiaan. Yhdeksän kappaleen joukkoon on päässyt muutama hieman heikkotasoisempi kappale. Muuta kritiikkiä minulla ei ole, joten nyt voin siirtyä hyviin asioihin, joita on paljon.

Ensinnäkin on mahtavaa että Robson toimii taas laulajana. Kuten olen aikaisemmin todennut pressa kuulostaa oikealta pressalta vain kun Robson laulaa ja tällä levyllä hän laulaa kaikki kappaleet.  Toiseksi  Juhani Aaltosen saksofoni- ja huiluosuudet ovat tällä levyllä varsin hienoja. Juhani lisää kummasti tuntumaa siitä että ollaan aidon asian äärellä vaikka äänitykset on tehty yli 35 vuotta sen jälkeen kuin alkuperäinen bändi aloitti.  Kolmanneksi Jukka Tolonen  soittaa muutaman erittäin maukkaan soolon tällä levyllä ja on muutenkin hyvässä vedossa.  Neljänneksi veteraani Vesa Aaltonen on jälleen oikein hyvä musiikin rytmittäjä, hänen taitonsa ei ole vuosikymmenien aikana vähentynyt vaan ehkäpä jopa lisääntynyt. Viidenneksi bändin kokonaissoundi on nautinnollista kuultavaa, eikä pidä unohtaa basisti Heikki Virtasen osuutta tällä levyllä, sillä hänkin hoitaa tonttinsa moitteettomasti.   

Palatakseni siihen englantilaiskriitikon kirjoitukseen, jossa kirjoittaja moitti että tämä levy on enemmän kallellaan poppiin ja perusrokkiin niin osittain hän on oikeassa. Kappaleista puuttuvat enimmäkseen pitkät, koukeroiset sovitukset ja vaikeat sointukulut. Mutta minulle tämä kokonaisuus avautuu kuitenkin erittäin hienona. Tässä on vähän jazzia, vähän itämaisia vaikutteita, vähän rokkia, vähän poppia ja niin edespäin. Six Complete on musiikillisesti rikas ja monitahoinen kokonaisuus. Muutama ”tylsä” kappale on päässyt pujahtamaan väliin, mutta pääsääntöisesti melodiat ja soundit ovat kohdallaan ja mukana on pari erittäin hienoa kappaletta. Nostan tässä tapetille kuitenkin vain yhden ja se on kaunis Chesterfield Blue, johon ihastuin heti ensikuuntelulla. Tolosen sävellys on hieno ja Robsonin sanoitus ja biisin tulkinta on ikimuistoinen.

Six Complete on hieno, mutta totaalisen aliarvostettu levy! Ehkäpä se joskus vielä löydetään.                             

Harri Huhtanen 2023

CURE: Kiss Me Kiss Me Kiss Me  (2006) -osa 2

Cure Wembley Arenalla 1987!

Eihän musiikissa voi olla häpeä löytää asioita jälkikäteen? Yleensä myös aika asettaa rajoituksia sille mitä voi missäkin vaiheessa kokea. Löysin Vivaldin 300 vuotta myöhässä, mutta koska en ole elänyt 1700-luvulla en olisikaan voinut löytää häntä aikaisemmin. Joudun siis tunnustamaan, että vaikka olen elänyt koko sen ajan jonka Cure on ollut toiminnassa niin vasta nyt 2020-luvulla alan tajuta miten merkittävästä bändistä on kysymys. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut kyllä jotkut bändin tuotokset saivat minulta paljon huomiota jo 1980-luvulla, mutta en kuitenkaan hankkinut bändin levyjä sitä mukaan kuin ne ilmestyivät ja tämä on sääli, sillä olisi ollut hienoa kokea nämä levyt silloin kuin ne ilmestyivät. No, kuten kulunut sanonta menee: parempi myöhän kuin ei milloinkaan.

Olen nyt kuunnellut Kiss Me -albumin (1987) uudestaan useita kertoja ja täytyy sanoa, että kyllä Cure on ollut mahtavassa vedossa ajanjaksolla 1985-1995! Myös Kiss Me kilpailee kärkipaikasta Disintegrationin (1989) kanssa. Alan nyt ymmärtää paremmin miksi bändin tahti on hiipunut 2000-luvulla. Smith ehti sanoa niin paljon näillä 1980 ja 1990 -luvun levyillä. Siihen on vaikea lisätä mitään olennaista. Silti odotan innolla bändin uutta albumia, jonka kappaleista muutamia Cure soitti jo vuoden 2022 -kiertueella.

Harri Huhtanen 2023

TOP10 Tammi-Helmikuu 2023

Alla Tammi-helmikuun 2023 TOP 10 albumilistani 

        ALBUMILISTA 181-82

  1. (RE) THE BEATLES: Revolver (5CD) (1966,2022) (RE from 11/17) (3+2kk)
  2. (RE) NEIL YOUNG: Harvest 50th Anniversary (3CD+ 2DVD)(1972,2022) (re from 9/12) (3+2kk)
  3. (04)  PENTANGLE: I (LP) (1968) (5kk)
  4. ( – )  PHIL LYNNOTT & THIN LIZZY: The Broadcast Archives (3CD) (2021) (UUSI=2kk) 
  5. ( – )  GENTLE GIANT: Pover And Glory (LP) (1974) (LP) (1974) (UUSI=2kk) 
  6. ( – )  VDGG: World Record (CD) (1976, 2005) (UUSI=2kk) 
  7. ( – )  EPPU NORMAALI: Sadan vuoden päästäkin (2LP) (2004, 2021) (UUSI=2kk) 
  8. ( – )  MAN: Slow Motion (LP) (1974) (UUSI=2kk) 
  9. ( – )  JOHN MAYALL: Jazz Blues Fusion (LP) (1972) (UUSI=2kk) 
  10. ( – )  ANDY FAIRWEATHER LOW: Mega-Shebang (LP) (1980) (UUSI=2kk)   

Harri Huhtanen 2023

Juice Leskinen (1950-2006) -osa 2

Juicen luottokitaristi viimeisinä vuosina oli Ari Kankaanpää (kuvassa oikealla), jonka kanssa hän teki viimeiset keikkansa kahdestaan.

Tänään (25.2.23) Juice tuli minulle taas ajankohtaiseksi, vaikka hänen kuolemastaan on aikaa jo yli 12 vuotta. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni Rauman teatterissa katsomassa erikoisesitystä Lasilliset Juicea. Kirjoitan kuitenkin itse esityksestä vasta joskus myöhemmin ja aiheeni on nyt Juicen ”elämä” vuoden 2006 jälkeen.

YLE:llä alkoi vuonna 2016 kirjailija Antti Heikkilän kirjoittama peräti 20-osainen Podcast nimeltään Juicen Taivaallinen Aulabaari. Tässä fiktiivisessä ääniteoksessa Juice käy taivaassa keskusteluja elämässään maan päällä mukana olleiden ihmisten kanssa. Tämä mielenkiintoinen ääniteos on edelleen kuunneltavissa Yle Areenassa (ainakin vuoden 2023 loppuun saakka). Pari vuotta aikaisemmin Heikkilä oli saavuttanut kansallista mainetta julkaisemalla yli 400-sivuisen hyvin perusteellisen biografian Juicesta. Kirjan nimenä oli Risainen Elämä  ja nimensä mukaisesti se keskittyi Juicen henkilökohtaiseen elämään enemmän kuin hänen levytuotantoonsa.

Ehkä mielenkiintoisin tapahtumaketju Juicen kuoleman jälkeen koettiin hänen elämänkertaelokuvansa tiimoilta. Vuonna 2015 sekä Solar Films että Yellow Films suunnittelivat legendasta elokuvaa. Solar Filmsin Juice-elokuvan ohjaajaksi ilmoitettiin Antti J. Jokinen. Markus Selinin oli tarkoitus tuottaa elokuva. Tuotantoyhtiöllä oli Juicen lesken Sari Leskisen siunaus hankkeelle.  Pelkona oli että asia päätyisi oikeuteen, mutta yllättäen Solar Films luopuikin hankkeestaan. Yellow Films sen sijaan jatkoi Juice-elokuvan edistämistä, mutta aikataulu viivästyi selkkauksen takia. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo marraskuussa 2016. Lisäksi selvisi, että elokuva- ja teatteriohjaaja Timo Tapio etsii avustajia Juice Leskisestä kertovaan Nahjus enkelini -elokuvaan. Tapion projektissa olisi kerrottu Leskisen ohjauksessa kasvavan nuoren pojan tarina. Leskisen roolissa piti nähdä Ilkka Aro. Tapion elokuva ei saanut Suomen elokuvasäätiöltä tukea. Yellow Filmsin tuottaja Marko Talli kertoo Iltalehdelle yllättyneensä siitä, että Leskisestä puuhattiin jo kolmattakin elokuvaa! Loppuvuodesta 2018 Yellow Filmsin elokuva voitti kisan Juice-elokuvasta. Heidän elokuvansa tuli elokuvateattereihin ja sai peräti 180 000 katsojaa. Yellow Filmsin Juice-elokuva perustuu Antti Heikkisen Risainen elämä -elämäkertaan. Teppo Airaksisen ohjaaman elokuvan pääosassa nähdään Putouksesta tuttu näyttelijä Riku Nieminen. Arvostelut olivat pääasiassa positiivisia ja nyttemmin tämä elokuva on nähty Suomen TV:ssäkin jo useita kertoja.  

Myös musiikkirintamalla Juice on ollut postuumisti hyvin esillä, sillä Heikki Vihinen kirjoitti jo kymmenkunta vuotta sitten Juicesta musiikkinäytelmän jonka pääosassa oli Otto Kanerva. Esityksiä oli ympäri Suomea usein vuosien ajan. Jossain vaiheessa  löytyi lisäksi 60 tuntia sanoittajamestarin viimeisten vuosien keikkataltiointeja. Niiden pohjalta tehtiin uusi esitys, jossa hyödynnettiin nauhojen sisältöä. “Juice Leskisen” (=Otto Kanerva) mukana illoissa on edelleen artistin viimeisten vuosien luottokitaristi ja keikkakumppani Ari ”Kankku” Kankaanpää muusikoidensa kera.

Levymyyntilistoilla Juicea ei ole enää viime vuosina näkynyt samaan tapaan kuin vaikkapa Leevi & Leavingsiä, mutta kuten edellä esittämästäni ilmenee Juicen musiikillinen ja sanallinen perintö elää edelleen voimakkaana suomalaisten mielissä.  

Harri Huhtanen 2023

Progfeast 2.11.2022 Kulttuuritalolla! -osa 13

Colosseum -osa 4

Progefeast oli jatkunut jo neljä ja puoli tuntia kun illan pääesiintyjä Colosseum astui lavalle klo 21:36. Soft Machine ja Man eivät sisääntulovaiheessa saaneet yhtä voimallisia aplodeja kuin legendaarinen, 82-vuotias Chris Farlowe  tarttuessaan mikrofonitelineeseen avaamalla Colosseumin setin voimallisella rhytm’n’blues -äänellään.  En tuntenut avausbiisiä mutta Farlowen tulkinta oli komea!  

Mutta mitä oli tapahtunut itse miehelle?! Muistin hänet vain nuoruudenhittilevyn kuvasta jossa hän oli kapeakasvoinen, hoikka ja kaiken kaikkiaan juuri sellainen teini-idoli, josta 60-luvun nuoret tytöt unelmoivat.  Vuonna 2022 Farlowe sen sijaan muistutti lähinnä Victor Hugon romaanissa esiintyvää Notre Damen kuuluisaa kellonsoittajaa! Farlowen  rintakehä oli voimakkaasti eteenpäin  työntynyt ilmeisesti yläselän vaikean virheasennon vuoksi? Selvästikin hänellä oli jokin harvinainen tuki- ja liikuntaelimistön sairaus, mutta en tietänyt mikä. Yllättäen ylävartalon deformiteetti ei kuitenkaan estänyt Farlowen intensiivistä laulasuoritusta eli ilmeisesti hänen keuhkonsa olivat hyvässä kunnossa. En yleensä kirjoita artistien ulkomuodosta, mutta täytyy sanoa että vuoden 2022 Farlowen näkeminen oli sen verran outo kokemus että tämä on nyt pakko kirjata ylös ottamani kuvan kera. Hän ei siis suinkaan ollut lihava, vaan näennäinen “lihavuus” johtui siitä että Farlowen rintakehä oli epäluonnollisesti eteenpäin työntynyt.  Farlowen kasvoissa oli tuima, päättäväinen ilme ja laulu sujui häneltä uskomattoman hyvin ottaen huomioon miehen nykyisen iän.           

(jatkuu…)

Text & Photo: Harri Huhtanen 2023

JIM PEMBROKE (1946-2021) -osa 2

Kiitos Ainoa – levy-yhtiö että julkaisitte Wigwamin Seinäjoen Provinssirock-keikkatallenteen vuodelta 1991!  Ja kiitos myös YLE:lle, joka alunperin konsertin äänitti! En tiedä miten usein Provinssin keikkoja äänitetään, mutta hienoa että tämä Wigwamin keikka taltioitiin jälkipolville. Tuntuu vähän hassulta puhua rockin yhteydessä jälkipolvista, mutta niin se vain on että kohta 70 vuotias rock-genre on kokenut jo neljä eri sukupolvea.

Wigwamin “sielu”, dynamo, upeiden rock-ja pop-kappaleiden säveltäjä ja mitä mainioin sanoittaja Jim Pembroke  siirtyi ajasta ikuisuuteen jo puolitoista vuotta sitten joten hänen tekojaan voi arvioida enää säilyneiden äänitteiden ja levyjen perusteella ja onneksi niitä on aika paljon ja siksi uskon että lähivuosina tulemme kuulemaan vielä monia hienoja Wigwam-konsertteja. Provinssin äänite ei ole loppu vaan “alku”. Uskon (ja toivon) että Jim Pembroken ja Wigwamin merkitys tulee vain korostumaan tulevaisuudessa. Kyseessä oli Suomen mittakaavassa täysin ainutlaatuinen bändi ja vaikka en suinkaan väheksy alkuaikojen Wigwam-soittajavirtuoosien merkitystä, niin Wigwam – “magia” syntyi kun Jim lauloi. Jim oli siinä mielessä bändin “sielu”.  Helsingin Korjaamolla helmikuun alussa 2023 kuulin miten kosketinsoittaja Rintanen  hienosti matki Jimin lauluääntä ja bändikin pani parastaan, mutta vaikka se oli ihan ok Wigwam revisited  -konsertti niin ei sitä voi eikä pidä verrata  Provinssin vuoden 1991 aitoon Wigwam- keikkaan, jolla Pembroke ja kollegat loistavat kirkkaina tähtinä Seinäjoen illassa!    

Harri Huhtanen 2023               

TASAVALLAN PRESIDENTTI – osa 4

Huomaan nyt olevani ”myöhäisherännäinen” Tasavallan Presidentin suhteen vaikka hankin heidän ensimmäiset levynsä jo 1980-luvun alkupuolella.  Pressan musiikki ei ole sieltä helpommasta päästä, Wigwam avautuu helpommin ja nopeammin. Vuosi vuodelta arvostukseni pressaa kohtaan kuitenkin lisääntyy enkä nyt puhu Kekkosesta tai Niinistöstä, jotka toki ovat olleet hyviä pressoja. Paras pressa on kuitenkin tämä proge-pressa! Ymmärtänette, etten puhu nyt Venäjästä tai politiikasta vaan musiikista ja vain musiikista! Niinistö ja Kekkonen operoivat eri ”genressä”. 

Häpeäkseni joudun myöntämään että ostin vasta Korjaamolla (4.2.23)  pressan uusimman 2LP:n live-albumin Still Struggling for Freedom (SSFF) . Levy on äänitetty livenä kahdessa konsertissa vuosina 2000 ja 2001 ja aikanaan se julkaistiin vain CD:nä (2001), mutta näköjään vuonna 2020 Ainoa  on julkaissut sen 2LP:nä.

SSFF on mahtava levy, koska sille on saatu mukaan pressan alkuperäinen esiintyjäkaarti: Tolonen soittaa kitaraa (aivan mahtavasti!) , Vesa Aaltonen rumpuja, Juhani Aaltonen puhallinsoittimia, Måns soittaa bassoa ja vokaaliosuudet hoitaa Frank Robinson! Jos olisin aikanaan huomannut, että tällä levyllä on alkuperäinen kokoonpano LIVENÄ niin totta kai olisin hankkinut tämän levyn jo aikoja sitten. Nykyisessä mediakohussa kuitenkiin moni tärkeä asia jää helposti pimentoon. En muista että tästä levystä olisi kirjoitettu valtalehdissä. Mutta levyjen hyvä puoli on siinä, että ne voi löytää myös myöhemmin. Minulla on nyt SSFF ja hienoa kuulla miten ”vanhat parrat” panevat parastaan ja ovat vähintään yhtä hyviä kuin vuonna 1971! Robsonia en väsy koskaan kuuntelemaan, vaikka Eero Raittinen oli aikanaan kelvollinen korvaaja niin minulle pressa on oikea pressa  vain kun Robson laulaa. Hänen laulunsa on ajatonta ja klassista. Kun hän laulaa ei kyseessä ole suomalainen proge-bändi vaan maailmanluokan klassinen proge-bändi, josta voi olla vain ylpeä!            

Harri Huhtanen 2023