Toinen ja kolmas matka Balkanille…

Ensimmäisen ja toisen Balkanin matkan välillä ehti vierähtää lähes 30 vuotta, sillä alue oli pitkään niin levoton, ettei olisi ollut mielekästä turistina matkustaa sinne. India Jones- tyyppisille hurjapäille se olisi ehkä sopinut, mutta minä olen sikäli vanhanaikainen että arvostan rauhaa ja vakaita oloja. 2000-luvulla aloin kuitenkin lukea toinen toistaan houkuttelevampia juttuja Baltian rannikkoseuduista ja jopa muutamista sisämaan kaupungeista kirjoitettiin suomalaisissa lehdissä positiiviseen sävyyn. Niinpä lopulta syksyllä 2012 uskaltauduin runsaan viikon omatoimi -matkalle Slovenian pääkaupunkiin Ljubljanaan.  Se kannatti!  Vähän Turkua suurempi Ljubljana oli varsinainen turistin taivas! Ruoka ja viini oli hyvää ja halpaa!  Hintataso ravintoloissa oli alle 50% Suomen hinnoista. Esimerkiksi iso lasi punaviiniä ravintolassa maksoi muistaakseni vain 2-3 euroa.  Kaupunki oli sopivan pieni, jotta sen hallitsi hyvin kävellen. Valtaosa nähtävyyksistä oli muutaman kilometrin säteellä. Itävalta-Unkarin loistoaikana 1800-luvulla rakennetut palatsit oli suurelta osin 2000-luvulla ehditty jo kunnostaa ja ne olivat kauniita. Ljubljanassa oli vaikeaa huomata että kaupunki ehti 1900-luvulla olla yli 40 vuotta kommunistisen hallinnon ikeessä. Kommunismi tuottaa yleensä hyvin rumia rakennuksia tai ainakin 1900-luvulla näin tapahtui, mutta onneksi Ljubljanan kauniita 1800-luvun palatsirakennuksia ei missään vaiheessa korvattu Stalinin ajan harmailla ja kolkoilla betonilaatikoilla.  Ljubljanassa on valtava määrä opiskelijoita ja tämä tuo oman hienon vibansa kaupungin iltaelämään. Kulttuurinnälkäisille on tarjolla hienon arkitehtuurin lisäksi paljon löytöjä roomalaisajalta, sillä jo 2000 vuotta sitten muinaiset roomalaiset rakensivat paikalle ison ja vauraan kaupungin.

Vuoden 2012 matkan jälkeen mietin usein uutta matkaa alueelle, mutta aina löytyi kohteita, jotka menivät ohi. Lopulta kesällä 2019 päätin että oli vihdoinkin kolmannen Balkanin matkan vuoro. Suomalaiset tuntevat ehkä parhaiten Balkanilta Kroatian rannikolla sijaitsevan Dubrovnikin, joka oli suosittu turistikohde jo “muinaisen” Jugoslavian aikaan. Toki Dubrovnik on kaunis ja sieltäkin löytyy paljon roomalaisten jättämiä kulttuuriaarteita, mutta usein kaupungissa on enemmän turisteja kuin paikallisia eli Dubrovnik on vähän kuin Venetsia – siellä on jo liikaakin turisteja.  Niinpä pitkällisen pohdinnan jälkeen matkakohteeksi varmistui Kroatian pääkaupunki Zagreb, jossa on saman verran asukkaita kuin Helsingissä.  Lukemani perusteella nähtävää siellä oli vähintään viikoksi ja lisäksi lähellä oli monia mielenkiintoisia maaseutukohteita.          

 Harri Huhtanen 2021

Jugoslavian hajoamissodat, osa 2

Suomessa huonosti tunnetun Montenegron asukkaat kannattivat 1990-alussa, päinvastoin kuin muut alueen valtiot, jäämistä Serbian yhteyteen. Liitto alkoi kuitenkin rakoilla jo 1996, jolloin maa ryhtyi harjoittamaan omaa talouspolitiikkaa ja otti, ehkä hieman yllättäen, valuutakseen Saksan markan ja myöhemmin euron. Näin maa halusi identifioitua vahvemmin läntiseen Eurooppaan. 2000-luvulle tultaessa Montenegrossakin alettiin vaatia täysitsenäisyyttä. Asiasta järjestettiin kansanäänestys 2006 ja niukalla enemmistöllä itsenäisyyden kannattajat voittivat. Näin Montenegrosta tuli jo viides entisestä Jugoslaviasta eronnut valtio.

Ainoa alueen valtioista, jonka tilanne on edelleen keskeneräinen on Kosovo. Alueen asukkaista lähes 90% on albaaneja ja  he kapinoivat serbihallintoa vastaan jo 1980-luvun sekasortoisina vuosina. Albaanit julistivat maan itsenäiseksi jo 1991, mutta tuota julistusta ei maailmalla noteerattu. Varsinainen avoin sotatila alkoi 1996. Koska Kosovo oli köyhin alueen valtioista ei sillä myöskään ollut varsinaista armeijaa ja niinpä kyse oli sissisodasta serbien koulutettua ja hyvin varustettua armeijaa vastaan. Sotavuosina jopa satoja tuhansia Kosovon albaaneja pakeni ulkomaille. Serbit saivat huonoa mainetta myös tästä sodasta, johon liittyi serbien tekemiä siviilien joukkomurhia. NATO alkoi ratkaista umpikujaa kovimmalla mahdollisella tavalla eli pommittamalla suoraan Serbiaa.  Operaatiolla ei ollut edes YK:n valtuutusta. 10 viikon pommitusten jälkeen Serbia antoi lopulta periksi ja veti joukkonsa pois Kosovosta. Tilanne ei kuitenkaan rauhoittunut, vaan nyt albaanit alkoivat kostaa alueella asuville siviiliserbeille hävittämällä heidän kirkkojaan ja asuntojaan. 280 000 serbiä joutui pakenemaan maasta.  Vuonna 2008 Kosovon parlamentti julisti maan itsenäiseksi. Serbia kieltäytyi edelleen hyväksymästä Kosovon itsenäisyyttä.  Kosovon väestöstä 7% on serbejä. Heidän asemansa albaanien johtamassa maassa on tukala. Kosovo on pieni, köyhä maa, jossa asuu vain 1,5 miljoonaa ihmistä. Jostain syystä he eivät kuitenkaan ole halunneet liittyä naapurivaltio Albaniaan, jonka kanssa he ovat sukulaiskansa. Kosovon itsenäisyys on hauraalla pohjalla ja edelleen vain noin 100 maailman valtiota on tunnustanut maan itsenäisyyden.  

Titon kuolemasta vuonna 1980 alkanut Jugoslavian “kuolinkamppailu” on siis 40 vuodessa johtanut siihen että aikaisemmin yhtenäinen yli 20 miljoonan ihmisen kansakunta on jakaantunut peräti seitsemäksi pienemmäksi valtioksi, joista 7 miljoonan asukkaan Serbia on toki edelleen suurin, mutta kylläkin melkoisesti supistunut valtansa huippupäivistä.  Nykyään kaikki alueen maat haluaisivat mukaan EU:iin mutta taloudelliset ja juridiset puutteet maiden hallinnoissa ovat estäneet sen että kaikki näistä uusista valtioista olisivat päässeet mukaan suureen Eurooppalaiseen yhteisöön.

Ensimmäisenä mukaan hyväksyttiin kohtalaisen vauras ja demokraattinen Slovenia, josta tuli EU:n jäsenvaltio jo 2004. Toisena mukaan pääsi Kroatia vuonna 2013. Ehdokasmaita ovat Serbia, Montenegro ja Pohjois-Makedonia. Serbian kohdalla liittymisaikeet on estänyt mm. sotarikollisten suojelu, hallinnon korruptio ja Kosovon oikeuksien evääminen.  Myös Kosovo ja Bosnia-Hertsegovina haluaisivat liittyä, mutta eivät ole tällä hetkellä vielä edes virallisia ehdokasmaita, koska maiden talouselämä ja hallinto ei ole EU:n edellyttämällä tasolla.               

Harri Huhtanen 2021

Jugoslavian hajoamissodat, osa 1

Vuoden 1983 jälkeen seurasi erittäin pitkä ajanjakso, jolloin ei kyllä yhtään tehnyt mieli matkustaa Balkanille. Jugoslaviassa oli Titon kuoleman (1980) jälkeen jatkuva talouskriisi, hallituskriisi ja etninen kriisi!  Kaikki historian vanhat “haavat” aukesivat ja lopulta sekasortoinen tilanne päätyi johonkin sellaiseen, jonka vuosikymmeniä luultiin olevan Euroopan osalta jo ohi, nimittäin kansalaissotaan ja vieläpä monella rintamalla! Muutama uusi valtio selvisi kriisistä yllättävän helpoilla.

Pohjoinen Slovenia ja eteläinen Makedonia ilmoittivat itsenäisyydestään vuonna 1991. Jugoslavian serbijohtoinen hallinto antoi Makedonian mennä vähin äänin, Sloveniankin osalta yritykset perua osavaltion itsenäisyminen kuivuivat kasaan muutamassa päivässä. 

Neljän miljoonan asukkaan Kroatia julistautui myös itsenäiseksi vuonna 1991, mutta siitä seurasikin jo verinen sota serbien kanssa. YK  riensi apuun ja toi maahan peräti 14 000 rauhanturvaajaa. Myös Suomen uutisissa näytettiin mm. kuvia aikaisemmin erittäin suositun turistikaupunki Dubrovnikin  taisteluista. Onneksi taistelut saatiin loppumaan ennen kuin kaupungin ainutlaatuinen, historiallinen keskusta ehdittiin pommittaa maan tasalle.  Periaatteessa sota loppui 1992, mutta tosiasiallisesti varsinainen rauha Kroatian alueella saavutettiin vasta 1995. 

Kaikista entisen Jugoslavian hajoamissodista sekavin oli Bosnia-Hertsegovinan sota.  Maa ilmoitti itsenäisyydestään 1992, mutta samalla serbijohtoinen osa maasta ilmoitti että hekin itsenäistyvät! Jotta tilanne olisi mahdollisimman sotkuinen ilmoitti rajavaltio Kroatia ryhtyvänsä sotaan bosniakkeja vastaan, jotka siis jo sotivat serbejä vastaan!  Sekä serbit että kroaatit syyllistyivät sodan aikana vakaviin sotarikoksiin. Molemmat ryhmät halusivat kokonaan eroon islaminuskoisista bosniakeista. Tilanne alueella rauhoittui vasta 1995 kun USA tuli väliin ja pakotti kaikki ryhmät rauhaan. Kaikkiaan tässä verisessä sodassa kuoli yli 100 000 ihmistä muutamassa vuodessa ja maanpakoon päätyi arviolta 1,5 miljoonaa bosniakkia. Tilanteen rauhoittaminen edellytti kuitenkin niin supermutkikkaan aluehallintojärjestelmän luomista etten yritäkään avata sitä tässä.  Periaatteena hallinnon hajauttamisessa oli kaikkien maassa asuvien etnisten ryhmien oikeuksien turvaaminen siten, ettei mikään ryhmä saavuta ylivaltaa, joka voisi johtaa uuteen sotaan.  Lopputuloksena oli monikulttuurinen, hauras valtio, jossa asuu nykyään 44% bosniakkeja, 31% serbejä ja 14% kroaatteja.

Harri Huhtanen 2021