Bob Dylan palaa ”radiojuontajaksi”!

Mitä tekee 79-vuotias mies, jonka perustyön eli keikkailun Korona pilaa vuodeksi? Hän tekee levyn. Mitä hän tekee sen jälkeen? Lepää ja viettää mukavaa vapaa-aikaa, koska rahaa on ja lisää tulee koko ajan. Väärin. Monen kohdalla voisi olla noin, mutta ei taiteilija Bob Dylanin, sillä hänellä on aina jotain menossa tai suunnitteilla! Niinpä kun on alkanut näyttää ilmeiseltä, ettei hän voi keikoille lähteä vielä pitkään aikaan on hän päättänyt palata hommaan jota hän sivutoimisesti harrasti vuosina 2006-2009 eli Dylan palaa radiojuontajaksi ja mikä parasta kun Sirius -radion ohjelmat olivat tunnin mittaisia, ovat uudet ohjelmat peräti kahden tunnin kestoisia. Ensimmäisen ohjelman teemana on viski, Dylanhan tuottaa nykyään myös omaa viskiä eli sen lisäksi että hän on taiteilija, on hän menestyvä liikemies.

Whiskey ohjelma kuullaan kello 11 USA:n aikaa maanantaina 21.9.2020 SiriusXM -kanavalla 27. Tarkempia tietoja ohjelmasta alla olevien linkkien avulla:

https://www.pressherald.com/2020/09/19/bob-dylan-brings-back-theme-radio-show/

Hear the return of Bob Dylan’s ‘Theme Time Radio Hour’ during a special SXM takeover

Jälkimmäisestä linkistä kiitos Marialle!

Harri Huhtanen 2020

Riikan matka 1.-4.8.2019 -osa 4

Jelgavan matka 3.8.2019 – osa 2

Jelgavan rautatieasemalta on kahden kilometrin kävelymatka Jelgavan palatsille. Suurin osa matkaa kulkee tylsiä pääkatuja pitkin. Zemgales prospekts on Rautatieasemalta lähtevän kadun nimi ja noin puolivälissä sen nimeksi vaihtuu Akademijas iela. Matkalla on muutama kirkko, mutta enimmäkseen näkymät olivat kovin ”stalinistisia”, aivan erilaisia kuin paljon pienemmässä Siguldassa, jonka talkokanta oli vähän samantyyppistä kuin pohjoismaissakin.  Liela ielaa  päästään sillan yli linnasaareen, jossa mahtava palatsi sijaitsee. Kun puolen tunnin kävelyn jälkeen pääsimme palatsille, jonka oli netissä ilmoitettu olevan yleisölle auki, alkoivat ongelmat. Opasteita ei ollut palatsin sisääntulossa. Valtavan suurella palatsinpihalla ei myöskään ollut opasteita. Kokeilemme erästä palatsiin johtavaa ovea, joka oli  auki. Sisällä ei ollut ketään. Lopulta löytyy siivooja, joka ei osannut englantia ja joka vastasi kaikkiin kysymyksiin vain ”nada”. Turisteja ei näkynyt missään. Palatsiin ei siis ollut pääsyä 3.8.19. Palatsin pohjois- että länsipäädyt olivat huputettuja eli ilmeisesti restaurointi oli sulkenut palatsin väliaikaisesti. Harmitti, mutta minkäs teit! Jouduimme tyytymään ulkotilojen kuvaamiseen. Mutta kyllä oli valtavan kokoinen palatsi!  Jo sen ympärikävelyyn kului aikaa yli 10 minuuttia!

Koska suunnitelmat menivät uusiksi ja olimme kuitenkin varanneet Jelgavaa varten koko päivän eli ei huvittanut suoraan lähteä takaisin Riikaan, vaikka sielläkin nähtävää riitti, niin suuntasimme läheiselle Pasta -saarelle. Koska en osaa latviaa en tiedä mitä tuo Pasta tarkoittaa, tiedän vain ettei se tarkoita latviajelgavapastaislandruokaa nimeltä pasta! Saarella oli kuitenkin useampikin mukava ulkoilmakahvila ja vain muutaman euron maksava iso tuoppi vahvaa latvialaista olutta kummasti lievitti pettymystä. Yllätyksenä saimme palatsikokemuksen tilalle Pasta -saarella siihen aikaan järjestetyn hiekkapatsas -näyttelyn. Siellä oli toinen toistaan komeampia hiekkapatsaita, joissa oli kuvattu Kleopatraa, Baabelin tornia, itämaisia kameliratsastajia jne. Ei siis mitään Latviaan tai Balttiaan viittaavia aiheita, vaan kaukomaiden ja historian eksotiikkaa. Se tuntui todella yllättävältä.

Paluumatkalla tutustuimme vielä kaupungin kahteen historian museoon. Uudempi niistä sijaitsee Jelgavan Pyhän kolminaisuuden kirkon tornissa.  Aika lähellä sitä löytyy Jelgavan vanhin historian ja taiteen museo, nimeltään Gederts Eliass . Molempien museoiden näyttelyistä tuli sellainen vaikutelma että vauraimmillaan Jelgava on ollut 1700-luvulla, jolloin myös Jelgavan valtavan iso palatsi rakennettiin. Palatsin koko ei ole missään suhteessa kaupungin kokoon eli Kuurinmaan herttualla on täytynyt olla valtavat määrät rahaa käytössään, sillä todennäköisesti palatsia rakentamassa on ollut tuhansia työmiehiä. Toisaalta 1700-luvulla työvoima oli lähes ilmaista.

Tältä Jelgava näytti vielä 1800-luvulla. Kuvan kauniista puutaloista lähes kaikki tuhoutuivat 1900-luvun sodissa.

latviajelgava120yearsago

1900-luku oli äärimmäisen synkkää aikaa Jelgavassa. I ja II maailmansodan taisteluissa lähes kaikki kaupungin vanhat rakennukset hävitettiin. Neuvostovalta 1945-91 oli pysähdyksen aikaa ja tuhoutuneiden talojen tilalle kaupunkiin rakennettiin valtava määrä toinen toistaan rumempia asuintaloja, joista osa on nykyään jo purkukuntoisia. Vasta Latvian uudelleen itsenäistyttyä vuonna 1991 alkoi  paluu ”normaaliin”. Vanhaa 1700-luvun rakennuskantaa ei enää saada takaisin, mutta ehkäpä 2000-luvun arkitehdit ideoivat jotain täysin uutta ja kaunista kaupunkiin. Toivon myös että Stalinin aikaiset rumat tiili- ja betonikolossit puretaan ja korvataan kauniimmilla rakennuksilla. Jelgavasta tuskin tulee koskaan Baltian suurinta turstikohdetta, mutta ainutlaatuisen palatsinsa ansiosta kaupungilla on kuitenkin mahdollisuus kehittyä Latvian mittakaavassa merkittäväksi turistikohteeksi.

Harri Huhtanen 2020    

PETER GREEN IN LIMBO! -osa 1

Tämä kuva löytyy Peter Greenin In The Skies (1979) -albumin takakannesta. En tiedä milloin kuva on otettu, mutta se viitannee Greenin erikoiseen ratkaisuun työskennellä jonkin aikaa Mortlaken hautausmaalla Fleetwood Macistä eroamisen jälkeen.

Peter Green totesi eräässä 1990-luvun haastattelussa että suuri osa 1970-luvusta kului hänellä niin ettei hän jälkeen päin pysty sanomaan mikä oli totta ja kuvitelmaa.  Vuonna 1971 Peter Green oli vielä aktiivinen ja soitti muun muassa Fleetwoodin Macin Amerikan kiertueella, vaikka olikin virallisesti eronnut bändistä jo keväällä 1970. Fleetwood Macista erottuaan Green ei kuitenkaan enää saanut kunnollista otetta musiikintekemiseen. Hän suunnitteli kyllä perustavansa uuden bändin mutta siitä ei sitten lopulta tullut mitään.  Hän levytti muutaman singlen Nigel Watsonin kanssa, mutta ne eivät menestyneet.  

Vanhan legendan mukaan hän työskenteli myös haudankaivajana, mutta todellisuus ei ehkä sittenkään ollut niin eksoottinen, vaan ilmeisesti Greenin työhön Mortlaken hautausmaalla kuului lähinnä nurmikon ja kasvien hoitoa. Pomo ei hengittänyt niskaan ja niinpä Green nautti raikkaasta ulkoilmasta ja siitä, että oli hetkeksi vapautunut rockbisneksen armottomista kuvioista.  Green sai jatkuvasti isoja rojalteja aikaisemmista levytyksistään, mutta vuoden 1970 Green Manalishin jälkeen hän oli tullut siihen tulokseen että raha oli lähtöisin paholaisesta ja siksi hän halusi jatkuvasti antaa ylimääräisen rahan pois ja elää vaatimattomasti. Eräs hänen tyttöystävänsä kertoi nähneensä miten Green silmääkään räpäyttämättä kirjoitti 80 000 punnan sekin hyväntekeväisyyteen ja miten he sen jälkeen elivät hetken aikaa käytännössä ilman rahaa.              

Harri Huhtanen 2020              

Parhaat rumpalit! -osa 3

02 JOHN BONHAM (1948-1980)

Vaikka Bonhamin kuolemasta on kulunut jo 40 vuotta elää hänen perintönsä edelleen voimakkaana. Häntä pidetään rockpiireissä edelleen maailman parhaana rumpalina.  En kuitenkaan vuoden 2020 listalla sijoittanut häntä ykköseksi, koska Ginger Bakerin tyyli on ehkä sittenkin monipuolisempi hänen jazz- ja etno -vaikutteidensa vuoksi. Bonham sen sijaan on 100%:n rockrumpali, jonka tanakka soundi on yksi syy siihen miksi Led Zeppelin  menestyi niin hyvin maailmalla. Kun Bonham kuoli 1980 tapaturmaisesti, olivat Page ja Plant sitä mieltä että olisi petos jatkaa bändiä Zeppelin -nimellä, koska kukaan ei voisi korvata Bonhamia. Harvinainen ja erittäin kallis päätös bändiltä, koska kukaan heistä ei sen jälkeen päässyt kuin murto-osaan niistä tuloista jotka heidän tililleen kilahtivat Zeppelinin huippuvuosina.  Toisaalta vaikka Zeppelin lopetti jatkoivat levyt myyntiään eli siinä mielessä kaikkien bändin jäsenten talous oli kyllä ihan hyvin turvattu. Olen lukenut useamman analyysin siitä miksi Bonhamin soitto oli niin ainutlaatuista, mutta koska en edelleenkään ole itse rumpali niin  olisi ehkä vähän hölmöä tässä yhteydessä ryhtyä analysoimaan hänen soittoaan. Kunnelkaa Zeppelinin studioalbumit vuodesta 1969 vuoteen 1982, niin uskoisin että saatte kyllä erittäin hyvän käsityksen siitä miksi Bonham on niin erinomainen.  

Harri Huhtanen 2020

PETER GREEN HUIPULLA! -osa 3

Peter Green ehti tehdä lyhyeksi jääneen Fleetwood Mac (FM) -kautensa aikana vain kolme studioalbumia bändin kanssa. Tämä on kuitenkin vain jäävuoren huippu sillä bändi ehti äänittää studiossa kymmeniä tunteja  materiaalia jota ei julkaistu noilla kolmella levyllä. Niinpä jo tähän mennessä on julkaistu virallisestikin yli 10 CD:n verran vuosina 1967-1970 äänitettyä FM sessio -materiaalia ja uskoisin että edelleen on materiaalia joka odottaa julkaisuaan. Ikävin on tilanne Greenin viimeiseksi jääneen FM:n albumin Then Play on  (TPO 1969)  kanssa. Noissa sessioissa Green oli todella parhaimillaan ja silti  näitä äänitteitä  ei ole vieläkään, 51 vuotta myöhemmin,  julkaistu kokonaisuudessaan. Onneksi sentään jotain on julkaistu. Vuonna 1998 levy-yhtiö  Receiver Records  julkaisi todella mielenkiintoisen 2CD:n paketin nimellä The Vaudeville Years Of Fleetwood Mac 1968 to 1970, jossa oli peräti  45-sivuinen johdantoartikkeli, mutta tärkein asia jäi puuttumaan eli levykansiossa ei ollut mitään tarkkoja tietoja siitä milloin mikin äänitys oli tehty.  Laajassa artikkelissa oli kylläkin joitain tiedonjyväsiä, mutta niiden avulla ei kovin pitkälle päässyt. Huippuhetket tuolla julkaisulla koetaan jälkimmäisellä CD:llä jossa on peräti 15-17 minuutin kestoiset Greenin versiot kappaleista Underway  ja The Madge Sessions 1 & 2 . Levyllä Magde -kappaleet on merkitty poikkeuksellisesti Fleetwoodin ja McVien nimiiin, mutta uskon että tämä on sitä Greenin kuuluisaa anteliaisuutta, sillä millään muulla levyllä näitä herroja ei ole merkitty säveltäjiksi ja kun kuuntelee näitä versiota ei jää epäselväksi kenen “kynästä” eli kitarasta nämä kappaleet ovat lähtöisin.  Alunperin TPO-albumi julkaistiin Englannissa syyskuussa 1969 ilman hittikappaletta Oh Well , joka liitettiin kuitenkin albumin myöhempiin painoksiin.   

Harri Huhtanen 2020              

Bob Dylan: Rough And Rowdy Ways (2020) – osa 2

Uudella RARW -albumillaan Dylan luettelee suuren joukon sekä musiikillisia että kirjallisia innoittajiaan. Dylanille yksi suurista on Amerikkalainen runoilija Walt Whitman, joka nykyään on ehkä jäänyt vähän unholaan, parhaat Whitmanin runoista ovat kuitenkin todella hienoja ottaen huomioon että ne on kirjoitettu jo yli 100 vuotta sitten.

Jossain arvostelussa sanottiin, että Dylan on taas tehnyt samanlaisen levyn. En tiedä millä korvilla arvostelija on RARW:tä kuunnellut, sillä EI … Dylan ei ole tehnyt samanlaista levyä, vaan jälleen kerran erilaisen levyn! Ylipäätään Dylanin viehätys on siinä että joka kerta tulee erilainen levy ja joka kerta on vaikea arvata mitä on tulossa. 1960- ja 1970- luvun Dylan -levyt ovat tietenkin ihan omaa luokkaansa, mutta vaikka 1980-luvulla Dylanilla ote vähän lipsui niin nekin levyt olivat jokainen kovin erilaisia. Ja sama juttu 1990- ja 2000-luvulla. Kaksi Dylanin viimeisintä (ennen tätä RARW-levyä)  omaa materiaalia sisältävää levyä Modern Times (2006) ja Tempest (2012) olivat nekin hyvin erilaisia. Jos nyt kuitenkin jotain yhtäläisyyksiä näiden vuosina 2006-2020 julkaistujen kolmen albumin välillä haluaa löytää niin ehkä näitä yhdistävä tekijä on sellainen vanhan miehen syvä viisaus. Rock on jäänyt vähitellen taakse. Nykyään Dylan operoi ikiaikaisen bluesin ja folkin yhdistelmällä, johon hän lisää ripauksen jazzia. Kaikkea sitä mitä Amerikka on tuottanut maailmalle viimeisen sadan vuoden aikana. Dylan operoi sadan vuoden musiikillisen tietämyksen ja perinnön turvin ja nyt hän entistä enemmän  ja entistä vapaammin yhdistää siihen myös kaiken kirjallisen tietämyksensä. Hän siteeraa ikivanhoja runoilijoita ja viittaa jälleen jopa 2000 vuotta sitten eläneisiin roomalaisiin (Crossing The Rubicon). Nykyään Dylanin levyistä puhuttaessa ainakin minun on vähän vaikea käyttää termiä ”populaarimusiikki”. Toki myynti aiheuttaa sen että nämä levyt voi luokitella populaarimusiikin piiriin kuuluviksi, mutta vaikka kappaleiden melodiat ja sävelkulut ovat näissä lauluissa helposti omaksuttavia, niin laulujen sisältö, sanoitukset ja tunnelma menevät jonnekin hyvin syvälle, jonnekin minne muut eivät pääse.  Siksi vuonna 2020 Dylan on jälleen kerran erilainen, vaikka kaikki eivät tätä ilmeisesti usko!  

 Harri Huhtanen 2020

Parhaat rumpalit! -osa 2

01 GINGER BAKER (1939-2019)

Vuonna 2005 Bruce ja Baker unohtivat riitansa hetkeksi ja nauttivat harvinaisista konserteista! Legendaariset Cream -miehet vasemmalta oikealle: Jack Bruce (basso), Ginger Baker (rummut) ja Eric Clapton (kitara).

Viime vuonna 80 -vuotiaana kuollut Ginger Baker oli oikealta nimeltään Peter Baker, mutta punaisten hiuksiensa vuoksi hän sai jo nuorena lempinimen Ginger, jonka hän otti myös taitelijanimekseen. Rumpuja Baker alkoi soittaa 15-vuotiaana ja hänen opettajanaan oli Phil Seamen. Bakerin ensimmäinen varsinainen bändi oli Blues Incorporated, jossa hän tutustui myös tulevaan riitakumppaniinsa Jack Bruceen. Heillä oli ainutlaatuinen viha-rakkaussuhde. Vaikka he olivat vähän väliä kirjaimellisesti kiinni toistensa kurkussa, tekivät he loppupeleissä kuitenkin paljon erittäin hienoa musiikkia yhdessä. Tämän rosoisen yhteistyön tunnetuin saavutus on  vuonna 1966 perustettu Cream -yhtye, josta tuli maailmankuulu. Bändin kitaristina oli Eric Clapton, joka joutui sivusta seuraamaan kaverusten nahistelua.  Cream hajosi nopeasti eli jo vuonna 1968. Kolme suurta egoa ei kerta kaikkiaan mahtunut samaan soittohuoneeseen kuin kolmen vuoden ajaksi. Bändi olisi voinut jatkaa loputtomiin, kuten Rolling Stones, sillä se oli jo erittäin suosittu, mutta henkilökemiat olivat niin sotkussa etteivät he voineet jatkaa pitempään.

Creamin jälkeen Bakerilla oli useita lyhytikäisiä yhtyeitä. Vuonna 1971 Baker sai hieman sekopäisen ajatuksen siitä, että levybisnestä voisi harjoittaa Afrikassa. Hän perusti levytysstudion Nigerian Lagosiin ja  teki matkastaan sinne dokumentin Ginger Baker in Africa.  Baker sai nopeasti huomata, että Afrikassa asioiden hoitaminen ei ollut yhtä mutkatonta kuin Euroopassa ja niinpä hän pystyi avaamaan Batakota (ARC) studionsa vasta 1973. Aluksi hänellä meni hyvin, koska esimerkiksi Paul McCartney and Wings äänittivät tunnetun levynsä  Band on the Run Bakerin Lagosin studiossa.  Vähitellen Lagosin bisnes kuitenkin kuihtui ja vuonna 1975 Baker oli taas kiertueella Euroopassa. 1980-luku sujui hiljaiselon merkeissä. Baker siirtyi Italiaan ja työskenteli mm. maatilalla. Bakerilla oli tuohon aikaan varsin yllättäviä yhteistyökuvioita mm. proge-bändi Hawkwindin sekä post-punk yhtye Public Image Ltdin kanssa. Sitten Baker muutti Los Angelesiin  ja yritti turhaan tehdä läpimurtoa näyttelijänä. 1990-luvulla Baker jatkoi vaeltelevaa elämäänsa ja asui pitkään mm. USA:n Coloradossa ja sitten Etelä-Afrikassa. Bändiviritelmiäkin hänellä oli, mutta yleensä nämä bändit toimivat vain lyhytaikaisesti.

Vuosi 2005 oli Bakerin uran kannalta erittäin merkityksellinen sillä 37 vuoden tauon jälkeen Cream -yhtye koottiin uudestaan erikoiskonsertteja varten. Cream ei tehnyt varsinaista kiertuetta vaan konsertoi ainoastaan kahdessa legendaarisessa paikassa eli Lontoon Royal Albert Hallissa  ja New Yorkin Madison Square Gardenissa. Konsertit myytiin nopeasti loppuun ja ne taltioitiin state of art -teknologialla.  Myös konserteista julkaistut CD- ja DVD-levyt olivat menestyksiä. Creamia oli kaivattu, mutta silti se palasi vain hetkeksi. Vuonna 2009 Jack Bruce muisteli 2005 konsertteja ja kun toimittaja kysyi hänen nykyisestä suhteestaan Bakeriin veisteli Bruce, että vaikka he asuivat nykyään eri mantereilla niin silti “ajattelin pyytää häntä muuttamaan, sillä hän on edelleen vähän liian lähellä minua”.  Samana vuonna Baker julkaisi elämänkertansa Hellraiser.  Vuonna 2012 Bakerista ilmestyi myös uusi elämänkerta -dokumentti nimeltään Beware of Mr. Baker.   Vuonna 2016 Baker joutui jäämään eläkkeelle mitä rocktähdet harvoin tekevät, he kun yleensä niin sanotusti kuolevat saappaat jalassa. Bakerilla oli kuitenkin paha keuhkoahtauma ja sydänsairaus ja lääkärien kehoituksesta hän lopetti kokonaan esiintymiset.

Baker on kiistatta yksi 1900-luvun parhaita rock -rumpaleita. Hänen soittotyylinsä Cream -yhtyessä sai osakseen paljon ihailua ja jäljittelijöitä. Tuli tavaksi että myös rumpali sai oman tähtihetkensä konsertissa eli 10-30 minuuttia pitkän soolon. Nykyisin sellaista pidettäisiin hulluutena, mutta 1960-luvulla muusikot olivat keskiössä eikä laulaja niinkään ja siksi heille suotiin konserteissa tällaisia ylipitkiä soolo-osuuksia ja yleisö kuunteli haltioituneena. Niin ne ajat muuttuvat!     

Harri Huhtanen 2020       

Parhaat rumpalit! -osa 1

Parhaat rumpalit 2020  (Top5)

Ginger Baker 1967

01  GINGER BAKER (1939-2019)
02  JOHN BONHAM (1948-1980 )
03  KEITH MOON (1946-1978 )
04  BILL BRUFORD (s. 1949 )
05  PHILL COLLINS (s. 1951)

Rumpalien kohdalla olen vähän hukassa, koska  olen vain kuuntelija enkä osaa anysoida rumpalin soittoa yhtä hyvin kuin ammatirumpali. Toisaalta en myöskään halua tehdä valintojani sen mukaan mitä lehdissä kirjoitetaan. Esimerkiksi kuuluisa Rolling Stone – lehti sijoittaa kärkipäähän rumpaleita, jotka ovat minulle täysin tuntemattomia. En siis kuuntelijan roolissa voi sijoittaa heitä listalleni. Minun listalleni pääsee vain rumpali jota olen kuunnellut ja jonka soitosta olen pitänyt. Nyt huomaan että TOP5 listani rumpaleista peräti kolme on jo edesmenneitä, mutta niihän se on että rock ei elä enää nuoruuttaan vaan vanhuuttaan ja kohta se on pelkkää ”historiaa”. Tosin ei siinä ole mitään pahaa, sillä Bach, Mozart ja Beethoven ovat historiaa, ei ole enää ketään elävää ihmistä kertomassa heidän ”keikoistaan” ja silti heidän musiikkinsa on edelleen erittäin elinvoimaista.   

Harri Huhtanen 2020  

Parhaat kitaristit! -osa 7

05 NEIL YOUNG (s.1945)

Kaikki eivät pidä Neil Youngia merkittävänä kitaristina. Kuten sarjan alussa totesin painotan valinnoissani myös yksilöllisyyttä ja soiton sielukkuutta. Paras kitaristi ei välttämättä ole se joka hallitsee suurimman mahdollisen määrän sointuja ja osaa soittaa nopeammin kuin kukaan muu (tälle nopeasti soittamiselle on myös keksitty suomalainen termi ja se on ”tilutus”, jo sana itsessään henkii sellaista arvostuksen puutetta, mutta ehkä tässä yhteydessä on hyvä kuitenkin mainita että sorminäppäryys ei ole se kitaristin ultimaatti mitta). 

Neil Young on ollut livenä ja levyillä parhaimmillaan näiden Crazy Horse -miesten kanssa: Vasemmalla Billy Talbot, bassokitara ja keskellä Frank Sampedro, kitara.

Olen kuunnellut Neil Youngin kitarointia lapsesta saakka eli kymmeniä vuosia ja täytyy sanoa että hänellä on hyvin tunnistettava tapa soittaa ja jos siitä pitää niin kiintymys siihen vain syvenee vuosien saatossa. Neil Young on tehnyt vuosina 1970-2020 kymmeniä levyjä ja kaikissa kitara ei ole pääosassa vaan tarinat ja laulut, sillä Neil Young on kaiken kukkaraksi erinomainen lauluntekijä. Mutta tässä arvioin häntä siis kitaristina. Olen ollut useissa Neil Youngin konserteissa ja parhaimmillaan hän on yleensä  Crazy Horse -yhtyeen kanssa. He jotenkin aina kirittävät toisiaan huimiin suorituksiin. Neil Youngin 1970-luvun mestariteoksista olen kirjoittanut paljon ja niitä kirjoituksia voi lukea täällä:

https://winterlude.fi/category/07-neil-young-albums/

Tässä yhteydessä haluan kuitenkin kiinnittää huomioni muutamaan Youngin uudempaan mestariteokseen. Kuunnelkaapa vaikka vuoden 1994 Sleep With Angels levyltä 15 minuuttinen kappale Change Your Mind tai vuoden 2012 Phychedelic Pill levyltä 27 minuuttinen kappale Driftin’ Back niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Neil Youngin laajasta tuonnosta löytyy kymmeniä hienoja kappaleita, joissa kuulemme hänelle tunnusmerkillistä ”Young -kitarointia”, johon ei voi olla ihastumatta, paitsi jos ei pidä Neil Youngin musiikista ylipäätään, mutta se onkin sitten toinen juttu se!

Harri Huhtanen 2020     

PETER GREENIN VIIMEISET VUODET -osa 2

Peter Green teki viimeiset keikkansa vuonna 2010.

Peter Green keskeytti keikkailun Splinter Groupin kanssa loppuvuodesta 2003. Seurasi kuuden vuoden tauko. Eikä kukaan silloin tietänyt esiintyiskö Green enää koskaan. Hän palasi kuitenkin alkuvuodesta 2009 ja teki vuosina 2099-2010 noin 30 keikkaa. Näistä tarkempia tietoja on toistaiseksi kovin niukasti saatavilla. Setlist FM:n mukaan Greenin viimeinen esiintyminen tapahtui Prestonissa Englannissa 29.elokuuta 2010 eli melko tarkkaan 10 vuotta sitten. Mielenkiinnolla odotan lisätietoja hänen tekemisistään vuosina 2010-2020. Facebookin kuvien perusteella hän olisi jotain äänittänyt vielä ihan viime vuosina. Tässä yksi settilista tältä Greenin viimeiseksi jääneeltä kiertueelta:

https://www.setlist.fm/setlist/peter-green/2009/teatro-ctm-rezzato-italy-239684e7.html

Harri Huhtanen 2020