Ainoa Productions Oy -niminen firma on julkaissut vuonna 2017 kolmen CD:n kokoelman jossa on suurin osa Leevi And The Leavingsien (LATL) vuosina 1978-2003 julkaisemista singleistä. Onneksi ne ovat tällä kokoelmalla aikajärjestyksessä. Siitä tulee iso plussa. Miinusta tulee kuitenkin siitä että tuplasinglejen kappaleista osa on jätetty kokoelmalta pois.
Sain boksin eilen. Tietyssä mielessä tuntuu väärältä että minä “jälkiherännäinen” voin nyt yhdellä kertaa kuunnella bändin 25-vuotisen singletuotannon yhdellä kertaa. Toisaalta jälkikäteen on paljon helpompi hahmottaa kokonaisuus. Sanoisin että LATLin kulta-aikaa oli 1980-luku. Silloin ilmestyivät bändin suurimmat hitit. Göstä kirjoitti 1990- ja 2000-luvullakin ihan kelpo kappaleita, mutta bändin huippuhetket koettiin 1980-luvulla ja koska bändi ei keikkaillut, niin suurin suosio tuli viiveellä vasta 1990-luvulla.
Luulenpa että kovin harva suomalainen on koskaan kuullutkaan herroista Antoine Forqueray, William Corkinen ja Marin Marais. Eivätpä taida suurelle yleisölle olla tuttuja myöskään Maija Lampela, Johanna Kilpijärvi, Mikko Ikäheimo ja Anna Orasmaa. Mikä näitä seitsemää henkilöä yhdistää? Jos sanon Gamba niin sitten jo jotkut pääsevät jyvälle mistä tässä on kysymys.
Vuoden 2019 viimeiselle Helsingin matkalle olin ostanut netissä liput Lampelan ja kumppaneiden lauantai-iltaiseen Viola da Gamba – konserttiin Helsingin uuteen Musiikkitaloon. Ohjelmistossa oli ranskalaisten 1600- ja 1700-luvulla Ludvig XIV eli tuttavallisemmin Aurinkokuninkaan hovissa vaikuttaneiden Forquerayn ja Maraisin Gamba-teoksia, joiden välissä kuultiin englantilaisen 1600-luvun alussa vaikuttaneen Corkinen soologamba -teoksia.
Sibelius Akatemiasta kesällä 2018 musiikkimaisteriksi valmistunut Maija Lampela oli konsertin itseoikeutettu tähti, jolla oli nuoresta iästään huolimatta jo laaja kokemus konsertoimisesta yleisölle mm. Korsholman, Janakkalan, Sastamalan, Kuopion, Kajaanin, Lahden, Porin, Kymin ja Helsingin erilaisissa vanhan musiikin tapahtumissa. Lisäksi hän oli ehtinyt perustaa omia yhtyeitä: mm. Trio Baroccon ja Gambayhtye Jouhin. Häntä Musiikkitalon pienessä Organo- salissa säestivät erinomaisesti Kilpijärvi (bassogamba), Ikäheimo (teorbi, arkkiluuttu ja barokkikitara) sekä Orasmaa (cembalo). Sellaista musiikkia kuulee niin harvoin missään! Gamba-soittimethan jäivät 1700-luvun jälkeen unholaan melkein 200 vuodeksi, sillä sello korvasi gamban. Vasta 1900-luvulla vanhan musiikin harrastajat alkoivat uudestaan valmistaa gamba-soittimia ja elvyttää perinnettä. Edelleen maailmassa on kovin vähän gamban- soittajia, mutta viime aikoina sen suosio näyttäisi kyllä lisääntyneen.
Hienon konsertin jälkeen illallinen oli Helsingin ehkä vanhimmassa japanilais -ravintolassa Kabukissa. Se oli meille vasta toinen käynti tuossa ravintolassa. Ravintolan erikoisuutena ovat ruokapöytään upotetut keittolevyt, joissa asiakas voi itse kypsentää ruoka-annoksensa.
Hotellihuoneen olin tällä kertaa varannut Lilla Robertsista (Pieni Roobertinkartu 1-3) Kaartinkaupungista. Huoneet siellä ovat tyylikkäitä ja erittäin siistejä. Pölyhiukkastakaan en löytänyt, en edes sängyn alta. Siivoukseen siellä siis panostetaan aivan erityisesti.
Psykologi Jacques Levy (1935 –2004) oli amerikkalainen lauluntekijä ja teatteriohjaaja. 1970-luvun alussa hän kirjoitti yhdessä The Byrdsien johtomiehen Roger McGuinnin kanssa useita lauluja. 1970-luvun puolivälissä Roger esitteli Levyn Dylanille ja heillä synkkasi niin hyvin että miehet alkoivat kirjoittaa yhdessä lauluja. Yhteistyön tuloksena syntyi peräti seitsemän Desire (1976) -albumilla julkaistua kappaletta sekä kolme vähemmän tunnettua kappaletta. Levy myös suunnitteli eli “ohjasi” Rolling Thunder Revue -kiertueet 1975 ja 1976.
Kun hiljattain julkaistiin tieto siitä, että Dylan on myynyt 300 miljoonalla dollarilla kaikkien kappaleidensa oikeudet Universal Music Groupille (UMG) tuli Levyn perikunnan mitta täyteen ja niinpä he toimittivat 20.1.2021 New Yorkin oikeuteen kanteen, jossa he haastoivat sekä Dylanin että UMG:n oikeuteen. Kanteessa todettiin että 1975 Dylan ja Levy olivat tehneet sopimuksen, jossa Levylle on määritelty 35%:n osuus rojalteista, joita Desire -albumi tuottaa. Perikunta ei kuitenkaan ollut saanut myönteistä vastausta kirjeisiinsä, joilla he olivat hakeneet Dylanilla Ja UMG:lta korvausta näiden välisestä kaupasta.
Asian tultua julkisuuteen antoi Dylanin asianajaja Orin Snyder lausunnon, jossa hän totesi että kanne on perätön ja että Levyn perikunnalle on maksettu kaikki asiaankuuluvat korvaukset. Tämän perusteella vaikuttaa siis siltä etteivät osapuolet ainakaan ihan heti ole pääsemässä sopimukseen kiistassa, koska molempien näkemykset oikeudenmukaisesta ratkaisusta ovat niin kaukana toisistaan.
Tässäkin, kuten myös koko Universal -kaupassa, on monta asiaa jotka jäävät näin aluksi täysin hämärän peittoon. Jos asia tosiaan menee oikeuskäsittelyyn eikä sitä sovita hiljaisuudessa (kuten aika usein tämäntyyppisissä rahakiistoissa tapahtuu), tulee asiakirjoista julkisia ja sen jälkeen ehkä saadaan parempi selvyys siitä kumpi on vedättänyt kumpaa. Jos Levyn perikunta saa korvauksia on myös mielenkiintoista nähdä, miten Universal kaupan laulut arvotetaan. Totuushan on että Dylanin tunnetuimmat laulut tuottavat rojalteja moninkertaisesti enemmän kuin vähemmän tunnetut kappaleet. Haastehakemuksessa perikunnan lakimies on kuitenkin laskenut korvausvaatimuksen jakamalla kauppasumman laulujen kokonaismäärällä ja näinhän sitä ei varmaankaan voi tehdä. Jos haluatte tutustua syvällisemmin aiheeseen, niin hyvänä alkuinfona voi käyttää Variety -lehden tuoretta artikkelia:
Usein muusikkoveljesten välillä on kilpailua ja riitojakin, ehkä tunnetuin esimerkki tästä on Oasis -bändin Gallagher -veljekset, jotka yhdessä nousivat maineeseen, mutta lopulta jatkuvien riitojen vuoksi päätyivät erilleen.
Peter Greenillä oli kaksi veljeä, vanhin veli Len (s.1936) ei ollut muusikko, mutta keskimmäinen veli Michael (s. 1940) oli ja hän tiesi enemmän musiikista kuin kuusi vuotta myöhemmin syntynyt Peter (s.1946). Peter oli aina hyvissä väleissä veljiensä kanssa. Hän opetteli soittamaan korvakuulolla ja sai paljon apua Michaelilta joka opetti hänelle kitarasointuja.
Edelleenkin ainoa Peter Greenistä julkaistu elämänkerta taitaa olla Martin Celminsin vuona 1995 julkaisema Peter Green- The Biography . Se on hyvin kirjoitettu ja Celmins on haastatellut kirjaansa varten yli 40 Peter Greenin tuntenutta henkilöä. Ongelmana on tällä hetkellä vain se, että vuodet 1996-2020 puuttuvat kokonaan kirjasta! Peter Green on kuitenkin niin merkittävä kitaristi ja hänen uransa on niin kiinnostava kaikkine merkillisine käänteineen, että uskon uusia Peter Green -kirjoja tulevan markkinoille lähivuosina.
Mutta takaisin aiheeseen. Michael ja Peter harjoittelivat 1960-luvun alussa mm. Elvis Presleyn, Pat Boonen, Everly Brothersien ja Shadowsien kappaleita. He kehittelivät sankariensa musiikin pohjalta omia kappaleita yhdessä. Michael “sävelsi” kappaleet, mutta Peter vastasi musiikista. Kumpi teki mitäkin sitten kun Peter oli siirtynyt soolouralle taitaa jäädä ikuiseksi arvoitukseksi. Kaikilla Peter Greenin 1979-83 julkaistuilla sooloolevyillä kun on kuultavissa Peterin tunnusmerkillinen kirarointi. Michael tosin kertoo Celminsin kirjassa että pitkään odotetun Peterin paluualbmin In The Skies (1979) jälkeen Peterin lauluvarasto ehtyi eli seuraavilla soololevyillä oli mukana enää vain yksittäisiä Peterin nimiin merkittyjä kappaleita ja kaikki muut kappaleet merkittin Michaelin nimiin.
Olen kuunnellut tarkkaan kaikki Peterin vuosina 1979-83 julkaistut soololevyt ja koska siellä tuota ensimmäistä levyä lukuunottamatta pääsääntöisesti kappaleiden tekijäksi on tosiaan merkitty M.D. Green niin en voi välttyä siltä ajatukselta, että onko sittenkin kyse Green Manalishi -ilmiöstä eli siitä että kun raha on Peterin mukaan lähtöisin paholaisesta niin hän halusikin laittaa kappaleet pelkästään veljensä nimiin, koska veli ei ollut taloudellisesti yhtä hyvässä asemassa kuin hän. Tämä on toki vain minun spekulaatiotani ja toivon että jossain vaiheessa julkaistaan kattava (1946-2020) biografia Peter Greenistä ja toivon että siinä otettaisiin kantaa siihen kuka teki mitäkin vuosina 1979-83.
TOP10 kuuntelulistani vuodelle 2020 – jälkimmäinen osa
7. NEIL YOUNG
Neil Young 2020
Vuodesta toiseen kuuntelen säännöllisesti Neil Youngia ja ei tarvitse pyörittää samoja levyjä, koska maestro on viime vuosina vain kiristänyt julkaisutahtiaan eli nykyään Youngilta ilmestyy peräti 3-4 virallista levyä per vuosi! Valtaosa on toki arkistojulkaisuja, mtuta yllättävän tiuhaan tahtiin maestro levyttää uuttakin materiaalia.
8. CURE
Toivottavasti Helsingin Flow-festivaali järjestetään tänä vuonna, sillä viimeisen parin vuoden aikana olen TV-konserttien kautta löytänyt tämän hienon tapahtuman ja tajunnut että sinne on pakko päästä myös paikan päälle, sen verran hienoja artisteja Flow’ssa on viime vuosina esiintynyt. Vuoden 2019 Flow-keikan innoittamana ryhdyin loppuvuodesta 2019 tutkimaan englantilaisen Cure -yhtyeen tuotantoa uudelleen ja löysin komean Disintegration (1989) -albumin joka pyöri kuukausitolkulla levylautasellani.
9. THE BEATLES
Syksyllä 2020 ilmestynyt 3CD:n Abbey Road -boksi ei ehkä ollut yhtä mullistava kuin vuotta aikaisemmin ilmestynyt White Album -boksi, mutta täytyy sanoa että kyllä vuoden 2019 Abbey Roadkin on White Albumin remasteroinnin tavoin askel lähemmäksi sitä mitä bändi tosiasiallisesti äänitti Abbey Roadin studioilla. Kuuluisan George Martinin pojan suorittama alkuperäisalbumin remasterointi tuo esille hienoja uusia yksityiskohtia ja mukana tuleva outtakes -CD on myös erittäin mielenkiintoista kuunneltavaa!
10. ERIC BURDON & THE ANIMALS
Eric Burdon livenä 2018
Eric Burdon muutti jo 1960-luvulla Amerikkaan ja ehkä siksi hän on jäänyt Euroopassa turhan vähälle huomiolle. Hän teki 1960-luvun jälkipuolella todella monta todella hienoa levyä, jotka jäivät Euroopassa kuitenkin kovin vähälle huomiolle. USA:ssakin hippikauden jälkeen Burdonin medianäkyvyys ja menestys alkoi hiipua. Miehen musiikillinen ura on kuitenkin jatkunut näihin päiviin saakka vaihtelevalla menestyksellä. Rankasti aliarvostettu, hieno artisti!
TOP10 kuuntelulistalleni eivät tänä vuonna mahtuneet seuraavat hienot artistit, jotka periaatteessa olisivat voineet päästä mukaan, koska nämäkin artistit olivat aika tiuhaan levylautasellani. Listaan nämä vain aakkosjärjestyksessä, koska näitä en halua enää astettaa ”paremmuusjärjestyksekseen”.
Argent, Doors, Family, Focus, Jeff Lynne’s ELO, Joy Division, Leevi and The Leavings, Maustetytöt, Melanie, New Order, Nick Mason’s Saucerful Of Secrets, Rare Bird, Renaissance, Tasavallan Presidentti, The Who ja Wigwam.
VDGG:n harvinaisen Suomen konsertin liput tulivat myyntiin lokakuussa 2019. Odottavan aika on pitkä! Helsingin keikkaa on nyt siirretty jo kahdesti. Jos Korona sallii, niin näemme VDGG:n lopultakin 24. lokakuuta 2021 HelsinginSavoyssa . Keikkaa odotellessa löysin hiljattain Helsingin matkallani Rolling Records -liikkeestä VDGG:n debyyttilevyn, The Aerosol Grey Machine (1969). Se on todella mielenkiintoinen ja parhaasta päästä VDGG:n levyistä. Koska bändi ei ole aikaisemmin esiintynyt Suomessa on sen levymyynti Suomessa ollut kovin vaatimatonta ja bändi onkin varsin pienten piirien suosikki. Bändin ehdoton johtaja on alusta saakka ollut nykyisin jo 72-vuotias Peter Hammill, joka ehkä on tunnetumpi soololevyjensä kautta kuin kuin VDGG:n johtajana. Täältä voitte tarkemmin lukea mitä kaikkea Hammill on pitkän uransa aikana ehtinyt tehdä:
Paulin tuloilla ostaisi vaikka urheiluhallin täyteen vinyylilevyjä, mutta Paul on lähtökohtaisesti vaatimaton ja siksi tässä esittelykuvassa on vain muutama sata vinyylilevyä. Voi olla että hänelle on isompi kokoelma jossain piilossa mutta tässä siis vain nämä. Esimerkiksi Led Zeppelin kitaristi Jimmy Pagella on tiettävästi yli 7000 vinyylilevyn kokoelma.
Sain tänään (15.1.21) Paul McCartneyn uutuslevyn ja kuuntelin sen saman tien neljä kertaa. On upea levy! Yllättävän tuore ja poikkeaa rajusti kaikista aikaisemmin kuulemistani Paulin levyistä. Pikainen levyhyllyn tarkastus paljasti että minulla on vuosilta 1970-89 peräti 15 Paulin vinyylilevyä (jos lasketaan Wings-levyt mukaan), mutta ei yhtään CD:tä, sillä Paulin kerääminen on minulla näköjään loppunut siihen kun LP-levyjen tuotanto (lähes kokonaan) loppui 1990-luvulla. Onneksi tilanne on sittemmin korjaantunut, mutta täytyy sanoa että Paul on ollut minulla “pimennossa” viimeiset 30 vuotta. Näitä vanhojakaan levyjä en ole kuunnellut enää vuosikausiin. Mutta Korona-vuoden 2020 lopussa julkaistu McCartney III soololevy (eli levy, jolla Paul on tehnyt ja soittanut musiikin yksinään) sai minut uudestaan kiinnostumaan miehestä. Vanhan Hollywood sanonnan mukaan “taiteilija on se arvoinen minkä arvoinen on hänen uusin työnsä”. Myös Beatles- legendan pitää aina uudelleen lunastaa paikkansa huipulla, jos haluaa pysyä huipulla. Ja kyllähän Paul lunastaa heittämällä paikkansa huipulla tällä uudella levyllä joka on monessa mielessä erittäin yllättävä. Olen tottunut kuulemaan Paulia balladintekijänä ja hänen tuotannossaan on Beatlesien hajoamisen jälkeen säilynyt tietynlainen Beatles-soundi tai ainakin Beatles- henki, mutta tämä III on ihan toista maata. Jos levyä soitettaisiin satunnaiselle kuulijajoukolle sokkona, niin veikkaan että aika monella menisi aika pitkään ennen kuin tajuaisivat kuuntelevansa Paul McCartneytä. Kappaleiden soundit ja jopa Paulin lauluääni kuulostaa monissa kappaleissa täysin vieraalta. Toki mukana on lopussa yksi perinteinen Beatles-henkinen kappale, mutta valtaosa tästä uudesta levystä on ihan uutta ja täysin erilaista McCartneytä.
78-vuotias Paul on nyt todistanut todeksi vanhan sanonnan jonka mukaan ikä on vain numero. Moni kuuluisa rockmuusikko on hänen iässään jo entinen muusikko, joka soittelee autuaammilla soitolavoilla. Mutta tämä ei päde ikinuoreen Pauliin, joka uudella levyllä soittaa ihan tässä maailmassa seuraavia soittimia: sähkökitara, akustinen kitara, erilaiset bassot, piano, cembalo, urkuharmoni, mellotroni, Fender Rhodes, Wurlitzer sähköpiano, rummut ja muut lyömäsoittimet sekä nokkahuilu! Mies on siis tullut siihen ikään jossa todellinen “nuoruus” alkaa!
Väliajan päätyttyä Anna ja Kaisa palasivat lavalle vintage-kesämekoissa. Jossain haastattelussa Kaisa oli muistaakseni sanonut että uusi levy olisi hengeltään “positiivisempi” kuin debyyttilevy. No, asuvalinta viittasi siihen, että lausunto voisi pitää paikkansa, mutta mutta…kun Kaisa alkoi laulaa kakkoslevyn avausbiisiä Eivät enkelitkään ilma siipiä lennä alkoi heti tuntua siltä että luvassa olisikin jotain ihan muuta kuin iloisia kesäbiisejä. Avaussäkeet kertoivat heti mistä uudessa levyssä oli kysymys:
makaan arkussa palelen nielen multaa kantta potkin en voi syyttää ketään muuta itse elämäni sotkin
Välijuonnoissa Kaisa oli entiseen tapaan humoristinen, tosin se oli sellaista sarkastista, joskus jopa mustaa huumoria. Jotain hengähdystaukoja sentään tässä “kuolinmessussa” oli, sillä Ne tulivat isäni maalle sekä Taksilla Vaalaan eivät sentään kertoneet kuolemasta. Mutta sitten olikin vuorossa rankempi setti: Syntynyt suruun ja puettu pettymyksiin, Jos jäisin Onnibussin alle, Äiti älä huoli, Tee se itse, Jos vain pääsisin pääsi sisälle ja Vuoden pimein yö käsittelivät tavallaan jokainen kuolemaa, itsemurhaa ja “kahdennettua” itsemurhaa. Onnibussissa on tuo “kahdennettu itsemurha”, Kaisa itse kertoi välispiikissä että jossain arvostelussa oli kirjoitettu “joukkoitsemurhasta” ja sitä hän ei hyväksynyt, koska Kaisan mukaan kyseessä oli pohjimmiltaan rakkauslaulu.
Pelkkää synkistelyä konsertin kakkososa ei sentään ollut, sillä jo edellisenä vuonna keikoilla soitettu kaunis Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään esitettiin päätöskappaleena klassisen kvartetin tukemana. Todella komea lopetus ainutlaatuiselle konsertille!
Jossain arvostelussa pohdittiin sitä onko Maustetyttöjen pessimistinen tuotanto laskelmoitua. Oltuani nyt lähietäisyydellä heidän keikallaan voin todistaa ettei se ole laskelmoitua, vaan uskon että he oikeasti seisovat laulujensa takana. Kaisa ja Anna eivät hymyilleet kertaakaan konsertin aikana, mutta humoristiset välispiikit kevensivät kivasti tunnelmaa ja pohjimmiltaan nämä kaikki melankoliset kappaleet ovat erittäin melodisia ja koukuttavia. Ne jäävät soimaan päässä ja sanoitukset ovat rytmitykseltään aivan huippuja!
Kannatti matkustaa Helsinkiin tämän keikan vuoksi! Kulttuuritalosta poistui iso joukko ihmisiä, jotka olivat kerrankin saaneet jotain muutakin kuin pintaviihdettä. Linnunlauluntietä keskustaan kävellessä öinen Helsinki näyttäytyi koko kauneudessaan. Töölöönlahden vastarannalla Finlandia -talo erottui pimeydestä puhtaan valkoisena. Paluumatkalla mietin taiteilijan dilemmaa: jos on liian tosissaan, niin siinä voi lopulta käydä huonosti, kuten rockin historiasta tiedämme; jos taas ei ole tosissaan niin voiko tehdä mitään mikä oikeasti liikuttaa ihmisiä? Onneksi Maustetytöt päättivät keikkansa tuohon Jos mulla ei ois sua -kappaleeseen, sillä se antaa ymmärtää että “umpikujistakin” voi selvitä:
en halua pois sittenkään mä mieluummin kanssas tänne jään jään tänne katolle katson pilviin aurinko paistaa silmiin jos mulla ei ois sua mulla ei ois mitään
Kuvassa Kedainiain vanhan kaupungin päätori. Edessä 2000-luvulla tehty Radvilien hallitisijasuvun muistomerkki ja sen takana kaupungin Raatihuone.
Luulenpa, että neuvostoaikana (1940-90) Kedainiai on ollut aika tylsä paikka. Toisin ovat asiat nykyään. Torin liepeillä olevassa turistikeskuksessa on toinen toistaan hienompia matkailuesitteitä englanniksi. Esitteistä selvisi että Kedainiaissa järjestetään heinäkuussa perinteinen ”Kurkku”(cucumber) -festivaali. Sen perinne juontaa juurensa 1800-luvulle ja esitteen mukaan nimenomaa juutalaiset aikanaan ylläpitivät tätä kaupungin kannalta tuottoisaa bisnestä. Festivaali oli ilmeisesti koko neuvostoajan tauolla, mutta elvytettiin taas Liettuan itsenäistyttyä vuonna 1991. Elokuussa kaupungissa järjestetään Broma Jazz Festival ja kuvista päätellen tapahtuma levittäytyy koko vanhan keskustan alueelle. Ja sitten vielä syyskuun alussa järjestetään Kaupunkifestivaali, joka kestää neljä päivää.
Koska oli maanantai emme valitettavasti päässeet vierailemaan Kedainiain jo 1922 perustetussa Maakuntamuseossa. Myös Kedainiain 1600-luvulla rakennetun komean Reformoidun evankelisenkirkon suurin nähtävyys eli Radvilien sukuhaudan ainutlaatuiset sarkofagit jäivät näkemättä, koska jostain syystä myös kirkko oli suljettu.
Kiertelimme kuitenkin useamman tunnin Kedainiain keskustan alueella vanhoja rakennuksia ja idyllistä kaupunkiarkitehtuuria ihaillen. Bussiasemalle päätimme siirtyä taksilla ja kun olimme jo sisällä taksissa ilmeni ettei kuljettaja osannut sanaakaan englantia! Hän olisi vienyt meidät mielellään Kaunasiin saakka eikä hänellä ollut edes taksamittaria. Näytimme kartasta ja kuvista että haluamme kuljetuksen vain bussiasemalle. Silti jäi epäselväksi ymmärsikö hän ja mitä hän tulisi laskuttamaan matkasta. Lopulta kaikki meni kuitenkin hyvin eli hän ajoi meidät bussiasemalle ja pyysi yli 2 kilometrin matkasta vain 2 euroa! Sama matka olisi Suomessa maksanut 15-20 euroa. Niinpä annoin miehelle 5 euron setelin ja näytin että hän voi pitää sen. Mies oli todella täpinöissään sen jälkeen. Ilmeisesti pelastimme hänen muutoin kovin hiljaisen ja epätuottoisan työpäivänsä. Kedainiaissahan ei ollut missään taksiasemaa ja tämänkin taksin löysimme vain sattumalta kaupungin keskustan ainoan supermarketin edestä.
Peter Green (1946-2020) jätti perustamansa bändin juuri kun se oli nousemassa kansainväliseen suosioon. Tämän jälkeen kitaristi Jeremy Spencer (s. 1948), joka oli ollut mukana bändissä alusta eli vuodesta 1967 saakka, oli tavallaan bändin johtohahmo, mutta jo helmikuussa 1971 eli alle vuosi Greenin lähdön jälkeen hänkin päätti erota bändistä liittyäkseen erikoiseen uskonnolliseen järjestöön. Tämä tapahtui kesken Fleetwood Macin rahakasta ja tärkeää USA:n kiertuetta. Niinpä Peter Green kutsuttiin Englannista paikkaajaksi ja hän suostuikin, mutta asetti bändille kovat ehdot. Jamittelua piti olla enemmän kuin kotitarpeiksi ja settilistaa ei saanut sopia etukäteen! Bändin oli pakko alistua Greenin erikoisiin vaatimuksiin. Kitaristi Danny Kirwan (1950-2018), joka alun perin oli liittynyt Fleetwood Maciin jo vuonna 1968, koska hän ihaili Peter Greeniä, ei ollut kovin mielissään siitä että Spencerin lähdön jälkeen kaikki huomio oli taas Greenissä. Kirwan oli nuoresta iästään huolimatta kehittynyt valtavasti ja hän sävelsi hienoja kappaleita bändille ja olisi halunnut enemmän tunnustusta työlleen. Kirwan oli kuitenkin bändissä hyvin epäsosiaalinen jurottaja ja lisäksi hänelle kehittyi vähitellen paha huumeongelma. Niinpä Greenin lähdettyä 1971 kiertueen jälkeen ei Kirwanista ollut bändin johtajaksi, vaan tässä vaiheessa kuvioihin astui Bob Welch (1945-2012), joka oli hyvä kitaristi, lauluntekijä ja jopa erinomainen laulaja. Jo seuraavana vuonna Kirwanin sekoilu ja kiukuttelu meni niin pitkälle että bändi päätti erottaa hänet.
Siirtymävaiheen Fleetwood Mac. Vasemmalta oikealle: John McVie (basso), Christine McVie (laulu ja kosketinsoittimet), Mick Fleetwood (rummut) ja Bob Welch (kitara ja laulu)
Tässä vaiheessa Fleetwood Macin luovina johtajina jatkoivat Welch ja basisti John McVien (s.1945) vaimo Christine McVie (s. 1943), joiden säveltämiä Fleetwoodin kappaleet olivat vuosina 1973-74. Loppuvuodesta 1974 Welch kuitenkin päätti erota bändistä, vaikka hänen aikanaan bändin myynti erityisesti USA:ssa oli koko ajan parantunut. Welchin kaudella tehdyt viisi Fleetwood Mac -levyä ovat myyneet erinomaisesti ja tasaisesti myös hänen lähtönsä jälkeen eli niitä kaikkia on Amerikassa myyty yli 500 000 kappaletta, luku joka 2020-luvulla saa monet huippuartistitkin kalpenemaan, koska 2000-luvullahan fyysisten levyjen myynti on koko ajan laskenut.
