Jos en olisi luvannut itselleni, että arvostelen koko Youngin studioalbumien katalogin, olisin varmaan jättänyt tämän Old Ways (1985) albumin arvostelematta, sillä minulle tämä on vaikeasti arvosteltava levy. Old Waysin arvostelua haittaa biakseni eli en pidä perinteisestä (keskinkertaisesta) country-musiikista. Arvostan countryn huippuja (Hank Williams, Johnny Cash, Willie Nelson jne.), mutta keskinkertaista countrya minun on vaikeaa sulattaa. Valitettavasti Old Ways on suurimmalta osalta perinteistä countrya keskinkertaisesti esitettynä, sillä vaikka Youngin monissa 1970-luvun huippubiiseissä on selviä country-vivahteita on aivan eri asia ottaa musiikkinsa joitain country-vaikutteita kuin ryhtyä kopioimaan kokonaisia perinteisen countryn melodioita.
Erityisesti vinyylilevyn ykköspuoli on taitavasta tuotannosta ja musisoinnista huolimatta aika masentavaa kuultavaa. Ei tällainen ole Youngin ydinosaamista, pahimmallaan nämä kappaleet kuulostavat lähes falskeilta. Young on hakenut tuotokselleen uskottavuutta ja kantavuutta ottamalla vokaaliosuuksiin sellaisia countryn huippuosaajia kuin Willie Nelson ja Waylon Jennings, mutta minusta heidän mukanaolonsa vain pahentaa tilannetta, koska country-artistina Young on diletantti heidän rinnallaan ja sen valitettavasti kuulee. Ykköspuolen päättävä Misfits on erikoista sanoituksesta johtuen jonkin verran kiinnostava, muttei pelasta ykköspuolen kokonaisuutta, joka on keskinkertainen.
Kakkospuolen aloittava California Sunset ei helpota yhtään arvostelijan ahdistusta. Seuraavana kuultavassa country-humpassa Old Ways on sentään jotain valonpilkahdusta eli sarkastinen sanoitus! Young kertoo, ettei vanhalle dinosaurukselle kannata yrittää opettaa uusia temppuja. Kolmantena kuultava hymni, My Boy on minun näkökulmastani tämän harvinaisen keskinkertaisen levyn ainoa innovatiivinen ja vaikuttava kappale. Valitettavasti tämä koskettava ja herkkä kappale on täysin väärällä levyllä eli se ei sovi kokonaisuuteen. Bound For Glory’ssa Young onnistuu melko hyvin eli kokonaisuus ei kuulosta epä-youngmaiselta, vaan tällä kappaleella yhteistyöskentely Waylonin kanssa tuntuu toimivan ja Young kohoaa hetkittäin jopa vanhan country-legendan tasolle. B-puolen lopussa tulee kuitenkin mahalasku, sillä Where Is The Highway Tonight? on juuri sitä mistä aloitettiin eli perinteistä countrya keskinkertaisesti esitettynä
Kokonaisuus? Vastaus riippuu varmaan siitä keneltä asiaa kysytään. Voin kuvitella, että intohimoisen Country & Western -harrastajan mielestä tämä on erinomainen levy. Enkä voi kiistää sitä ,etteikö tämä genren sääntöjä noudattava ja vaikuttavalla muusikkolistalla ryyditty levy olisi musiikillisesti pätevää ja tyylikästä työtä. Ongelma on kuitenkin valmis, jos kysytään mikä tästä kaikesta on Youngin omaa ja miten hänen ydinosaamisensa muusikkona ja säveltäjänä ja erinomaisena sanoittajana tulee esiin tällä levyllä?
Keskinkertainen levy * * *
Harri Huhtanen 2008
Tämä vuoden 2012 viimeinen Vapaa Mies‑esitys sujui siis tutun kaavan mukaan. Kun viimeksi yleisössä oli edes muuta ulkoisesti rockin harrastajalta vaikuttava henkilö, oli yleisö tällä kertaa puhtaasti teatteriyleisön näköistä: 40‑50 ‑vuotiaita naisia iltamekoissaan ja samanikäisiä herroja puvuissaan. Taisin olla ainoa koko porukasta, jolla oli vanhat, lähes puhkikuluneet farkut! Yleisöä tarkkaillessani mietin mahtoiko porukassa olla lisäkseni kovin monia, jotka olivat nähneet Dylanin livenä. Siksi varmaan oli paikallaan,että kappaleiden väleissä Koivusalo ja kumppanit jakoivat Dyanista ABC‑tietoutta, vaikka siinä ei tosiaankaan ollut minulle mitään hengen ravintoa.
Encoressa tehtiin sama jekku kuin keväälläkin. Kysyttiin yleisöltä mitä he vielä haluaisivat kuulla ja kun erilaisten toivehuutojen joukosta tuli se ”tilattu” Knockin’ ‑huuto, esitettiin sovitusti Knockin’ On Heaven’s Door. Tällä kertaa kuvioita sekoitti kuitenkin se, ettei yleisö tyytynytkään yhteen encoreen, vaan vaati ponnekkaasti toista. Niinpä yksi laulajista letkautti: ‑tässä vaiheessa ainoa mahdollisuus on puolalainen enocre! Tällä hän tarkoitti sitä, ettei heillä ollut mitään ylimääräisiä lauluja. Niinpä toisena encorena soitettiin aloituskapale If You Gotta Go, Go Now (Jos lähdössä oot), joka sopi tilanteeseen kuin nenä päähän.
Mielenkiintoista, miten arvostukset muuttuvat ajan myötä. Muistan kun koulukavereiden kanssa kuunneltiin vastikään ilmestynyttä Dark Side Of The Moonia (1973) ja silloin sitä ajattelin: ”Vau, aika hieno levy, mitähän miehet tekevät seuraavaksi…” Sitten kun Wish You Were Here (1975) ilmestyi oli ensireaktio: ”Aika kivasti svengailee, muttei tämä nyt ihan pärjää Dark Sidelle…”. Siihen aikaan markkinoille tuli joka vuosi useita upeita rocklevyjä, joten ei sitä aina oikein koulupoika hahmottanut, miten merkittäviä levyjä käteensä sai. Silloin minulla (ja monilla muilakin) oli sellainen jälkeen päin ajatellen hassu rock-optimismi, kuvitelma siitä että rockmusiikki tulee koko ajan paremmaksi ja levyt vuosi vuodelta täydellisemmiksi. Silloin oli ihan mahdotonta suhteuttaa esimerkiksi Pink Floydin parhaita töitä kokonaistarjontaan, rockmusiikin historiasta puhumattakaan.
32 vuotta myöhemmin voidaan todeta, että Wish You Were Here on mestariteos, siinä missä Dark Side Of The Moonkin. On makuasia kummasta pitää enemmän. Dark Side on universaalimpi ja ehkä siten vielä kestävämpi kuin Wish You, joka on teemallisesti suppeampi. Itse pidän enemmän Wish Yousta juuri tuon suppeuden ja toisaalta lämminhenkisyyden vuoksi. Kun Dark Side keskittyi ihmiskunnan/ yksilön kohtalonkysymyksiin laajalti, fokusoituu Wish You kertomaan Syd Barrettista. 1970-luvulla tuntui oudolta ja vähän turhan mahtipontiselta, että bändi tekee kokonaisen albumin entisen jäsenensä ylistykseksi, varsinkin kun kyseinen henkilö oli vielä siinä vaiheessa fyysisesti ihan hyvässä kunnossa. Mutta aika tekee tehtävänsä. Nyt Syd on kuollut ja Pink Floydin hänen kunniakseen 32 vuotta sitten levyttämä monumentti seisoo ylväänä ja katsoo kohti kaukaista tulevaisuutta!
Wish You Were Here on upea, tasapainoinen ja hallittu teemalevy. Arvostan erityisesti sitä, miten koko bändi on osallistunut tämän mestariteoksen luomiseen. The Wallilla (1979) ja Animalsilla (1977) Watersin synkkyys ja armottomuus pääsevät liiaksi dominoimaan, Wish You Werelle Gilmour ja Wright pääsevät luomaan tasapainoa tuomalla levylle lämpöä ja inhimillisyyttä. Levyn useimpien kappaleiden säveltäjiksi on merkitty Waters, Gilmour ja Wright ja sen myös kuulee! Levyn avauksessa ja päätösosuudessa Wright tekee hienoa työtä tunnelman luojana. Gilmourin sävellykseen pohjautuva Wish You Were Here on erittäin kaunis ja lämminhenkinen ikiklassikko. Kokonaisuutena albumi rakentuu kuitenkin pitkälti 9-osaisen Shine On You Crazy Diamondin ympärille, kappaleen viisi ensimmäistä osaa kuullaan vinyylilevyn A-puolella ja B-puolen lopussa on kappaleen osat 6-9. A-puolen päättää Watersin Wellcome To The Machine, joka on erittäin vaikuttava hyökkäys rockbisneksen raadollisuutta vastaan. Samaa teemaa jatkaa B-puolen avauskappale Have A Cigar, jossa on armottoman satiirin lisäksi sopivasti mukana itseironiaa. Waters pohtii teksteissään Sydin ja bändin asemaa. Syd on täysin syrjässä ja unohdettu, Waters sen sijaan ihailtu multimiljonääri. Menestyksen liittyy kuitenkin katkeruutta:
14 vuoden tauon jälkeen legendaarinen Procol Harum julkaisee uuden studioalbumin nimeltään NOVUM 21.4.2017. Alla albumin sisältö:
Jokerman ja erityisesti siitä tehty video on minulle pyhä. Valitettavasti koko levystä ei voi sanoa samaa. Pikemminkin sanoisin, että tämä on pitkälti menetettyjen mahdollisuuksien levy, sellainen josta olisi voinut tulla klassikko. Eipä tule mieleen
toista levyä, jolla olisi sekä kappale jota rakastan yli kaiken (=Jokerman) että kappale, joka inhoan yli kaiken! Neighborhood Bullyssa on arveluttava sanoitus ja kappale on myös musiikillisesti junnaava ja raskassoutuinen. Toinen levyn heikkous on rummut. Oletan, että levyllä on käytetty kasari-hengen mukaisesti sähkörumpuja. Tällainen rumpusoundi Dylanin upeiden sävellysten ja innovatiivisien sanoituksien säestäjänä kuulostaa vuosi vuodelta yhä rasittavammalta. Kolmas ärsyttävä asia on kaiutus. SACD-levyllä se vain korostuu. Kuulosti varmaan makealta 1980-luvulla, mutta eipä enää. Aivan turha tehokeino, joka vain syö alkuperäisten sävellysten ja esitysten voimaa kiinnittämällä kuulijan huomion toisarvoiseen studiokikkailuun. Toimii ehkä Dire Straits-levyllä, mutta ei sovi Dylan-levylle. Onneksi levyllä on myös paljon kehumisen arvoista sisältöä.
Adelen vuonna 2011 julkaistu 21 albumi on pysynyt julkaisustaan saakka viikottain päivittyvällä Billboard 200 -listalla nyt jo 319 viikkoa, joista 24 ensimmäistä ykkössijalla. Adelesta on tullut näin
Kun tavalliselta kadunmieheltä kysytään minkä yksittäisen sanan he liittävät sanaan SAKSA, niin pahaa pelkään, että suurin osa vastaa HITLER tai SOTA. Se on sääli ja nykyisen informaatioähkyn tulosta. Toisesta maailmansodasta jäi niin paljon kuvamateriaalia jota uudestaan ja uudestaan näytetään useilla televisiokanavilla. Toinen maailmansota on tiedotusvälineiden kautta ollut läsnä elämässäni jo yli 50 vuotta, vaikkei minulla tietenkään ole mitään omakohtaisia kokemuksia sodasta, koska olen syntynyt 12 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Sama ongelma Berliinin kanssa. Toinen maailmansota kiinnittyy Berliiniin niin voimakkaasti, että se pimentää täysin koko Saksan satojen vuosien kulttuurikehityksen ja menneet vuosisadat. Mutta jos sulkee television ja matkustaa oikeasti Berliiniin ja pitää silmänsä auki ja liikkuu laajasti kaupungissa ja tutustuu kulttuurikohteisiin, joita on Berliinissä yllättävän paljon kuitenkin jäljellä, niin näkökulma muuttuu. Satoja vuosia Saksan mahtisukuna hallinneet Hohenzollerit suosivat kulttuuria, erityisesti Preussin Fredrik Suuren hallintokaudella 1700 -luvulla. Preussikin yleensä liitetään vain sodankäyntiin ja militarismiin, mutta todellisuudessa 1700-luvulla arkitehtuuri ja taiteet kukoistivat ennennäkemättömällä tavalla Berliinissä ja sen lähistöllä sijaitsevassa Potsdamissa. Onneksi liittoutuneiden massapommitukset 1943 – 45 eivät onnistuneet hävittämään kaikkia Fredrik Suuren ja hänen isovanhempiensa luomia linnoja ja taiderakennuksia.