TOP10 Toukokuu 2021

Alla Toukokuun 2021 TOP 10 albumilistani

Dylan vuonna 1993 Lontoossa.

ALBUMILISTA 161

01. (RE) BOB DYLAN: Rough And Rowdy Ways (2CD) (2020) (RE from 2/21) (8 +1kk)
02. (RE) BOB DYLAN: Modern Times (LP) (2006) (RE from 6/11) (10 +1kk)
03. (RE) BOB DYLAN: Tempest (LP) (2012) (RE from 12/13) (17 +1kk)
04. (RE) BOB DYLAN: The Cutting Edge (6CD) (2015) (RE from 6/16) (5 +1kk)
05. (RE) BOB DYLAN: More Blood, More Tracks (6CD) (2018) (RE from 4/19) (6 +1kk)
06. (RE) BOB DYLAN: Trouble No More (8CD+ DVD) (2017) (RE from 6/18) (8 +1kk)
07. ( U ) TRAVELLING WILLBURYS: Vol. 1 (LP) (1988) (UUSI)
08. ( U ) TRAVELLING WILLBURYS: Vol. 3 (LP) (1990) (UUSI)
09. ( U ) BOB DYLAN: New Morning (LP) (1970) (UUSI)
10. ( U ) BOB DYLAN: World Gone Wrong (LP) (1993) (UUSI)

Kuten varmaan huomaatte tämä on nyt juhlalista. Edellisen julkaisin toukokussa 2011 kun Dylan täytti 70 vuotta ja nyt maanantaina 24.5.2021 hän täyttää jo 80 vuotta! Otin tällä kertaa juhlalistalle poikkeuksellisen paljon Dylanin 2000-luvulla julkaisemia levyjä korostaakseni sitä, että vaikka suuri yleisö tuntee ja muistaa Dylanin ensisijaisesti 1960- ja 1970-luvun artistina, on hänen uransa jatkunut erittäin mielenkiintoisena myös 2000-luvulla. Uusia studioalbumeja Dylan on – kuten muutkin 1970-luvun supertähdet Neil Youngia lukuunottamatta – julkaissut viime aikoina tosin aika harvakseltaan, mutta ne ovat sitten olleetkin sitä paremmin viimeisteltyjä ja erittäin tarkkaan harkittuja julkaisuja. ”Välivuodet” Dylan on täyttänyt julkaisemalla uskomattoman laajasta arkistostaan kattavia bokseja, joista kolme valitsin tälle listalle, vaikka ne ovatkin olleet jo aikaisemmin kattavasti TOP10 -listoillani esillä.   

Dylan on viimeksi esiintynyt Suomessa kesällä 2019, puoli vuotta ennen Korona -pandemiaa. Tosin kukaan ei silloin voinut kuvitellakaan minkälaisia ovat vuodet 2020 ja 2021! Toivottavasti Dylan pääsee tien päälle taas vuonna 2022!         

Harri Huhtanen 2021

The Doorsien historia, osa 1

RICK AND THE RAVENS

8. joulukuuta 1943 laivastoupseeri  George Morrisonin Clara-vaimo synnytti Floridassa pojan, joka sai nimekseen Jim Douglas Morrison. Isän  työn vuoksi perhe joutui jatkuvasti  muuttamaan. Niinpä Jimin suhde  isäänsä jäi etäiseksi. Jim kiinnostui jo  varhain kirjallisuudesta ja sai innoitusta mm. Nietzschen, Balzacín, Molieren, Cocteaun, Kafkan ja Joycen  teoksista. Jim luki ahkerasti myös  amerikkalaisia beat-runoilijoita (Ginsberg, Corso ja Ferlinghetti). Jack Kerouacin teos On The Road teki häneen  syvän vaikutuksen. Myös Nietzschen  analyysi dionysoslaisesta elämäntavasta, jonka ohjaavina voimina olivat  kaaos, impulssit ja alkukantaiset vaistot muodostui ratkaisevaksi Jimin kehitykselle taiteilijana. Jo teini-ikäisenä  Jim kiinnostui seksuaalisuudesta ja  mytologioista. Murrosikäisenä Jim  ryhtyi kirjoittamaan runoja ja koulun  testeissä hänen älykkyysosamääränsä  oli 149. Kouluesseissään hän siteerasi  1600-luvun teoksia, joita edes hänen  englanninkielenopettajansa ei tuntenut! Koululaitos oli Jimistä kuitenkin  niin porvarillinen ja vanhanaikainen, ettei hän viitsinyt opiskella tosissaan  ja sai vain keskinkertaiset arvosanat. 

Syyskuussa 1961 Jim aloitti psykologian ja filosofian opinnot Floridan  yliopistossa, jossa hän säikytti opiskelijatovereita omituisella käytöksellään ja hämmästytti professoreita kirjoittamalla pitkiä pohdintoja keskiaikaisen taidemaalarin Hieronymus  Boschin maailmankatsomuksesta. Pari  vuotta myöhemmin Jim päätti, että  hänestä tulisi elokuvaohjaaja. Niinpä  Jim kirjoittautui UCLA:n taideosastolle, jossa hän opiskeli vuosina 1964-65.

UCLA:ssa opiskellessaan Jim  tutustui kosketinsoittaja Ray Manzarekiin (synt. 12.2.1939), jolla oli jo  tuolloin bändi nimeltään RICK AND THE RAVENS.  Ray Manzarek oli opiskellut Chicagon  Konservatoriossa klassista musiikkia,  mutta hän oli myös erittäin kiinnostunut bluesista. Jo lukíoaikana hän  teki viikonloppukeikkoja useiden eri  bändien kanssa. Perheen muutettua  Kalifomiaan Ray kirjoittautui  UCLA:n filmiosastolle. UCLA:n aikana Ray esiintyi kosketinsoittajana ja  laulajana salanimellä Screamin’ Ray  Daniels bändissä nimeltä Rick And  The Ravens. Samassa bändissä soittivat myös hänen veljensä Rick (kitara) ja Jim (huuliharppu & piano) sekä  Vince Thomas (rummut).

Rick And  The Ravens keikkaili touko-kesäkuussa 1965 Santa Monicassa Turkey  Joint West -nimisessä klubissa. Bändi  soitti mm. sellaisia klassikoita kuin  Money, Louie Louie, Hootchie  Coochie Man, Close To You, King  Bee ja Little Red Rooster. Erään keikan yhteydessä Ray kutsui opiskelijakaverinsa Jim Morrisonin lavalle ja he  esittivät yhteislauluna Louie Louie’n.  Seuraavan kerran Jim Morrison pääsi  esiintymään Ravensin kanssa kesäkuussa 1965, jolloin bändi sopimussyistä tarvitsi Ports’O Callissa koulun  päättäjäistansseissa ylimääräisen ”soittajan”. Pääesiintyjiksí oli kiinnitetty  Sonny And Cher, mutta kun he eivät  saapuneet paikalle tuli Rick And The  Ravensista yllättäen illan päätähti. Tarinan mukaan Jim oli keikalla soittavinaan sähkökitaraa, jossa ei todellisuudessa ollut edes virtaa! Rick And The Ravens levytti pienelle Aura Records– levymerkille kolme singleä: Soul Train/Geraldine,  Henrietta/Just For You sekä Big  Bucket T/Rampage. Singlet eivät  kuitenkaan menestyneet ja jäivät bändin ainoiksi levytyksiksi. 

(jatkuu…)

Harri Huhtanen 1998

UNOHDETUT LEVYT -osa 2

Ry Cooder: Show Time (1977)

Nykyään jo 74-vuotias Ry Cooder on hankkinut elantonsa muusikkona jo yli 50 vuoden ajan. Muusikkopiireissä ja erityisesti USA:ssa hän on hyvin tunnettu ja arvostettu, vaikkei olekaan levyillään noussut listojen kärkeen. Rolling Stone -lehti nosti yhtenä vuonna hänet kitaristiäänestyksessään peräti TOP10 kastiin. Muusikkopiireissä Cooder onkin erityisen arvostettu Slide-kitaran soittajana. Mutta Cooder soittaa Slide-kitaran lisäksi myös sähkökitaraa, bassoa, mandolinia, bouzoukia ja banjoa. Cooder on pitkän uransa aikana soittanut paljon amerikkalaista roots-musiikkia eli folkkia, bluesia, countrya, gospelia, tex-mexiä ja Cajun-musiikia.   Mies on ainakin kerran esiintynyt myös Suomessa ja tämä tapahtui kesällä 1988 Seinäjoen Provinssirockissa.

Cooder soitti 1960-luvulla lähinnä sessiomuusikkona monien tunnettujen artistien levyillä (mm. Rolling Stonesien levyillä vuosina 1968-69).  Tämän jälkeen Warner Bros kiinnostui hänestä ja Cooder saikin WB:n kanssa levytyssopimuksen, jonka turvin hän julkaisi 1970- ja 1980-luvuilla 11 sooloalbumia. Tämän lisäksi hän oli mukana lukemattomien muiden artistien levyillä.  Olisi siis väärin sanoa, että mies on unohdettu, mutta voisi sanoa että osa hänen levyistään on unohdettu tai etteivät ne ainakaan täällä Perä-Pohjolassa ole olleet mitään myyntitykkejä.        

Lopuvuonna 1976 San Franciscon keikoilla äänitetty Show Time on Cooderin kuudes soololevy ja ensimmäinen live-albumi. Tässä sarjassa tulen kirjoittamaan levyistä joita en välttämättä voi suositella kaikille. Mutta tämä Cooderin live-albumi on kyllä sellainen että kaikille, jotka vähänkin ovat kiinnostuneita hyväntuulisesta roots-musiikista tätä voi lämpimästi suositella. Flaco Jimenezin hanurin ja Cooderin slide-kitaran soitto ovat tällä levyllä kerrassaan vastustamattomia. Cooder on valinnut albumille mielenkiintoisia cover-kappaleita. Vähän gospelia, folkkia ja countrya ja paljon tex-mexiä ja cajun-musiikkia.  Mielenkiintoinen kokonaisuus jota kuuntelee useita kertoja ilman kyllästymisen pelkoa. Tässä ovat ammattilaiset asialla. Näillä keikoilla olisi ollut mukava olla.          

Harri Huhtanen 2021              

PET SHOP BOYS -osa 1

“Monet sortuvat elontiellä” – taitaa olla fraasi jostain iskelmästä, mutta en nyt kuolemaksenikaan muista mistä laulusta tuo säe on peräisin.  Väite pitää kuitenkin edelleen paikkansa kansainvälisessä musiikkibisneksessä. Muutamat artistit nousevat pikavauhtia ryysyistä rikkauksiin, mutta yli 90% ei nouse rikkauksiin, vaan joutuu tyytymään paikallispubeissa soittamiseen tai jopa siihen että soittaa vain treenikämpällä kavereilleen.  

Englannista Punkin jälkeen 1980-luvun alussa alkunsa saanut UUSI AALTO tuotti satoja bändejä, joista monet tekivät selvästi ja ainoastaan poppia ja osa jotain ihan muuta (esimerkiksi Joy Division). Musiikillisen sisällön vaihdellessa kovin paljon suuntauksesta voidaan kuitenkin erottaa joitain näitä kaikkia bändejä yhdistäviä tekijöitä. Yksi niistä oli syntikkojen käyttö ja se johtui varmaankin trendin lisäksi siitä että syntikkojen hinnat olivat laskeneet niin paljon 1970-luvun jälkeen että jopa aloittelevilla bändeillä oli varaa niitä hankkia.

Monet tunnetutkin 1960- ja 1970-luvun artistit olivat 1980-luvulla hätää kärsimässä kun kaikki trenditietoiset tuottajat vaativat että levyllä piti olla syntikoita ja rumpukoneita. Nämä artistit olivat tottuneet siihen että rumpuja soittaa rumpali ja bassoa basisti ja kitaraa kitaristi!  Eivät he voineet ymmärtää miten koneet voisivat korvata tämän pyhän “kolmiyhteyden”. 

Tätä ongelmaa ei ollut 1980-luvun alun nuorilla, jotka eivät olleet soittaneet vielä 1970-luvulla rokkia tai poppia. He omaksuivat sujuvasti uuden trendin vaatimukset.  Heille syntikat ja rumpukoneet olivat luonnollinen tapa tehdä musiikkia. Ja kun jokin on luonnollista eikä pakotettua niin silloin voi syntyä jotain hienoa! 

1980-luvun alussa uuden aallon myötä levyttämään päässeistä bändeistä vain kourallinen on selvinnyt tähän päivään (2021) saakka. Yllättävää kyllä ne bändit jotka parhaiten myivät eivät ole enää mukana tuossa selviyneiden ryhmässä. Olen aikaisemmin kirjoittanut täällä, että Depeche Mode  on yksi niistä bändeistä, joka on suosittu edelleen, 40 vuotta myöhemmin!  Selviytyjien ryhmään kuuluu myös vuonna 1981 perustettu syntikkaduo Pet Shop Boys (PSB). Tosin heidänkään suosionsa ei tullut hetkessä, vaan vasta 5 vuotta bändin perustamisen jälkeen.  PSB keikkailee edelleen suurissa paikoissa ja levytkin myyvät jopa 40 vuoden uran jälkeen edelleen hyvin. Wikipedian mukaan bändin levyjä on myyty jo yli 50 miljoonaa kappaletta ja nykyajan mittapuulla se on erinomainen suoritus. Nykyäänhän edes parhaat bändit eivät välttämättä saavuta fyysisten levyjen myynnistä miljoonan rajapyykkiä, joka vielä 1980-luvulla, ennen nettiä, meni helposti rikki.

Still -kuva elokuvasta It Couldn’t Happen Here (1988)

Miksi juuri tässä hetkessä kirjoitan PSB:stä? Se johtuu yli 30 vuotta “kadoksissa” olleesta rockelokuvasta (sanon nyt rock, koska se on kaikkea muuta kuin pop ja muutenkin vihaan pop -termiä), joka nyt Vappuna 2021 ilmestyi YLE teemalle ja jatkaa “elämäänsä” YLE Areenassa. En tiedä miten pitkään, mutta on se edelleen siellä eli käykää katsomassa kun se vielä on katsottavissa. Elokuva It Couldn’t Happen Here (1988) ei menestynyt aikanaan ja  siksi siitä julkaistu VHS-kasetti taitaa nykyään olla pieni harvinaisuus. Vasta Korona-vuonna 2020 bändi salli sen, että elokuva julkaistiin ajanmukaisena 4K -versiona DVD:llä ja Blu-Ray -levyillä.  Historian harrastajana olen aina innoissani kun “löydetään” jotain jota ei omana aikanaan koettu merkittävksi, mutta sitten jälkikatsannossa kylläkin.  Löysin muutaman 1980-luvulla kirjoitetun arvostelun elokuvasta ja ne olivat aika tylyjä ja varmaan tämä osaltaan vaikutti siihen, että elokuva ei menestynyt.  Olen nyt katsonut elokuvan jo kolme kertaa ja täytyy myöntää että kerta kerran jälkeen alan pitää siitä entistä enemmän.  Yleensä rockelokuvat ovat pahasti epäonnistuneita, mutta minusta on alkanut tuntua että tässä elokuvassa on tehty jotain oikein eli näennäisestä sekavuudestaan huolimatta elokuva tekee oikeutta PSB: lle, joka monen mielestä on pelkkä pop-bändi, mutta jotenkin tässä elokuvassa on tavoitettu myös se PSB:n syvempi puoli.     

Harri Huhtanen 2021               

Neil Young: Archives Vol II 1972-1976 (2020)-osa 2

Miten monta enkeliä mahtuu nuppineulan päälle?

Väitetään että keskiajan teologit kiistelivät vuosikausia siitä, miten monta enkeliä mahtuu tanssimaan nuppineulan päällä. Ehkä tämä aloitus suhteuttaa oikein sen mitä tässä aion kirjoittaa, sillä olen nyt kuunnellut Neil Youngin Archives Vol II-boksin 10 CD:tä vasta yhden kerran ja luulen että minun pitää pidempään pohtia mikä se enkelien ”oikea luku” on tämän boksin kohdalla, sillä kysymys siitä on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Tärkeintä on pitää perusasiat kristallinkirkkaina: 1) Neil Young on 1900-luvun rockmusiikin tekijöistä yksi kaikkein merkittävimmästä ja 2) vuodet 1972-76 edustavat hänen huippukauttaan. 

Kun odottaa jotain julkaisua yli 10 vuotta (Vol. I ilmestyi jo vuonna 2009) niin on selvää että odotukset ovat kovin korkealla ja mitä korkeammalla odotukset ovat sitä helpommin pettyy. Kun näin viime vuonna näiden levyjen biisilistauksen olin aluksi iloinen että Vol. II äänitteet on julkaistu kronologisesti. Ajattelin että nyt on helpompi hahmottaa Neilin kehitystä taitelijana. Mutta valitettavasti näin ei sitten olekaan, koska  Neili vaihtaa tyylilajia ja säestäjiään tiuhempaan kuin myyntiedustajat tärkättyjä paitojaan! 

Toinen seikka mikä tällä hetkellä häiritsee minua on se, että yli puolet boksin kappaleista on aikaisemmin julkaistuja levytettyjä versioita. Ehkä olen tottunut liian hyvään kun olen kuunnellut Dylanin Bootleg Series -bokseja, joilla viime aikoina lähes kaikki kappaleet ja versiot ovat olleet aikaisemmin julkaisemattomia. Totta kai Youngin julkaistujen kappaleiden joukossa on vuosilta 1972-76 monta aivan ylimaallista klassikkoa, mutta jos ne kerran on jo julkaistu ja helposti saatavilla niin miksi ne pitää julkaista jälleen kerran?  Luulen että Young ei ole luottanut riittävästi outtakesien (= julkaisemattomat kappaleet) voimaan ja luulen että kaupallisessa mielessä hän on siinä oikeassa, sillä tällä boksilla outtakesit eivät vaikuta pärjäävän julkaistuille kappaleille. Dylanilla on usein julkaisemattomia kappaleita, jotka päihittävät useita hänen julkaistuja kappaleitaan, mutta ainakin tämän ensi kuuntelun perusteella minulle tuli sellainen vaikutelma, että Youngin tapauksessa ei vuosilta 1972-76 ole enää suuria helmiä jäänyt julkaisematta.

Olisiko Youngin sittenkin pitänyt julkaista levytetyt kappaleet omilla levyillään ja outtakesit eri levyillä?  Tämä on nyt tätä ”enkelipohdintaa”. Tilanne on vain se, että kun levyllä on sellaisia ikiklassikoita kuin Like a Hurricane ja Cortez the Killer ja sen jälkeen vähemmän erinomaisia outtakeseja, niin levyjen yhtenäinen tunnelma kärsii tai sitä pahimmillaan ei edes synny. Kappaleiden tasoerot korostuvat liiaksi.

Osa outtakeseista on toki varsin mielenkiintoisia ja jatkossa yritän keskittyä niiden kuunteluun ja varmaan palaan tähän ”enkelipohdintaan” vielä joskus myöhemmin.

Harri Huhtanen 2021                     

MICK FLEETWOOD & FRIENDS: celebrate the music of PETER GREEN (2020) – osa 2

Legendat yhdessä tammikuussa 2020. Peter Green, Greeny-kitara ja Kirk Hammett.

Boksi on jämäkkää tekoa ja pidän kovasti sen kansitaiteesta, erityisesti väritykset ovat onnistuneita. Tämä keikkataltiointi ei tietenkään mene listojen kärkeen, mutta laatutavaraa myydäänkin pitkään ja hartaasti eli jossain muodossa tämä ainutlaatuinen levytys on saatavilla vielä tulevinakin vuosina, siitä olen ihan varma.

Pidän myös 46-sivuisesta, LP-kokoisesta kirjasta, joka tulee boksin yhteydessä. Valitettavasti vain sen informaatiosisältö ei ole kaikilta osin kunnossa, sillä esimerkiksi yksittäisten kappaleiden esiintyjiä ei ole kirjattu, mutta tämän puutteen korvaa melko hyvin Mick Fleetwoodin  lämminhenkinen ja paljon mielenkiintoisia tietoja sisältävä kuvaus konsertin ennakkojärjestelyistä sekä tärkeimpien artistien esittelyt. Micken tekstistä varmistuu se, että oli tosiaan onnekas sattuma että konsertti pystyttiin järjestämään juuri ennen kuin Korona-rantautui Iso Britanniaan ja teki pitkäksi aikaa yleisökeikkojen järjestämisen mahdottomaksi.

Micken artikkelin jälkeen kirjassa esitellään kuvin ja tekstein kaikki konsertin esiintyjät. Näissä teksteissä mukavaa on se, että artistit itse ovat ne saaneet / joutuneet kirjoittamaan esittelynsä. Teksteistä huomaa ketkä ovat “kynämiehiä” ja ketkä eivät. Joukossa on todella lyhyitä tekstinpätkiä ja sitten taas pitkiä, analyyttisempiä kirjoituksia. Positiivisin yllätys minulle oli Metallica -kitaristi Kirk Hammettin teksti, joka on hieno. Mies selvästi arvostaa erittäin paljon Peter Greeniä ja tämän osoituksena hän mm. joitain vuosia sitten osti alunperin Peterin omistaman vuoden 1959 kitaran, jolla Peter on säveltänyt osan suurimmista hiteistään. Peter oli myynyt kitaransa blueskitaristi Gary Moorelle jolta se siis siirtyi Hammetille.  Kirk soitti tätä legendaarista Greenyksi kutsuttua kitaraa helmikuun 2020 keikalla ja silloin viimeistään kuuli miten hyvin hän oli sisäistänyt Greeninsä, sillä Hammettin soittama Green Manalishi oli todella maaginen ja minulle konsertin ehdoton kohokohta!              

Harri Huhtanen 2021 

BÄNDIEN TULEVAISUUS ?

Ennen vanhaan nuoret miehet vain kokoontuivat kellariin soittamaan ja siitä syntyi bändi. Nykyään tilanne on toinen eli ”ammattiapua” ja jopa ”oppikirjoja” aiheesta löytyy ihan suomenkielelläkin!

Kansainvälisestikin on kirjoitettu jo pitkään siitä, että Rock on kuolemassa pois. Sen sijaan paljon vähemmän on kirjoitettu siitä, että ylipäätään myös bänditoiminta on tavallaan hätää kärsimässä.  Enkä nyt puhu Koronan aiheuttamassta keikkakadosta, vaan pidemmän linjan kehityksestä ja ilmiöstä josta Oskari Onninen kirjoitti aivan hiljattain pitkän ja hyvän artikkelin, joka julkaistiin mm. Satakunnan Kansassa (29.4.2021). Tässä kaksisivuisessa artikkelissa Onninen tarkastelee ilmiön kehitystä kylläkin ensi sijaisesti vain Suomessa ja pelkästään myyntitilastojen valossa. Suomen 2010-luvun myyntitilastot, joissa nykyään huomioidaan kattavasti myös verkkokuuntelu, osoittavat selvästi kaksi ilmiötä: bändijulkaisujen määrä TOP100 -listalla on vähentynyt 2010-luvulla ja uusien bändien osuus myynnistä on pysynyt tasaisen pienenä. Voimakkaimmin ovat 2010-luvulla kasvaneet Fiitit (tarkoittaa äänitettä jonka bändi tai artisti on tehnyt vierailevan tähden kanssa).

Todellisuudessa myyntitilastojen tarkastelu ei kuitenkaan kerro siitä mikä on tilanne kellaribändien suhteen. Onko niitä nykyään vähemmän, saman verran tai enemmän kuin aikaisemmin? Onnisella on epäsuora vastaus tähänkin kysymykseen. Hän on haastatellut mm. Johanna -kustannusyhtiön Minna Koivistoa , joka toteaa tilanteesta näin: “Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi signata bändejä, vaan siitä ettei niitä yksinkertaisesti ole” . Tämä on yllättävä lausunto, sillä tähän saakka minäkin olin ajatellut, etteivät levy-yhtiöt mielellään enää kiinnitä bändejä, vaan mieluummin yksittäisiä artisteja. Koiviston mukaan näin ei siis ole ja jos tämä on totta viittaa se siihen, että myös bändiäänitteiden tarjonta olisi vähentynyt mikä puolestaan viittaa siihen että ylipäätään uusia bändejä olisi Suomessa entistä vähemmän. Tämä tosin on ns. epäsuoraa päättelyä, jonka todistusvoima ei välttämättä ole kovin hyvä.

Itse haluan tarkastella kehitystä  vähän kansainvälisemmin.  Eurooppalaisia nettiradiota kuuntelemalla minulle on tullut sellainen tuntuma että ainakin Keski-Euroopassa rock ja proge elävät ja voivat hyvin, tosin nykyään ehkä enemmän marginaalissa kuin vaikkapa 1960- ja 1970-luvuilla.  Nettiradioista bongaamani minulle ja varmaan lähes kaikille suomalaisille tuntemattomat bändit ovat sellaisia, joilla ei yleensä ole sopimusta minkään levy-yhtiön kanssa, vaan he julkaisevat musiikiaan digitaalisena useilla eri sosiaalisen median alustoilla.

Missä bänditoiminta siis enää kukoistaa kellarien lisäksi?  No, tietenkin keikkalavoilla!  Viimeistään Korona-aika on todistanut miten tärkeitä fyysiset live-keikat ovat. Ei tietokoneen ruudulta kuunneltu striimikeikka vastaa sitä minkä kokee aidossa keikkaympäristössä. Lisäksi yksittäiset artistitkin tarvitsevat ympärilleen sen bändin kun tulevat festarilavalle tuhatpäisen yleisön eteen.  

Kysymykseeni bändien tulevaisuudesta vastaan siis, että kyllä bändejä tarvitaan tulevaisuudessakin, erityisesti keikkaympäristössä. Valitettavasti vain bändien 1970-luvun listadominanssi lienee taaksejäänyttä aikaa, sillä yksittäinen artisti joka tuottajan ja koneiden kanssa väsää studiossa tarttuvan räp- tai pop-biisin menee jatkossakin listojen kärkeen ja pysyy siellä, koska ei suurta yleisöä koti- tai matkakuuntelussa kiinnosta kenen toimesta ja miten ja millä vehkeillä ne biisin taustat on tehty. Pääasia on se artistin laulu ja että biisi on “tarttuva”.

Harri Huhtanen 2021          

PROGEN TULEVAISUUS?

Neil Young lauloi legendaarisella Rust Never Sleeps -albumillaan “rock’n’roll will never die”. Tästä ottaisin käyttöön linen “progressive rock will never die”, sillä 1970-luvun lopussa monet uskoivat että proge ihan oikeasti kuolee pois. Valtaosa proge-bändeistä joutui lopettamaan toimintansa koska ei ollut enää keikkoja eivätkä levyt myyneet entiseen tapaan. Tilanne oli silloin jopa pahempi kuin nyt Korona-aikana kun  keikat ylipäätään ovat kiellettyjä.

Uutiset progen kuolemasta olivat kuitenkin 1980-luvulla ennenaikaisia, sillä 1990-luvulla Internet ja nostalgiabuumi muuttivat tilanteen perusteellisesti. Vanhoilta proge-bändeiltä ilmestyi toinen toistaan hienompia bokseja ja tämä innosti nuoria ympäri Eurooppaa perustamaan uusia proge-bändejä ja lisäksi monet jo toimintansa lopettaneet bändit jatkoivat siitä mihin olivat jääneet. Kirsikkana kakun  päällä olivat  2000-luvulla aloittaneet Internet -radioasemat, jotka keskittyivät soittamaan pelkästään progea.

Vuonna 2021 tilanne on se, että proge-musiikki ei enää juhli listakärjessä eivätkä isot levy-yhtiöt ole kiinnostuneita proge-musiikista, mutta uudet bändit pääsevät kuitenkin nettiradioon ja he voivat mainostaa omakustanteitaan useilla sosiaalisen median alustoilla.  Lisäksi on perustettu ilahduttavan paljon uusia, pieniä levy-yhtiöitä, jotka julkaisevat ennakkoluulottomasti myös uusien proge-bändien musiikkia.

Olen kuunnellut enimmäkseen erästä ranskalaista ja hollantilaista nettiradiokanavaa, joista olen laittanut tänne tietoja jo aikaisemminkin.  Niiden kautta olen löytänyt useita kymmeniä hienoja proge-bändejä, joista kukaan ei tiedä mitään Suomessa ja jotka eivät ole päässeet levyttämään, eivät ainakaan millekään suurelle levy-yhtiölle.  

Proge siis elää voi hyvin ainakin Euroopassa. Tuleeko progesta joskus taas yhtä suosittua kuin se oli 1970-luvun alkupuolella?  En usko, mutta tärkeintä on että genre säilyy elossa ja kaiken edellä mainitun perusteella uskon, että progella on ainakin Euroopassa ruusuinen tulevaisuus, siis muusikoille, jotka eivät pidä päätavoitteenaan sitä että heistä tulisi miljonäärejä.  

Harri Huhtanen 2021          

MICK FLEETWOOD & FRIENDS: Celebrate the music of PETER GREEN (2020) – osa 1

Korona-kevään 2021 odotetuin levy tuli myyntiin vasta eilen (30.4.2021), vaikka levyssä lukee että se on tuotettu jo viime vuonna (2020). Kuten nykyään tapana on, julkaistiin tämänkin albumi useina erilaisina versioina. Halvimmillaan Tämän Peter Greenin muistokonsertin saa ostamalla “karvalakki” CD -version, jonka saa alle 20 eurolla. PG diggarina tilasin kuitenkin itselleni jo tammikuussa tuon isoimman boksin, jossa on 4LP:tä, 2 CD:tä ja 1 Blu-Ray -levy.

En tiedä oliko Peter Greenin pitkäaikaisella muusikkoystävällä Mick Fleetwoodilla kuudes aisti kun hän järjesti tämän konsertin. Tiedossa oli että Peter Greenin terveys oli reistaillut jo pitkään, mutta ymmärtääkseni tiedossa ei ollut että Peter kuolisi alle puolen vuoden kuluttua tästä konsertista. Eikä  Mick Fleetwood ainakaan voinut mitenkään tietää, miten voimallisesti Korona iskee Eurooppaan ja siksi oli hieno “sattuma” että konsertti ehdittiin järjestää Lontoossa helmikuussa 2020, vähän ennen kuin Englannissakin yleisötilaisuudet kiellettiin Korona-vaaran vuoksi.

Ja minkä esintyyjäkartiin Mick saikaan mukaan tähän ainutlaatuiseen tribuuttikonserttiin! Väitän ettei tämän tason porukkaa enää nykyään saada samalle keikkalavalla edes viiden vuoden välein! Sen lisäksi että tässä oli mukana monta “vanhan” rockin huippunimeä oli Mick saanut mukaan myös uudemman polven huippusoittajia. Alla konsertin esiintyjät. Melko mykistävä kattaus!

Mick Fleetwood, Fleetwoodin Macin perustaja ja rumpali, mukana edelleen bändissä
Christine McVie, Fleetwoodin Macin pitkäaikainen laulaja, mukana edelleen bändissä
Jeremy Spencer, alkuaikojen Fleetwood Macin kitaristi
Neil Finn, legendaarisen Crowded House -bändin nokkamies, nykyään mukana Fleetwood Macissä
John Mayall, kitaristi, merkittävin edelleen elossa oleva valkoinen blues-muusikko
Bill Gibbons, legendaarisen ZZ Top- yhtyeen kitaristi ja laulaja
Steven Tyler, legendaarisen Aerosmith -yhtyeen laulaja
Noel Gallagher, legendaarisen Oasis-yhtyeen biisinikkari ja kitaristi
Peter Townshend, legendaarisen The Who -yhtyeen perustaja ja kitaristi
David Gilmour, legendaarisen Pink Floydin kitaristi ja nykyinen nokkamies
Bill Wyman, legendaarisen Rolling Stones -yhtyeen pitkäaikainen basisti
Kirk Hammett, legendaarisen Metallica- bändin kitaristi

Vähemmän tunnetuista muusikoista mukana olivat nämä:
Dave Bronze, basisti, kiertänyt mm. Eric Claptonin kanssa ja ollut mukana joillain hänen levyillään
Jonny Lang, amerikkalainen kitaristi, laulaja ja lauluntekijä, julkaissut useita soololevyjä
Andy Fairweather Low, laulaja, kitaristi ja tuottaja, keikkaillut Claptonin ja Watersin bändeissä
Ricky Peterson, amerikkalainen kosketinsoittaja, keikkaillut mm. Princen kanssa
Zak Starkey, legendaarisen Ringo Starrin poika, soittanut rumpuja mm. Whon ja Oasiksen riveissä
Rick Vito, amerikkalainen multi-instrumentalisti, soittanut paljon mm. Bob Segerin kanssa

Nämä 18 loistavaa muusikkoa siis tulkitsivat Peter Greenin klassisia sävellyksiä Lontoon Palladiumissa 25.helmikuuta 2020!

Harri Huhtanen 2021 

PINK FLOYD: A Momentary Lapse Of Reason (1987) – Take Two, osa 1

Vuonna 1986 Pink Floydin tilanne oli varsin kummallinen, sillä alkuperäinen basisti ja legendaaristen Pink Floyd-albumien ideoija Roger Waters oli eronnut bändistä ja lisäksi alkuperäinen kosketinsoittaja Rick Wright oli erotettu Watersin toimesta bändistä jo vuonna 1979, mutta Gilmour palkkasi hänet uudestaan Watersin lähdettyä, mutta ei jostain syystä ottanut häntä takaisin varsinaiseksi bändijäseneksi. Niinpä ensimmäisen post-Waters albumin kannessa poseerasivat ainoastaan Gilmour ja Mason 1980-luvun tyylipuvuissa.

1960- ja 1970-luvulla kun bändit hajosivat perustivat jäljelle jääneet bändin jäsenet yleensä uuden bändin uudella nimellä. 1980-luvulla tilanne oli kuitenkin olennaisesti muuttunut, sillä osa bändeistä oli kasvanut kaupallisesti niin suuriksi, että ne muistuttivat jo brändi -tuotteita samaan tapaan kuin Coca Cola, Lewis-farkut tai Apple-yhtiö. Niinpä kriisin syntyessä suositun bändin alkuperäisestä nimestä haluttiin pitää kiinni ja tästä alkoivat oikeusriidat siitä kuka kulloinkin oli bändin alkuperäisen nimen haltija. 1960-luvulla jurdiikka ei vielä ollut se ensimmäinen asia mitä nuoret miehet ajattelivat rockbändejä perustaessaan. Niinpä ilmeni että useimpien bändien kohdalla nimioikeuksia ei ollut missään vaiheessa juridisesti määritelty ja tämä on aiheuttanut paljon oikeusriitoja 1980-luvulla lähtien.     

Basisti Roger Waters oli ollut perustamassa Pink Floydia Syd Barrettin kanssa vuonna 1965. Pari vuotta myöhemmin Syd meni huumeista niin sekaisin, ettei hän ollut enää työkykyinen. Vaikka Syd oli ollut alusta saakka Watersin sydänystävä, katsoi Waters parhaaksi erottaa Sydin bändistä ja tilalle uudeksi pääkitaristiksi otettiin vuonna 1968 David Gilmour. Ensimmäisillä vuoden 1968 videoilla on nähtävissä, miten varovainen Gilmour oli alussa. Olihan hän uustulokas bändissä, jossa Waters, Nick Mason ja Rick Wright olivat jo kokeneita tekijämiehiä. Sitten seurasi Pink Floydin paras aika eli vuodet 1968-1973, jolloin bändi oli erittäin innovatiivinen ja demokraattinen ja kaikkien ääni ratkaisi kun levyjä työstettiin. Tilanne alkoi muuttua vuonna 1974 kun The Dark Side Of Moonin (TDSOTM) myynti sinkosi bändin rikkaiden ”taivaaseen”! USA:n Billboardin listaväki joutui jopa muuttamaan listan sääntöjä TDSOTM:n vuoksi, koska 1980-luvulla alkoi vaikuttaa siltä, ettei levy putoa koskaan Billboardin listalta ellei keksitä jotain sääntöä, jonka perusteella tällaisen ikisuosikin voi siirtää ”jäähylle”. TDSOTM:n käsittämätön ja loppumaton suosio ilmeisesti vaikutti haitallisesti Watersiin, koska hän oli ideoinut tämän teemalevyn. Seuraavalla levyllä, I Wish You Were Here (1975) jännitteet Gilmourin ja Watersin välillä lisääntyivät. Tilanne paheni entisestään Animals (1976) ja The Wall (1979) -levyillä, jotka olivat myös Watersin ideoimia teemalevyjä. The Wallin äänitysten aikaan Waters meni jopa niin pitkälle että hän erotti alkuperäisen kosketinsoittaja Wrightin bändistä! Ristiriidat Watersin ja Gilmourin välillä huipentuivat The Final Cut (1983) levyyn, joka oli käytännössä Watersin soololevy, joka julkaistiin Pink Floydin nimellä. Waters ja Gilmour suuntasivat soolourille, mutta saivat hyvin nopeasti huomata, että heidän nimensä EIVÄT olleet brändejä. Yleisöä tuli keikoille paljon vähemmän kuin Pink Floydin keikoille. Watersin ja Gilmourin välille alkoi riita bändin nimestä ja tuotanto-oikeuksista ja valitettavasti se riita jatkuu edelleen, lähes 40 vuotta myöhemmin. Tämä ikiriita myös estää sen etteivät nämä Pink Floydin kaksi keskeistä luovaa ”dynamoa” pysty työskentelemään yhdessä Pink Floydin nimissä. Yleensä näissä jutuissa Waters esitetään ”pahana” hahmona, joka estää bändin comebackin. Viime aikoina tilanne on ilmeisesti kuitenkin kääntynyt toisinpäin eli Waters haluaisi tehdä uudestaan yhteistyötä Gilmourin ja Masonin kanssa, mutta Gilmour ei halua palata vanhaan kokoonpanoon. Gilmourin johtamalta Pink Floydilta ilmestyi vuonna 2014 albumi Endless River ja sen jälkeen Gilmour totesi eräässä haastattelussa että se valitettavasti jää bändin viimeiseksi uudeksi studioalbumiksi. Ympyrä tuntuu siis sulkeutuneen. Waters halusi lopettaa bändin jo vuonna 1983, mutta Gilmour päätti jatkaa bändin luotsaamista ilman Watersia ja onnistui siinä, sillä Pink Floyd on edelleen yksi maailman suosituimmista rockbändeistä. Nyt kun kosketinsoittaja Wright on kuollut ja Gilmour ajattelee, ettei hän voi enää työskennellä yhdessä Watersin kanssa on hän lopettamassa bändiä. Tosin mitään virallista lopetusilmoitusta ei ole vielä tehty ja ainahan Gilmour voi jatkaa julkaisemalla uusia arkistojulkaisuja Pink Floydin tuotannosta vuosilta 1965-2019.

Harri Huhtanen 2021