Päivitys 28.6.2023. Alkaa näyttää siltä että Fogerty on jo poistunut Euroopasta, sillä ylihuomenna hänellä on kiertueen startti Amerikassa. Suomi näyttää siis jälleen jääneen ilman Fogertyä, joten muutin tämän artikkelin otiskkoa eli otin tuon ”kesällä 2023” arvauksen sieltä pois.
Päivitys 22.3.2023. Viime viikkoina alla olevaa artikkeliani on silmäilty ahkerasti eli selvästikin monet odottavat saavansa tietää koska se Fogerty oikein tulee Suomeen. Monet ovat ostaneet lippunsa jo pari vuota sitten. Olen seurannut Fogertyn keikkakalenteria ja pikkuhiljaa sinne on alkanut ilmestyä myös Euroopan kesäkeikkoja, mutta Helsinkiä ei vaan odottelusta huolimatta ole ilmaantunut listalle. Aina en ehdi näitä päivityksiä tehdä reaaliajassa, joten jos olette aiheesta kiinnostuneita kannattaa teidän seurata tätä sivustoa:
Päivitys 10.6.22. Eipä toteutunut tämäkään konsertti VIELÄ. Fogerty on siirtänyt Euroopan keikkansa vuodelle 2023. Tuttuun tapaan vanhat liput on kelvollisia myös siirretyille päivämäärille. Fogertyn keikkatoimisto ei ole vielä ilmoittanut uutta keikkapäivää, mutta varmaankin se ajoittuu kesään 2023.
Jospa Korona vähän huilaisi hommiltaan kesällä 2022 niin sittenpä näkisimme peräti yhdennentoista kerran Fogertyn Suomessa! Tarkempia tietoja tulevasta keikasta täällä:
Kolmannen Koronavuoden aattona veteraaniartistit miettivät kuumeisesti eläketurvaansa. Korona vei keikat ja striimauspalvelut levymyyntitulot ja niinpä moni huippuartisti on päätynyt vuosina 2020-2021 myymään tuotantonsa oikeuksia pois kunhan joku niistä kunnon kauppahinnan maksaa. Aikaisemmin olen Winterludessa raportoinut Dylanin ja Neil Youngin ennätyskaupoista, mutta vanha kunnon Bruce peittosi nyt heidät molemmat, ainakin kauppasumman osalta. On nimittäin raportoitu että hiljattain Sonyn kanssa tekemästään kaupasta Bruce kuittaisi jopa yli 500 miljoonaa dollaria! Tällä hetkellä tämä on maailmanennätys lauluoikeuksien kaupoissa, mutta tuskin se ennätykseksi jää, sillä edelleen löytyy lukuisia huippuartisteja, jotka vasta pohtivat tuotantonsa myymistä.
Dylanin, Youngin ja Brucen kauppojen loppusummat eivät kuitenkaan ole kunnolla vertailukelpoisia, koska Dylanista ja Youngista poiketen Bruce luopui ilmeisesti kaikista vanhan tuotantonsa oikeuksista, hän myi jopa alkuperäiset masternauhansa! Young oli ehkä ovelin, sillä hänelle jäi vähän yli 50% oikeuksista, jolloin hänellä säilyi veto-oikeus nykyisen omistajan julkaisuihin. Myös Dylanin kaupan ulkopuolelle jäi tiettyjä rahantuottoisia oikeuksia. Ilmeisesti siis Bruce on ensimmäinen mega-artisti joka on kokonaan luopunut tuotantonsa oikeuksista. Näitä asioita on kuitenkin valtavan vaikea tarkkaan analysoida koska tässä vaiheessa mikään näistä sopimuksista ei ole julkinen ja lisäksi myös kauppasummat ovat vain anonyymien sisäpiiriläisten ilmoituksia. Bruce ja hänen toimistonsa eivät ole vahvistaneet tuota nyt ilmoitettua 500 miljoonan kauppasummaa. Toisaalta eivät he ole sitä kieltäneetkään ja sanotaanhan että vaikeneminen on myöntymisen merkki. Aiheesta tarkemmin täällä:
Yllä olevalla kuvalla ei ole mitään tekemistä virallisen L.A.Woman -boksin kanssa. Kuva julkaistiin Steve Hoffman Foorumilla. Lähinnä kuvan funktio on huomauttaa, että tuottaja Botnickin väite siitä että kappaleet olisi äänitetty muutamalla otolla ei pidä paikkaansa, koska osasta kappaleita tehtiin ilmeisesti yli 10 ottoa.
Vaikka näissä juhlajulkaisujen remasteroinneissa on pieniä parannuksia alkuperäisiin levyihin verrattuna eivät ne kuitenkaan ole niin merkittäviä että näitä kannattaisi niiden vuoksi hankkia. Sen sijaan ohessa tuleva lisämateriaali on yleensä kiinnostavaa, samoin esittelyvihkoset, jotka sisältävät tietoja alkuperäisten levyjen valmisteluvaiheista. Erityisesti tällä L.A. Womanin Deluxe-boksilla on mukana ilahduttavan paljon julkaisematonta sessiomateriaalia. Marraskuun 1970 ja tammikuun 1971 välisenä aikana Doors äänitti tuottaja Bruce Botnickin lausunnon mukaan albumin kuudessa päivässä. Valitettavasti edes tällä 50-vuotisjuhlapainoksella ei paljasteta minä päivänä mikin otto (take) on äänitetty. Kuuluisan ja erittäin perusteellisen Doors-kronologian The Doors On The Road (1997) julkaissut Greg Shaw ilmoittaa kuitenkin kirjassaan, että L.A. Womania olisi äänitetty joulukuussa 1970 sekä tammikuussa 1971 pienessä The Doors Workshop – nimisessä toimistorakennuksessa, osoitteessa 8512 Santa Monica Boulevard. Lisäksi äänityksiä oli tehty jo marraskuussa 1970 Sunset Sound Recorders -studiossa, osoitteessa 6650 Sunset Boulevard.
Esittelyvihkosessa Botnick kertoo seuraavaa: ”yleensä laulujen äänityksiin tarvittiin vain muutama otto ja virheet korjasimme sen sijaan että olisimme tehneet uuden oton”. Tämäkään ei täysin pidä paikkaansa, sillä jo nyt julkaistusta materiaalista voi kuulla että osaa kappaleista kokeiltiin huomattavasti useammin kuin ”pari kertaa”. Myös esittelyvihkon kuvat sivulla 12 ovat harhaanjohtavia, sillä niiden yläpuolella olevassa tekstissä mainitaan ”original multitrack session tapes” mitä kuvien esittämät kotelot eivät suinkaan ole, koska kappalemerkintöjen yläpuolella koteloiden oikeassa yläreunassa on teksti ”A/D 96khz 24bit – 1/26/11”. Kuvissa on siis masternauhojen digitaalisia kopiota. Amerikassa päivämäärät merkitään kuukausi-päivä-vuosi ja näin ollen tuo kuvien merkintä tarkoittaa päiväystä 26.tammikuuta 2011 ja ilmeisesti nämä digitaaliset nauhat valmistettiin masternauhoista vuoden 2012 juhlajulkaisua varten.
Klassisen rockin harrastajille paljastetaan näissä uusintajulkaisuissa asioita vain vähän kerrallaan ja niinpä tälläkin kertaa herää enemmän uusia kysymyksiä kuin mitä saadaan vastauksia vanhoihin kysymyksiin. Botnick esimerkiksi kertoo ,että sessiot olivat hyvin kurinlaisia ja Doorsit työskentelivät lähes toimistoaikoina eli kello 9-17. Jos siis väite siitä että levy äänitettiin vain kuudessa päivässä pitää paikkansa ja jos lasketaan että tuosta 8 tunnin ”työajasta” äänityksiin olisi käytetty vaikka vain 3 tuntia per sessiopäivä niin silloinkin masternauhoja pitäisi olla levy-yhtiön holveissa 18 tunnin verran! Tällä kertaa siitä julkaistiin ilahduttavasti peräti 2 tuntia 33 minuuttia, mutta mikään complete -sessiojulkaisu tämäkään boksi ei ole ja epäilen vahvasti ettei tämä jää L.A. Womanin viimeiseksi arkistojulkaisuksi.
Nyt on sitten ilmestynyt Doorsien 50-vuotisjuhlajulkaisusarjan viimeinen boksi L.A. Woman. Jim Morrison kuoli vain jotain kuukausia alkuperäisen L.A. Womanin ilmestymisen jälkeen Pariisissa. Valitettavasti bändi teki vielä kaksi levyä ilman Morrisonia. Se oli virhe, sillä näissä levyissä Doorsien musiikin taso laski aivan pohjamutiin. En usko enkä toivo että noista post-Morrison levyistä julkaistaan mitään juhlapainoksia. Sen sijaan vuonna 1978 ilmestynyt An American Prayer, jossa bändi teki jälkikäteen säestyksen Morrisonin alkuperäiseen vuoden 1969 runonauhoitukseen voisi olla sellainen, josta ehkä saisi jopa kuuntelukelpoisen juhlapainoksen lisukkeilla.
Rhinon nyt julkaisema L.A. Womanin juhlapainos noudattaa edeltävien julkaisujen formaattia eli alkuperäinen levy julkaistaan remasteroituna vinyyli + CD -levynä ja lisukkeena on kaksi CD:tä (pääosin) aikaisemmin julkaisematonta sessiomateriaalia. Alla boksin sisältö:
CD 1: Original Stereo Mix (remastered)
The Changeling
Love Her Madly
Been Down So Long
Cars Hiss By My Window
L.A. Woman
L’America
Hyacinth House
Crawling King Snake
TheWASP (Texas Radio And The Big Beat)
Riders On The Storm
Bonus kappaleet
Hyacinth House – Demo
Riders On TheStorm – Sunset Sound Version *
CD2: L.A. Woman Sessiot 1
TheChangeling *
Love Her Madly *
Riders On TheStorm *
L.A. Woman (Part 1) *
CD3: L.A Woman Sessiot 2
L.A. Woman (Part 2) *
She Smells So Nice *
Rock Me Baby *
Mr. Mojo Risin *
Baby Please Don’t Go *
L.A. Woman (Part 3) *
Been Down So Long *
Get Out Of My Life Woman *
Crawling King Snake *
The Bastard Son Of Jimmy & Mama Reed (Cars Hiss By My Window) *
Been Down So Long *
Mystery Train *
The WASP (Texas Radio And The Big Beat) *
LP: Original Stereo Mix (remastered)
Sama sisältö kuin CD:llä lukuunottamatta bonuskappaleita, joita vinyylilevyllä ei ole.
Neil Young on vaivihkaa äänittänyt nykyisen Crazy Horsen kanssa uuden studioalbumin nimeltään Barn ja se ilmestyy huomenna (10.12.21). Alla uuden albumin biisilistaus:
Niin, otsikkoon olisi ehkä pitänyt liittää tuo nykyajan rukouslisä eli “…jos Korona suo…”. Mutta siis: hieno uutinen, koska viimeksi heidän erinomaista vuoden 2019 Flow festivaalikeikkaansa TV:stä katsellessani harmittelin sitä, etten ole vielä koskaan päässyt Curen keikalle. Mutta nyt siis tilasuuteni viimeinkin koitti. Tarkempia tietoja tulevasta keikasta täällä:
Hiljattain on julkaistu tällainen 17 CD:n boksi VDGG:n 1970-luvun tuotannosta
Olin hankkinut VDGG:n 1970-luvun LP:eitä useamman jo 1980-luvulla divarikierroksillani. Aikanaan kuuntelin nuo levyt muutaman kerran ja olihan siellä joitain hyviä kappaleita, mutta jotenkin bändi jäi minulta sen jälkeen unohduksiin kymmeniksi vuosiksi, varsinkin kun VDGG ei ollut koskaan esiintynyt Suomessa eli minulla ei myöskään ollut live-kokemusta bändistä. Sitten kun 2019 luin että bändi olisi tulossa 2020 keväällä Suomeen, otin muutaman VDGG -levyn uusintakuunteluun, mutta sekin jäi sellaiseksi pintapuoliseksi ja puolivillaiseksi kertaukseksi. Ja sitten keikka siirrettiin Koronan vuoksi loppuvuoteen 2020 ja sen jälkeen samasta syystä jopa vuodella eteenpäin! Jälleen VDGG unohtui minulta. Mutta sitten kun lokakuussa 2021 alkoi näyttää siltä että bändi todella lopultakin pääsisi Suomeen aloin tosissani kuunnella noita VDGG:n kuutta ensimmäistä studioalbumia (1969-76), jotka minulla on. Sitten se vihdoin tapahtui! Tajusin viimeinkin miten hienoja nuo kaikki kuusi levyä ovat ja sen miten nerokas säveltäjä ja sanoittaja Peter Hammill on. Kosketinsoittaja Hugh Banton osoittautui myös aivan huipputekijäksi! Lisäksi VDGG:n ainutlaatuisen soundin luomisessa erittäin suuri merkitys on fonisti Dave Jacksonilla sekä rumpali Guy Evansilla. Kertaheitolla listani 1970-luvun merkittävimmistä proge-bändeistä meni uusiksi. VDGG nousi minulla TOP5 ryhmään. Savoyn keikka oli hieno. Harmittelen vain sitä että töiden vuoksi en voinut osallistua seuraavan päivän keikkaan, jossa oli täysin uusi settilista. VDGG todella hemmotteli suomalaista yleisöä, koska molempina iltoina kuultiin eri kappaleet. Tuo kahden konsertin kokonaisuus olisi ollut hieno kokea. Mutta ehkä sitten seuraavalla kerralla? Toivon todella että tulevat vielä uudestaan Suomeen!
Peter Jackson on yksi 2000-luvun tunnetuimpia ja arvostetuimpia elokuvaohjaajia.
Youtubesta löytyy jo useampia mielenkiintoisia Beatles -asiantuntijoiden haastatteluja viime viikonloppuna ensi kertaa julkisesti esitetyn Get Back -dokumentin sisällöstä. Ylivoimaisesti kiinnostavin näistä oli elokuvan ohjaajan, uusi-seelantilaisen Peter Jacksonin 15 minuutin haastattelu, jossa hän kertoi ensimmäisestä tapaamisestaan Paul McCartneyn kanssa. Kun Jackson oli kertonut Paulille saaneensa käyttöönsä kaikki alkuperäiset Let It Be -projektin kuvanauhat oli tämä aluksi ollut vähän tyrmistynyt ja epäluuloinen. Paul ei ollut nähnyt alkuperäisiä kuvanauhoja vuosikymmeniin ja hänen muistikuviaan hallitsi alkuperäinen Let It Be-elokuva, jossa tuo ajanjakso kuvataan hyvin riitaisana. Paul oli kuitenkin rauhoittunut ja kiinnostunut kovasti uudesta projektista kun Jackson oli kertonut että kuvanauhoilla oli kymmeniä tunteja hyviä hetkiä, vitsailua ja hauskanpitoa ja vain vähän riitelyä ja huonoja fiiliksiä.
Jackson paljasti toimittajalle myös että koko projektiin kului häneltä 4 vuotta eli pidempi aika kuin mitä hän oli käyttänyt aikaisempiin menestyselokuviinsa. Dokumentin ensimmäinen raakaversio oli peräti 18 tunnin kestoinen ja siitä Jackson sitten lähti karsimaan aineistoa, kunnes oli jäljellä enää 6 tunnin kestoinen versio. Jackson totesi, että sitä ei voinut sen jälkeen enää lyhyentää ilman että historiallisille tapahtumille olisi tehty vääryyttä. Se mitä haastattelussa ei kerrottu oli miksi lopullinen dokumentti oli kuitenkin 8 tunnin kestoinen, vaikka Jackson puhuu haastattelussa 6 tunnin dokumentista. Onko siis niin että elokuvateattereissa ja DVD:llä tullaan näkemään vain tuo 6 tunnin versio ja ainoastaan Disney plus-kanavalla tuo 2 tuntia pidempi versio? Aika näyttää. Tässä vaiheessa ei ole edes tiedossa milloin dokumentti tulee DVD / Blu-Ray -jakeluun. Tällä hetkellä Get Back -dokumentin voi nähdä vain Disney plussalla.
Beatles lopetti kiertueet ja samalla muunkin keikkailun San Franciscon stadionilla 29.8.1966. Tuskin edes Beatlesit silloin vielä tiesivät, että lopetuspäätös tulisi olemaan lopullinen.
Vaikka Beatleseilla oli tammikuun 1969 jälkeenkin joitain äänityssessioita ja vaikka tuolloin eivät suinkaan bändin kaksi viimeistä levyä (Abbey Road 1969 ja Let It Be 1970) tulleet valmiiksi niin sikäli nämä tammikuun sessiot olivat kuitenkin erittäin merkittäviä että käytännössä niissä äänitettiin kaikki Let It Be’llä seuraavana vuonna julkaistut kappaleet vähintään esiversioinaan ja Abbey Road’inkin kappaleista huomattava osa. Tavallaan Beatlesien tuotanto oli ”paketissa” noiden sessioiden jälkeen ja loput 52 vuotta oli sitten enää julkaisemattomien kappaleiden hiomista ja vaihtoehtoisten ottojen julkaisua joka on siis jatkunut nykyhetkeen saakka. Tämän on mahdollistanut se, että Beatles äänitti niin valtavasti musiikkia vuosina 1967-1970 ja että äänitteet ovat niin hyvätasoisia. Arkistojen aarteita on siis riittänyt ostettavaksi Beatles-keräilijöille ja tulee riittämään jatkossakin, sillä edelleen paljon Beatles-äänitteitä on julkaisematta.
Tammikuun sessiot jakaantuivat kahteen osaan. Pari ensimmäistä viikkoa äänityksiä ja kuvauksia tehtiin Twickenhamin studiolla ja Jacksonin dokumenttielokuvan ensimmäinen osa kuvaa sessiopäiviä 1-7, toinen osa kattaa sessiopäivät 8-16 ja viimeinen osa päivät 17-22. Selvyyden vuyoksi todettakoon, että nämä eivät siis ole kalenteripäiviä vaan sessiopäiviä ensimmäisestä viimeiseen. Sessiot alkoivat 2.tammikuuta 1969 ja päättyivät Applen toimistorakennuksen kellaristudiossa 31.tammikuuta. Bändi äänitti siis melkein kaikkina viikonpäivinä, erityisesti loppuvaiheessa sessiot muuttuivat intensiivisemmiksi monestakin syystä eli aika oli loppumassa.
Vuoden 1966 jälkeen Beatles lopetti keikkailun. Silloin kukaan ei vielä tiennyt, että lopetus oli lopullinen. Beatlesien kattokonsertti tammikuussa 1969 oli viimeinen kerta jolloin bändi esiintyi yhdessä ”konsertissa”. Tosin voiko puhua konsertista, jos lippuja ei myyty eikä ennakkotietoa konsertista jaettu kenellekään?
Beatlesista tuli maailman suosituin bändi vuonna 1964, jolloin he valloittivat Amerikan. Eurooppa oli ollut beatlemanian kourissa jo edeltävänä vuonna. Keikkapaikat muuttuivat yhä suuremmiksi ja Beatlesia alkoi harmittaa se, että kaikki vain kirkuivat konserteissa eli kukaan ei oikeastaan enää kuunnellut heidän soittoaan ja useissa paikoissa äänentoistolaitteet olivat surkeita ja yhteissoitto ei aina sen vuoksi mennyt putkeen. Niinpä vuonna 1966 he tekivät radikaalin ratkaisun ja lopettivat keikkailun, vaikka Amerikassa ja muuallakin kysyntä oli huipussaan eli he olisivat helposti voineet tienata kymmeniä miljoonia pelkillä stadionikeikoilla. Bändi siirtyi loppuvuodesta 1966 studiobändiksi, joka äänitti Lontoossa kuukausikaupalla uusia kappaleitaan. Esimerkiksi White Albumilla (1968) on muutamia kappaleita, joista tehtiin yli 100 ottoa! Niinpä bändi alkoi loppuvuodesta 1968 miettiä, että ehkä olisi aika siirtyä takaisin yksinkertaisempaan äänitysmetodiin. He halusivat palata Hampurin aikoihin eli aikaan ennen kuin bändillä oli edes levytysopimusta. Silloin he soittivat yötä päivää pienissä klubeissa ja kappaleet opeteltiin siten että koko bändi soitti yhdessä eikä niin että jokainen äänitti oman osuutensa erikseen ja niitä sitten editoitiin yhteen ja tehtiin jälkiäänityksiä. Beatlesien mielestä koko homma oli vähitellen muuttunut liian tekniseksi ja kliiniseksi ja he halusivat palata spontaaniin musiikintekoon.
He aloittivat uudet sessiot Twickenhamin studioilla tammikuun alussa 1969 ja alkuperäisen suunnitelman mukaan mitään päälleäänityksiä ja tai äänitteiden jälkikäsittelyä ei tehtäisi ja kaikki soittaisivat samassa tilassa yhdessä. Suunnitelmissa oli myös live-konsertti muutaman viikon päästä sessioiden alusta. Lisäksi bändi oli päättänyt luoda 14 uutta kappaletta jotka esitettäisiin tuossa konsertissa. Tavoitteet olivat siis kovat ja yksi Jacksonin dokumentin hienoja piirteitä on se, että hän kronologisella lähestymistavallaan paljastaa miten bändin alkuperäiset suunnitelmat yksi toisensa jälkeen ajoivat karille.
