Monissa Keski-Amerikan ja Karibian maissa Dylan ei ole konsertoinut koskaan, poikkeuksena ainoastaan Meksiko. Tämä näkyy myös Dylan -uutisoinnissa, sillä useimmissa alueen sanomalehdistä ei ole mitään mainintoja Dylanin merkkipäivästä. Muutamia artikkeleita kuitenkin löysin ja ne listaan tähän alle. Google -kääntäjällä saatte taas suomennoksen, jolla pääsette vähän jyvälle artikkelien tekstisisällöstä:
Dylan on tunnettu ja arvostettu myös Etelä-Amerikassa, vaikka hänen kiertueensa ei olekaan ulottunut sinne läheskään yhtä usein kuin Eurooppaan, jossa Dylan on keikkaillut käytännössä vuosittain. Alla valikoima Etelä-Amerikassa julkaistuja Dylan 80 -uutisia:
Tämä Juhlakonsertti järjestettiin Dylanin syntymäpäivää edeltävänä viikonloppuna St Kildassa, Melbournen alueella.
Myös maapallon toisella puolella, Australiassa ja Uudessa Seelannissa Dylanin merkkipäivä on muistettu näyttävästi. Alla muutamia linkkejä paikallisten nettilehtien artikkeleihin:
Kansainvälinen lehdistö alkoi kirjoittaa artikkeleita Dylanin 80-vuotissyntymäpäivästä jo toukokuun 2021 alkupuolella ja nyt näitä juttuja on kertynyt jo satoja. Googlen hakukoneen ongelma on se, että sieltä nousee esiin lähinnä angloamerikkalaisen lehdistön jutut, varsinkin jos ei osaa noita muita kieliä. No, “kieliummikon” pelastus on norjalaisenKarl Erikin jo 27 vuotta ylläpitämä Dylan-sivusto, jonne fanit postaavat ympäri maailmaa Dylan-uutislinkkejä. Karl-Erik on ollut todella kiireinen viime viikkoina, sillä Dylan-fanit ovat postanneet hänen sivuilleen satoja linkkejä näistä Dylan 80 -uutisista! Koska näitä uutisia on valtavan paljon ja koska tämä Winterlude saitti on lähtökohtaisesti Dylan-sivusto päätin koota näistä linkeistä sellaisen kompaktin “lehdistökatsauksen”. Suurin osa teistä ei varmaan osaa flaaminkieltä, espanjaa tai kroatiaa, mutta muistakaa käyttää Google-kääntäjää, sillä jopa näihin “eksoottisiin” uutisiin pääsee sen avulla kyllä käsiksi!
Joku sanoi minulle ettei euroviisuilla ole mitään tekemistä rockin kanssa. Pitkään näin olikin sillä 1960-luvulla euroviisujen voittajia olivat yleensä mahtipontiset balladit, 1970-luvulla voittoja saatiin balladien lisäksi “eurohumpalla”, 1980-luku ja 1990-luku menivät minulta tavallaan ohi, koska silloin lopetin euroviisujen aktiivisen seuraamisen. 2000-luvulla jatkoin siitä mihin olin jäänyt 1970-luvulla eli katsoin kaikki euroviisut. Vuonna 2006 sain kokea tavallaan kaksinkertaisen yllätyksen sillä ensimmäinen yllätys oli että Suomi voitti kilpailun jota yli 100 miljoonaan ihmistä seuraa! Toinen erittäin suuri yllätys oli että Suomi voitti rock-biisillä! Silloin luulin, että tämä aiheuttaisi muutoksen tulevissa euroviisuissa, sillä suurin osa osallistujista yleensä etsii “kaavaa”, jolla voisi voittaa euroviisut. Tämä rock-buumi ei kuitenkaan realisoitunut eli hyvin nopeasti euroviisut palasivat tuttuun ja turvalliseen, johon rock ei istunut.
Korona-vuonna 2020 euroviisut peruutettiin ensimmäistä kertaa kilpailujen 65 -vuotisen historian aikana. Vuonna 2021 Hollanti päätti kuitenkin järjestää kilpailut vaikka Korona-pandemia jatkui kiivaana myös Euroopassa. Konsertti järjestettiin siten, että jokaiselle konserttiareenalle tulevalle tehtiin Korona-testi. Ylensä finaaleissa on 10000 -20000 katsojaa, mutta nyt katsomo oli supistettu 3500 katsojaan. Heistäkin lähti paljon ääntä eli tilanne oli artistien kannalta sata kertaa parempi kuin persoonaton live-striimauskonsertti.
Suomen edustaja Blind Channel esitti euroviisuille epätyypillisen rockbiisin. Siitä kuitenkin pidettiin, sillä bändi päätyi äänestyksessä sijaluvulle 6 ja sai eniten pisteitä nimenomaa yleisöäänestyksestä. Toinen kilpailun rockbiisi kuultiin Italian edustajilta. Se oli vieläkin enemmän rock kuin Blind Channel, koska siinä ei ollut yhtä selkeää melodiaa eikä niin sanottua kertosäe -koukkua.
Yllätys oli ainakin minulle suuri kun Italia voitti! Italian kappale ei ole melodista rockia, vaan se on lähempänä progea tai grungea eli koskaan aikaisemmin näin erikoinen kappale ei voittanut euroviisuja. Eniten sydäntäni lämmitti se kun yhtyeen laulusolisti voitin hetkellä lausui Neil Youngin slogania lainaten: “Rock’n’roll will never die!” Tosin tämäkin bändi on tullut julkisuuteen Xfactor-kilpailun kautta. Eli vaikka tämä euroviisut 2021 antaa ymmärtää että rock voisi palata niin luulen että on turha sitä vielä juhlia, sillä niin moni asia on muuttunut peruuttamattomasti 1970-luvun jälkeen eli todellisuudessa rockin valtakausi ei (todennäköisesti) enää voi palata. Mutta kuten kaikki hyvät asiat , niin rock voi jatkaa elämäänsä marginaalissa samaan tapaan kuin vaikka Jazz.
Dylan osallistui vuosina 1963-65 Newportin festivaaleille. Viimeisellä esiintymiskerralla heinäkuussa1965 hän teki monien yllätykseksi ja kauhistukseksi pesäeron folk-liikkeeseen esittämällä folk-kappaleiden ohella sähköisesti ”raakaa” rockia!
Tänään illalla (22.5.21) ainakin miljoona suomalaista jännittää miten suomalainen rockyhtye Blind Channel sijoittuu Rotterdamissa Euroviisujen loppukilpailussa. Tämän vuoksi monelta jää varmaan huomaamatta, miten hienon Bob Dylan -dokumentin YLE Teema näyttää tänään klo 20 alkaen. Kyseessä on Murray Lernerin alunperin jo vuonna 1967 valmistunut 35mm:n elokuva, joka tiettävästi näytettiin vuonna 1973 jossain helsinkiläisessä elokuvateatterissakin. Lisäksi elokuvasta on julkaistu muistaakseni 1980-luvulla VHS-kasetti sekä DVD:t vuosina 2005 ja 2007. Elokuvan alkuperäinen nimi oli Festival ja se kuvastaa paremmin elokuvan kokonaissisältöä, koska elokuva ei pelkästään keskity Dylaniin vaan siinä kuvataan ylipäätään tapahtumia Newportin festivaaleilla 1963,1964 ja 1965. Mukana dokumentissa on kymmeniä muitakin artisteja. Ajan myötä Dylanin rooli elokuvassa on kuitenkin voimakkaasti korostunut, koska monet elokuvan muista artisteista ovat joko kuolleet tai ainakin ura on päättynyt. Niinpä Columbian vuonna 2007 julkaiseman elokuvan toisen DVD -version nimeksi vaihdettiin Bob Dylan: The Other Side Of The Mirror ja tämän version myös YLE Teema tänään lähettää. Jos ei tänään ehdi elokuvaa katsoa uusitaan se YLE Teemalla huomenna klo 16 ja lisäksi elokuva on katsottavissa YLE Areenassa vielä yli kuukauden ajan.
UCLA:sta valmistuttuaan Ray Manzarek asusteli Venicen rannalla Kaliforniassa. Heinäkuussa 1965 hän tapasi rannalla Jim Morrisonin ja kysyi mitä tämä oli tehnyt valmistumisensa jälkeen. Jim kertoi asustelleensa läheisen talon katolla, polttaneensa melkoisesti (silloin vielä laillista) LSD:tä ja kir- joittaneensa lauluja. Ray pyysi Jimiä laulamaan hänelle jonkun näistä uusista lauluista. Jim esitti Moonlight Driven ja Ray oli ällistynyt! Hän ihaili Jimin sanoitustyyliä ja ehdotti heti yhteistyötä. Tuolloin Jim kertoi jo pitkään harkinneensa The Doors-nimisen bändin perustamista. Nimen Jim oli ilmeisesti lainannut Aldous Huxley’n kirjasta The Doors Of Perception. Kirjassa Huxley kertoi kokeiluistaan hallusinogeenisilla lääkkeillä. Huxley oli saanut idean kokeisiinsa William Blaken säkeistä: ”Jos mielen ovet avattaisiin/ihminen näkisi kaiken sellaisena kuin se todellisuudessa on/äärettömänä”.
Syyskuussa 1965 uusi bändi kokoontui ensimmäiseen sessioonsa World Pacific Jazz– studiolle. Jim lauloi, Ray soitti pianoa ja rumpaliksi oli kutsuttu John Densmore (synt. 1.12.1945). Rayn veljet Rick ja Jim olivat myös mukana sessiossa. Lisäksi paikalla oli naispuolinen bassonsoittaja, jonka henkilöllisyys on edelleen arvoitus. Bändi käytti äänitykseen Rick And The Ravensille aikaisemmin myönnettyä studioaikaa. Kolmessa tunnissa he nauhoittivat kuusi laulua: Moonlight Drive, Hello I Love You, Summer’s Almost Gone, My Eyes Have Seen You, The End Of The Night sekä Go Insane. Sessiossa äänitetyistä kappaleista tehtiin myös muutama asetaattilevy, lähinnä mainosmielessä.
Rayn veljet, Rick ja Jim eivät pitäneet Morrisonin lyriikoísta ja olivat huolestuneita suunnasta johon bändi oli kehittymässä. Niinpä he melko pian syyskuun 1965 Pacific-Session jälkeen erosivat bändistä. Veljiensä lähdettyä Ray Manzarek tarvitsi bändiinsä uuden kitaristin. Ray otti yhteyttä Robby Kriegeriin (synt. 8.1.1946), joka oli opiskellut UCLA:ssa samoihin aikoihin kuin hän. Robby oli myös osallistunut Rayn kanssa Ravi Shankarin meditaatiokursseille. Ennen Doorsia hän oli soittanut Clouds-nimisessä kokoonpanossa. Hän oli myös rumpali John Densmoren kanssa perustanut Psychedelic Rangers -bändin. Sekä Manzarek että Morrison pitivät Kriegerin soittotyylistä. Krieger puolestaan oli hyvin innostunut bändin intensiivisestä soundista. Niinpä syyskuussa 1965 The Doors oli syntynyt.
Päivitys 15.6.22. Nyt se siis lopultakin tapahtuu! 40 vuotta viimeisen keikkansa jälkeen Hassisen Kone on täällä taas! Tosin jos tarkkoja ollaan niin yksi esiintyminen bändillä on ollut tässä välissä, nimittäin Ilosaarirockissa vuonna 2000, jolloin Ismo Alanko lausui keikan lopussa historialliset sanat: ”nähdään 20 vuoden kuluttua!”. Yleisössä ajateltiin varmaan että kyseessä oli vitsi. Nyt vitsistä on kuitenkin tulossa totta sillä Juhannusviikolla Hassisen Kone tekee – ellei mitään järkyttävän yllättävää tapahdu – peräti viisi loppuunmyytyä keikkaa Joensuun Kerubi-ravintolassa. Minikiertueeseen kuluu lisäksi keikat Provinssissa ja Tampereen Ratina-stadionilla. Nekin toteutuvat näillä näkymin.
Yli 40 000 suomalaista osti loppuvuodesta 2019 liput Hassisen Koneen kesän 2020 juhlakiertueelle. En usko että kukaan heistä siinä vaiheessa arvasi miten pitkään noita keikkoja sitten lopulta joudutaan odottamaan. Aluksi ne siirtyivät kesältä 2020 kesään 2021 ja tänään (19.5.21) ilmoitettiin että minikiertue siirtyy jälleen vuodella!
Peter Green (vas.) ja 18-vuotias Danny Kirwan (oik. ) harjoittelevat vuonna 1968
Fleetwood Macin 53 vuotta jatkuneeseen tarinaan liittyy monia surullisia ihmiskohtaloita, mutta ylivoimaisesti surullisin niistä on Danny Kirwanin tarina. Hän kirjaimellisesti nousi ryysyistä rikkauksiin ja yhtä rajusti kuin hän nousi yhtä rajusti hän putosi.
Minulle se lyhyt ajanjakso syksystä 1968 alkukevääseen 1970, jonka Kirwan ja Peter Green tekivät yhdessä musiikkia oli bändin kulta-aikaa. Peter Green oli ihastunut 18-vuotiaan Kirwanin soittoon ja laittoi Mick Fleetwoodin pyytämään tätä liittymään bändiin. Fleetwood Mac oli siinä vaiheessa jo tunnettu ja arvostettu bändi, mutta Danny Kirwan suurelle yleisölle täysin tuntematon. Niinpä hän otti mielihyvin pestin vastaan, koska hän puolestaan ihaili Peter Greenin kitaransoittoa.
Vuosina 1968-69 bändi esiintyi Kirwanin kanssa Euroopassa ja USA:ssa ilta toisensa jälkeen loppuunmyydyille katsomoille. Joidenkin raporttien mukaan tuohon aikaan heidän keikoilleen myytiin enemmän lippuja kuin Beatlesien tai Rolling Stonesien keikoille ! Ei ihme jos Kirwan oli hämillään. Hän oli hetkessä noussut korttelibändin kitaristista maailmanluokan estradeille.
Ja sitten ne levytykset! Peter Green on eräässä haastattelussa todennut, ettei Albatrossista (1968) olisi ikinä tullut niin hienoa ellei hän olisi saanut apua Kirwanilta. Albatross nousi Englannin listaykköseksi ja sitä myytiin lopulta pelkästään Englannissa miljoona kappaletta! Myös hittisinglellä Oh Well (1969) Kirwan on merkittävässä roolissa. Todellisen Jackpotin Kirwan sai kuitenkin kun Fleetwood Mac alkoi levyttää kolmatta studioalbumiaan, Then Play On (1969), jolla Green antoi hänelle melko vapaat kädet sävellysten suhteen ja perusteli tätä “anteliaisuuttaan” sillä että voisi siten itse paremmin keskittyä lauluosuuksiin. Tämä loistava albumi ilmestyi alunperin syyskuussa 1969 Englannissa ja sen 14 kappaleesta peräti 7 oli Kirwanin sävellyksiä. Muutoinkin siihen aikaan huippuvireessä ollut Green halusi vetää matalaa profiilia, sillä vaikka kaikki tiesivät etteivät bändin rumpali Mick Fleetwood ja basisti John McVie varsinaisesti sävellä mitään merkitsi Green jammailubiisinsä Fighting for Madge ja Searching for Madge heidän nimiinsä. Green halusi että kaikki bändissä saisivat osuutensa tekijänoikeustuloista, koska albumi oli yhteinen projekti.
Kirwanin viimeisistä vuosista ei löydy kuvia, mutta tässä hän on vuonna 1993 ilmeisesti Lontoossa.
Luovat ihmiset ovat yleensä sitä herkempiä mitä luovempia he ovat. Vaikka Kirwan ja Green tekivät yhdessä runsaan vuoden ajan kerrassaan upeaa musiikkia ja vaikka he arvostivat toisiaan ilmeni nopeasti etteivät he kuitenkaan ihmisinä tulleet toimeen keskenään. Kirwan ei suinkaan ollut pääsyy siihen että Green keväällä 1970 päätti erota bändistä, siihen oli monia syitä, mutta Kirwan oli osatekijänä tässä monisyisessä prosessissa joka sai Greenin lähtemään. Syntyi omituinen tilanne. Jäljelle jääneet kaksi kitaristia eivät voineet toimia bändin johtajina ja niinpä Jeremy Spencer erosi bändistä 1971. Tämän jälkeen introvertti ja epäsosiaalinen Kirwan ahdistui entistä enemmän, sillä suuri yleisö alkoi pitää häntä bändin johtajana ja ennen kaikkea häntä alettiin arvioida “Green” -asteikolla, jonka hän koki kohtuuttomaksi. Hän pakeni ahdistusta ja huonoja bändisuhteitaan alkoholiin ja huumeisiin. Niinpä tilanne johti lopulta siihen että muu bändi päätti erottaa hänet syksyllä 1972, juuri kun Fleetwood Mac oli alkanut saavuttaa merkittävää levymyyntiä myös USA:ssa.
Erottaminen Fleetwood Macista johti Kirwanin uran alamäkeen. Bändin manageri oli kuitenkin aluksi hänen tukenaan ja niinpä Kirwan pääsi julkaisemaan erottamisensa jälkeen 1970-luvulla vielä kolme sooloalbumia. Vuonna 1979 julkaistu Hello There Big Boy! jäi Kirwanin viimeiseksi levyksi. Sen jälkeen hän jäi 29-vuotiaana “eläkkeelle”. Hän antoi monia haastatteluja vielä 1980-, 1990- ja 2000-luvuilla, mutta hän ei enää palannut musiikin pariiin, ei ainakaan julkisesti. Viimeiset vuotensa hän vietti kotikaupungissaan Lontoossa köyhänä miehenä alkoholistien asuntolassa.
Suomen Emma Gaala vastaa USA:n Grammy -gaalaa. Tosin Suomeen tämä kilpailu rantautui vasta 1980-luvulla kun taas USA:ssa Grammyjä on jaettu jo 63 vuotta. Suomen Emma Gaala järjestettiin perjantaina 14.5.2021Helsingin Messukeskuksessa ilman yleisöä. Nelonen lähetti ohjelman suorana etkoja lukuunottamatta. Palkintoja jaettiin 23 kappaletta. Odotusten mukaisesti Korona -vuoden 2020 kuunnelluin ja ostetuin artisti Behm voitti eniten palkintoja. Hän sai peräti 7 Emma -pystiä ja tämä ilmeisesti on kilpailun ennätys.
Iloinen yllätys minulle oli kuitenkin se, että vaikka Maustetytöt diskattiin vuoden 2020 Emma Gaalasta vuonna 2020 sen N-sanan käytön vuoksi ja siksi he menettivät uuden tulokkaan etulyöntiaseman jolla Behm tänä vuonna pääsi ratsastamaan suvereenisti, niin heitä ei kuitenkaan oltu unohdettu, vaan he saivat Emma palkinnot vuoden rock ja vuoden yhtye -palkinnot! Lisäksi he olivat ehdolla kriitikkojen valinta ja yleisöäänestys -kategorioissa. Kaisa oli taas hurmaava todetessaan rock artisti -palkinnosta: “erehtyiköhän joku genrestä” ja Anna pani vielä paremmaksi toteamalla: “kyllä kannatti ne pari kitarasoolooa soittaa”.
Palkintojenjaon ohessa näytetyt musiikkiesitykset olivat yllättävän heikkotasoisia. Ensimmäinen kunnollinen esitys oli Elastisen ja Jenny Vartiaisen duetoima Epäröimättä hetkeäkään . Lisäksi näytettiin video jossa Gösta Sundqvistin “haamu” tuli gaalaan kummittelemaan. Ei siis konkreettisesti, vaan biisin kautta. Arttu Wiskarin ja Leavings –orkesterinTässäkö tää oli? noudattaa kurinalaisesti parhaiden Leevi and the Leavings -biisien rakennetta ja tarinankerrontaa. Tarina on selvästi saanut innoituksensa Göstan hittibiistä Teuvo maanteiden kuningas (1988) ja mukaan on otettu myös se ihana mandoliini. Plagiointia? Ei oikeastaan, koska mukana on alkuperäinen Göstan bändi ja kuten bluesissa, kyse on perinteen jatkamisesta. Musiikillisesti Tässäkö tää oli –biisi oli illan parasta antia, vaikka sitä voidaankin pitää aika laskelmoituna tuotteena. On selvää, että Göstän parhaiden biisien melodiakulkuja ja tarinankerrontaa hyväksikäyttämällä on vaikeaa epäonnistua, varsinkin jos biisejä säestää Göstan alkuperäinen bändi.
