Vuonna 1987 Bob Dylan harkitsi liittymistä Amerikan siihen aikaan suosituimpaan bändiin nimeltään GRATEFUL DEAD.
Avaan jälleen uuden kategorian. Sen nimi on ”Parhaat bändit”. Listaan tänne kerran vuodessa omat TOP10 bändini. Tiedän jo nyt että aikani ei riitä esittelyjen kirjoittamiseen jokaisesta listalle nostamastani bändistä eikä se ole tarpeellistakaan, koska – kuten arvata saattaa – mukana on bändejä, jotka ovat jo nyt hyvin edustettuina Winterludessa eli aika monella näistä bändeistä on jo omat kategoriat, joista voitte lukea näkemyksiäni kyseisen bändin levyistä ja musiikista ylipäätään. Niinpä kirjoitan esittelyn vain listaykkösestä ja sellaisista alemmilla sijaluvuilla olevista bändeistä, joista ei mielestäni ole riittävästi avaavaa tekstiä Winterludessa.
”Artisti- bändit” on tästä listauksesta poissuljettu. Artisti-bändeillä tarkoitan bändiä, joka on koottu yhden, suuren staran ympärille ja joka, kuten ikävä termi kuuluu, on usein niin sanottu ”säestysyhtye”. Opin nimittäin nuoruudessani kovasti singer-songwriter -legendojen ohella arvostamaan ”orgaanisia” rockbändejä. Oikeastaan ensimmäiset suosikkini olivat nimenomaa orgaanisia bändejä, kuten Led Zeppelin, Beatles, Rolling Stones jne. Orgaanisella tarkoitan, että bändin suosio ja musiikin arvo oli nimenomaan siinä että kyseessä oli BÄNDI eikä kukaan yksittäinen stara, kuten asianlaita valitettavan usein nykyään on. Beatles ei ollut Paul McCartneyn säestysryhmä eikä Rolling Stones Mick Jaggerin säestysryhmä, vaan suosio syntyi kokonaissoundista ja yhdessä tehdyistä kappaleista. Sama pätee hienosti myös Led Zeppeliiniin.
Peter Green oli poissa julkisuudesta vuodet 2004-2008. Tuolloin hän ei keikkaillut eikä levyttänyt mitään. Kukaan ei tiennyt palaisiko silloin vasta 58-vuotias Green enää julkisuuteen. Mutta hän teki kuin tekikin kolmannen ”comebackinsä”, joka tosin jäi hänen viimeisekseen eikä tämä lyhyt, alle kahden vuoden kestoinen, paluu musiikkimaailmaan tuottanut myöskään enää uusia Green -levytyksiä. Vuosien 2009-2010 keikoista on todella vaikea saada tietoja, mutta tänään onnistuin löytämään netistä yhden vuoden 2010 konserttiarvostelun ja päätin kääntää arvostelun loppuosan suomeksi. Alkuosassa kerrataan Greenin vaiheita eli siksi sitä en lähtenyt kääntämään, koska ne tiedot jo löytyvät aikaisemmista artikkeleistani.
Peter Green keikalla 2010. Concert Photo by Kate
”Minun täytyy sanoa, että kun näin Greenin keikalla Splinter Groupin kanssa vuonna 2001 oli se melko ahdistava kokemus, joka todennäköisesti johtui siitä etten oikein tiennyt mitä olisi pitänyt odottaa keikalta. Vaikka Greenin bändikaverit Nigel Watson ja Roger Cotton tukivat häntä koko keikan ajan näytti siltä ettei hän viihtynyt lavalla. Green soitti pääosan ajasta vain rytmikitaraa Watsonin soittaessa soolot. Greenin laulukaan ei tuntunut sujuvan. Siksi en ollut yllättynyt kun Greenin bändin vilpittömyys ja hyöty hänelle kyseenalaistettiin. Green laittoikin pillit pussiin vuonna 2004. Mutta hän palasi keikkailemaan Peter Green and Friends -nimisen bändin kanssa (2009) ja Union Chapelin esiintymisen (2010) perusteella vähän rennompana kuin aikaisemmin. Hänellä on nyt hyvä bändi. Siihen kuuluvat Nick Lowen kanssa työskennelleet Geraint Watkins (kosketinsoittimet) ja Matt Radford (basso) sekä paljon maailmaa nähnyt Martin Winning (saksofoni). Bändin johdossa on Mike Dodd, innokas mutta melko ärsyttävä yleisön huudattaja jota pidetään kuitenkin tarpeellisena suojana Greenille joka ei juurikaan puhunut yleisölle tai nostanut katsettaan kitarastaan. Setti koostui blues standardeista, jotka rehellisesti sanoen olivat ajoittain kovin tavanomaisia, sekä Greenin katalogin kohokohdista. Setissä kuultiin mm. Rattlesnake Snake ja Freddie Kingin The Stumble . Vähemmän kärsivällinen ja anteeksiantava yleisö olisi voinut tällä keikalla muuttua pahansuoviksi, mutta kun olimme lippusekaannuksen vuoksi kaikki joutuneet jonottamaan saliin pääsyä ainakin tunnin niin kannustimme kaikki Greeniä. Lämmetessään hän palkitsikin meidät satunnaisilla välähdyksillä neroudestaan. Hän oli erityisen eloisa soittaessaan New Orleansista kotoisin olevan kitaristi Robert Parkerin kaksi kappaletta Steal Your Heart Away sekä Blues Get Off My Shoulder. Hän myös lauloi nämä kappaleet erittäin hienosti. Silloin sitä sulki silmänsä ja vain toivoi että koko ilta olisi ollut yhtä hyvä. Mutta aivan liian usein Greenin soitto oli epävarmaa ja kömpelöä ja hänen lauluäänestään puuttui se voima ja vaikuttavuus, joka sillä oli ollut Fleetwood -aikoina. Yleisö kuitenkin, kuten arvata saattoi, meni pähkinöiksi lopussa kun Green soitti Oh Wellin, Albatrossin ja Black Magic Womanin, jonka hän, omituista kyllä, soitti enemmän Carlos Santanan tyylisesti kuin omalla tyylillään.
En yhtään epäile etteikö Green nauttisi näistä keikoista ja selvästi hän myös heitti pari vitsiä bändinsä kanssa illan edetessä ja epäilemättä kyse on myös eräänlaisesta terapiasta. Mutta on silti ahdistavaa ja epämukavaa tirkistelyä olla todistamassa minkälaista tuhoa huumeiden käyttö ja sairastelu on tehnyt soitajalle joka huipulla ollessaan oli eräänlainen nero. Ja sellaisena minä haluan hänet muistaakin. ”
Peterin nuoruuden ystävä Nigel Watson pelasti lopulta tämän “horrostilasta” jota oli jatkunut jo lähes 13 vuoden ajan. Niin pitkään Peter oli esiintymättä ja levyttämättä. Nigel kokosi Peterille bändin, jonka hän nimesi Peter Green Splinter Groupiksi. Bändi levytti ja keikkaili vuosina 1997-2003. Bändissä olivat mukana Peterin ohella seuraavat soittajat: Nigel Watson (kitara), Cozy Powell (rummut) (1997), Neil Murray (basso) (1997–1998), Spike Edney (kosketinsoittimet) (1997), Roger Cotton (kosketinsoittimet) (1998–2004), Larry Tolfree (rummut) (1997–2004) ja Pete Stroud (basso) (1998–2004). Seitsemässä vuodessa bändi ehti äänittää peräti 7 studioalbumia, jotka on lueteltu alla:
Peter Green Splinter Groupin levytykset
01 Peter Green Splinter Group(1997) 02 The Robert Johnson Songbook (1998) 03 Soho Session (1998) 04 Destiny Road (1999) 05 Hot Food Powder (2000) 06 Time Traders (2001) 07 Reaching The Cold 100 (2003)
Yleisöesittelykierroksella tutustuttiin kartanon laajaan puutarhaan, joka muodostuu barokkipuutarhasta sekä englantilaisesta puutarhasta. Puutarhan suunnittelun aloitti jo 1760-luvulla linnoitusupseeri ja arkkitehti Bengt von Spångenin. Nykyisen muotonsa ja laajuuteensa (15 hehtaaria) puutarhat saivat 1800-luvun alusta, suomalaissyntyisen amiraali Carl OlofCronstedtin omistajakaudella. Huippukautenaan Herttoniemen kartanoon kuului peräti 1800 hehtaaria ympäröiviä maita. Kartano myös työllisti paljon paikallista väkeä, sillä kamaripalvelijan, tarjoilijan, kamarineidin, mamsellin, keittiöapulaisen, piikojen, kuskin, tallirenkien ja muonamiesten lisäksi Herttoniemessä asui 1810-luvulla ruukuntekijöitä, seppä ja useita torppareita. Cronstedtin kuolinvuonna 1820 kartanossa mainitaan olleen 8 renkiä, 11 piikaa, 17 muonamiestä ja 6 torpparia.
Cronstedtin aikaan liittyy merkittäviä tapahtumia Suomen historiassa. Helmikuussa 1808 venäläiset vyöryivät voimalla idästä Suomen rajan yli. Jo maaliskuussa joukot olivat päässeet Helsinkiin ja tulittivat Viaporia (nykyisin Suomenlinna). Venäläiset vaativat Viaporin päällikkönä toiminutta Cronstedtia antautumaan. Lopulta 8. toukokuuta Cronstedt suostui antautumaan kun hän ei saanut apujoukkoja Ruotsista. Häntä pidettiin maanpetturina. Ylisotaoikeus oli jo tuominnut hänet kuolemaan mutta Venäjän keisari Aleksanteri I vaati hänen armahtamistaan ja sai lopulta vaatimuksensa läpi. Cronstedt vietti viimeiset vuotensa (1813-20) Herttoniemen kartanon nykyisessä päärakennuksessa, jossa hän kuoli 7.huhtikuuta 1820, 64-vuotiaana.
Herttoniemen lähiössä on runsaasti ulkoilualueita ja meri lähellä. Siksi alueen asuntojen hinnat ovat viime vuosina nousseet kiivaaseen tahtiin.
Helsinki on kotimaan matkailun kannalta erinomainen paikka, koska aina löytyy uusia mielenkiintoisia kohteita kunhan vaan osaa niitä etsiä. En ollut koskaan käynyt kahdeksan kilometrin päässä Helsingin keskustasta sijaitsevassa Herttoniemessä, mutta tätä elokuun matkaa suunnitellessa satuin törmäämään Herttoniemen kartanosta kertovaan artikkeliin ja päätin että sinne pitää tällä matkalla päästä. Yleisöllä on mahdollisuus tutustua kartanoon vain kesäaikaan sunnuntaisin, jolloin siellä järjestetään myös opastettu yleisökierros. Sen jälkeen kun Helsingin metrolinja valmistui on matkanteko Herttoniemeen vauhdittunut aivan olennaisesti. Rautatieasemalta ja Kampista pääsee Herttoniemeen 11 minuutissa! Herttoniemen metroasemalta tosin pitää sitten kävellä vielä noin kilometri ennen kuin saavutaan kartanon alueelle.
Kaupunginosana 26 000 asukkaan Herttoniemi on viime aikoina kasvattanut suosiotaan ja osittain tähän vaikuttaa varmaan nopea metroyhteys sekä alueen luonnonläheisyys. Herttoniemessä on peräti 17 puistoa! Niistä kolme suurinta ovat Herttoniemenrannan puisto, Herttoniemen kartanon puisto ja Porolahdenpuisto, jotka kaikki ovat yhteydessä toisiinsa ja sijaitsevat aluetta ympäröivän lahden rannalla. Herttoniemi on myös Helsingin vanhinta asuttua aluetta, koska sieltä on löydetty pronssikautisia esineitä ja oletetaan että alueella on ollut pieni kylä jo 1300-luvulla. Varmuudella ei tiedetä mistä alueen nimi on peräisin. Erään teorian mukaan nimi olisi lähtöisin vuonna 1405 Porvoon käräjillä lautamiehenä toimineelta rälssimies Laurens Hertoghelta, joka on omistanut tiloja alueella. Ei myöskään tiedetä miten pitkään Herttoniemessä on ollut kartanorakennus, koska alkuperäinen hirsirakennus ei ole säilynyt. Nykyinen kartanon päärakennus sijaitsee eri paikassa kuin alkuperäinen hirsistä tehty kartano. Nykyinen kartano on suunniteltu asuinrakennukseksi 1800-luvun alussa. Päärakennuksen rungon muodostaa 1700-luvulla rakennetun Herttoniemen fajanssitehtaan entinen polttimorakennus, joka on muutettu asuinrakennukseksi arkkitehti Pehr Granstedtin suunnitelmien mukaisesti vuoden 1813 jälkeen. Rakennus on kaksikerroksinen ja satulakattoinen.
Kartanon mailla on ollut lukuisia omistajia satojen vuosien aikana. Kartanon historiallisesti merkittävimmät tapahtumat ajoittuvat kuitenkin vuosiin 1752-1925. Viimeinen kartanon omistanut yksityishenkilö oli maanviljelysneuvos J.G. Bergbom, jonka punaiset kansalaissodan alussa vuonna 1917 häikäilemättömästi murhasivat kartanon aamiaispöytään . Bergbomin perikunta päätti tuolloin lahjoittaa kartanon Svenska Odlingens Vänner i Helsinge-yhdistykselle, jonka tuli perustaa alueelle museo. Museo aloitti toimintansa 1925.
Voice Of Finland (VOF) 2021 on alkanut. Sunnuntaina 7.2.21 oli esiintymisvuorossa kosmopoliittinen (= asunut useassa eri maassa) neiti Daria, joka kertoi olevansa kotoisin Venäjältä. Hän esitti Dylanin legendaarisen kappaleen Knockin’ On Heaven’s Door . Kaikki neljä tuolia kääntyivät ja huipentumana oli se, että tuomari Juha Tapio arvosteluosiossaan kysyi voiko hän esittää kappaleen Darian kanssa ja sen jälkeen kuultiin heidän duettoesityksensä. Koska se oli yllättävä ja spontaani esitys oli lopputulos epäbalanssissa eli Juha lauloi päävokaaliin ja Dartia jäi pahasti taustalle. Siinä mielessä kyse ei ollut oikeasta duetosta. Mutta tämä annettakoon anteeksi koska esitystä ei ollut mitenkään valmisteltu, vaan kaikki perustui Juha Tapion hetkessä elämiseen ja siihen että hän halusi kertoa miten tärkeä tämä kappale on hänelle. Edelleen ihmettelen että tuomarit eivät mainitse kenen kappaleesta on kysymys. Onko taustalla jokin juridinen tai taloudellinen asia? Jos sekä artisti että tuomari vakuuttavat miten merkittävä kyseinen kappale on ollut heidän nuoruudessaan niin minusta olisi kohtuullista että mainittaisiin kuka sen kappaleen on alunperin kirjoittanut. Muistuu vain mieleeni American Idol jossa artisti ja tuomarit kehuivat AdelenMake You Feel My Love -kappaletta! Myös se on Dylanin säveltämä ja sanoittama kappale, jonka hän julkaisi Time Out Of Mind – albumilla vuonna 1997.
Toisella DVD / Blu-Ray -levyllä on kokonaisuudessaan nykyisin jo 79-vuotiaan Iranissa syntyneen, mutta nyttemmin Sveitsin kansalaisen Barbet Schroederin täyspitkät elokuvat More (1969) ja La Vallee (1972). Koska kakkoslevyllä on kaksi täysipitkää elokuvaa on se kestoltaan 221 minuuttia eli lähes neljä tuntia! La Vallee tunnetaan myös nimellä Obscured By Clouds.
More (1969) on kestoltaan 116 minuuttia. Elokuvan ilmestymisvuonna PF julkaisi myös elokuvan samannimisen soundtrack -levyn. Elokuva kertoo saksalaisesta Stefanista, joka värikkäiden vaiheiden jälkeen päätyy Ibizan saarelle, jossa hän lopulta kuolee huumeiden yliannostukseen. Elokuva on masentava, mutta todentuntuinen kuvaus siitä, miten monet nuoret lahjakkaat ihmiset 1960-luvulla päätyivät vakavaan huumeaddiktioon, joka myös johti useisiin kuolemantapauksiin. More -soundtrack ja -elokuva ovat eri asia. More tuli joskus 1970-luvulla myös Suomen TV:stä ja silloin pidin sitä kiinnostavana. Nyt 2000-luvulla uusintakatselussa elokuva ei enää innostanut minua samalla tavalla ehkä siksi että se on niin todentuntuinen ja traaginen.
La Vallee (1972) on kestoltaan 105 minuuttia. Tästäkin elokuvasta PF julkaisi soundtrack- levyn, tosin nimellä Obscured By Clouds. Musiikillisesti tämä soundtrack ei ole yhtä hyvä kuin kolme vuotta aikaisemmin ilmestynyt More. Elokuvaa ei tietääkseni ole koskaan esitetty Suomen TV:ssä ja kun tämä PF -boksi ilmestyi näin elokuvan vasta ensimmäisen kerran. Elokuvan alussa Viviane (Bulle Ogier ), joka on Melbournen Ranskan konsulin vaimo, liittyy ryhmään, joka lähtee tutkimaan tuntematonta laaksoa Uudessa Guineassa. Hän toivoo löytävänsä erittäin harvinaisen eksoottisen linnun höyheniä. Elokuvassa ryhmä vaeltaa Uuden Guinean viidakossa ja tapaa lopulta Mapuga -heimon. Ryhmä tutustuu heimon kulttuuriin, joka poikkeaa täysin länsimaisesta. Elokuvassa on paljon eksoottisia maisemia ja ehkäpä nykyisen ilmastokriisin uhkakuvien keskellä tämä merkillinen kuvaus alkuasukasheimon rituaaleista ja tavoista onkin ajankohtainen. Nykyään ihmisen luontosuhde on pahasti häiriintynyt, ehkäpä siis meillä olisi jotain opittavaa Uuden Guinean alkuasukkaiden suhteesta luontoon.
Boksin viimeisen eli seitsemännen osan 1967-1972 Continu/ation (PFREY7) ensimmäinen DVD / Blu-Ray -levy sisältää viisi musiikkiesitystä sekä ultraharvinaisen Peter SykesinThe Committee -elokuvan (1968) kokonaisuudessaan.
DVD:n musiikkiesitykset ovat seuraavat: (1) Arnold Laynen vaihtoehtoinen versio, joka on kuvattu Lontoossa maaliskuussa 1967, (2) osa Stuttgartin konserttia 22.7.1969, (3) osa Atom Heart Motherin esitystä Bathin festivaaleilla 27.6.1970, (4) osa Rotterdamin konserttia 28.7.1970 ja (5) osa Amsterdamin konserttia 22.5.1972. Yhteensä näiden esitysten kesto on 69 minuutia. Koska sisältö on melko samanlainen kuin sarjan aikaisemmilla osilla en lähde näitä esityksiä sen tarkemmin kuvailemaan.
DVD:n päättävä Peter Sykesin 55 minuutin kestoinen The Committee -elokuva (1968) sen sijaan ansaitsee tarkemman analyysin harvinaisuutensa vuoksi. En muista että elokuvaa olisi koskaan esitetty Suomessa. Elokuva on rakenteeltaan ja juoneltaan hyvin erikoinen.
Elokuvassa seurataan ”nimetöntä” miestä jota näyttelee Paul Jones. Elokuvan alussa päähenkilö on liftaamassa ja toinen ”nimetön” mies (Tom Kempinski) ottaa hänet kyytiin. Ajaja puhuu päähenkilölle, joka ei tunnu olevan lainkaan kiinnostunut keskustelemaan. Ajaja pysäyttää auton, koska epäilee moottorivikaa. Hän nostaa konepellin ja tukii moottoria. Tässä vaiheessa elokuva saa Dalimaisia piirteitä, koska täysin yllättäen liftari painaa konepeltin ajajan päälle ja jatkaa hakkaamista, kunnes ajajan pää irtoaa. Sen jälkeen elokuva muuttuu yhä surrealistisemmaksi, sillä päähenkilö ompelee ajajan pään takaisin ja tämä herää taas henkiin! Päähenkilö ilmoittaa ettei halua enää jatkaa ajajan kyydissä ja niinpä tämä poistuu paikalta.
Seuraavaksi nähdään kohtaus, jossa päähenkilö kutsutaan toimistonsa johtajan puheille. Johtaja ilmoittaa että päähenkilö on valittu Komiteaan, johon kuuluu 300 henkilöä. Nämä kokoontuvat maaseudulla hienossa kartanossa, jossa on uima-allas, tenniskenttä, veneitä, tanssiaisia ja live-bändi joka esiintyy joka ilta. Kartanolla päähenkilö tapaa ajajan, joka ei kuitenkaan enää tunnista häntä. Elokuvan loppupuolella päähenkilöllä on pitkä keskustelu Komitean johtajan (Robert Langdon Lloyd) kanssa. Tämän kohtauksen aikana kuullaan useita Pink Floydin tätä elokuvaa varten kirjoittamia kappaleita.
The Committee -elokuva on surrealistinen, tapahtumat ovat epäloogisia ja seuraavat jonkinlaista unen ”kaavaa”. Mistä tässä kaikessa on kysymys? Mitä Peter Sykes on halunnut viestittää elokuvallaan? Ainakin minulle tämä jää arvoitukseksi. Tällainen elokuva ei koskaan voi muuttua suuren ylesiön suosikiksi, mutta koska mukana on Pink Floydin musiikkia ei elokuva myöskään vaivu unholaan, vaan PF:n maineen vuoksi aina löytyy ihmisiä jotka haluavat tutustua tähän erikoiseen elokuvaan.
Toistaiseksi PF ei ole julkaissut levyllä elokuvan musiikkia eikä näitä esityksiä ole myöskään virallisesti nimetty. A Tree Full of Secrets – bootlegilla kappaleet on nimetty näin:
Suomalaiset rakastavat edelleen Hurriganes -yhtyettä, vaikka klassinen kokoonpano lopetti toimintansa jo 36 vuotta sitten eli vuonna 1984. Bändi teki kovin lyhyeksi jääneen comebackin vielä vuonna 1988. Lisäksi bändin perustaja Remu Aaltonen jatkoi vuodesta 1998 aina vuoteen 2018 saakka bändin musiikin esittämistä vaihtuvien soittajien kanssa.
Nykyään Suomen virallisen äänitelistan kärjessä, jossa sijoitukseen vaikuttavat fyysisen myynnin lisäksi olennaisesti myös verkkokuuntelu, nähdään enää kovin harvoin rocklevyjä, mutta onneksi aina silloin tällöin vanha kunnon rock putkahtaa sinnekin. Nämä ovat sen verran harvinaisia tapauksia nykyään että olen raportoinut niistä täällä “Rock News”- ketjussa.
Bändin alkupeärinen kitaristi Ile Kallio löysi joskus 1990-luvulla tavaroidensa joukosta C-kasetin, jolle oli äänitetty Hurriganesin vuoden 1977 Tukholman keikka. Kasetista päätettiin tehdä levy. Tämä Live in Stockholm 1977julkaistiin vuonna 1996 ja se myi yllättävän hyvin eli yli 20 000 kapaletta. Nyt, 24 vuotta myöhemmin, Levykauppa Äx:n sivutuotemerkki Lipposen levy ja kasetti on julkaissut samasta tallenteesta 2LP:n, joka yllättäen singahti viikolla viisi (sunnuntaina 7.2.2021) Suomen virallisen Listan ykköspaikalle! Aika näyttää ennakoiko tämä laajmpaa Hurriganes “renesanssia” vai onko kyse yksittäisestä, lyhytkestoisesta myyntipiikistä.
