Dylan ja The Hawks konsertoivat siis seitsemänä iltana Australiassa keväällä 1966. Kyseessä oli Dylanin ensimmäinen Australian kiertue. Hänellä oli tukku tuliteriä klassikkobiisejä setissään eli siinä mielessä kiertueen olisi pitänyt olla suuri menestys. Australiassa kävi kuitenkin samoin kuin vähän myöhemmin Eurooppassakin eli yleisö ja erityisesti lehdistö vierasti sähköistä settiä ja siksi konsertit saivat lehdistössä ristiriitaisia arvioita. 1966 live -boksilla (2016) on ensimmäinen Sydneyn ja molemmat Melbournen (19.-20.4.66) konsertit. Brisbanen (15.4.66), toisen Sydneyn konsertin (16.4.66) sekä Adelaiden (22.4.66) ja Perthin (23.4.66) konserteista äänitteitä ei ole toistaiseksi löytynyt. Alla arvio Sydneyn ensimmäisestä konsertista.
13.4.1966 Sydney CD#1 45:30 ja CD#2 41:26, Mono
Setti
Lähes kaikki on saatu nauhalla, ainoastaan avauskappale She Belongs To Me on hieman vajaa. Muutoin nauhoite on kokonainen eli sisältää perussetin 7 akustista ja 8 sähköistä kappaletta (kts. Take 9). CD#2:lla sähköisen setin viimeinen kappale on poikkeuksellisesti Positively 4th Street. Yhteensä musiikkia näillä kahdella CD:llä on lähes 90 minuuttia, joka ilmeisesti on ollut täyden perussetin kesto vuoden 1966 kiertueella.
Äänite 4/5
USA:n masentavan huonojen yleisöäänitteiden jälkeen Sydneyn ensimmäisen keikan äänite on lähes mannaa korville! Kyseessä on TCN 9 televisiokanavan ammattiäänite, tosin tämäkin on monofoninen. Akustinen osuus on taltioitu lähes täydellisesti: laulussa on hyvä preesens, kitara toistuu luontevana ja balanssi on hyvä. Ainoastaan huuliharpussa on jonkin verran ylimääräistä digitaalista kireyttä, joka saattaa olla syntynyt kun nauhaa on muutettu digitaaliseksi. 
Sähköisessä setissä äänite on edelleen hyvä, mutta muutamassa kohdassa Dylanin mikrofonista tulee häiriöääniä ja saattaa olla että nämä eivät ole äänittäjän vastuulla, vaan mikrofonit on vain lavalla sijoitettu tai säädetty huonosti. Sähköisessä setissä Dylanin laulu on etualalla ja bändi jää ajoittain vähän taustalle. Täydellisen akustisen setin jälkeen nämä pienet puutteet häiritsevät jonkin verran. Kokonaisuutena äänite on kuitenkin varsin hyvä ja tätä uskaltaa kuunnella suuremmallakin volyymillä.
Esitys 4/5
Akustinen setti on upea! Myös sähköinen setti svengaa kohtalaisen hyvin, mutta sellainen viimeinen “rutistus” tästä jää puuttumaan eli siksi tämä ehkä kuitenkin jää esityksenä luokkaan “oikein hyvä”.
Harri Huhtanen 2018
Akustinen osuus
1966- kokoelman keikoista suurin osa on Soundboard -äänitteitä eli hyvätasoisia. Muutamassa on kuitenkin merkillisiä tasonvaihteluita ja jopa yleisön taustaääniä, jotka viittavat siihen että joitain nauhoituksia olisi ”paikkailtu” muilla äänitteillä? En tosin tiedä voiko tämä olla oikea selitys, koska kokoelman varsinaiset yleisöäänitteet ovat niin huonotasoisia että jos soundboard -äänitettä olisi täydennetty yleisöäänitteellä olisi kyllä amatöörikuulijakin sen huomannut. Olipa syy tasonvaihteluun mikä hyvänsä on tilanne se, että myös näissä julkaistuissa soundboard -äänitteissä on laatueroja tai jos ei ole niin sitten laatuerot johtuvat digitaalisesta masteroinnista. Valitettavasti aika monella levyllä huuliharppu on digitalisoitu aivan liian kireäksi, kovassa kuuntelussa se vihloo korvia ja siksi ei kuulosta lainkaan mukavalta. Kuulemissani 1960-luvun analogiäänitteissä ei tätä ongelmaa ole. Digitalisointi olisi ollut mahdollista tehdä siten, että huuliharppukin olisi kuulostanut miellyttävältä. Esimerkiksi Kööpenhaminan äänitteen digitalisoinnissa jotain on tehty erittäin hyvin, koska siinä huuliharppu toistuu kohtalaisen luonnollisena. Tuo digitaalinen kireys vaivaa joillain kokoelman äänitteillä muitakin instrumentteja, tosin ei niin selvästi kuin huuliharppua, mutta kuitenkin hieman häiritsevästi. Mutta se mikä on digitalisoitu voidaan masterista digitalisoida uudestaan eli voi olla että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa saamme kuulla ainakin osan näistä äänitteistä enemmän analogista muistuttavassa muodossa eli pehmeämpinä ja miellyttävämpinä. Teknologia on jo olemassa ja tällaisia upeilta kuulostavia digitaaliäänitteitä on jo tehty, kyse on vain siitä miten äänitteen frekvenssijakaumaa käsitellään ja mitä frekvenssejä ja millä volyymillä korostetaan digitalisoinnissa.
Tällä hetkellä voimme vain spekuloida miksi Dylanin toimisto päätti ottaa 1966 boksille mukaan viisi yleisöäänitettä, varsinkin kun nämä ovat tasoltaan aika kaukana kokoelman muista äänitteistä. Toisin on nykyään. 1990-luvulta lähtien digitaaliset pikkunauhurit stereomikrofoneineen ovat mullistaneet yleisöäänittämisen. Nykyään yleisöäänite voi parhaimmillaan olla jopa parempi kuin virallinen live-äänite! 1960-luvulla yleisöäänittäjien laitteet olivat alkeellisia ja siksi myös tuon ajan bootleg-äänitteet ovat korkeintaan keskinkertaisia ja tällä kokoelmalla eivät aina edes sitä. Ehkäpä tähän asiaan liittyy jokin juridinen “koukku”. Merkillepantavaa on se, ettei boksin teksteissä ole identifioitu yhdenkään yleisöäänitteen tekijää ja siksi voi olla että tämän virallisen kokoelman julkaisun myötä kyseisten yleisöäänitteiden oikeudet siirtyvät levy-yhtiölle. Mutta mitä hyötyä siitä on jos itse äänite on ala-arvoinen eikä siten ole kaupallisesti hyödynnettävissä jatkossa? Toinen mahdollinen motiivi näiden julkaisemiseen voi olla todistella, että yleisöäänite on aina selvästi huonompi kuin virallinen äänite. Tässä motiivissa on levy-yhtiön kannalta pointtinsa, mutta kuten edellä totesin asia ei nykyään enää ole näin ja sen selvittäminen ei ole kovin vaikeaa kenellekään Internet-yhteyden omistajalle. 1966 boksilla ammattiäänitteet ovat aikajärjestyksessä (CD1-31), mutta heikkotasoisemmat yleisöäänitteet (C32-36) on sijoitettu kokoelman loppuun ja siten ne rikkovat aikajärjestyksen. Päätin irtaantua tästä lähestymistavasta ja käsittelen omassa artikkelisarjassani kaikki nämä keikat tiukasti aikajärjestyksessä.
Vuoden 2018 perspektiivistä tavallisen kuluttajan on ehkä hieman vaikeaa ymmärtää mitä vallankumouksellista Dylanin vuoden 1966 kiertueessa oikein oli. Nykyään on ehkä tavallisempaa että artisti vaihtaa tyyliä ja toisaalta kuluttajat ovat jo nähneet ja kuulleet kaiken eli oikeastaan mikään ei enää hätkähdytä. Toisin oli 1960-luvulla, aikana ennen Internettiä. Kaikissa kodeissa ei ollut edes televisiota. Uutiset Amerikasta eivät saavuttaneet Eurooppaa salamannopeasti, kuten nykyään, vaan pahimmillaan uutisviive saattoi olla päiviä ja kulttuuritapahtumien kohdalla jopa viikkoja. Dylan oli konsertoinut Iso Britanniassa keväällä 1965 sooloartistina seitsemässä kaupungissa ja tuon lyhyen kiertueen ja sekä aikaisempien levyjen perusteella Dylan tunnettiin folkartistina. Dylan muutti kuitenkin suuntaansa elokuussa 1965 esiintymällä Amerikassa Newportin Folk -festivaalilla rockmuusikkojen 
kanssa. Tämä aiheutti suurta kohua Amerikassa. Folkpiirit tunsivat että Dylan oli pettänyt heidät. Dylan ihmetteli tätä ja kertoi että oli jo nuorena soittanut rokkia ja että hänen innottajiaan olivat alun perin olleet 1950-luvun rocktähdet, mukaan lukien Elvis Presley. Dylan lähti toteuttamaan uutta tyyliään kanadalaisen The Band -yhtyeen kanssa pitkälle Amerikan kiertueelle syksyllä 1965. Vuoden lopussa hän oli soittanut uutta musiikkiaan uudella tyylillään jo 40:ssä konsertissa eri puolilla Amerikkaa. Dylanin saapuessa Australiaan ja Eurooppaan huhtikuussa 1966 hän siis omasta mielestään vain jatkoi siitä mihin oli jäänyt Amerikassa. Tieto Dylanin uudesta, rajusta ja äänekkäästä rocktyylistä ei kuitenkaan ollut vielä kunnolla tavoittanut eurooppalaista yleisöä ja lisäksi lehdistö ruokki potentiaalista “sensaatiota” väittämällä että vuoden 1966 keikoilla suuri osa yleisöstä buuasi Dylanille ja jopa poistui paikalta kesken konserttien. Niinpä lehdistön kautta yleisö nopeasti omaksui ennakkoasenteita ja erikoista konserttikäyttäytymistä joka levisi kaupungista ja maasta toiseen.
