Eric Claptonin erottua John Mayallin Bluesbreakerseista heinäkuussa 1966 siirtyi Green bändin tähtikitaristiksi. Eric Claptonin maine oli jo tuossa vaiheessa niin kova, että jotkut epäilivät miten 19-vuotias, silloin vielä melko tuntematon kitaristi selviäisi vaativasta pestistään.  Yllättävän nopeasti Green otti kuitenkin haltuun paikkansa bändin vakiojäsenenä.

Mick Fleetwood kommentoi tapahtumia jälkeenpäin: “Hän sai välittömästi kosketuksen ihmisiin ja sitähän Peterin soitto on myöhemmin merkinnyt miljoonille ihmisille.  Hänen soittonsa ei ollut lähtöisin pelkästä supertähteydestä vaan sillä oli inhimillinen kosketuspinta.”  

Lokakuussa 1966 John Mayall äänitti Lontoon Deccan studioilla bändinsä kanssa uutta albumia A Hard Road.

Tuottaja Mike Vernon muisteli myöhemmin levytyssessioita seuraavasti: ”Olen melko varma, etten ollut tavannut Peteriä aikaisemmin. Minä ja äänitysinsinööri Gus Dudgeon katselimme häntä ja ihmettelimme kuka hän on ja missä on Eric. John sitten kertoi että Peter oli tullut Ericin tilalle…John väitti että Peter on yhtä hyvä kuin Eric mitä oli kyllä vähän vaikea uskoa ennen kuin hän alkoi soittaa…kun kuulin Peterin laulavan The Same Wayn ensimmäistä kertaa ajattelin, että vau, onpa siinä mahtava blues-laulaja!”

John Mayall: “Peter oli studiossa yhtä hyvä kuin keikoilla. Hän osui aina maaliinsa, ei häntä tarvinnut neuvoa. Olin valinnut Peterin hänen yksilöllisen soittotapansa vuoksi, joten miksi olisin yrittänyt ohjailla häntä? Hän kirjoitti albumille kappaleen The Supernatural, joka oli aivan timantti. ”   

Mike Vernon: “The Supernatural poikkesi soundeiltaan ja tunnelmaltaan kaikesta siitä mitä olimme tehneet Ericin kanssa. Peterin soiton sujuvuus oli hämmästyttävää. Hänellä tuntui olevan luontainen kyky liittää nuotit ja säkeet toisiinsa siten että homma toimi välittömästi.

John Mayall: “Ei ollut paljon aikaa miettiä mitä hän soittaisi, joko siksi että hän oli jo mielessään päättänyt mitä soittaisi tai sitten vaan kaikki syntyi hetken huumassa! Arvioini mukaan Peter Green oli paras Englannin tuottamista blues kitaristeista…  En arvioi kitaristeja sen mukaan miten monia sointuja he soittavat, vaan sen mukaan osaavatko he soittaa jotain omaperäistä, sellaista joka saa kuulijan liikuttumaan…Henkilönä Peterin kanssa oli helpompi työskennellä kuin Ericin. Peter oli mutkaton ja hauska, viihdyin hänen seurassaan ja hänestä tuli hyvä ystäväni.”

Harri Huhtanen 2020              

Elokuussa 1965 Englannin kuuluisin bluesartisti John Mayall joutui pulaan kun hänen huippukitaristinsa Eric Clapton karkasi mitään asiasta ilmoittamatta Kreikkaan. Mayall laittoi  Melody Makeriin ilmoituksen siitä että tarvitsi uuden kitaristin. Vastauksia tuli paljon ja Mayall testasi useita kitaristeja suoraan live-keikoilla. Hän ei ollut heihin tyytyväinen. Sitten eräänä iltana Lontoon The Flamingo -klubilla Wardour Streetilla  17-vuotias Peter Green marssi hänen puheilleen ja väitti soittavansa paremmin kuin kukaan koesoitossa olleista kitaristeista. Mayall antoi hänelle tilaisuuden ja oli tyytyväinen Peteriin ja palkkasi hänet. Tosin siinä vaiheessa pesti jäi lyhyeksi, koska yhtä yllättäen kuin Clapton oli kadonnut palasi hän jo kahden viikon lomailun jälkeen ja ilmoitti olevansa halukas jatkamaan Mayallin bändissä. Clapton oli jo silloin erittäin tunnettu ja arvostettu, joten Mayallin oli pakko lopettaa Peterin pesti bändissään.

Peter soitti vähemmän nimekkäissä bändeissä loppuvuodesta 1965 kesään 1966, mutta sitten kävikin niin että kesäkuussa 1966 Eric Clapton todella erosi Mayallin Bluesbreakerseista.  Miehet muistelivat tapahtumia myöhemmissä haastatteluissa.

John Mayall: Peter palasi bändiin ja jatkoimme siitä mihin hänen kanssaan jäimme.

Peter Green: Törmäsin John MayaIiin ja hän kertoi  että Eric Clapton aikoi perustaa Cream -yhtyeen Ginger Bakerin and Jack Brucen kanssa. Mayall kysyi haluaisinko jatkaa hänen kanssaan ja saada vähän kokemusta.

John Mayall: Peter oli aluksi vähän epäilevä tarjoukseni suhteen, koska hänelle oli juuri tarjottu töitä Amerikkaan kiertueelle lähtevän Eric Burdonin kiertuebändissä.  Peter halusi Amerikkaan, mutta ei ollut yhtä kiinnostunut Burdonin musiikista kuin bluesin soittamisesta, joten hän suostui jatkamaan minun kanssani.

Harri Huhtanen 2020

Peter Greenin tarinassa on muutamia mielenkiintoisia käänteitä, jotka ovat aikojen kuluessa vaipuneet vähän unholaan. Ennen nettiä tarinat elivät suusta suuhun ja usein tarinoita vesittävät ja mutkistavat tosiasiat jäivät jopa lehtitoimittajien jutuissa vähitellen syrjään yksinkertaisemman ja suoraviivaisemman ydintarinan vahvistuessa.

Yleisesti kirjoitetaan että Green erosi Fleetwood Macistä  toukokuussa 1970 eikä sen jälkeen ollut enää mukana bändin toiminnassa. Eroaminen pitää paikkansa, mutta tuo erakoituminen on totta vain osittain, sillä todellisuudessa Green palasikin vielä vuonna 1971 Fleetwoodin Maciin. Alla selvitys siitä miten ja miksi näin tapahtui.

Fletwood Mac oli 1970-luvun alussa suosionsa huipulla Amerikassa ja siksi he myös kiersivät siellä jatkuvasti. Rautaa piti takoa kun se oli kuuma tai ainakin bändin manageri ajatteli näin. Osa yhtyeen jäsenistä alkoi kuitenkin väsyä ja turhautua jatkuvaan keikkailuun.  Ensimmäisenä lähti Green, seuraavaksi tähtikitaristi Jeremy Spencer, jonka lähtö tapahtui siten että bändi jäi pulaan, koska Spencer ei kertonut etukäteen lähtöaikeistaan. Bändillä piti olla helmikuussa 1971 keikka Los Angelesin kuuluisassa Whiskey A Go Go’ssa.  Pääkitaristia ei kuitenkaan löytynyt keikkailtana ja keikka jouduttiin peruuttamaan. Myöhemmin saatiin tietää, että Spencer oli liittynyt asiasta mitään muille kertomatta hetken mielenjohteesta  kalifornialaiseen Children Of God -lahkoon.

Mistä uusi hankittaisiin uusi pääkitaristi? Fleetwood Mac oli ymmällään. Rahakkaan kiertueen peruminen olisi aiheuttanut  bändille valtavat taloudelliset tappiot.  Niinpä bändin manageri Clifford Davis  soitti hätäpuhelun Greenille Englantiin. Green totesi, että vanhan ystävyyden vuoksi hän auttaisi bändikavereitaan sillä ehdolla että jokaisella keikalla olisi mahdollisimman paljon improvisointia ja jamittelua. Mike Fleetwood kertoi myöhemmin ettei heillä ollut neuvotteluvaraa tilanteessa johon he olivat yllättäen joutuneet ja siksi he välittömästi suostuivat Greenin ehtoihin. Miken mukaan Green tuli Los Angelesiin jo seuraavana päivänä. Seuraavat kuusi viikkoa olivat Fleetwoodin mukaan erittäin mielenkiintoisia, koska yhtenäkään iltana ei tiedetty mitä keikalla tulisi tapahtumaan. Myös basisti McVie  piti kiertueen Green -keikkoja pelottavina mutta samanaikaisesti  voimaannuttavina, koska jokainen ilta oli uusi yllätys. Yleisö kuitenkin rakasti näitä keikkoja ja ilta toisensa jälkeen oli menestys. Kiertueen viimeinen keikka oli New Yorkissa lauantaina 27.maaliskuuta 1971 ja tällä keikalla Green päätti antaa kaikkensa. Legenda väittää että hän soitti tuolloin lähes nelituntisen (!) version kuuluisasta kappaleestaan Black Magic Woman!  Promoottori Bill Graham oli yrittänyt lopettaa keikkaa keskiyöllä, mutta yleisön kimpaantuessa tästä bändi saikin jatkaa loputtomattomalta tuntuvaa jamitteluaan!    

Harri Huhtanen 2020              

Peter Greenin uran kirkkain huippu ajoittuu vuosiin 1969-70. Perustamansa bändin, Fleetwood Macin kanssa Green teki monta kiertuetta Amerikkaan vuosina 1968-1970. Jokaisen kiertueen myötä bändin maine lisääntyi ja vuonna 1970 he kilpailivat suosiossa jo Rolling Stonesin kanssa. Bändin esiintymisiin Amerikassa vaikutti paljon se, että he olivat tutustuneet jo alussa Amerikan suosituimman bändin, Grateful Deadin miehistöön. Bändi sai sekä huonoja että hyviä vaikutteita Deadin miehiltä. Hyviä vaikutteita olivat improvisointi ja jamittelu. Niinpä vuonna 1970 Fleetwood Mac soitti joistain kappaleistaan jo peräti 25 minuutin live-versioita. Huonompi asia oli tutustuminen Amerikan huumekulttuuriin. Green alkoi käyttää LSD:tä johon hän jäi koukkuun ja se aiheutti lopulta hänelle vuosia kestäneen työkyvyttömyys -jakson 1970-luvulla.  Toisaalta muutamat Greenin hienoimmista sävellyksistä syntyivät nimenomaan huumetripin seurauksena. Erityisesti Green Manalishi on tällainen kappale.

Live-keikat ovat vähän samanlaisia kuin teatteriesitykset eli ne elävät hetkessä ja niistä yleensä pääsevät nauttimaan vain esitykseen osallistuneet. Niinpä minäkään en voi tietää koska ja missä Green soitti parhaat keikkansa, mutta sen voin todeta että paras jälkimaailmalle säilynyt näyttö hänen live -taidoistaan on helmikuussa 1970 äänitetty Bostonin kolmen konsertin sarja. Fleetwood Macin oli tarkoitus julkaista näistä konserteista virallinen live-albumi, mutta koska Green yllättäen toukokuussa 1970 erosi bändistä jouduttiin äänitteet hyllyttämään. Vasta vuonna 1985 osa niistä vuoti julkisuuteen. Tuolloin julkaistut levyt eivät kuitenkaan vastanneet äänitteiden todellista tasoa, sillä kaikki Bostonin kolme konserttia oli aikanaan äänitetty 8-raitaisella liikkuvalla studiolla. Vasta vuonna 1999 eli 29 vuotta alkuperäisten konserttien jälkeen maailma sai kuulla nämä konsertit koko komeudessaan.  Snapper Music -yhtiö oli saanut käyttöönsä alkuperäiset Bostonin master-nauhat ja lisäksi digitaalitekniikka oli kehittynyt 1980-luvun jälkeen olennaisesti. Peter Greenin huikea soitto näillä keikoilla pääsi vihdoinkin oikeuksiinsa!

Harri Huhtanen 2020

Toukokuussa 1970 julkaistu  The Green Manalishi on yksi Peter Greenin hienoimmista kappaleista, tosin nykyään kovin huonosti tunnettu, koska sitä ei enää soiteta radiossa eivätkä muut artistit enää esitä sitä. Monet ovat ihmetelleet mistä laulu kertoo. Green itse kertoi että hän kirjoitti laulun huumetripin jälkeen. Hän oli matkalla kohdannut vihreän koiran joka haukkui hänelle. Green sanoi: ”Näky pelotti minua koska tiesin että koira oli kuollut jo kauan sitten…taistelin päästäkseni takaisin omaan kehooni…herätessäni huone oli todella musta ja aloin kirjoittaa laulua”.

Now, when the day goes to sleep
And the full moon looks
The night is so black that the darkness cooks

Don’t you come creepin’ around
Makin’ me do things I don’t wanna do

Can’t believe that you need my love so bad

Come sneakin’ around tryin’ to drive me mad
Bustin’ in on my dreams
Makin’ me see things I don’t wanna see

’Cause you’re da Green Manalishi
With the two prong crown
All my tryin’ is up all your bringin’ is down

Just takin’ my love then slippin’ away
Leavin’ me here just tryin’ to keep from followin’ you

Green on myös sanonut että Green Manalishi edustaa RAHAA ja PAHOLAISTA jotka kiusaavat häntä. The Green Manalishi oli viimeinen kappale, jonka Green kirjoitti Fleetwood Macille. Hän jäi sen jälkeen pois bändistä, julkaisi yhden tuskaisen sooloalbumin ja vetäytyi julkisuudesta useiden vuosien ajaksi.

Harri Huhtanen 2020              

SALVO julkaisi vuonna 2008 Peter Greenin  laajasta tuotannosta 4CD:n antologian, jossa on kaikkiaan 64 esitystä vuosilta 1967-2005. Boksin mukana tuli 71 -sivuinen esittelykirjanen, johon John Crosby on kirjoittanut 31 -sivuisen Green historiikin. Sivuilla 32-61 on esittely kaikista kokoelman kappaleista. Sivuilla 62-63 on lyhyt ja varsin puutteellinen Green diskografia. Sivuilla 68-71 on listattu boksin levyjen kappaleiden julkaisuoikeudet, kappaleen säveltäjätiedot sekä julkaisuvuosi.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä ettei Green tehnyt enää vuoden 2008 jälkeen mitään kovin merkittävää ellei sitten jotain salattuja äänitteitä vuosilta 2009-2020 löydetä ja julkaista. Niinpä valitettavasti tässä vaiheessa vuoden 2008 antologia on se paras Green kokoelma. Mutta vaikka siinä on hienosti valotettu Greenin musiikin eri vaiheita 1960-luvulta aina 2000-luvulle ei kappaleiden järjestystä voi pitää optimaalisena. Julkaisija on sirotellut eri kausien kappaleita sikin sokin, joka minusta ei ole hyvä ratkaisu tämän tyyppisissä kokoelmissa. Paljon paremmin toimiva ratkaisu olisi ollut esittää CD:t kronologisesti siten että kullakin CD:llä olisi ollut yksi vaihe Greenin tuotannosta. Esimerkiksi alla olevan mukaan:

CD1  äänitteet ja levytykset  ennen Fleetwood Maciä
CD2  äänitteet ja levytykset  Fleetwood Macissä 1967-70
CD3  äänitteet ja levytykset  ensimmäisellä soolokaudella 1970- 84
CD4  äänitteet ja levytykset  Splinter Groupin kanssa 1997-2003
CD5  äänitteet ja levytykset muiden artistien kanssa 1967-2003

Harri Huhtanen 2020

Merimiehet sanovat että Albatrossi on lintu joka tuo pahaa onnea. Albatrossi esiintyy Samuel Coleridgen runossa The Rhyme Of The Ancient Mariner. Peter Green luki runon lapsena ja päätti myöhemmin tehdä siitä laulun josta tosin tuli instrumentaali.  Hän teki sen varhaisen Fleetwood Macin riveissä vuonna 1968 ja singlestä tuli iso hitti, sillä se nousi Beatlesien listamonopolista huolimatta loppuvuodesta 1968 Englannin myyntitilaston kärkipaikalle.  Myös muissa maissa tuli menestystä.

Myöhemmin on tutkittu mistä Peter Green ammensi vaikutteita erikoiseen sävellykseensä. Innoittajina on mainittu mm. Chuck Berry  sekä  Andy Kirkin vuoden 1939 kappale Floyd’s Guitar Blues.  Jotkut onnekkaat suomalaisetkin ovat kuulleet Greenin esittävän Albatrossia livenä sekä Fleetwood Macin riveissä 1960-luvulla että Splinter Groupin mukana 1990- ja 2000-luvuilla.

 

Harri Huhtanen 2020