Neil Young: Old Ways 1985

youngac017Jos en olisi luvannut itselleni, että arvostelen koko Youngin studioalbumien katalogin, olisin varmaan jättänyt tämän Old Ways (1985) albumin arvostelematta, sillä minulle tämä on vaikeasti arvosteltava levy.  Old Waysin arvostelua haittaa biakseni eli en pidä perinteisestä (keskinkertaisesta) country-musiikista. Arvostan countryn huippuja (Hank Williams, Johnny Cash, Willie Nelson jne.), mutta keskinkertaista countrya minun on vaikeaa sulattaa. Valitettavasti Old Ways on suurimmalta osalta perinteistä countrya keskinkertaisesti esitettynä, sillä vaikka Youngin monissa 1970-luvun huippubiiseissä on selviä country-vivahteita on aivan eri  asia ottaa musiikkinsa joitain country-vaikutteita kuin ryhtyä kopioimaan kokonaisia perinteisen countryn melodioita.

yuongimg_0285--f21225Erityisesti vinyylilevyn ykköspuoli on taitavasta tuotannosta ja musisoinnista huolimatta aika masentavaa kuultavaa. Ei tällainen ole Youngin ydinosaamista, pahimmallaan nämä kappaleet kuulostavat lähes falskeilta. Young on hakenut tuotokselleen uskottavuutta ja kantavuutta ottamalla vokaaliosuuksiin sellaisia countryn huippuosaajia kuin Willie Nelson ja Waylon Jennings, mutta minusta heidän mukanaolonsa vain pahentaa tilannetta, koska country-artistina Young on diletantti heidän rinnallaan ja sen valitettavasti kuulee. Ykköspuolen päättävä Misfits on erikoista sanoituksesta johtuen jonkin verran kiinnostava, muttei pelasta ykköspuolen kokonaisuutta, joka on keskinkertainen.

youngimg_0286--f21226Kakkospuolen aloittava California Sunset ei helpota yhtään arvostelijan ahdistusta. Seuraavana kuultavassa country-humpassa Old Ways on sentään jotain valonpilkahdusta eli sarkastinen sanoitus! Young kertoo, ettei vanhalle dinosaurukselle kannata yrittää opettaa uusia temppuja. Kolmantena kuultava hymni, My Boy on minun näkökulmastani tämän harvinaisen keskinkertaisen levyn ainoa innovatiivinen ja vaikuttava kappale. Valitettavasti tämä koskettava ja herkkä kappale on täysin väärällä levyllä eli se ei sovi kokonaisuuteen. Bound For Glory’ssa Young onnistuu melko hyvin eli kokonaisuus ei kuulosta epä-youngmaiselta, vaan tällä kappaleella yhteistyöskentely Waylonin kanssa tuntuu toimivan ja Young kohoaa hetkittäin jopa vanhan country-legendan tasolle. B-puolen lopussa tulee kuitenkin mahalasku, sillä Where Is The Highway Tonight? on juuri sitä mistä aloitettiin eli perinteistä countrya keskinkertaisesti esitettynä

Kokonaisuus? Vastaus riippuu varmaan siitä keneltä asiaa kysytään. Voin kuvitella, että intohimoisen Country & Western -harrastajan mielestä tämä on erinomainen levy. Enkä voi kiistää sitä ,etteikö tämä genren sääntöjä noudattava ja vaikuttavalla muusikkolistalla ryyditty levy olisi musiikillisesti pätevää ja tyylikästä työtä. Ongelma on kuitenkin valmis, jos kysytään mikä tästä kaikesta on Youngin omaa ja miten hänen ydinosaamisensa muusikkona ja säveltäjänä ja erinomaisena sanoittajana tulee esiin tällä levyllä?

Keskinkertainen levy  * * *

Harri Huhtanen 2008

Vapaa Mies -Dylania suomeksi 2012-2013, osa 4

Puoli vuotta kului nopeasti. Kun vielä keväällä istuin Vapaa Mies‑esityksessä yläparven piippuhyllyllä, oli minulla nyt (27.10.12) paikka aivan esiintymislavan edessä, toisen rivin keskellä. Näkyvyys ja kuuluvuus oli siis huippuluokkaa. Edellisen esityksen jälkeen oli varsinaisessa Dylan‑maailmassa tapahtunut paljon. Dylan oli julkaissut yhden 2000‑luvun parhaista levyistään, TEMPESTin. Sopukan esityksessä kaikki oli kuitenkin tutun turvallista ja eteni alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan. Kun aikanaan 1990‑luvun lopussa juttelin Porin teatterin johtajan kanssa näistä Dylan‑esitysten lupakäytännöistä, ilmeni että hän oli joutunut toimittamaan Dylanille managerille tarkan selostuksen produktion sisällöstä ja vasta kun lupa tuli, uskalsivat he ryhtyä esittämään produktiota.  Olisiko tämä syynä siihen, että edes konserttityyppisissä teatteriesityksissä ei yleensä lähdetä muuttamaan esityksen sisältöä?

bob_dylan-is_your_love_in_vain_s_1Tämä vuoden 2012 viimeinen Vapaa Mies‑esitys sujui siis tutun kaavan mukaan. Kun viimeksi yleisössä oli edes muuta ulkoisesti rockin harrastajalta vaikuttava henkilö, oli yleisö tällä kertaa puhtaasti teatteriyleisön näköistä: 40‑50 ‑vuotiaita naisia iltamekoissaan ja samanikäisiä herroja puvuissaan. Taisin olla ainoa koko porukasta, jolla oli vanhat, lähes puhkikuluneet farkut!  Yleisöä tarkkaillessani mietin mahtoiko porukassa olla lisäkseni kovin monia, jotka olivat nähneet Dylanin livenä. Siksi varmaan oli paikallaan,että kappaleiden väleissä Koivusalo ja kumppanit jakoivat Dyanista ABC‑tietoutta, vaikka siinä ei tosiaankaan ollut minulle mitään hengen ravintoa.

Arvioni illan lauluista ei eilisen esityksen perusteella juurikaan muuttunut, ehkä siksi että esitykset olivat niin pilkuntarkasti samanlaisia kuin keväällä. Illan parasta antia niin suomennosten kuin esitystenkin osalta olivat BLOOD ON THE TRACKS ‑albumin (1975) kappaleet. Lisäksi nyt kiinnitin huomioni myös Is Your Love in Vain (Mitä rakkaus hyödyttää)  ja One More Cup of Coffee (Vielä kuppi kahvia) ‑esityksiin.  Aikaisempaa mielenkiintoisemmalta kuulosti myös Every Grain of Sand (Ruohonkorsi). On se vaan komea kappale!

DylanIf_You_Gotta_Go,_Go_Now_single_coverEncoressa tehtiin sama jekku kuin keväälläkin. Kysyttiin yleisöltä mitä he vielä haluaisivat kuulla ja kun erilaisten toivehuutojen joukosta tuli se ”tilattu” Knockin’ ‑huuto, esitettiin sovitusti Knockin’ On Heaven’s Door. Tällä kertaa kuvioita sekoitti kuitenkin se, ettei yleisö tyytynytkään yhteen encoreen, vaan vaati ponnekkaasti toista. Niinpä yksi laulajista letkautti: ‑tässä vaiheessa ainoa mahdollisuus on puolalainen enocre! Tällä hän tarkoitti sitä, ettei heillä ollut mitään ylimääräisiä lauluja. Niinpä toisena encorena soitettiin aloituskapale If You Gotta Go, Go Now (Jos lähdössä oot), joka sopi tilanteeseen kuin nenä päähän.

Illan teatteriyleisö oli siis selvästi erittäin tyytyväinen näkemäänsä, kuulemaansa ja kokemaansa, koska taputti miehet kahdesti takaisin lauteille.  Minua hieman häiritsi se, että esitys oli niin tarkka kopio keväisestä esityksestä, jopa välijuontojen puheet olivat melkein sanasta sanaan samat kuin keväällä. Koivusalon muutamia käännöksiä kuitenkin edelleen ihastelin.  Samoin Luttisen laulutaito on mykistävä. Miehestä lähtee uskomattoman paljon ääntä ja mikä parasta, lauluosuudet ovat virheettömiä.

Ilmeisesti kysyntää produktiolle on ollut riitävästi, koska näköjään uusia esityksiä on luvassa keväällä 2013.

Harri Huhtanen 2012

Pink Floyd: Wish You Were Here 1975

Tämä arvostelu ilmestyi alkuperäisessä Winterludessa vuonna 2007

pinkfloyd wishMielenkiintoista, miten arvostukset muuttuvat ajan myötä.  Muistan kun koulukavereiden kanssa kuunneltiin vastikään ilmestynyttä Dark Side Of The Moonia (1973) ja silloin sitä ajattelin: ”Vau, aika hieno levy, mitähän miehet tekevät seuraavaksi…” Sitten kun Wish You Were Here (1975) ilmestyi oli ensireaktio: ”Aika kivasti svengailee, muttei tämä nyt ihan pärjää Dark Sidelle…”.   Siihen aikaan markkinoille tuli joka vuosi useita upeita rocklevyjä, joten ei sitä aina oikein koulupoika hahmottanut, miten merkittäviä levyjä käteensä sai. Silloin minulla (ja monilla muilakin) oli sellainen jälkeen päin ajatellen hassu rock-optimismi, kuvitelma siitä että rockmusiikki tulee koko ajan paremmaksi ja levyt vuosi vuodelta täydellisemmiksi. Silloin oli ihan mahdotonta suhteuttaa esimerkiksi Pink Floydin parhaita töitä kokonaistarjontaan, rockmusiikin historiasta puhumattakaan.

pinkfloydwish232 vuotta myöhemmin voidaan todeta, että Wish You Were Here on mestariteos, siinä missä Dark Side Of The Moonkin. On makuasia kummasta pitää enemmän. Dark Side on universaalimpi ja ehkä siten vielä kestävämpi kuin Wish You, joka on teemallisesti suppeampi. Itse pidän enemmän Wish Yousta juuri tuon suppeuden ja toisaalta lämminhenkisyyden vuoksi. Kun Dark Side keskittyi ihmiskunnan/ yksilön kohtalonkysymyksiin laajalti, fokusoituu Wish You kertomaan Syd Barrettista.  1970-luvulla tuntui oudolta ja vähän turhan mahtipontiselta, että bändi tekee kokonaisen albumin entisen jäsenensä ylistykseksi, varsinkin kun kyseinen henkilö oli vielä siinä vaiheessa fyysisesti ihan hyvässä kunnossa.  Mutta aika tekee tehtävänsä. Nyt Syd on kuollut ja Pink Floydin hänen kunniakseen 32 vuotta  sitten levyttämä monumentti seisoo ylväänä ja katsoo kohti kaukaista tulevaisuutta!

Toki tästä levystä voi nauttia suunnattomasti, vaikkei tietäisikään taustoja.  Uskon kuitenkin, että levystä pystyy nauttimaan vielä enemmän jos tuntee taustat.

Roger Waters oli Sydin parhaita kavereita Cambridgessa. Sydin hummeongelma aiheutti kuitenkin sen, että keikkailu hänen kanssaan muuttui tuskien taipaleeksi. Muu bändi oli neuvoton, mutta 1967 Waters otti ohjat käteensä ja vaati, että Syd erotettaisiin bändistä. Seuraavana vuonna Syd sitten saikin lähtöpassit ja erottaminen masensi hänet entistä pahemmin. Gilmourin tuella hän kuitenkin pystyi tekemään kaksi soololevyä 1970-luvun alussa. Ne eivät menestyneet. Syd yritti vielä 1972 keikkailla, muttei siitäkään tullut mitään. Lopulta 1974 Syd muutti Lontoosta takaisin kotikaupunkiinsa Cambridgeen äitinsä taloon ja  ilmoitti vetäytyvänsä kokonaan musiikkielämästä.   Tämä päätös myös piti, vaikka esimerkiksi 1990-luvulla hänen maineensa oli kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin ,että hänelle tarjottiin tähtitieteellisiä summia minkä tahansa materiaalin levyttämisestä. Raha ei kuitenkaan enää kiinnostanut Sydia – enkä tiedä oliko se itse asiassa koskaan kiinnostanut häntä. Syd torjui kaikki levytystarjoukset ja jatkoi yksinkertaista erakkoelämäänsä yli 30 vuotta ja kuoli kotikaupunkissaan 2006, ilmeisesti syöpään.

Waters tunsi 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa jatkuvaa syyllisyyttä siitä ,että käytännössä hän oli erottanut Sydin ja ehkä siten pahentanut hänen ongelmiaan.  Myöhemmin Waters on haastatteluissa kertonut olleensa jopa terapiassa asian vuoksi.  Dark Sidella Waters jo purki tuntojaan ja lopullisen mausoleumin Sydille  hän rakensi Wish You Were Herellä. Tietääkseni kyseessä on ainoa kerta, jolloin tunnettu bändi on levyttänyt kokonaisen albumin yksittäisen taitelijan kunniaksi.

pinkfloyd-san751Wish You Were Here on upea, tasapainoinen ja hallittu teemalevy. Arvostan erityisesti sitä, miten koko bändi on osallistunut tämän mestariteoksen luomiseen. The Wallilla (1979) ja Animalsilla (1977) Watersin synkkyys ja armottomuus pääsevät liiaksi dominoimaan, Wish You Werelle Gilmour ja Wright pääsevät luomaan tasapainoa tuomalla levylle lämpöä ja inhimillisyyttä. Levyn useimpien kappaleiden säveltäjiksi on merkitty  Waters, Gilmour ja Wright ja sen myös kuulee!  Levyn avauksessa ja päätösosuudessa Wright tekee hienoa työtä tunnelman luojana. Gilmourin sävellykseen pohjautuva Wish You Were Here on erittäin kaunis ja lämminhenkinen ikiklassikko. Kokonaisuutena albumi rakentuu kuitenkin pitkälti 9-osaisen Shine On You Crazy Diamondin ympärille, kappaleen viisi ensimmäistä osaa kuullaan vinyylilevyn A-puolella ja B-puolen lopussa on kappaleen osat 6-9. A-puolen päättää Watersin Wellcome To The Machine, joka on erittäin vaikuttava hyökkäys rockbisneksen raadollisuutta vastaan. Samaa teemaa jatkaa B-puolen avauskappale Have A Cigar, jossa on armottoman satiirin lisäksi sopivasti mukana itseironiaa. Waters pohtii teksteissään Sydin ja bändin asemaa. Syd on täysin syrjässä ja unohdettu, Waters sen sijaan ihailtu multimiljonääri.  Menestyksen liittyy kuitenkin katkeruutta:

We’re just knocked out
We heard about the sell out
You gotta get an album out
You owe it to the people
We’re so happy we can hardly count

Crazy Diamondin  viimeisissä säkeissä Waters antaa ymmärtää, että se mitä he tekevät on vain varjo siitä, mitä Syd olisi voinut tehdä.  En muista lukeneeni mistään, miten  Syd reagoi näin ylitsevuotavaan kunnianosoitukseen.  Ja nyt kaikki on jo Sydin kohdalta ohi.  Mutta Wish You Were Here jää elämään ja jokainen uusi sukupolvi voi etsiä siitä oman totuutensa!

And We’ll bask in the shadow of yesterday’s triumph
And sail on the steel breeze
Come on you boy child, you winner and loser
Come on you miner for truth and delusion, and shine!

IKIKLASSIKKO!    ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Harri Huhtanen 2007

Procol Harum: Novum – uutuusalbumi ilmestyy 21.4.2017 !

procol_novum14 vuoden tauon jälkeen legendaarinen Procol Harum julkaisee uuden studioalbumin  nimeltään NOVUM 21.4.2017.  Alla albumin sisältö:

01. I Told On You
02. Last Chance Motel
03. Image Of The Beast
04. Soldier
05. Don’t Get Caught
06. Neighbour
07. Sunday Morning
08. Businessman
09. Can’t Say That
10. The Only One
11. Somewhen
Lisätietoja aiheesta täältä:
20170413hh

Yes onkin nykyään kaksi Yesiä!

Progejättiläinen Yes pääsi viime viikolla (7.4.2017) Rock and Roll Hall of Fameen. Yhtyeen alkuperäiset  muusikot ovat  kuitenkin nykyisin  jakautuneet kahteen ”leiriin”, joista molemmat ovat kiertueella kesällä 2017. Kitaristi Steve Howe ja rumpali Alan White kiertävät oman Yestival-projektinsa myötä Yhdysvaltoja elo–syyskuussa. Perustajajäsen ja laulaja Jon Anderson, kitaristi Trevor Rabin ja kosketinsoittaja Rick Wakeman puolestaan lähtevät elokuun lopussa omalle, 24 keikkaa käsittävälle Pohjois-Amerikan-kiertueelleen. Kokoonpanon nimi on iskevästi ”Yes featuring Jon Anderson, Trevor Rabin and Rick Wakeman”.

Alla Rick Wakemanin puhe Hall of Fame -gaalasta (alkaa seitsemän minuutin kohdalla):

20170411hh

Bob Dylan: Infidels 1983

BOBDYLANJOKERMAN8Jokerman ja erityisesti siitä tehty video on minulle pyhä. Valitettavasti koko levystä ei voi sanoa samaa. Pikemminkin sanoisin, että tämä on pitkälti menetettyjen mahdollisuuksien levy, sellainen josta olisi voinut  tulla klassikko. Eipä tule mieleen dylan jokermantoista levyä, jolla olisi sekä kappale jota rakastan yli kaiken (=Jokerman) että kappale, joka inhoan yli kaiken! Neighborhood Bullyssa on arveluttava sanoitus ja kappale on myös musiikillisesti junnaava ja raskassoutuinen.   Toinen levyn heikkous on rummut.  Oletan, että levyllä on käytetty kasari-hengen mukaisesti sähkörumpuja.  Tällainen rumpusoundi Dylanin upeiden sävellysten ja innovatiivisien sanoituksien säestäjänä kuulostaa vuosi vuodelta yhä rasittavammalta. Kolmas ärsyttävä asia on kaiutus. SACD-levyllä se vain korostuu. Kuulosti varmaan makealta 1980-luvulla, mutta eipä enää. Aivan turha tehokeino, joka vain syö alkuperäisten sävellysten ja esitysten voimaa kiinnittämällä kuulijan huomion toisarvoiseen studiokikkailuun. Toimii ehkä Dire Straits-levyllä, mutta ei sovi Dylan-levylle. Onneksi levyllä on myös paljon kehumisen arvoista sisältöä.

I And I -kappaleeseen Dire Straits -soundi istuu yllättävän hyvin. Myös License To Kill toimii hyvin Dire Straits -soundeilla. Don’t Fall Apart On Me Tonight on hieno kappale, mutta se lähes pilataan kasari – rumpusoundilla, joka  huippuerottelevalla SACD -levyllä kuulostaa vielä pahemmalta kuin alkuperäisellä vinyylilevyllä! Sweetheart Like You on tyylikäs rakkauslaulu, josta löytyy noin 50 muutakin versiota. Muistaakseni Sweetheartia väännettiin studiossa aivan tolkuttoman pitkään, jollain bootlegilla on kokonaisen CD:n verran näitä eri Sweetheart-versioita. Union Sundown edustaa pitkästä aikaa Dylanin yhteiskuntakriittistä linjaa, josta hän 1980-luvun jälkeen erkani – lopullisesti? Man Of Peace käsittelee Israel-Palestiina kiistaa ja sanoitus on taas kovin kiistanalainen. Tämä kappale toimii kuitenkin yllättävän hyvin livenä, kuten saimme kuulla Helsingissä 1987. Kokonaisuutena epätasainen levy, jonka soundimaailma ei välttämättä kestä ajan hammasta yhtä hyvin kuin Dylanin 1960-luvun mestariteokset. Jokerman yksinään varmistaa tälle levylle hyvän pistesaaliin. Epätasaisen sisältö, Neighborhood Bully, sähkörummut ja ylikorostunut kaiutus estävät kuitenkin levyn nousun Dylanin klassikko-albumien sarjaan.

HYVÄ LEVY   * * * * –

Harri Huhtanen 2007

Berliini 25.-31.3.2017 – osa 3

Fredrik-II-suuri-soittaa-barokkimusiikkiaKun tavalliselta kadunmieheltä kysytään minkä yksittäisen sanan he liittävät sanaan SAKSA, niin pahaa pelkään, että suurin osa vastaa HITLER tai SOTA. Se on sääli ja nykyisen informaatioähkyn tulosta. Toisesta maailmansodasta jäi niin paljon kuvamateriaalia jota uudestaan ja uudestaan näytetään useilla televisiokanavilla. Toinen maailmansota on tiedotusvälineiden kautta ollut läsnä elämässäni jo yli 50 vuotta, vaikkei minulla tietenkään ole mitään omakohtaisia kokemuksia sodasta, koska olen syntynyt 12 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Sama ongelma Berliinin kanssa. Toinen maailmansota kiinnittyy Berliiniin niin voimakkaasti, että se pimentää täysin koko Saksan satojen vuosien kulttuurikehityksen ja menneet vuosisadat. Mutta jos sulkee television ja matkustaa oikeasti Berliiniin ja pitää silmänsä auki ja liikkuu laajasti kaupungissa ja tutustuu kulttuurikohteisiin, joita on Berliinissä yllättävän paljon kuitenkin jäljellä, niin näkökulma muuttuu. Satoja vuosia Saksan mahtisukuna hallinneet Hohenzollerit suosivat kulttuuria, erityisesti Preussin Fredrik Suuren hallintokaudella 1700 -luvulla. Preussikin yleensä liitetään vain sodankäyntiin ja militarismiin, mutta todellisuudessa 1700-luvulla arkitehtuuri ja taiteet kukoistivat ennennäkemättömällä tavalla Berliinissä ja sen lähistöllä sijaitsevassa Potsdamissa. Onneksi liittoutuneiden massapommitukset 1943 – 45 eivät onnistuneet hävittämään kaikkia Fredrik Suuren ja hänen isovanhempiensa luomia linnoja ja taiderakennuksia.

Harri Huhtanen 2017

Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band 50v! Juhlajulkaisu ilmestyy 26.5.2017!

The Beatlesien yksi kaikkein tunnetuimpia albumeja on vuonna 1967 ilmestynyt Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band. Tänä vuonna albumi täyttää siis 50 vuotta ja juhlan kunniaksi Beatlesit julkaisevat levystä uudet juhlapainokset. 26. toukokuuta 2017 ilmestyy mm.  kahden cd:n/vinyylin Deluxe-versiot sekä hulppea Super Deluxe -boksi, joka käsittää neljä CD:tä, DVD:n ja Blu-Rayn. Mukana on levy stereona sekä monona, ennen levyä julkaistuja singlejä kuten Strawberry Fields Forever ja Penny Lane, kaikki studio-otot levyn kappaleista sekä videomateriaalia kuten ennen julkaisematon The Making of vuodelta 1992 ja 144-sivuinen kirja. Pakettiin sisältyy siis yhteensä 34 kappaleen verran aiemmin julkaisematonta materiaalia.

Juhlajulkaisun uudesta stereomiksauksesta vastaavat Beatlesin edesmenneen luottotuottaja George Martinin poika Giles Martin yhdessä Sam Okellin kanssa.

20170406hh