1960-luvulla Englannissa näki seinissä graffiteja, joissa luki: ”Clapton on Jumala”! Eric Clapton aloitti valkoisena blues-muusikkona, mutta päätyi 1960-luvun lopussa superbändiin nimeltä CREAM. Bändissä soittivat Claptonin lisäksi rumpali Ginger Baker ja basisti Jack Bruce. Kaikki kolme olivat siihen aikaan alansa ehdottomia huippuja. Suurten egojen törmäilystä ja salamoinnista syntyi muutaman vuoden ajan intohimoista Cream -musiikkia, jossa jokainen kolmesta soittajasta yritti olla suurin ja paras. Claptonin Creamin keikoilla soittamat huikeat soolot tekivät hänestä 1960-luvun nuorison silmissä ja korvissa Hendrixin veroisen rock-jumalan.
1970-luvulla Claptonilla – kuten niin monella hänen kollegallaankin – oli paheneva päihdeongelma. 1980-luvulla hän ryhdistäytyi, leikkasi hiuksensa ja laittoi puvun päälleen, kuten ajan henkeen kuului. Tuohon aikaa Clapton ei enää ollut rock-Jumala, vaan joidenkin mielestä tylsä aikuisrokin edustaja.
Vaikka minulla on noin 20 Eric Claptonin levyä, täytyy myöntää ,että minunkin kiinnostukseni häneen hiipui jo 1980-luvulla. Eric on kuitenkin kuin Dylan eli pitkäjännitteinen ja sinnikäs ja siksi ”eksyneet lampaat” voivat löytää hänet uudestaan.
Eric Clapton täytti hiljattain 70 vuotta ja tapahtuman kunniaksi hän antoi konsertin Lontoon ehkä kuuluisimmassa
konserttitalossa eli Albert Hallissa. Viime vuonna (2016) tämä juhlakonsertti nähtiin myös Suomen TV:ssä. Äänitin sen Topfieldilläni. Katselin puolihuolimattomasti ja unohdin eli konsertti ei pintapuolisessa kuuntelussa aluksi tehnyt minuun mitään vaikutusta. Sitten kuuntelin konsertin parin kuukauden kuluttua uudestaan ja aloin innostua. Seuraavalla viikolla kuuntelin jälleen konsertin ja sitä seuraavalla viikolla ja niin edespäin. Koko ajan löysin uusia hienoja juttuja. Aloin ymmärtää että Clapton ”Really Is God”! Hänen suuruutensa on nykyään minimalismissa, siinä on samanlaista voimaa kuin mitä oli hänen edesmenneen sydänystävänsä J.J.Calen soitossa.
Eric Clapton ei hypi ympäri lavaa kuin vieteriukko. Hän syö ja elää terveellisesti ja täytyy sanoa että 70-vuotiaana hän näyttää 10-20 vuotta kalenteri-ikäänsä nuoremmalta eli oletan hänellä olevan vielä paljon soittovuosia jäljellä. Ericin soitto on nykyään erittäin vähäeleistä, mutta ah, niin täydellistä! Jokainen sointu, jokainen kitaran kielen näpäytys menee juuri niin kuin sen pitääkin ja silti siten ettei kukaan sitä voi matkia, koska Claptonin kitaransoitto on aina UNIIKKIA. Se on taidetta. Se on täydellistä!
Harri Huhtanen 2017
Leonard Cohenin kahdeksas studiolevy, I’m Your Man (1988) nosti hänet hetkeksi parrasvaloihin, sillä avauskappaleen First We Take Manhattan videota näytettiin ahkerasti jopa taivaskanavilla, jossa Leonardin ikäisiä artisteja ei yleensä näytetä. Syykin oli selvä. Folk-artisti oli luonut nahkansa ja hänestä oli tullut oikea ”disko-hirmu”. Cohenin kappaleen moniulotteisuus on nerokasta. Ne, jotka eivät tietäneet mitään Cohenin urasta ja sanomasta saattoivat huolettomasti diggailla kappaletta diskoissa ja ne, jotka tiesivät mistä oli kyse, ymmärsivät sen pirullisen sarkasmin, joka kappaleen lyriikoihin oli kätketty.
Sanoitukset paljastavat, että vaikka Cohen on ”myynyt sielunsa pirulle” eli lähtenyt mukaan trendikkään konemusiikin vaatimuksiin, ei 1960-luvun runoilija ole luovuttanut, vaan trendikäs tuotanto on pelkkää pintakiiltoa, joka sokeroi sanoman, joka on yhtä pessimistinen ja artistinen kuin aikaisemminkin.
Pink Floydin neljäs studiolevy Atom Heart Mother (1970) on bändin psykedeelisen kauden ehdoton huipentuma, todellinen klassikko! Kuulin levyn ensimmäisen kerran Porissa kaverini luona joskus 1973/74 ja olen siitä saakka pitänyt valtavasti tästä levystä. Parasta levyssä on se, ettei siihen kyllästy yli sadan kuuntelukerran jälkeenkään. Omituisinta levyssä on se, ettei bändi itse tunnu enää arvostavan sitä lainkaan! Esimerkiksi Gilmour on antanut haastatteluja, joissa hän on ilmoittanut, että jos hän saisi elää elämänsä uudelleen ei hän enää julkaisisi Atom Heart Motheria, ei ainakaan siinä muodossa, jossa se julkaistiin. Ilmeisesti Gilmouria on jäänyt vaivaamaan nimikappaleen ”epäonnistunut” orkestraatio. Ilmeisesti Gilmour uskoi Leonard Bernsteinia, joka totesi bändin miehille, että hän piti heidän rock-kappaleistaan kovasti, muttei albumin nimikappaleesta.
Minusta Atom Heart Mother on kuitenkin Pink Floydia parhaimmillaan. Se on kokeellinen, siinä yhdistellään hienosti rockin ja klassisen musiikin elementtejä. Tämän noin 20 minuuttia pitkän sävelteoksen melodia on toisaalta ”helppo” ja siinä on mukava sävelkoukku, jonka ympärille rakennetaan monimutkaisia, varsin yllättäviä ja mielenkiintoisia musiikillisia sivupolkuja. Minusta kokonaisuus on vaikuttava ja tyylikäs.
Näitä nauhoituksia ei tehty Big Pinkin kellarissa, vaan Levon Helmin ja Rick Dankon vuokraamassa talossa Wittenberg Roadilla. Bob Dylan comin arvostelija mainitsee, ettei soundi näissä nauhoissa olisi yhtä hyvä kuin Big Pinkin nauhoissa. CD:tä kuunnellessa tämän huomaa vain muutamalla kappaleella eli kyllä soundit ovat minusta pääsääntöisesti tällä levyllä kunnossa.

Viime vuonna syöpään menehtynyt David Bowie (1947-2016) on niin merkittävä tekijä rockmusiikin kentässä, että hän jos kuka ansaitsee myös oman ”lokeronsa” tässä uudessa Winterludessa. Lähestymistapani on kuitenkin nyt aluksi vähän poikkeuksellinen eli en kirjoita tavanomaista muistokirjoitusta, vaan peilaan Bowien merkitystä 2000-luvulla omakohtaisen muiston kautta. Vanhaan Winterludeen (2005-2016) kirjoitin aika vähän Bowiesta ja miehen toiseksi viimeisen soololevynkin ostin vasta noin vuoden kuluttua sen ilmestymisestä. Joulu 2013 menikin sitten tätä aika yllätyksellistä Next Day albumia (2013) kuunnellessa. Alla teksti, jotka siitä kirjoitin vanhaan Winterludeen:
Ti 24. Joulukuu 2013
Ti 31. Joulukuu 2013
1960-luvulla monet artistit tekivät kaksi UUTTA albumia vuodessa. Se oli silloin yleinen käytäntö. Nykyään levy-yhtiöt suosivat harvennettua julkaisutahtia ja vaikuttaa, että kuuluisat artistit ovat samoilla linjoilla levy-yhtiöiden kanssa. Intohimosta ja kiireellä ei enää pusketa jatkuvasti uusia levyjä markkinoille, koska sitä pidetään huonona bisnes -strategiana. Mutta Neil Young selvästikin kulkee tässä asiassa vastavirtaan, koska erityisesti viime vuosina hän on julkaissut uusia levyjä tahtia kaksi levyä vuodessa. Ja aivan viime metreillä niin kävi nytkin, sillä joulukuun alussa 2016 Young
julkaisi toisen uuden levynsä tänä vuonna!
Neil Young aikanaan lauloi: ”rock’n’roll will never die!” Chuck Berry on tietääkseni vanhin kuuluisista, edelleen elossa olevista, alkuperäisistä rockartisteista. Hän nousi suosioon jo 1950-luvulla, mutta keikkailee edelleen harvakseltaan. Viimeksi Chuck on tietääkseni esiintynyt vuonna 2014. Siksi monille tulikin suurena yllätyksenä kun Berry paljasti lokakuussa 2016, täyttäessään kunnioitettavat 90 vuotta, että häneltä ilmestyy uutta materiaalia sisältävä albumi vuonna 2017! Jos tästä tulee totta, on kyseessä Chuckin ensimmäinen uusi studioalbumi 38 vuoteen! Alla linkki uutiseen:

Levyn soittajakaarti on varsin vaikuttava. Bassossa vuorottelevat Billy Talbot, Tim Drummond, edesmennyt Rick Danko ja Ben Keith. Rumpuja soittavat Ralp Molina, edesmennyt Levon Helm ja Ben Keith. Kitaraa soittavat Neilin kanssa Ben Keith, David Crosby, George Whitsell ja Rusty Kershaw. Perussoittimien lisäksi levyllä kuullaan mm. Wurlitzer–pianoa (Neil Young, Ben Keith), huuliharppua (Neil ja Joe Yenkee), banjoa (Neil), dobroa (Ben), urkuja (Ben), viulua (Rusty Kershaw), tamburiinia (Joe Yankee). Tuotannosta vastaa Neilin kanssa David Briggs, Mark Harman ja Al Schmitt. Analogi-äänitteen muuttamisen digitaaliseksi on tehnyt John Nowland, masteroinnista vastaa Tim Mulligan. Alkuperäiset äänityssessiot on järjestetty Sunset Soundilla Los Angelesissa ja Broken Arrow studioilla San Franciscossa.
pieteetillä digitaaliseksi. Soittimien separaatio on erinomainen, digitaalista diskanttikireyttä tai nykyisin suosittua ylikompressointia ei juurikaan esiinny. Kitarat, basso ja rummut soivat ilmavasti ja luonnollisen oloisesti. Tilantuntu ja musiikin läsnäolo ovat CD:llä hyvät. Teemoista kirjoitin jo aikaisemmin. Laulujen sanoitukset muodostavat selkeän teemallisen kokonaisuuden. Heikkoja lenkkejä tällä levyllä ei juurikaan ole.