Vuonna 1969 tuleva superbändi nimeltään Led Zeppelin yritti tehdä itseään tunnetuksi Amerikassa, koska kriitikkojen vastaanotto bändin kotimaassa Englannissa ei aina ollut pelkkää ylistystä. Bändin strategiana oli ottaa vauhtia Amerikasta ja valloittaa sitä kautta koko maailma. Maaliskuussa 1969 julkaistu debyyttilevy oli loistava, muttei breikannut siten kuin bändi olisi halunnut. Kakkosalbumia äänitettiin konserttien välissä Los Angelesissa, New Yorkissa ja Lontoossa. Koska kakkosalbumin kirjoittaminen ja äänitykset tapahtuivat katkonaisesti pelkäsi Jimmy Page yhdessä vaiheessa, että levy saattaisi flopata. Pagen pelko oli kuitenkin turhaa, sillä intensiiviset keikat olivat tehneet tehtävänsä ja pelkästään USA:ssa levyn ennakkotilaukset olivat yli 500.000 LP:tä! Led Zeppelin II ilmestyi sekä Englannissa että USA:ssa lokakuussa 1969 ja nousi molempien maiden listakärkeen. Lisäksi albumi nousi ykköseksi mm. Kanadassa, Saksassa ja Suomessa. Muutamassa kuukaudessa levyä myytiin yli 3 miljoonaa kappaletta! Nykyisin Zeppelin II on yksi maailman kaikkien aikojen myydyimpiä levyjä, sillä pelkästään Amerikassa sitä on myyty yli 13 miljoonaa kappaletta.
20161009hh
Savoy-teatterin ennakkomainoksissa ilmoitettiin konsertin kestoksi 75 minuuttia ilman väliaikaa. Kello oli 20:25 ja kaikki Dylan Suomeksi -levyn kappaleet oli esitetty. Konsertin aikana yleisö oli ollut melko vaisua, mutta nyt konsertin lähestyessä loppuun, intoutuivat kuulijat taputtamaan oikein kunnolla, joten oletettavaa oli että jokin encore biisi vielä kuultaisiin. Yleensä tämän tyyppisissä konserteissa se oli I Shall Be Released tai Like A Rolling Stone, mutta kun ne oli jo kuultu, odotin mielenkiinnolla mitä artistit päättäisivät esittää. Yllättävän pitkään artistit keskustelivat ja sukkuloivat lavalla ennen kuin soitto jatkui. Tuli vähän sellainen olo, ettei encore biisistä oltukaan sovittu etukäteen. Hetken hämmennyksen jälkeen Jukka Gustavson otti “pomon” roolin ja ryhmä alkoi esittää hänen johdollaan Knockin’ On Heaven’s Dooria alkukielellä. Gustavson oli selvästi vauhdissa, sillä kun kappale loppui jatkoi hän soittamista ja perään 
tuli vielä One More Cup Of Coffee. Vähän vaikutti ettei sitäkään esitystä oltu etukäteen lyöty lukkoon. Konserttiaika oli jo selvästi ylittynyt, mutta Gustavson oli “liekeissä” ja sai muutkin innostumaan esimerkillään. Hieno lopetus konsertille, joka ei kokonaisuutena ollut kovin tasainen, vaan illan aikana koettiin huippujen lisäksi myös niitä laskuja. Soittajakaarti oli kyllä nimekäs ja kappaleet hienoja, totta kai, olivathan ne poimittu maestron ydintuotannosta, mutta kaikki suomennokset ja tulkinnat eivät yltäneet sille tasolle joka hyvältä Dylan suomennokselta vaadittaisiin. Lisäksi jäin jotenkin kaipaamaan enemmän paloa ja intoa esityksiin, nyt ajoittain konsertti oli vähän akateeminen luonteeltaan. Jos on pakko nostaa yksi artisti ylitse muiden niin tässä konsertissa se oli kyllä vanha Wigwam stara, Hammond -mies Jukka Gustavson. Näin minä konsertin koin. Olen tässä vuosikymmenien aikana nähnyt intensiivisempiäkin Dylan tribuuttikeikkoja, mutta ihan hyvä mieli tästä kuitenkin jäi ja liputhan olivat varsin halvat kun ajattelee artistikattausta, lavallahan pyöri loppuvaiheessa laskujeni mukaan peräti 12 muusikkoa.
Masters Of War (Kuoleman kauppiaat) kuultiin konsertin seitsemäntenä esityksenä. Levyllä tämä Palefacen väkevä ja 2000-luvulle päivitetty tulkinta Dylanin mestariteoksesta teki minuun suuren vaikutuksen. Jostain syystä livenä esitys ei toiminut yhtä hyvin. Mietin kovasti miksi ei, koska kyllä Paleface esitti kappaleen yhtä hyvin kuin levylläkin, mutta ehkä tuo tulkinta ei sittenkään sopinut konsertin kokonaisuuteen, joka oli enemmän country- , blues- ja rock- kuin rap-henkinen.
It Takes A Lot To Laugh, It Takes A Train To Cry (Nauru Ottaa joogaa, H-molli tsugen). Mitä mahtaa tarkoittaa Tsugen? Pariskunta Puurtinen ja Kuloniemi esittivät Kuloniemen aika näppärän ja oivaltavan suomennoksen sopivan rennosti ja blueshenkisesti.
Like A Rolling Stone (Enää itkeä voit). Levyllä rankkasin tämän kolmen parhaan esityksen joukkoon ja livenä Pelle on yleensä aina vielä parempi kuin levyllä, mutta mitä Pellelle tapahtui Savoyssa? Oliko ääni huonosti miksattu vai oliko Pellellä vain huono päivä, sillä sanoista ei tahtonut saada mitään selvää ja ylipäätään kappale ei lähtenyt lentoon niin kuin tällaisen superklassikon ja yleisövillitsijä -biisin pitäisi lähteä. Harmi.
Ja se konsertti? Aluksi lavalla tuli Wentus Blues Band, joka ilmoitti olevansa illan House bändi.
When I Paint My Masterpiece (Kun mä lasken Niagaran). Jarkka Rissasen suomennos on ihan näppärä ja tavoittaa jotain alkuperäistekstin tunnelmasta. Mutta mitä on tapahtunut Eero Raittiselle, joka laulun tulkitsi?! Ihan hyvin hän lauloi, mutta ulkoisesti hän oli vanhentunut 10 vuotta muutamassa vuodessa. Viimeksi olin nähnyt hänet Turussa Kåren klubin Dylan illassa ja siitä nyt ei ole kovin montaa vuotta.
I Shall Be Released (Löydät rauhan ja lohdutuksen). Täytyy myöntää että tämä oli konsertin ensimmäinen positiivinen yllätys, sillä levyllä Jukka Gustavsonin suomennos ja tulkinta tästä klassikkokappaleesta kuulosti “paperinmakuiselta” ja vanhahtavalta, mutta konsertissa kaikki oli toisin! Gustavson on vanhan liiton miehiä. Hän laukoi heti alussa aika rohkean mielipiteen, jonka joku saattoi tulkita toisia artisteja ja koko tapahtumaa halventavaksi. Gustavson totesi, ettei hänen mielestään Dylania ei pitäisi kääntää, vaan kappaleet pitäisi esittää aina alkukielellä! Aika mielenkiintoinen komentti artistilta konsertissa, jossa nimenomaa juhlittiin suomenkielisen Dylan levyn julkaisua! Aika pian ilmeni, että Gustavsonin kommentti oli itseironiaa, koska vuorossa oli hänen suomentamansa kappale. Livenä aika erikoinen suomennos nimeltään “Löydät rauhan ja lohdutuksen”, alkoi kuitenkiin elää aivan uutta elämää. Levyllä Jukka oli vähän tylsä ja vanhahtava, mutta livenä hänessä oli karismaa! Häntä alkoi seurata aivan eri tavalla kuin häntä edeltäneitä esiintyjiä.
Olin kesän aikana ehtinyt kuunnella Dylan suomeksi albumia lukuisia kertoja. Osa sanoituksista ei iskenyt lainkaan ja joissain tulkinnoissa oli paljon toivomisen varaa. Ensimmäisenä aloin diggailla Palefacen omaa suomennosta ja väkevää tulkintaa Masters Of Warista. Myös Pelle Miljoonan näkemys Like A Rolling Stonesta toimi levyllä hienosti. Lisäksi Mariskan suomennos ja tulkinta 1990-luvun Make You Feel My Lovesta ansaitsee erityismaininnan.
Näitä Dylan tribuutti-iltoja on järjestetty Suomessa jo 1970-luvulta lähtien. Itsekin olen vuosien varrella osallistunut kuulijana useampaan näistä Porissa, Turussa ja Helsingissä. Savoy Teatterin Dylan -ilta oli kuitenkin siitä poikkeuksellinen että lopultakin, vuosikymmenien odotuksen jälkeen oli julkaistu tunnettujen artistien toimesta suomalainen Dylan -tribuuttilevy, joita muissa maissa oli julkaistu jo paljon aikaisemmin läjäpäin. Kuten aina, tuottajaporukalla oli pitkään vaikeuksia saada Dylanin manageritoimistolta lupa julkaisuun. Parin vuoden odottelun jälkeen he siinä lopulta onnistuivat ja niin sitten toukokuussa, Dylan 75-syntymäpäivän kunniaksi ilmestyi Dylan Suomeksi -levy, jolla Dylanin klassikkoja tulkitsivat Anssi Kela, J. Karjalainen, Paleface, Mika Kuokkanen ja Ninni Poijärvi, Eero Raittinen ja Tero Pulkkinen, Jukka Gustavson, Pelle Miljoona, Mariska, Aija Puurtinen ja Esa Kuloniemi, Heikki Silvennoinen, Kauko Röyhkä, Mirkka Paajanen sekä Wentus 
Blues Band. Osa artisteista oli pitkän linjan Dylan-diggareita, joita olin nähnyt aikaisemmissakin Dylan tribuutti-illoissa, mutta osa oli uusia tuttavuuksia. Levyllä kuultavien klassikkobiisien suomennoksista vastasivat Juice Leskinen (Vahdinvaihto, Changing Of Guards), J. Karjalainen (Lapin Tyttö, Girl From North Country), Paleface (Kuoleman kauppiaat, Masters Of War), Kai Kujasalo (Raivon kyyneleitä, Tears Of Rage ja Sokea McTell, Blind Willie McTell ja Tanssiva jokeri, Jokerman), Jarkka Rissanen (Kun mä lasken Niagaran, When I Paint My Masterpiece), Jukka Gustavson (Löydät rauhan ja lohdutuksen, I Shall Be Released sekä Onko rakkautesi turhaa, Is Your Love In Vain), Pelle Miljoona (Enää itkeä voit, Like A Rolling Stone), Mariska (Mun ainoo rakkautein, Make You Feel My Love sekä Samaan aikaan naapurissa, All Along The Watchtower), Esa Kuloniemi (Nauru ottaa joogaa, H-molli tsugen, It Take A Lot To Laugh, It Takes A Train To Cry). Kai Kujasalo on siis mukana peräti kolmella suomennoksella, Jukka Gustavson ja Mariska kahdella. Loput kuusi kappaletta ovat eri suomentajien kynästä lähtöisin.
Punavuoresta suuntasin kulkuni Kamppiin, sillä minulla oli aikaa käydä vielä yhdessä levyliikkeessä. Kampissa, Fredrikinkadulla sijaitseva Green Grass Records oli auki klo 18 saakka, joten aikaa oli vielä mukavasti. Sisään astuessa ensimmäiseksi huomio kiinnittyi vinyylien suureen määrään. Niitä oli pienessä, korkeintaan 20 m2 liiketilassa useita tuhansia. Lisäksi seiniä koristivat harvinaisempien vinyylien kannet. Vinyylejä selaillessa innostuin, sillä lopultakin löytyi liike, jossa oli paljon minulle ennen näkemätöntä materiaalia. 1960- ja 1970-lukujen rock oli hyvin edustettuna ja joukossa oli useita minulle ennestään tuntemattomia artisteja / levyjä. Nopeasti valitsemieni levyjen pino alkoi kasvaa. Tunnin selailun jälkeen olin valinnut jo 16 albumia. Levyjen hinnat liikkuivat 10-20 euron välillä eli olivat ehkä hieman helsingiläisen keskitason yläpuolella. Toisaalta kyseessä olivat levyt, joita en ollut nähnyt muualla. Tiskin takana seisoi yli 50-vuotias, parrakas mies. Myöhemmin sain tietää että ko. henkilö oli liikkeen omistaja, kutsuttakoon häntä tässä ”Makeksi”.Huomasin aivan liikkeen perällä pienen sivuhuoneen, jossa myös oli paljon levyjä, seinäkoristeiden perusteella pääasiassa 1950-luvun rock’n’rollia. Kysyin Makelta saiko myös sinne mennä katsomaan. Vastaus oli aika hämmentävä. ”Et sinä niistä levyistä ole kiinnostunut”. Ihmettelin mistä hän niin päätteli. ”Koska olet kiinnostunut vain popista”. Millä hän perusteli omituista väitettään? ”Koska olet valinnut ison kasan poplevyjä”. Huomautin että valitsemissani levyissä oli mm. muutama progelevy, hardrokkia ja jopa yksi heavylevy! ”Nekin ovat poppia vain” oli Maken häkellyttävä kommentti. Minua ei siis päästetty 1950-luvun ”pyhäkköön”, koska olin kiinnostunut vain popista!
Paraskin bändi erehtyy joskus. Soft Parade (1969) on huono Doors -levy. Huonoinkin Doors-levy on kuitenkin parempi kuin sadat listoille päässeet albumit, joita tällä hetkellä maailmalla julkaistaan. Levyn parasta antia on Jim Morrisonin laulu. Jokainen levy, jolla Jim Morrison laulaa on lähtökohtaisesti hyvä/erinomainen. Jos Soft Parade edustaisi post-Morrison tuotantoa, olisi katastrofi ollut valmis, niin tyylillisesti linjaton ja sekava tämä levy on. Ongelmista kielii myös se, ettei kappaleita ole merkitty koko bändin nimiin, vaan säveltäjiksi on merkitty joko Morrison tai Krieger.
KOSKAAN julkaista Doors-levyllä ( Do It sekä Runnin’ Blue). Pahasti metsään menee myös Morrisonin Easy Ride . Sinänsä ihan mukiinmenevät Kriegerin avausbiisit Tell All The People sekä Touch Me on sovitettu suurelle orkesterille. Morrison on täysiverinen bluesrock-mies, joten hänelle tuottaa suuria vaikeuksia kahlita 1000MWh:n energialautauksensa ja laulaa smokissa hillitysti suuren orkesterin säestyksellä. Avauskappaleessa kokeilu epäonnistuu, Touch Me:llä orkesterisovitus toimii vähän paremmin.
